Kirkon kellot soivat haikeasti,
Soivat kunniaksi vaivaisen
Puutteesen min kuulin kuollehen
Keltavuoren rintehelle asti
-- Vuoren rinne kolkko vuotehena,
Peittonansa taivas tähditetty,
Näin on vaimo kurja unhotettu
Ihmisiltä; ei oo lohdutteena
Kenkään, kyyneleensä kuivaajana.
Kellotkin ne soi niin haikeasti
Kuin ne Luojan istuimelle asti
Tahtoisivat huutaa: Tokko siellä
Unhotetaan mökin vaimo viellä!
-- Ei näy taivas kuulleen huutoansa
Kirstulle kun viskoo lumiansa.
-- Ilma kieltää johtaa kellon ääntä,
Vinkuu, vonkuu, lentää tuulelmana.
Mutta! -- malta! -- virren lainelmana
"Aino! -- Laino!" -- luulin kuulevani.
"Tulee, äiti, pikku Ainon luokse!
Isän sylissä on pikku Laina;
Täällä meille rauhan virrat juoksee,
Vaikka mailmas' halveksittiin aina!"