AAPO. Aina panettelee minua. Luuletteko, (pyörittää sormeaan otsansa
edessä) että pääni olisi mennyt hiukan pyörälle?
AINA. Niin mutta kun se ei ole painettu etkä sinä sano kuka sen on
kirjoittanut. Vaikka samahan tuo on, kuka on ollut (pyörittää sormeaan
otsansa edessä) näin. Se on hyvin hauska kappale. Siinä on eräs mainio
kohta, jossa sankarittarella on syvä suru. Hän on ihan mustissa,
kiireestä kantapäähän, ja pitkä huntu ulottuu maahan saakka ja pitkässä
hameessa on pitkä laahustin, ja hän -- -- halveksii elämää!
AAPO. Kuulkaa, Aina lupaa näytellä.
KAIKKI. Hyvä, hyvä!
HANNES (eräs vieraista pojista). No, silloinhan Aapo sopisi
rakastajaksi.
KAIKKI. Mainiota, mainiota!
SILJA (on katsellut ovesta sillalle päin). Isä ajaa sillalla, tulee
kotiin pankin kokouksesta. Kohta hevoset pysähtyvät isojen portaiden
eteen. Minä olen voittanut vedon!
TYTÖT (akkunassa). Missä, missä on hevoset?
SILJA. Nyt kääntyvät sillalle. Isä ja minä olemme lyöneet vetoa. Jos
isä nyt tulee pankinjohtajaksi, niin äiti ja minä pääsemme ulkomaille.
(Anna ja Maria ovat tulleet oikealta Siljan puhuessa.)
ANNA. Sehän oli edeltäpäin päätetty asia. Tuskin siitä nyt mitään
tulee.
SILJA. Kuinka sinä, äiti, niin sanot? Onhan passit jo kunnossa ja minun
uusi matkapukuni tuli juuri tänään. Tiedänhän minä isän. Minäpä puhun
isälle. Jos isä sanoo: ei! niin minä sanon: juuuu! Ja katson näin.
(Katsoo veitikkamaisesti Mariaan.) Silloin isä nauraa ja suostuu.
ANNA. Isäsi nyt antaa sinulle vaikka silmän päästään.
SILJA. Isä on kaikkein paras isä koko maailmassa. Minä olen ylpeä
isästäni!
MARIA. Isäsi on harvinaisen kyvykäs mies. Koko kaupunki on ylpeä
hänestä. (Silittää Siljan päätä.) Livertele sinä vain isällesi. Hän
tarvitsee päivänpaistetta ainaisessa työn paljoudessa.
SILJA. Minä menen noutamaan isää. (Juoksee oikealle, mutta samassa
Lumiala tuleekin.) Vihdoinkin, isä, sinä olet kovin myöhäinen!
LUMIALA (noin neljänkymmenen, valpas, teräväkatseinen liikemies,
tottunut esiintymään julkisesti kunnan luottamustoimissa ja rahamiehenä
ollut paljon tekemisissä ihmisten kanssa ja oppinut punnitsemaan
ihmisarvoa). Hyvää iltaa! (Tervehtii Mariaa ja lähellä olevia. Palaa
Marian luokse ja laskee kätensä Siljan hartioille puhuessaan.) Hyvää
iltaa! No, se on oikein, että neitikin tulee nuorten joukkoon. Te
kuulutte muuten niihin, jotka eivät koskaan vanhene.
MARIA. Vanhakin nuortuu tässä joukossa. Minäkin muistan kerran olleeni
seitsentoistavuotias, niinkuin Silja nyt.
LUMIALA. No, Silja, miltä sinä näytät seitsentoista vanhana?
SILJA. Voitinko vedon? Minkä näköinen on pankinjohtaja?
LUMIALA. Voitit kuin voititkin. Senhän sinä veitikka tiesit jo
edeltäpäin.