LUMIALA. Mene pois, lapsi, tämä ei ole sinun korvillesi!
SILJA. Minä olen kuullut sen, minä tiedän sen. Voi äiti, äiti!
LUMIALA. Sinulla ei ole enää äitiä. Tuo nainen tuossa on pettänyt
meitä, pitänyt meitä narrinaan, häväissyt talomme, näytellyt äitiä,
emäntää, puolisoa!
SILJA (heittäytyy isänsä kaulaan). Katso äitiä, hän on niin murtunut!
LUMIALA. Äitisi on tottunut valehtelemaan. Kuka tietää kuinka hän
nytkin meitä mielessänsä pilkkaa.
ANNA. Isälläsi on oikeus hyljätä minut ja ajaa minut täältä pois.
ORAS (seisoo äitinsä tuolin takana). Te ette saa alentaa itseänne tuon
tunnottoman miehen häväistäväksi. Me olemme ihmisiä mekin ja meillä on
oikeus elää missä tahdomme!
ANNA. Tee minulle, August, mitä tahdot, kaikkeen minä tyydyn. Minä olen
näiden lasten äiti, sitä ei voida toiseksi tehdä. Heihin minulla on
sydämen oikeus.
LUMIALA. Noo, Silja, tunnustatko sinä niitä sydämenoikeuksia? Tahdotko
sinä olla tuon maankiertäjän sisar?
SILJA. Voi, isä, isä!
LUMIALA. Minä en suostu jakamaan. Tahdotko valita, Silja?
SILJA. Minä en tiedä, minä en voi valita!
ANNA (nousee). Minä en pyydä sinua valitsemaan, lapseni. Minulla ei ole
sinulle mitään tarjottavaa. Oraan kanssa menen täältä köyhänä, niinkuin
olen tullutkin. Olen onnellisempi, kun tiedän että olet isäsi luona.
Täällä on sinun hyvä olla. Sinulla on hyvä isä. Minä voin ajatuksissani
etsiä sinua täältä. Ja jos ikävä tulee niin suureksi, etten voi sitä
kestää, silloin minä ehkä saan sinut nähdä, vain nähdä!
SILJA (juoksee äitinsä syliin). Äiti, äiti!
LUMIALA (saattaa Siljan saliin ja palaa Annan luo). Sinä et mene
minnekään täältä, Anna! Sinä olet katkeroittanut koko minun elämäni,
mutta sinä et saa vetää lokaan minun kunniaani. Sinä et saa mennä
maailman selkään seikkailemaan ja häpeäämme levittämään. Tämän katon
alla on sinun elettävä loput elämääsi! (Osoittaa Orasta.) Ja tuon
tuossa minä lähetän merille.
ORAS. Minua ei lähetetä. Minua ette kytke telkienne taakse. Minä en ole
syntynyt kenenkään orjaksi enkä minä tahdo olla tiellänne. Minä menen
omia teitäni!
ANNA. Älä puhu sillä tavalla. Me emme voi nyt erota. Olisi
kaksinkertainen vääryys antaa sinun nyt yksin paeta maailmalle, kun
sinut tunnen.
LUMIALA. Joutavia, Anna, turhaan sinä hänen sydämeensä vetoat. Hän on
kopea ja röyhkeä. Hänellä on äpärän sydän.
ORAS (astuu Lumialan eteen vihasta huohottaen). Peruuttakaa se sana,
peruuttakaa se sana!
ANNA (menee väliin). August, minä rukoilen sinua, malta mieltäsi. Hän
on nuori ja tulinen. Säästä itseäsi ja meitä. Anna hänen olla! (Lumiala
ja Oras katsovat jäykästi toisiansa ja Lumiala poistuu.) Oras kulta,
sinä et voi nyt jättää minua. Jos sinun pitää lähteä täältä, tulen minä
mukaasi. Olenhan minä velkaa sinulle kaksikymmentä vuotta. (Vetää
Orasta kädestä. He istuvat.) Katso minuun, lapsi kulta! Tahtoisin
kerran katsoa silmiisi. (Oras painaa päänsä alas.) Katso minuun. Se
rauhoittaisi meitä kumpaakin, tulisimme lähemmäksi toisiamme,
epäilykset ja vierastelu häviäisi, emme tarvitsisi sanoja, katsoisimme
sielusta sieluun! Sinä saisit nähdä kuinka sinulle toivon hyvää, kuinka
kallis minulle olet. Sinä oppisit luottamaan minuun!
(Oras on painanut päänsä yhä syvemmälle ja alkanut nyyhkiä,
vaipuu polvilleen äidin eteen ja itkee rajusti.)
ORAS. Minä en voi katsoa sinua silmiin. Minä en saa omistaa sinua
äidikseni. Se on jo liian myöhäistä. Sinun ei olisi pitänyt vetää minua
tänne. He eivät siedä minua enkä minä tahdo olla heidän tiellään. Minä
en ole sellainen, että heille kelpaisin -- -- en sinullekaan.
(Anna ottaa hänen molemmat kätensä. Oras nousee
tuskaisena epätoivossa.)
Äiti, anna minun mennä, en tahtoisi enää koskaan tulla tänne, en
koskaan! Ennen menen vaikka koskeen! (Syöksyy ulos.)
ANNA. Oras, Oras! (Juoksee ovelle, mutta Lumiala tulee kiireesti
oikealta ja hakee Annan takaisin.)
Väliverho.