XIII.

Samana päivänä, kuin Matti läksi edellisessä luvussa kerrotulle

metsästysretkelle, oli Tobias Pullinen tuttavien kautta saanut

pappilasta kirjeen, joka oli maannut pappilan kansliassa vähintään pari

viikkoa. Tobias oli viime aikoina saanut paljonkin kirjeitä

uskonveljiltä ja -sisarilta, jotka pyysivät neuvoa, asianajajaltansa,

kirkkoherran virastolta, jopa tuomiokapituliltakin, mutta tämä kirje

oli ihan toisenlainen, perin kummallisen näköinen. Se oli täynnä

postimerkkejä, joissa kotkankuva levitti laihoja jäseniään. Siinä oli

ruotsalaisia, suomalaisia ja venäläisiä sanoja kuoressa ja ylinnä nimi

Tobolsk. Tobias käänteli ja katseli kirjettä moneen kertaan ennen

aukasemista, ja avattuaan katsoi hän heti allekirjoitusta, joka oli

Aleksander Ylistalo. Tobiaan käsi vapisi, kuin hän huomasi sen miehen

nimen, joka oli niin voimakkaasti, niin kovakouraisesti koskenut hänen

elämäänsä, sen miehen, jota hän oli ihmetellyt, vihannut ja nyt vasta

käsittänyt. Kirje oli tällainen:

Tobolskista, vankein parannuslaitoksesta.

Terveyttä ja veljeyttä Tobias Pulliselle ynnä rauhaa, anteeksi

antamista ja sovintoa vapahtajamme Jesuksen Kristuksen tähden.

Jos sinä, rakas veli Kristuksessa, tiedät itsestäsi jotain pahaa,

niin älä tee kuten sinun kelvoton viheliäinen veljesi Adam

Pihlhjerta, älä salaa sitä seurakunnalta, vaan tunnusta se elävän

Jumalan ja kanssaveljiesi edessä, niin että et sorru synnistä,

kuten pahantekijä opettajasi Aleksander Ylistalo

entinen

Adam Pihlhjerta.

Tämä tervehdys, kuvaannollisesti sanoen, haudan toiselta puolen

vaikutti niin Tobiaasen, että hän tuskin voi hillitä liikkeitänsä.

Samassa astui Anni tupaan. Hänen käyntinsä ja liikkeensä olivat

viehättävät ja vapaat. Hänen katseensa oli levollinen ja kiihkoton niin

kuin sen, joka levähtää kovan mielenjännityksen tai suuren onnen

jälkeen. Hän kantoi hyvin sulavasti naitujen vaimoin pukua, päässä

pieni myssy pahvista, päällystettynä silkillä, ja myssystä riippui

rimpsu, joka hänen astuessaan heilui edes takaisin kauniissa,

valkoisessa niskassa. Paksu tukka oli sileäksi kammattu otsalta,

kirkkaat, vaaleat silmät loistivat hiljaisesta onnesta.

Leena äiti, joka ajatuksissaan istui kankaansa edessä, katsahti oveen

päin ja alkoi heti, kuin hänen hämärät silmänsä käsittivät, kuka tulija

oli, kiivaasti polkea, kutoa tulipunaisia lankoja loimiin ja kalistella

sukkulaa. Ei kukaan sanonut sanaakaan pitkään aikaan. Anni seisoi ja

katsoi liikuttavan mieltyneesti Tobiaasen. Tobias katsomatta sinne

päinkään tunsi sen katseen. Viimein hän virkkoi puoliääneen: "Anni",

sipasi kädellään otsaansa, "Anni", ja näytti ihan siltä, kuin hänen

olisi ollut vaikea saada sanoja suustansa tulemaan. "Anni", kuiskasi

hän vielä kolmannen kerran. Nyt lakkasivat kaiteet paukkumasta. Tobias

antoi Aleksanderin kirjeen Annille ja sanoi: "minun täytyy tunnustaa

syntini seurakunnalle, Adam pakottaa minua siihen."

Leena viskasi valkoista lankaa loimien väliin niin kiivaasti, että

sukkula lensi seinään. Annin kasvoissa väri tuskin yhtään muuttui,

kaikki muu oli hänestä nyt mitätöntä, niin hänen mielensä oli täynnä

onnellista rakkautta. Hän tuskin katsoikaan kirjeesen, sanoi vain

lempeällä, hiljaisella äänellä: "sinä tietysti teet oikein, kuin

seuraat hengen kehoitusta, muuten", virkkoi hän sitte puoli ääneen,

"minä puolestani teen sinun tahtosi mukaan." Sukkula singahteli yhä

kiivaammin ja Leena paukutti kaksi mustaa, paksua lankaa kiinni

kirkasväriseen kankaasensa.

"Missä on Matti?" kysyi vanhus kuivakiskoisesti.

"Metsällä, hän palaa vasta huomenna", sanoi Anni Tobiaasen katsoen.

Tumma puna nousi äkisti Tobiaan kasvoille, hän tempasi Adamin kirjeen

ja sanoi takertuvalla äänellä: "niin on tehtävä, kuin sanoin; toimita

veljille ja sisarille sana, että me tänä iltana kokoudumme..."

"Minun luokseni", sanoi Anni, tietämättänsä tähystellen Leenaa, ja

astui hitaasti ulos ovesta.

Leena yhä paukutteli kangastansa, kutoi punaisia, valkoisia ja mustia

lankoja juoviksi, kunnes hänen silmänsä alkoivat välkkyä ja raskaita

pisaroita putoili pitkin poskia. Äkisti kääntyi hän, katsoi poikaansa

pitkään, nousi pois istuinlaudaltansa, meni Tobiaan luo ja sanoi

vapisevalla äänellä:

"Parempi olisi, jos kokoonnuttaisiin tänne meille."

"Ehkä, äiti, mutta nyt se jo on liian myöhä."

Pitkä kevätpäivä sammui kullan hehkuna. Lamppu sytytettiin Reijosen

tuvassa, ja hämärissä kokoutuivat veljet ja sisaret ahtaalta tuntuvaan

huoneesen. Kuin kaikki olivat koossa, suljettiin ovi huolellisesti.

Tavaton aika ja paikka, Reijosen tupa, hänen, joka oli päämiehenä

vastustamassa pyhiä, teki kokouksen erittäin juhlalliseksi. Nuori

saarnaaja ja hänen vanha äitinsä istuivat tuvan perällä uunin

vastapäätä. Tobias puhui vapaasti, jopa innokkaastikin, mutta hänen

käytöksessään oli jotakin, joka muuten on tavallista kaikilla, joiden

mielessä vallitsee yksi ainoa ajatus, yksi tunne: hän näytti

miettivältä, hajamieliseltä. Silloin tällöin katsahti hän Anniin, joka

yhä vain selaili virsikirjaa. Äiti Leena seurasi tarkkaan poikansa

sielun liikettä.

"Kas niin, poikani", sanoi hän viimein.

Tobias kalpeni ja nousi. Vaikealta se tuntui, hänen kurkkunsa oli kuin

kiinni puserrettu, hän nieli moneen kertaan ja viimein lyhyen vait'olon

jälkeen alkoi puhua vähän vapisevalla äänellä:

"Veljet ja sisaret. Minä tunnen syvällistä pakotusta tunnustamaan

suurta syntiä, johon me, johon minä..."

Hänen puhettaan keskeytti kova jyskytys oveen. Anni hypähti ylös kuin

peljästynyt pyy, juoksi Tobiaan luo ja asettui hänen eteensä. Nyt

kuului Matti Reijonen kiroten ja uhaten jyskyttävän ovea. "Ovi auki,

minä käsken. Etkö kuule, Anni, minä se olen, sinun isäntäsi", ja hän

paukutteli koko voimallaan. "Oletteko hullut vai kuurot. Jos ette avaa

ovea, lyön minä sen pirstaleiksi ja tapan jok'ainoan teistä."

"Matti Reijonen se on ja juovuksissa, se kuuluu puheesta", sanoivat

muutamat naiset. Tobias seisoi kalpeana ja ääneti; "avatkaa ovi!" käski

hän kovalla äänellä, mutta ei kukaan totellut häntä.

"Vai niin, oletko sinä siellä, Tobias, no nyt minä kyllä ymmärrän,

minkä tähden vaimoni pitää ovea kiinni. Sinä tekopyhä kettu, sinä käki

varpusen pesässä, kirottu haaskaaja."

"Olkoon ovi kiinni", sanoi Anni jyrkästi, "hänellä on pyssy kanssansa,

minä tunnen hänet; kuin hän puhuu tuolla tavalla, tapahtuu tässä

onnettomuus."

Mutta Matti Reijosen vihastus oli kasvanut äärettömästi, hän raivosi

hurjasti. Hänen omassa tuvassaan, mikä häpeä, mikä häväistys. Kuin ovea

ei avattu kyllin sukkelaan, juoksi hän ulos, löi rikki ruudun ja

kalpeana kuin palttina, suu puristettuna kokoon, niin että se oli vain

kapeana viivana, seisoi hän siinä ikkunan takana, pyssy ojennettuna.

"Missä hän on, se hävytön ryöväri, ilves, joka on siepannut minun

kanaseni, astu esiin, jos uskallat." Mutta vaikeroiden ja itkien

hyppäsivät miehet ja naiset ylös ja juoksivat opettajansa ympärille.

Pyssyn suu liikkui uhkaavasti, etsien, mihin laueta, mutta löytämättä.

Ihmispiirin sisällä seisoi Tobias ja Anni oli hädissään tarttunut

häneen sylin. Nyt katosi Matti yht'äkkiä, oli ihan hiljaista,

ainoastaan nyyhkytyksiä ja huokauksia kuului tuvassa. Tobias veti

syvään henkeä.

"Minä olen syyllinen", sanoi hän, "Matti Reijosella on oikeus vaatia

minulta tilintekoa, minä pyydän seurakuntaa kuulemaan minun

tunnustustani ja antamaan minulle anteeksi..."

Silloin juuri kuului kolinaa katolta, kaikki katsahtivat ylös,

välikatosta oli lauta työnnetty syrjään ja raosta näkyi taas pyssyn

piippu ja sen takaa kaksi hirmuista, veristynyttä silmää. Matti oli

juossut tupansa vinnille, työntänyt syrjään ohuen sammalkerroksen ja

kattolaudan.

"Nyt minä olen ilves", kuului kiukkuinen ääni, "eikä teyrikukko pääse

kynsistäni." Pamaus vain ja Tobias Pullinen makasi kuolettavasti

haavoitettuna äitinsä ja Annin jaloissa.

Hiljaa ja hätäyksissään katosivat enimmät tuon kamalan teon näkijät.

Pari miestä riensi kuolemaisillaan olevan luo.

"Kotiin, kotiin", kuiskasi hän sammuvalla äänellä, "minä tahdon kuolla

kotona."

Häntä lähdettiin kantamaan. Leena ja Anni astuivat jäljestä hirveästi

liikutettuina, mutta ei yhtään kyyneltä tullut heidän silmistänsä.

Aurinko oli jo aikaa sitte laskeutunut keveäin pilvenjuomujen taakse.

Kuu liiteli taivaalla hienona sirpin muotoisena kaarena, levittämättä

mitään valoa. Ainoastaan suurimmat tähdet levittivät väräjävää valoansa

valoisaan kevätyöhön. Otava seisoi, pursto kohti keskitaivasta,

ehtootähti loisti keltapunaisena ja pohjantähti levitti kylmää valoansa

maan päälle, saman tapaista kuin revontulien liekit. Lumi ja jäät

sulivat niin, että vesi ikään kuin raskaat kyyneleet tippui maahan.

Kuin kantajat raskaan taakkansa kanssa saapuivat Pullisen pihaan,

kuului kuoleva Paavalin sanoilla kuiskaavan: "totisesti minä olen

suurin syntisistä." He laskivat hänet varovasti alas rappusille. Hän

oli kuollut. Onnellinen hymy leikitteli kalpeilla kasvoilla ja

tuskainen juonne suun ympäriltä oli ensi kerran moneen vuoteen poissa.

Matti Viskari tuli vanhana ja kyyryisenä ulos tuvasta ja katsoi hyvin

pitkään tutkivaisesti kuollutta. "Katsokaa", sanoi hän, "hänestä ei ole

juossut pisaraakaan verta; tiedättekö, mitä se merkitsee." Kaikki

katsoivat vanhuksen suuhun. "Se merkitsee, että hän oikein ansaitsi

luotinsa."

Yö kului ja päivä tuli, ruumis pestiin ja vietiin aittaan; nimismies

tuli ja teki protokollansa; lääkäri tuli, avasi ruumiin ja kirjoitti

lausuntonsa: kuollut keuhkoihin menneestä luodista; Reijonen vangittiin

ja vietiin pois; vanha Tobias palasi joltakin markkinamatkalta ja ollen

pehmytmielinen tuli, nähtyänsä ruumiin, niin suruihinsa, että oli ihan

menehtyä; vanha Leena haaveksien istui yöt päivät poikansa ruumiin

vieressä, mutta Anni inhimillisesti puhuen, oli ihan kylmänä, niin kuin

ei olisi ollenkaan kuulunut häneen, mitä tapahtui ja oli tapahtunut.

Hautajaispäivä tuli, vieraita kokoutui läheltä ja kaukaa, kaikki

tahtoivat ottaa jäähyväset vainajalta hänen maatessaan tuossa mustassa

arkussa aitassa. Arkun vieressä istui Leena, leuka käden varassa. Aitan

ovi oli auki. Kevätaurinko paistoi lämpimästi, taivas oli

kirkkaansininen ja leivo puhalteli laulurintansa syvyydestä elämänilon

säveliä. Anni meni viimeisen kerran aittaan. Suuri, tummansininen

kärpänen, ensimmäinen, kuin kevätaurinko oli eloon herättänyt, surisi

auringon paahteessa avoimen arkun vieressä. Se lenteli huimasti sinne

tänne, kunnes viimein laskeutui ruumiin vahan karvaisille kasvoille,

ikään kuin anastaen hänet omakseen. Häviämisen ensimmäinen enne. Suuri

suru ja toivottomuus valtasivat Annin, kuin hän näki sen. Hän vaipui

vanhan Leenan eteen ja itkien lausui niin kovasti, että kaikki

kuulivat: "viekää pois hänet, viekää pois, minä se olen surmannut

hänet. Antakaa anteeksi, äiti Leena, anteeksi, kaikki on minun syyni."

Leena nousi hitaasti. "Lapsi parka, sinun syysi, ehkäpä niinkin, mutta

mitä minä sitte sanon, vanha syntinen." Ja nämä molemmat naiset olivat

tästä hetkestä lähtein ihan eroamattomat.

Viiteselitykset:

[1] Shvetkaksi (ruotsalaiseksi) sanotaan kaikkialla Venäjällä

suomalaista hevosrotua. Suomen hevosilla on muuten kestäväisyytensä ja

vähään tyytyväisyytensä tähden hyvä maine Venäjällä.

[2] Monta sellaista aatelissukua, jotka ovat joutuneet takaisin

huomaamattomuuden peittoon, on maamme kaakkoisosassa; mainittakoon

Pihlhjerta, Fingerros, Falkenberg, Husgafvel, Brandstake y.m.m.

[3] Tarina käärmeiden valtakunnasta, kuten vampyyristäkin, on

itämaista, luultavasti slaavilaista perua.

[4] Jonkinlaista dammia, jota pelataan shakkilaudalla eri värisillä

kivillä.