ORVOKKI (tulee oven takaa ja katselee Orasta suurin silmin). Sinulla on
äiti -- ja sellainen äiti! Oletko sinä nyt onnellinen?
ORAS. Olen!
ORVOKKI. Te lähdette täältä yhdessä, pakenette!
ORAS. Niin, ole hiljaa tästä. Kukaan ei saa tietää matkasta.
ORVOKKI. Entä minä, saanko minä tulla mukaan?
ORAS. Minä en enää voi jatkaa leikkiäni sinun kanssasi. Siitä täytyy
nyt tulla loppu.
ORVOKKI. Leikkiäsi... Onko kaikki ollut pelkkää leikkiä? Kaksi
kuukautta olen ollut sinun omanasi.
ORAS. Entä sitten?
ORVOKKI. Oliko sekin leikkiä, kun sinä eilen illalla herjasit minua
heidän kaikkein kuullen? Oliko sekin pelkkää leikkiä, kun me
viikkokauden vaelsimme yhdessä pitkin metsiä. Oliko sekin leikkiä, kun
varastimme rahaa?
ORAS. Ole hiljaa siitä, sinä...!
ORVOKKI. Sano, sano vain, en minä pelkää nimityksiä!
ORAS. Jos sinä sanallakaan ilmaiset, niin varo itseäsi!
ORVOKKI. Jaa, jaa, sinulla on nyt äiti, tuollainen mahtava, rikas äiti.
Hän voi auttaa sinua. Kuule, Oras, ota minut mukaan. Minua ei mikään
täällä pidätä, ei kukaan kaipaa. Sinä olet minulle kaikki kaikessa.
Olenhan antanut itseni sinulle säästelemättä, taipunut kaikkiin
oikkuihisi ja hirveisiin tekoihisi vaikka olin tuskasta pakahtua!
ORAS. Juuri sen vuoksi meidän pitää erota.
ORVOKKI. Sinä olet vienyt minut mukaasi ja sokaissut minut aina
hulluuteen asti. Muista, kuinka olemme yhdessä tanssineet, yhdessä
metsiä vaeltaneet! Oras, kuule, minulla on sinulle vielä sanottavaa.
ORAS. Minä en tahdo kuulla enää mitään. Mene!
ORVOKKI. Minulla on sinun lapsesi...!
ORAS (tarttuu äkkiä hänen käteensä ja katsoo kauan ja kiinteästi
häneen. Heittää käden). Sinä valehtelet, uskottelet kuin houkkaa!
ORVOKKI. Voi miksi sen tekisin. Voi, miksi! Minä rakastan sinua, se on
ainoa rikokseni. Ja lapsi on meidän. Minun täytyy siitä puhua.
ORAS. Minä en usko, enkä ota sinua mukaani. Sinä olet kuin tarttuva
tauti minulle. Kaikki ilkeys ja paha herää sinun seurassasi minuun ja
sytyttää vereni. Käsitätkös, meissä on kummassakin saastaista verta.
(Tarttuu Orvokin käteen.) Se veisi meidät perikatoon! (Oras istuu
tuolille peittäen kasvonsa.)
ORVOKKI (nauraa kolkosti). Vai saastaista verta, minussa! Kuule, mitä
minä tiedän tuosta sinun äidistäsi, joka on sinusta niin puhdas ja
pelastava enkeli. Mitä hän on? Huonompi ja kurjempi kuin minun äitini
olikaan, vaikka hän oli katunainen. Hän tunnusti kuitenkin olevansa
minun äitini. Minä kuulin siellä meillä oven takana keskustelun, kuinka
sinun äitisi on tehnyt.
ORAS. Sinä olet katala!
ORVOKKI. Silloin en sitä tajunnut, että oli puhe sinusta ja hänestä. En
ymmärtänyt, kuka se kurja ihminen oli.
ORAS (nousee ja menee toiselle puolelle huonetta). Anna olla, älä puhu
siitä!
ORVOKKI. Sinun täytyy se tietää. Äitisi jätti sinut pienenä Suskalle,
joka surmaa nälällä lapsia ja kiduttaa kuoliaaksi. Ymmärrätkös, sinun
äitisi on sinut kironnut ja heittänyt koirien eteen!
ORAS (ravistaa häntä ja heittää). Ole vaiti, senkin narttu!
ORVOKKI (on typertynyt tuskasta). Sinä inhoot minua, vai inhoot lapsesi
äitiä? Sinä tulet siis äitiisi. Sellainen käy perintönä. Sinäkin voisit
heittää lapsesi kuolemaan niinkuin äitisi teki. Taikka kirota sen, niin
että se koko ikänsä olisi vaihdokas, ihmisten vitsaus, niinkuin
sinäkin. Sen on äitisi antanut sinulle perintöosuudeksi. Oma äitisi!
ORAS (kyyristyy kasaan ja ääntää oudosti). Vaiti, vaiti!
ORVOKKI. Luuletko sinä tulevasi puhtaaksi kuin pulmunen, kun pääset
minusta? Sinä et tahdo tuntea äitiäsi etkä hänen tekojaan eikä äitisi
saisi tietää sinun töistäsi. (Nauraa.) Koreata herrasväkeä.
ORAS (ärjäisten luonnottomasti). Älä naura!
ORVOKKI (istuu). Nauran kylläkin. Minähän jään tänne. Niin, niin sinä
luulet. Mitä tällaisesta katunaisen tytöstä, vaikka se onkin vietelty,
ja sen lapsesta. Olkoon ojassa, sinne se kuuluu. Sinä kyllä tiedät,
että siellä on hirveän paha olla, mutta olkoon, survotaan päälle,
tukitaan suu!
ORAS (on noussut). Sinä olet pirullinen!
ORVOKKI (nousee). Entä sinä? Muistatko kaappia siellä meillä? Ahaa,
haahmosi muuttuu. Tiedät kuka on varas. Sinä ja minä katunaisen tytär.
Me matkustamme pian kumpikin, kuuletkos, rautaisissa rannerenkaissa, ja
niiden kilinä kuuluu kauas ja tekee niin kipeää, niin kipeää!
ORAS. Ole hiljaa!
ORVOKKI. Hiljaa, hiljaa kuin hiiret. Katsos näitä avaimia. Unohditko ne
pöydälle kiireessä.
ORAS (nykäisee ne käteensä). Anna tänne!
ORVOKKI. Ahaa, ollaan varovaisempia. Minä kysyn vielä kerran, tahdotko
ottaa minut mukaasi?
ORAS. En!
ORVOKKI (pingotetulla äänellä). Katsos tätä poikkinaista veistä. Siinä
on metallikilpeen kirjoitettu nimi. Tämä olisi poliisille verraton
saalis. He ovat ottaneet lippaan ja tämän veitsen taittuneen kärjen
talteen. Maria tädillä on vihiä asiasta. (Oras on koko ajan vaaninut
hyökätäkseen Orvokkiin käsiksi, mutta Orvokki pysyttelee etäämpänä ja
katsoo liikkuessaan Oraaseen.) Sinä matkustat. Pakene, pakene. Se retki
ei ole pitkä. Minä menen nyt poliisille ilmoittamaan kuka sinä olet.
(Oras aikoo syöstä häneen käsiksi, mutta Maria on tullut
oikealta ja tarttunut kiireesti hänen käsiinsä takaa.
Orvokki pujahtaa ovesta ulos vasemmalle.)
(Oras riistää itsensä irti samassa ja katsoo Mariaan julma
uhka kasvoilla, mutta Maria katsoo häneen herkeämättä, ja
vähitellen Oraan jännitetty viha laukee ja kasvot vääntyvät
tuskasta. Oras istuu rennosti, tylsä ilme kasvoilla. Hän
ikäänkuin herää, katselee käsiään, tavoittaa otsaansa,
vaipuu mietteisiin.)
(Maria katselee häntä häiritsemättä ja astuu sitten lähelle
laskien kätensä hänen päälaelleen. Oras nostaa hitaasti
kasvonsa. Niillä on harras kunnioitus ja nöyrä kysymys.)
MARIA. Äitinne nukkuu. Laitoin hänet levolle. Minä näen, ystäväni,
kasvoistanne, että nyt juuri teitte tiliä itsenne kanssa. (Istuu
tuolille lähelle Orasta.)
ORAS. Te näitte minut kauheana hetkenä ettekä tuomitse minua. Elämäni
on sokeaa. Kaikki on niin pimeää ja huonoa.
MARIA. Elämä kulkee toisinaan sisäisen silmämme editse ja näyttää
meille oman itsemme oikeassa valossa. Teille on käynyt niinkuin usein
käy, suuri onni tai onnettomuus vetää verhon pois, haihduttaa elämän
pimeyden ja valaisee kuin lyhty öistä tietä eteenpäin.
ORAS. Minä tahtoisin päästä yksinäisyyteen, missä en mitään ihmisistä
tietäisi. Tämä elämä täällä vie turmioon.
MARIA. Ei ole ihmisen vallassa elämästä erota. Ihmiselämä on työtä ja
yhteiselämää, mutta rauha ja tasapaino pitää säilyttää keskellä kuumaa
taisteluakin.
ORAS. Minä vihaan tätä elämää!
MARIA. Rakas ystävä, älkää tarttuko satunnaisiin. Uskotte nyt
intohimojen satunnaiseen voimaan, aivan kuin ne olisivat kaikkivoipa
mahti. Katsokaa oikein tarkkaan itseenne. Etteköhän löydä todellisempia
voimia niiden takaa!
ORAS. Mitkä ovat todellisia voimia? Äiti näytti minulle väläykseltä
kauniin maailman. Minä seurasin häntä hetkeksi sinne. Näin valon -- nyt
on kaikki pimeässä! (Nousee.) Kaikki on rikki. Äiti ei ollut se, miksi
häntä luulin!
MARIA. Pimeys on meissä itsessämme.
ORAS. Mitä te tarkoitatte?
MARIA (on noussut, ottaa hänen molemmat kätensä). Verratkaa itseänne
muihin ihmisiin, hyviin ihmisiin. Olkaa luja tuomari, etsikää selvyyttä
ja te saatte valoa pimeyteenne.
ORAS. Minä en tunne hyviä ihmisiä. Minulla ei ole mitään valoa
itsessäni. Kaikki on sekaisin, en voi erottaa itseäni muista.
MARIA. Tässä oli juuri Orvokki. Te tunnette varmaan hänen
ominaisuuksiaan. Ettekö voi erottaa, mitkä niistä ovat hyviä, mitkä
pahoja?
ORAS. Voin.
MARIA. Onko teillä itsellänne samoja taipumuksia?
ORAS. On.
MARIA. Silloin olette jo alusta selvillä, voitte vastustaa pahoja
taipumuksia.
ORAS. Minun pahat taipumukseni ovat niinkuin tauti, joka salassa
turmelee ja äkkiä yllättää. Minä voisin lopettaa sen vain yhdellä
tavalla.
MARIA. On tuhansia tapoja vastustaa pahaa. Paha on tautia, joka on
perittyä taikka meihin tarttunut.
ORAS (katsoo kiinteästi Mariaan). Te sen sanoitte! Minä olen sen
perinyt. Se on kuin tauti.
SUSKA (tulee vasemmalta). Hyvää päivää. Kävin tapaamassa neitiä, mutta
siellä sanottiin neidin olevan täällä. Kun näin täällä niin
rauhallisesti juteltavan, uskalsin tulla sisään.
MARIA. Onko teillä minulle jotakin asiaa?
SUSKA. On kyllä, vaan eihän sillä ole kiirettä.
PALVELIJA (oikealta). Hanna soitti, että eräs herra odottaa neitiä.
MARIA. Hyvä on, minä menen. (Suskalle.) Te voitte tulla meille.
Hyvästi, herra Oras, miettikää sitä, mitä teille sanoin. (Menee
vasemmalle.)
SUSKA (lähenee Orasta, ovat vaieten katselleet toisiaan). Oikeastaan
tahdoin puhua teille, nuori herra! (Oras katsoo oudoksuen ja
vihamielisesti Suskaa.) Tiedättekö, kuka minä olen?
ORAS. Olen kuullut ohimennen mainittavan harvinaisesta ammatistanne.
SUSKA. Te olette nuori, tuomitsette tutkimatta ja ankarasti. Ja
kuitenkin me olemme samassa kaaressa. Katsokaas, toisille on syntymästä
saakka pantu raskas syyntaakka kannettavakseen, toisille sälytetään se
myöhemmin. Minun taakkani oli liian raskas. Minä en jaksanut, olin
sokaistu, en nähnyt Jumalan vihaa ihmisten elämässä. Minä raivosin,
tein julmia! Samalla kuulin aina sielussani äänen: teit julmia, teit
väärin! Te, nuori herra, ette ole kuullut sellaista ääntä. Se pakottaa
tottelemaan, ei anna rauhaa. Sen äänen käskystä minä olen täällä.
ORAS. Mitä te tahdotte?
SUSKA. Otin Orvokin kiinni. Poliisille ei ilmoiteta mitään. Nyt tyttö
on tallessa eikä siinä huoneessa ole salaovea.
ORAS. Entä sitten?
SUSKA. Minä tiedän kaikki. Se akkuna, muistakaas, oli silloin
peittämättä ja meikäläisiä -- minunlaisiani -- kulkee aina täällä
rannalla. Lastenkoti -- lapset, katsokaas, ovat heidän. Moni on tullut
tänne pitkiä matkoja nähdäksensä omansa salaa, lasten tietämättä.
Lapset uskovat, että heidän äitinsä on kaunis, hellä neiti ja isä hyvä
ja autuas. Molemmat asuvat taivaassa.
ORAS. Mitä tämä minuun kuuluu?
SUSKA. Kaikki mitä tapahtuu lähimmäisellesi, se tapahtuu myös sinulle,
sanon minä itselleni. No niin, ne näkivät teidän työnne, mutta minä
osaan tukita ja avata heidän suunsa. Minulla on se voima.
ORAS (astuu toiselle puolelle huonetta). Te kiusaatte minua
inhottavalla läsnäolollanne.
SUSKA. Sanoinhan minä jo. Te kuulutte syntymästänne saakka siihen
kaareen, johon minä olen joutunut kiusausten kautta. Te olette vielä
nuori ja sokaistu, ette ymmärrä tätä. Kuulkaas nyt, mitä minä sanon!
Minä tahdon pelastaa teidät. (Lähenee Orasta.) Tämä ei ole mahdoton
yritys. Poliisi epäilee minua. Minun on helppo ottaa syy niskoilleni,
saan todistajat, mutta teidän apuanne tarvitsen!
ORAS. Minä en käsitä, mikä pirullinen juoni tässä on takana. Tekö
ottaisitte minun syyni? Onko se nyt teidän ammattinne, te lasten...!
Menkää pois! Minun on vaikea olla samassa huoneessa teidän kanssanne!
Mitä olen tehnyt, siitä vastaan itse!
SUSKA. Voi teitä, olettehan vielä melkein lapsi. Elämä on vasta
edessänne, pitkä, kauhea elämä. Minä tiedän mitä se elämä olisi. Minun
elämäni lähenee loppuaan ja minullekin on tehtävä annettu. Nähkääs,
minun Jumalani on ankara. Hän vaatii töitä, suuria töitä, ja minun
täytyy Häntä totella. Hänen käskystään minä nyt tahdon pelastaa teidät.
Teissä Hänen lakinsa voisivat elää. Te olette nuori, tuore puu.
Vankilassa nääntyisi juurenne, lehtenne putoaisivat kuivina maahan,
ydin mätänisi rungossanne!
ORAS (pakenee). Menkää pois! Te tuotte mukananne vankilan kellarien
katkua!
SUSKA. Voi teitä, mitä minä teen, mitä minä teen? Ettekö usko, ettekö
ymmärrä? Ja minun täytyy pelastaa teidät. Minun täytyy oman rauhani
vuoksi! Jumalani, auta minua, valaise minua! (Astuu hetken kiivaasti
lattialla, katsoo akkunasta, näkee rannalla-olijat, katsoo Orasta ja
viittaa rannalla oleville, ja akkunaan kerääntyy pää pään viereen,
joukko ihmishylkyjen kasvoja, miehien ja naisien, ahnaita, ilkkuvia,
tylsiä, surullisia, kaikki tuijottaen Orasta). Katsokaa, tuollainen on
teidän tulevaisuutenne. He tuntevat teidät hyvin kyllä, säälivät teitä!
ORAS (väistyy kauhistuneena). Ovatko he ihmisiä? Mitä he minusta
tahtovat? (Tavoittaa päätään.) Uneksinko minä? Onko tämä totta?
SUSKA. Liiankin totta. Kyllä nuo ovat lihaa ja verta. Oletteko nähnyt
kalaa elävänä sammiossa, kun sillä on koukku kitusissaan? Tuskissaan se
kulkee ja kulkee pitkin laitaa ja yrittää ponnahtaa ylös. Tuska on
vienyt voimat. Ja jos se hyppäisi laidan ylitse, mikä on kalan edessä?
Noilla tuossa on koukku kitusissaan!
ORAS. Sulkekaa akkuna, peittäkää, peittäkää se!
SUSKA. Kauhistutte noita umpikuljuun joutuneita raukkoja. Tekö
jaksaisitte kahleita kantaa? Tekö voisitte ihmisten kammoa kestää? Tekö
uskaltaisitte katsoa silmästä silmään vankilan komeron yksinäiseen
tuskaan? Minä en päästä teitä täältä. (On tavoittanut kiinni Orasta.)
Minä olen vannonut taivuttavani teidät. Minun täytyy oman rauhani
vuoksi...! Minä menehdyn muuten hulluuteeni! Teidän täytyy, täytyy...!
(Oras on työntänyt hänet istumaan.)
ORAS (pakenee). Ei, ei, pois! (Heittää Suskan tavoittavat kädet irti
itsestään ja juoksee ulos.)
(Suska viittoo molemmin käsin kasvoille akkunassa ja
nauraa ja itkee kolkosti niinkuin hulluuden rajalla oleva,
intohimoinen nainen tekee.)
Väliverho.