ANNA. Minä pyydän teiltä selvyyttä poikani tähden, perheeni tähden!
SUSKA (katsoo häneen halveksuen). Nytkö te tahtoisitte tyhjentää
kärsimysten maljan, te onnen hemmottelema? Kärsimys voi olla elämää
minunlaiselleni. Minun ruumiini ja sieluni on ollut pelkkien
kärsimysten uoma. Te kuolisitte ensimäisenä kärsimysten kuukautena.
ANNA. Minä tahdon saada lapseni takaisin, jos se elää!
SUSKA. Oletteko varma siitä, että hän teille kelpaa?
ANNA. Hän elää! Minä näen sen kasvoistanne, kuulen sen äänestänne!
SUSKA. No niin, hän elää!
ANNA. Se ruumis, jonka näin...?
SUSKA. Te muistitte kätkyen ja siinä makaavan viikonvanhan poikasen. Se
oli sellainen pieni räipäle. Minä pidin sellaisia lapsia halusta,
ymmärrättekös. Minun ei tarvinnut mitään niille tehdä. Sillä poika
paralla oli heikko äiti. Se kävi sitä poikaansa sukostelemassa ja
tahtoi pitää sen.
ANNA. Minä en koskaan nähnytkään poikaani.
SUSKA. Heti kun olitte mennyt, tutkin poikanne. Se oli tavattoman terve
ja kaunis lapsi. En puhunut teidän pojastanne kellekään mitään. En
päästänyt sitä äitiä katsomaan lastansa. Viikon päästä se heikko
poikanen kuoli. Teidän poikanne...
ANNA (kauhistuneena, tuskallisesti). Minun poikani annoitte sille
toiselle äidille!
SUSKA. Te näitte sen toisen pojan ruumiin.
ANNA. Eikö se toinen tuntenut vieraaksi minun poikaani?
SUSKA. Mitä tuntemista niissä on. Parin viikon vanhoina ne ovat kaikki
samanlaisia lihamöhkäleitä.
ANNA. Minne joutui minun poikani?
SUSKA. Minä annoin sen sille äidille, selitin, etten tahtonut enää
pitää hänen lastaan. Hän meni toiseen kaupunkiin, kuoli siellä ja poika
joutui vaivaishoitoon. Niin että teidän poikanne on kunta kasvattanut.
Ja se on pulska poika kuin puodista tuotu.
ANNA (valittaen). Vaivaishoitoon, minun poikani.
MARIA (on tullut oikealta). Poika elää siis?
SUSKA. On ollut täällä Kaarnalla kauppa-apulaisena koko kesän.
ANNA (on istunut). Se on Oras. Minä tunsin sen, minä tiesin sen!
SUSKA. Hänen vuokseen minäkin tulin tänne vankilasta päästyäni. Olen
tarkkaan seurannut hänen jälkiään.
MARIA. Miksi ette ole ennen ilmoittanut asiasta?
SUSKA. Ei ole kysytty, enkä minä ole sellainen, että tietojani
tuppaisin kenenkään onnettomuudeksi. Mitä minä teistä -- poikaanne
etsin! Entiset työt ja muistot saartavat minua yöt ja päivät. Minun
Jumalani on ankara. Hän vaatii töitä, sovitusta, sovitusta!
(Salaperäisenä.) Minä olen istunut ristikkojen takana viattomana muiden
edestä!
MARIA. Se on teitä rakentanut. Olette merkillisesti muuttunut.
SUSKA. Vaikka, mistä ihminen tietää kuka on syyllinen, kuka viaton. Me
emme ole varmat, mistä syystä kutakin rangaistaan. Syyt ja rikokset
käyvät ristiin rastiin. Ne ovat kuin renkaat ketjussa toisiinsa
kytketyt. Siitä mitä minä olen pahinta tehnyt, siitä ovat kärsineet
minun lapseni. Minä kärsin muiden rikoksista.
MARIA. Ja myöskin omistanne.
SUSKA. Minä en ole tehnyt suurempaa rikosta kuin tämä rouva tässä.
MARIA. Kuinka te voitte...!
SUSKA. Te aiotte ottaa poikanne, rouva. Minä luulen tuntevani teitä
hiukan. Te ette voi auttaa häntä, olette liian heikko niin raskaaseen
tehtävään.
ANNA. Minä olen hänen äitinsä.
SUSKA. Se ei nyt enää paljoa merkitse. Poikahan on jo mies. Minä
tiedän, mitä hän on ja mitä hän tekee. Te ette häntä tunne ja vaikka
tuntisittekin, ette kuitenkaan ymmärtäisi. Te ette ole läheltä
katsellut pimeyden töitä, kuinka ne itävät. Teillä ei ole ollut syytä
ajatella näitä asioita juurtajaksain niinkuin minulla istuessani pitkät
vuodet ristikkojen takana. (Lähestyy Annaa.) Teille ei ole vielä
rikoksenne puhunut oman lapsenne suusta niinkuin minulle.
MARIA. Te pelotatte häntä nyt kun meidän pitäisi toimia. Olette aina
vain katkera ja paatunut uskonasioissa. Antakaa Jumalan rakkauden
pehmittää kovaa sydäntänne.
SUSKA. Minä en usko muihin ihmisiin enkä heidän Jumalaansa. Minulla on
oma uskoni ja oma Jumalani.
MARIA. Ei kukaan voi väistyä yhden ja ainoan Jumalan kasvojen edestä.
SUSKA. Minä olen käynyt kirojen koulun ja siellä on Jumala astunut
eteeni ankarana ja vaativana. Töitä, töitä, älä lähesty minua ilman
töitä! Sinä teit töitä minua vastaan, tee töitä minun kanssani!
MARIA. Eikö teidän Jumalanne rakasta teitä?
SUSKA. Minä olin kerran yhtä valkoinen kuin te nyt, neiti Maria. Minut
petettiin julmasti, armottomasti. Silloin kirosin uskoni, kirosin
ihmiset ja itseni -- -- ja lapseni! (Lähenee Annaa yhä kiihkeästi
puhuen, ja Anna nostaa kättään kuin torjuakseen iskua ja nousee
väistyen, mutta Suska seuraa ja puhuu kiihkeästi.) Muistatteko vielä,
kun tulitte poikanne kanssa luokseni? Te olitte niin hento ja nuori,
valkoinen ja muserrettu. Hävityksen kynnet olivat iskeneet teidän
nuoruuteenne ja pahentaneet teidät. Kätenne olivat tylyt, silmänne
pahat. Näin teissä itseni ja ymmärsin, tiesin, mitä olitte tehnyt. Minä
tiesin, mitä ei kukaan muu voi tietää kuin äiti, joka sen on itse
tehnyt!
MARIA. Varokaa sanojanne!
SUSKA. Silloin katselin teissä omaa itseäni. Sitten olen katsellut
pojassanne omia lapsiani. Se on samaa, se on samaa! Minä olen varma
siitä nyt. Te olitte kironnut poikanne ennen sen syntymää. Teidän
poikanne on kirottu! Hän tekee kirottujen töitä, elää kirottujen
elämää. Ja te, te olette hänet itse siihen tuominnut sokeassa ihmisten
pelossa...
(Anna nujertuu pyörtyneenä lattialle tuolia vasten. Suska
peräytyy hiljalleen säikähtyneenä ovelle ja menee pois.
Maria on juossut heti auttamaan Annaa.)
Väliverho.