ANTONIUS. Sydämeni on ihan kurkussa, sillä minun täytyy puhutella
mestari Hermania ja pyytää vaimokseni hänen tytärtänsä, jonka kanssa jo
kauan olen ollut salakihloissa. Kaksi kertaa olen jo ollut
kosintamatkalla, mutta olen aina kääntynyt takaisin. Tekisinpä nytkin
samoin, jollei hävettäisi ja jollen pelkäisi saavani toria äidiltäni.
Arkuus on minussa luonnonvika, jota ei ole helppo voittaa. Joka kerta
kun aion kolkuttaa oveen, on ihan kuin joku pidättäisi kättäni. Mutta,
hei, Antonius, reipas mieli on puoli ruokaa; ei auta, tehtävä mikä
tehtävä. Minun täytyy ensin hiukan siistiä asuani, sillä sanotaan, että
mestari Herman on käynyt hiukan koppavaksi viime aikoina. (Hän riisuu
kaulahuivinsa ja sitoo sen uudestaan, ottaa kamman taskustaan ja sukii
tukkaansa, harjaa kenkiään.) Luulenpa, että minä nyt olen mukiinmenevä;
nyt minun täytyy koputtaa. No, niin totta kuin olen rehellinen mies,
tuntuu taas ihan kuin joku pidättäisi kättäni. Hei, kuraasia vaan,
Antonius! Tiedänhän, ettet mitään pahaa ole tehnyt. Eikähän tuosta sen
hullumpaa tule kuin rukkaset.
(Koputtaa.)