Liekki roihuu taivahille,
Savupilvi luhistuvan
Huoneen varjostaa.
Melske kuuluu etähälle:
Ruiskuin loske, hiilten pauke,
Miehet sammuttaa.
Iloisa on nuorten katse
Milloin savun tuprakasta
Joku tuupertuu.
Mieluisaa on nuorisolle
Näyttää, miten iskuistansa
Luonto alistuu.
Mutta kadun kulmakkeessa
Nojaa vanhus kalpeana
Pattisauvahan --
Arkistonsa arvokkainen,
Vaivat vuoden viidentoista
Roihui ilmahan.
"Uudestaanko alettava?" --
Suojaan päästen peilin huomaa,
Kyynel vierähtää,
Hapset harmaat, ryppymuoto,
Kumaraiset hartionsa
Siinä selviää.
Yönsä pitkän pöydän luona
Valvoo, häärii kuten ennen,
Aamu joutuu noin;
Toimii yhä, papereihin
Vaan ei muuta ilmesty kuin:
"Turma onnetoin!"
Murhan halu.
Mä kärpäsiä pyytelen
Otusta suurempaa kun en
Mä taida nyykistää,
Ja murhan halu rinnassain
Niin kytee kuten suurillai,
Sen täytyy tyydyttää.
Ja talvella kun kärpöset
On piiloihinsa nukkuneet,
Oon vallan onnetoin,
Mä paperista lintusen
Teen, sitten silvon, leikkelen
Ja kesää ootan noin.
Sä petyit, suuri Jumala,
Kun tiikerille hampaita
Loit ilman tarvetta;
Ne suuhumme jos laadittiin,
Keksintöin aika säästyis niin
Tutkimaan totuutta!
Kankuri.
Loimet soluu niin kuin virta,
Poljin loskaa, paukkuu pirta,
Kankur'akka toimessansa
Huolt'ei pidä lapsestansa;
Lapsi pärvöttelee puolat kokonaan,
Itse peittyy tuohon lankain tuprakkaan.
Lääkäri.
Hevoslääkärill' on kumma tapa:
Ensin lonkka esiin, sitten lapa; --
Tuota tietää hälläkin ois' aika:
Pää on pahimpien tautein paikka!
Tähtein tutkia.
Kävin kasarmille päin,
Polun vieres jotain näin:
Vanha mummu selällänsä
Siinä maata kellittää,
Tyhjä pullo vieressä.
"Nouse, kulta muorini,
Muuten tapaa poliisi!" --
Muori: "herra, katson noita
Lentäviä tähtiä" --!
Niin -- ja kiikari vieressä!
Nyt, sitten.
Pikku Elli valkokutriaan,
Keritsimet saatuaan,
Leikkaa kiiruissaan;
Keritsimet kun vie poijes äiti,
Itkee vaijertaa;
Ett' on ruma lovisena pää,
Tuot' ei lapsi nää.
Konsa Elli kasvaa isoksi,
Tulee mailman immeksi,
Muotinukeksi,
Yhtä innokkaasti salaa, julki
Jatkaa hiuksiaan;
Ett' on tekotukka petosta,
Tuot' ei oivalla.
Taideniekka.
Helga aamuin kalpeainen,
Hiukset tungan turjallansa,
Hampahita siellä täällä,
Silmät sippuroisillansa.
Huonehensa kulmakkeessa
Päällä pienen pintapöydän
Siin' on kamua kaikenlaista:
Siinä maalitötteröitä,
Pensseleitä, palmikoita,
Hammaskerrat kahdenlaiset:
Irtonaiset, leuvalliset;
Harjat, purat, puikkoneulat.
Aamupäivän sitten Helga
Pöydän luona työskenteli
Suuren peilin suosiossa;
Viivat laati säntillensä,
Kulmansa harjoin haraili,
Leuvat latoi, jatkoi hiukset,
Lipoi vettä vaattehille.
Iltasella keito kukka
Taasen kiitää tanssiloissa,
Kaunihiksi kiitetähän. --
Siit' on harmi Helgasella
Kun ei kylän nuoret tiedä
Ett' on Helga taideniekka,
Kauneus omoa-työtä,
Oman vaivan viljehestä.
-- Kyllä kelpaa ylvästellä
Monen nuoren keijukaisen
Luojan armoantimilla!
Kamala seikka.
Kartanossa aamusella
Juoksen, kummallista nään:
Neiti istuu einehellä,
Leuvat, hampaat vieressään:
"Moist' en konsaan ennen nähnyt!
Ken tuon hävityksen tehnyt?" --
Neiti antoi tietää herran
Miten renki julmasti
Kohteli, ja siitä kerran
Rengin selkä höyrysi:
"Jos vaan ken saa tiedon tuosta,
Kohta saat sä tiehes juosta!"
Pappilan kyyhkyset.
Pappilaan kosioita
Tuli kolme illalla,
Iloista, reimaa poikaa
Ja pulskaa muodolta.
"Teill' onko tyttäriä?" --
Kysyivät saapuissaan --
"On tässä kyyhkysiä
Kahdeksan kaikkiaan". --
Nuorinta heistä laittaa
Äitinsä parilallaan --
Ei häntä ikä haittaa,
Ei vuodet ollenkaan.
On hällä tekotukka
Ja ostohampahat,
Poskilla maalikukka,
Las'silmät kirkkahat.
Seuraava kyyhkysistä
On vallan hampaaton
Kuin laiskiainen. -- Mistä
Tuo hammaskato on? --
Kaikista kaunihimpi
Ja muuten lempein
On talon kolmas impi,
Syömensä herttaisin.
Huulet kuin sini taivaan,
Silmät kuin mansikka
Ja hampaat mustat aivan,
Hius hanhen harmaja.
Kun tuohon kukkatarhaan
Joutuivat kosiat,
Keksivät keinon parhaan:
Tiehensä juoksivat.
Viel' oisi ollut viisi
Vanhempaa lintua,
Vaan heistä kuka hiisi
Kehtaisi laulella!
Kumpi oikeassa?
"Mistä, velikulta, kirkkoherra
Moisen vatsan saanut on?"
Luona papin ahkion
Talonpoika huusi kerran.
"Mihin, velikulta, pitäjeestä
Leivät, juustosinkaleet,
Voit ja lihankietaleet? --
Vatsahan sen "sanan eestä!"
Noin se kumppaninsa selvittelee
Papin vatsan laatua;
Tuot' ei voi hän uskoa:
"Henkihän sen pullistelee!"
Miks'ei onnistu?
Nuorukainen tauluaan
Kääntää, laatii "sifrojaan",
Summaa ilmesty ei vainen;
Häiritsee työn sulonainen,
Jonk' on nähnyt istuvan
Luona talon ikkunan --
Rehtorill' on sydän kylmä vasta:
Toruu laiskuudesta lemmen lasta.
Kumma kello.
Tyvenellä ihaellen
Luonnon suloa
Kuhnustelee vaan,
Myrskyn tullen kiiruhtaa kuin
Vanki pakoa,
Tied' ei ajastaan.
Lapyrintti.
Lapyrinttiä Niilin laaksoissa
Moni ihmehin kummastuu,
Vaan raamatun sokkeloin vertaista
Niilin hiekalla ei kohou.
Moni lapsuudestahan vanhuuteen
Sen piiloja tutkielee,
Vaan kuolema kaataa väsyneen
Ens' sokkelon -- eteiseen.
Varpu raukka.
Varpu raukka kohmetuksissansa
Kykkii päällä kylmän maan,
Tuskin liikuttaa voi jalkojansa,
Siipiään ei ollenkaan.
Hyvä lapsi korjas sen
Pirttiin, laski orrelle;
Siipi viel' ei liikkunut
Kun jo alkoi laulamaan! --
Kevään tullen poika laski
Varpu raukan lentohon;
Kaiken kesää armahasti
Alla pirtin ikkunaisen
Kiitostansa lauleli,
Talven tullen -- katosi!
Oja.
Kuulin vanhan kydön ojan
Itseksensä lausuvan:
"Usein saatan paimenpojan
Arvaamatta hautahan;
Päältä soukka -- poika tuumaa:
Tuoss'ei paljon tarvita, --
Yli astuu, parras lohkee,
Poika lojuu mudassa.
Rapakauhtanassa poika
Huutomerkki moinen on:
Se on alta vaarallinen,
Jok' on päältä viaton!"
Koivumme.
Miksi koivu ikkunamme alla
Koht' on kahta mointa korkeampi
Kuin on yhtä vanha napurissa? --
Siksi että meidän asuntomme
Hyvinkin on puolta matalampi;
Puu ei kasva vallan siimeksissä.
Merellä.
Laineet loistaa välkkyellen,
Päivän säteet värjähdellen,
Tyyn' on, aulis kaikkein mieli.
Laiva kiitää lainehissa
Kuin on villa untuvissa,
Mast' ei liiku, raak' ei rysky.
Kapteenimme torvellansa
Tähtää pitkin ilman rantaa,
Siell' ei vaaraa minkäänlaista.
Kosk'ei vaaraa nähtävissä,
Kuluu aika unelmissa.
Meri muka pauhaamahan,
Pauhas satain koskein verran;
Kurimukset vainolaisna
Väjyi meidän poikasia --
Viikinkien ryöstölaiva
Kiiti sorjin kokkinensa
Kuin on köyvyt lammen joutsen.
Lumpeet lekkuu, aallot notkuu,
Laineet huuhtoo laivan kantta --
Seurais leikki kummanlainen,
Jos ei ois' se unta vainen --
Ilma yltyy raivossansa,
Laivat kohtaa toisiansa,
Torvi kutsuu: joutukaatte! --
Kiirein nousin seisoalle:
Kaikk' ol' tyyntä, rauhaisata;
Ruokaneito kellollansa
Kutsui syömään laitostansa;
Tuo se kaikui: "joutukaatte!"
-- "Päivällistä, vieraat, saatte".
Vapaus.
Missä päätöksesi nyt? --
Juomaan taasen yltynyt! --
Vaiti! kuulin sielun hoivan
Neuvon oivan,
Siks' oon leikkiin yhtynyt.
Vapautta kristityn
Näytän kunnes tyyperryn,
Muoto nukkuissakin vielä
Toista, tiellä
Vapaun ett' edistyn.
Lupaukset katalat
Orjain on ne laatimat,
Ei ne sovi vapahalle,
Penkin alle
Jonk' on usein asiat.
Viini, neste jalon puun,
Huuhtoo oppineitten suun,
Minä tyydyn halvempahan
Tavarahan,
Kun vaan vapahaksi tuun.
Juominen jos synti on,
On se pieni, kunnoton,
Kulkee rivin viimeisenä
Äpäreenä,
Jälkeen murhan, rosvion.
Kun on aika Luojan luo,
Pienen ryypyn silloin juon
Ettei, selvänä jos tulis,
Luoja luulis:
Tuo on ollut orja, tuo!
Mikä neuvoksi tulisi.
Mitä tahtoo hirtehiset peikot,
Ehdottoman raittiuden veikot?
Islaminko kansahamme tuoda,
Kun ei saisi janoonsakaan juoda!
Muutamanko juopon tähden multa
Temmattaisiin koko viina kulta?
Niinkö tulis lähimäistään auttaa:
Kohtuullinen kärsis juopon kautta!
Mitä Italian veikot joisi,
Joll'ei heidän viiniä juoda soisi? --
Marjahan kun itse Luoja laati
Ihmevoiman, joka käymään saatti!
Millä Saksa huuhtois huoliansa
Kun ei juoda saisi oluttansa? --
Piimän hinta Helsingissä suotta
Nousemistaan nousis kaiken vuotta!
Lapsellista! konsa Suomen kansa
Juonut oisi yli tarvettansa?! --
Ennallansa, se se parast' oisi,
Itse kukin parastansa joisi!
Perkeleen paula.
Nyt mä laadin laulun tällaisenkin --
Tiedä, mi on raittiuden henki,
Se on hieno perkelehen paula,
Jonka piru pistää juopon kaulaan!
Fariseenein hapatuksist' auta,
Luoja, pyhän laupiutes kautta!
Autuus.
Tuota aina tuumaelin:
Missä taivas, autuus on,
Toisiltakin kuulustelin --
Turhaan! Olin toivoton --
Tarinaksi viimein luulin
Koko jutun, kunnes kuulin:
"Myönnyn" huulilt' impyseni --
Nyt mä tiesin enemmän!
Piispoja jos rinnalleni
Tuotiin, jouduit häpeään,
Jos vaan kiistaeltiin noista
Autuasten asunnoista!
Kadotus.
Turhaan pyysin usean
Herännehen pietistan
Mua viemään taitavasti
Kadotuksen porttiin asti,
Nähdäkseni, miten perkeleet
Ovat tuttavani kiusanneet.
Viimein kulta Ellini
Pyytämättä toivoni
Täytti: käski mennä noille
Suuremmille markkinoille,
Siellä apinana tanssimaan;
Heillä muka pienen hyödyn saan.
Näin ol' ilmi rukkaset
Käsihini joutuneet --
Aatelkaatte tuskan tulta
Minkä tuotti Elli kulta!
Moisesta, jos mahdollista ois,
Vihamiehenikin veisin pois!
Takki petti.
Miksi impi tanssii noustuaan,
Vaikk'ei viel' oo täysin vaatteitaan
Ylleen suoriellut? -- Tamppitakin
Nähnyt pihan poikki tulevan
Papereita kantain laukussaan.
-- "Tässä haaste sulle, Mikko Raina,
Joudut oikeuteen lauantaina" --
Vieras lausui, läksi -- Elli parka!
Pettyneenä vaipuu silmä arka. --
Kun nyt Elli näkee kerran toisen
Kiiltonapin, alkaa tanssin moisen
Kun on nähnyt muutakin kuin takin.
Muutoksia.
Kaisa kahden vuotisena
Tukisteli, silmät raapi
Kun pääsi luokse poikalapsien,
Impi-ijällänsä Kaisa
Suuteli ja halaeli
Kun pääsi seuraan kylän poikien,
Nyt hän Räikän puolisona
Nähdään jälleen muuttuneena:
Lapsen eljet taas on mielessä.
"Juurikkaat kuin Seiloon päitä."
Pappi huusi saarnassaan:
"Kun te tuutte maksamaan
Juurikkaani, älkää noita
Tuoko napasipukoita,
Lahoi, madon syömiä,
Niist'ei ruo'aks' ensinkään!" --
Seiloo istui laudassaan,
Kalipäänsä kallellaan --
Pappi jatkoi saarnoaan:
"Ystäväni, kuulkaa näitä:
Juurikkaat kuin Seiloon päitä! --
Niin, mä lausuin Seiloon päitä. --
Eikä taasen mitään muuta,
Armoa vaan ja voimakkuutta!" j. n. e.
Vahingoita.
Jo tiukusetkin tyyntykää,
Mun tieni hautaan johtaa,
Ja pientä valon kipinää
En matkallani kohtaa.
Mull' itse Herra ruusut loi:
"Sä seppel sido noista!" --
Vaan lempo kukkaisiini toi
Tallaajaa kaikenmoista.
Niin Herra laati kanteleen:
"Sä lapsi, soita tuota!"
Mä romautin halki sen
Ja hiivin pois sen luota.
Mun Herra Helmen nähdä soi:
"Hei, lapsi, valon arka!" --
Se katosi, en elää voi
Vaan hautahani karkaan.
Sovinto.
Kuuhut katsoo iltasella
Korven kolkkaan synkeään,
Siellä karhun kupehella
Makaa miesi verissään.
Nojaa päänsä rikkinäinen
Karhun paksuun kämmeneen,
Karhu raukk' on tyytyväinen,
Veitsi on käynyt sydämeen.
Miehen silmät vaipuneina,
Jäsenensä hervonneet,
Puol' on päätä sirpaleina,
Veret hankeen juossehet.
Karhu raukan silmät hohtaa
Vaimeata valoaan;
Vaikka murhaajan ne kohtaa
Tult' ei iske kumminkaan.
Miks nyt muuta ajatella
Yks' on seikka kummallai:
Kyll' on sijaa nietoksella
Maata heidän molempain. --
Lumen tullen ahkerasti
Laati karhu pehkoaan:
Tuossa lepään kesään asti,
Totta raukka rauhan saan! --
Ei! on suojas kehno viita,
Surma mieless' useain;
Nytkin päättyi vaino, riita
Vasta kuollen molempain.
Kaksi kyyneltä.
Vanhus harmaa syleilee
Lapsivilvakkaa,
Pyyhkii karpalaisen poskeltaan;
Mitä vanhus aattelee? --
Muistaa kipujaan,
Joit' on kärsinynnä matkallaan.
Tyttö leikkii nauraen
Kanssa hiuksien,
Joita näkee päässä vanhuksen --
Tietäisikö lapsonen
Ett'ei leikiten
Päästä ikään hiusten harmaiden!
Sitten hymyy vanhuskin,
Kirkkaat silmänsä
Kohden korkeutta tähystää:
"Voittanut oon kumminkin!" --
Lausuu ääneensä,
Ilonkyynel sitten vierähtää.
Luonnontiedettä.
Tähystelin kaiken kesää
Räystään alla pääskyn pesää,
Ootin nähdä poikain lentohon
Lehahtavan, elon taisteloon.
"Ootko nähnyt koko kesään
Emon lennähtävän pesään?" --
Kysyi ukko -- "en" -- mä vastaan,
Tuosta syntyi nauru vasta.
"Ensin emo tarvitaan
Munimaan ja hautomaan,
Sitten poikia, hyvä lapsi,
Odotamme joutuvaksi!"
"Susuu".
"Susuu" metsän hongikossa
Suhiseepi yhtenään,
Metsän karja karkelossa
Viihdyttävi päiviään.
Siivet huiskaa havustossa,
Tuo se kuihkii: "sususuu";
Rapse syntyy karkelosta,
Siitä korpi kajahuu.
"Sususuu" mä taasen kuulin
Vähän suruisemmin vaan,
Immen muisto, niin mä luulin,
Yhtyi honkain huminaan.
Niinpä muinen minäkin.
Hiuteet kiitää taivahasta,
Ropsii ikkunoita;
En voi laata katsomasta
Leikissänsä noita.
Lapset tuolla kiitelevi
Hiudetanssin lailla.
Toinen toistaan tapailevi,
Kaikk' on huolta vailla.
Niinpä muinen vilvakkaasti
Munkin kulki tieni,
Aika kului autuaasti,
Huolten taakk' oli pieni.
Toisin tässä nyt on laita:
Huolten kanssa vaivun,
Riemun salpaa sankka aita
-- Herra -- tahtoos taivun!
Piiloja.
Ilta myöhä, pöydälläni
Kynttiläinen palaa,
Poistaa huoneen kalmeutta;
Mutta nurkass' salaa
Nakertaapi pieni hiiri
Pimeässä yössä;
Se on päivin piilossansa,
Illan tullen työssä.
Sammutanpa valkeani --
Huu, voi hornan yötä! --
Nytpä kelpaa hiiren tehdä
Nurkassansa työtä.
Nurkassako? -- rapinata
Kuuluu lattialla,
Hiiri juoksee vallatonna
Ympäri kaikkialla. --
Syömessäni himoin työ on
Samanlainen juuri,
Heitän Herran valkeun niin
Paheen valt' on suuri.
Himo, mikä juhlahetkin
Piilossansa jäytää,
Ahdistuksiin tullessani
Valtiaana töytää.
Huvikseni tarkastelen
Hiiren leikkitöitä --
Paheen sikiöt rinnassani
Hellin päiviä, öitä.
"Yks' on poissa."
On kirkas päivä toukokuun
Ja kesän laulut luistaa,
On lintu löynnyt laulupuun
Ja helkytellä muistaa.
Maat ja mannut säteillänsä
Kattaa päivä kulta,
Poikanenkin neideltänsä
Oottaa lemmentulta. --
Ja tyttöparvi nurmella
Aamulla istuu varhain,
He nauttii lemmen riemua
Kuin kukin taitaa parhain.
Nuorukainen, laulun luoja,
Kaukaa katsoo tuota,
Sinilasit silmää suojaa --
Tokko kyynel vuotaa?
Hän haikeasti katsastaa
Ylitse "murheen vuorten",
Kun ei voi käyttää riemua
Seurassa muitten nuorten.
Seurasta on taasen poissa
Heilimansa armas --
Missä lienee karkeloissa --
Siit on mieli karmas.
Kodin tyttö.
Armas tyttö kukkalehdon:
Tokko muistat kodin, kehdon,
Äitin laulut, halaukset,
Toivotukset, rukoukset?
Tokko riemahtelet tuosta
Ett'ei vierahissa juosta
Täydy, elää koissa vainen,
Äitin luona, onnekkainen!
Köyhä kansa.
Pimeissä piiloissansa,
Väsyneenä vaivoissaan
Asuu meidän köyhä kansa,
Tietämättä kodistaan.
Sinn' ei valo ijäisyyden
Pääse; nääntyä he saa --
Valon luojat, ihmisyyden
Laaksot kiirein nostakaa!
Haudalla.
Kas kukkaisia haudalla
Snellman'in kukoistaa: --
Ne sydämensä reunoilta
Tää kansa laittajaa,
Tää kukkain aik' on keväinen,
Yks kasvaa toisen vierehen.
Kun suuri kansan sankari
On käynyt lepohon,
Niin kansan toivo puoleksi
Jo täytettynä on,
Nyt työ on meidän huolemme,
Sä, Herra, siunaa rientomme!
Hän muuttui enkeliksi.
Sai poika lemmen naiseltaan
Ja muuttui onnekkaaksi,
Ei ois hän maata milloinkaan
Noin luullut autuaaksi.
Vaan sitten ajat muuttuivat,
Tul' enkeliksi nainen,
Kun toiveet sitten sammuivat,
Jäi suruun nuorukainen.
Vaan sitten lausui: "toivoni
Siirrän taa tähtitarhain,
Ken nöyrän osan valitsi,
Hän menestyykin parhain!"
Sankari.
Kuul' impi kansan toiveita
Kuin likaan poljettiin,
Ol' muodoltansa kalpea,
Jo viimein huusikin:
"Oi, isänmaani! -- sankari
Jos voisin olla vaan,
Ja säilän saisin, ruhjoisin
Nuo viholliset maan!"
Liperaali.
Tuo talon vanha vaari
On aika lipilaari:
Illoin maata pannessaan
Aapiskirjan kokonaan
Lukee höplöttää.
Aikaisin aamusella
On taasen valvehella,
Perkeleitä sadottain
Vaimollensa heittää vain
Ja maata kellittää.
Neila löysi kullan toisen.
Usein sattuu keito kukka
Kalvehessa umpumaan,
Samoin tekee Neila rukka
Kaivatessa sulhoaan.
Sulho lähti maailmalle,
Hankkii uuden morsion,
Sanan saatti Neilikalle:
Uusi mulla kulta on.
Neila löysi kullan toisen,
Naureskeli iloissaan --
Sattui saamaan vanhan moisen:
Pääsi hänkin karkaamaan.
Älä sure neitonen!
Tyyne laakson rauhaisan
Tuli riehakkaaksi,
Tuuli yltyi pauhaamaan,
Sade ankaraksi.
Laakson raita tuuhea
Sinne tänne horjui,
Lintu istui oksalla,
Senkin ilma torjui.
Neito raidan juurella
Huomaitse ei tuota,
Istuu, käsi poskella,
Kyynelkulta vuotaa.
Mitä miettii neitonen? --
Muistaa sulhoansa,
Jonka kuuli kuollehen
Viinanjuonnistansa. --
Elä sure neitonen,
Katso taivaass' tuolla
Pulloineen on sulhanen! --
Sunkin täytyy kuolla --
Sinne pääset sinäkin
Juomaan maljastansa,
Huilun soittoon, tanssihin
Enkeleiden kanssa.
Kielletty heelmä.
"Mikä puistossamme telmää,
Kaisa, Liisa, katsokaa! --
Joka kiellettyä heelmää
Poimii pojat peijakkaat!"
Ähmissänsä lausui Lieksi,
Ikkunalle karkasi,
Jaloin polki, käsin pieksi --
"Hätään!" -- taasen parkasi.
Kaisa: "Poika katsoi puuhun,
Hieman suunsa aukasi,
Heelmä itseksensä suuhun
Putos, poika haukkasi!"
Lieksi: "Mitä vietävätä,
Juoniss' ootte yhteisiss',
Köyhän miehen hedelmätä
Kulutatte runkohis!"
Kaisa: "Rauhan hedelmänne
Saavat, tyttärenne vaan
Sekä naapurimme Janne
Suutelevat toisiaan."
Ystäväni kuva.
Istuin illan siimeksessä,
Itsekseni mietin näin:
Oi jos tässä vierelläni
Oisi armas ystäväin!
Silloin lauloi metsän lintu
Mulle hiljaa kuiskaten:
"Varro vielä hetken aikaa,
Kohta, kohta näet sen!"
Päivä laski, lammen pinta
Heitti ilmaan huurua,
Lintu lauloi: "katso, katso
Ystäväsi kuvoa!" --
Noinko kuva ystäväni
Usvan lailla haihtuis pois!
Hyvin sitten hyljätynkin
Helppo täällä elää ois!
Savon tyttö.
Voi armosta kuin innossa
Hän puoltaa maansa kunniaa!
Ken vastustaa nyt tuota vois,
Hän sydämettä, lemmett' ois.
Voi herttaista kuin kansaansa
Syömessään kantaa rakkaana!
Hän kansan oikea lapsi on,
Syömess' on liekki ponneton.
Kuin leimu yön, on silmänsä,
Kuin kannel, soipi äänensä;
Tuo äänen kaiku, silmän koi
Rakkauden tunteet ilmi loi.
Voi armasta kuin innossa
Hän puoltaa maansa kunniaa,
Mielemme valtaa sulollaan,
Kuulemme ihmetellen vaan.
Sä, tyttö, riennä aina näin,
Ei askeltakaan taakse päin! --
Sun laistas kaikki jos kansa ois,
Se ihmehiä tehdä vois!
Pohjan tyttö.
Kun näen Pohjan tyttösen,
Sen niihin vertaisin! --
Niin, kasvoissansa löytänen
Mun maani kallihin.
Taas Pohjolan ei vertaista
Suomessa missäkään,
Siis maamme seudut kauneimmat
Mä kasvoissansa nään.
Kun kuulen aaltoin loiskunaa
Rannalla aavalla,
Nään revontulta leimuvaa
Sen talvitaivaalla,
Niin muistan: rinnass' impysen
Myös lähde pulppuaa,
Ja saanko lemmen katsehen,
Se tulta leimuaa. --
Tuo revontuli suloisa
Ei laske konsanaan
Kuin salamain en, tuhoa
Inehmoill' tuottamaan.
Niin Pohjan tytön silmäkään
Ei turmaks' salamoi,
Se on vaan puhdas jalous,
Min katseet ilmi loi. --
On lainehista löydetty
Poikainen toisinaan,
Myös Pohjan tyttö pettänyt
On joskus sulhoaan.
Savon ja Pohjan tyttö.
Iloiten hän tietä astui.
Kera Savon tyttösen,
Kaukaa nähdessäin jo tuota
Muistin maansa pohjoisen.
Toinen Pohjolata kiitti,
Toinen Savon saloja,
Minä mainin arkamiellä
Kyrön maita jaloja.
"Pohjolassa", lausui impi,
"Kaunihit on kesäyöt,
Kansa virkku, raittihimpi,
Vaikk' on ankarammat työt.
Keijuvainen luonnon helma
Siellä lasta tuudittaa,
Sampo soittaa, leivo laulaa,
Uneen lapsi raukeaa.
Siellä kohoo kumpuloita,
Tuikkaa tähti otavan:
Soisin, soisin nähnehenne
Kulta maani, Pohjolan!"
Paljon muuta lausui impi
Vaan en muista sanojaan,
Oi! en muista -- niit' en kuullut --
Kuulin kiurun laulavan!
Laulelonsa lentimillä
Nousin maasta vaivojen,
Kunnes huomaan neitosien
Viereltäni -- kadonneen!
Nyt mä lausun kaihomielin:
"Poiss' on neiti Pohjolan,
Poiss' on raikas luonnon tyttö,
Poissa luoja unelman!"
Suntiopojan muistikirjaan.
Jos sä kirkon käytävillä
Huomaat koiran, koukkuleuvan,
Huimahuta hiiden lailla,
Ett' on jalkaa, silmää vailla!
Jos muija kirkos nukahtaa,
Ei muista syntiänsä,
Kun pappi parves kukahtaa:
"Kukkelikuu!" äänellänsä,
Sä haavin vartta oikaise
Ja muijaa otsaan lohmaise!
Riennä aika!
Riennä aika, kylvä kukkia
Elon maille, immen poimia!
Niistä kulmillensa seppeleen
Laittaa hän, niin soman, tuoksuisen.
Siskokulta.
Kuule, armas siskokulta,
Poistuisitko joskus multa,
Tuopa mulle huolta toisi,
Ettei sillä määrää oisi!
Konsa oot sa ilomieli
Vilvakainen, silloin kieli
Kanteloni laulaa, soittaa,
Vaikk'ei voi se syöntäs voittaa.
Miekalle työtä.
Voi raitis henki, lailla virran vaisun
Sä rantatörmänteitä silpoile,
Saas nähdä, Vuoks' kuin pilviin saakka paisuu
Ja kurjan ihmisyyden huuhtelee.
Imatra, rysky, pauhaa intoo uutta
Ja syömeen taivaan tulivasamat!
Sais siitä sankar taistoon voimakkuutta,
Jos masentaa sen esteet surkeat.
Ja sankar nousee taasen intomielin
Ja miekan kahvaan käsi jännittyy!
Ei kyitten parvi taida kähykielin
Siell' liikkua, miss' sankar näyttäyy!
Uus kilpi suojaa kasvoo kalmeaista,
Se välkähyy kuin "Mars'in" milloinkaan,
Vahvistaa säilä kättä horjuvaista,
Se leikkoaa kuin totta tarvitaan.
Se kanssaan pyytää kirkon vanhan herran,
Jos liittoon yhtyis maata perkaamaan,
Vaan kieltää jos, niin pelkään että kerran
On sama säilä hänen turmanaan.
Se miekk' ei lemmi kuolleen uskon rauhaa,
Miss' paimen parka itse nukahtaa;
Ei kuule, miten Hornan joukko pauhaa
Ja viime linnan uhkaa valloittaa.
Jo vonkuu vuor', isämme minne muinen
Vapauden viirin, ristin pystytti,
Sen vartiat kuin portto tuiretuinen
Hekuman lempeen kanssaan vietteli.
Ja Hornan lippu ristin vieres liehuu,
Ja viirin musta pilkku himmentää,
Ja lemmen neste Herran kalkis kiekuu,
Ja Hornan teltta kuorin pimittää.
Vaan teltan yli huutaa huuhka musta.
"Meit' uskon voima pahast' varjelee!"
Vaan hän ei huomaa, miten teltan suusta
Its' Hornan henki ilkkuin katselee.
Kahden vaiheella.
Väsyneenä, vaipuneena vallan,
Riemu poissa on, on lohtu poissa,
Unhottunut nuoruun ketokumpu. --
Unhottunut? -- Taivaan kautt, ei koskaan!
-- Virvotusta huokuu täällä henki,
Sitä myöskin ruumis riutuvainen --
Tuossa helmeilevi kirkas neste,
Loitos huolet karkottaa se taasen,
Minä vaivun unhottaren helmaan;
Helmeilevä neste huuhtoo rintaa,
Mieli kiitää tuonne pilvimaille,
Pois nyt kasvoin usva pimentoinen!
-- Kuulen! ääni tunnossani kuiskaa:
Elä koske! vaarallist' on leikki
Moinen; sielun voi se saastutella. --
-- Mutta vaarallista voisko olla,
Jos mä hieman maistaisin, vaan hieman? --
Oi, jos äitikulta vielä oisi
Elonmailla, hältä tiedustaisin:
Oisko vaarallista! -- -- Turha pelko!
Miesi olen, työni vastaan itse!
-- Mutta -- voihan urho voimakaskin
Langeta, kun vaaraan suotta kiitää -- --
-- Oi jos hengettäret pyhät, hurskaat
Kuiskasit, mi oikeaa, mi totta,
Mikä jalosti ja hyvin tehty! --
-- Mitkä sanat? mikä lause tuossa? --
"Elä häntä juo", niin sanoo siinä.
Kuollessansa äitikulta laati
Moisen lauseen mulle oppahaksi
Matkalleni, tieni viittaajaksi.
Se on sulle, sarkka purppurainen,
Se on mulle, heikko mullan lapsi!
-- Maa ja taivas, Jumala ja Luoja!
Nimessänne teen mä päätökseni,
Heitän, minkä kieltää pyhä lause. --
Sinä, lähteen neste kristallinen,
Luojan lahja taivaan antimista,
Syvyyksistä pulppuileva kulta,
Sinä huuhdo yksin kauloani!
Syöntä, rintaa silloin riemastuttaa
Raitis henki, taivaan pyhä liekki. --
Ken on luja, vakaa päättehensä,
Totuus sille kantaa seppeleensä!
Pikku Katri.
Pikku Katri nurmikolla
Surutonna leikkii vaan,
Häll' ei ensinkään voi olla
Aavistusta huolistaan,
Joita tapaa synninlapsi
Täällä mailman matkalla,
Noist' ei tiedä; onnekkaasti
Hälle aamu ruskottaa.
Sinisilmät säihkyellen
Autuaana hymyää,
Nurmen pikku kukkaselle
Ruusuhuulet myhäjää.
Tietäisikö pikku Katri
Kuin on paha elon tie,
Rukoilisi hartahasti:
"Isä, luokses minua vie!"
Kotiin, kotiin!
Miksi noin nyt innoissansa
Rientää impi huoneesen,
Joka taasen luonnon kanssa
Viettänyt on hetkisen,
Kevään koita ihannellut,
Kotirantaa muistaellut? --
Miksi silmätähdet loistaa
Hellemmin kuin konsanaan,
Vieno puna sumun paistaa
Kalpeoilta kasvoiltaan,
Kuuliko hän peipon laulun,
Näki luonnon kuvataulun? --
Tuskin peipon ääntä kuuli,
Kevät vast' on tulossa,
Joskin kuuli, niin hän luuli
Peipposeksi varpua;
Vietettynä tunteiltansa
Todeks' otti unelmansa.
Luonnon taulun tuskin näki,
Lumessahan luonto on,
Keijukaiset, luonnon väki,
Ann' ei loistaa kukaston,
Kun ei poiss' oo kirsi maasta
Nurmen juurta raatamasta.
Mistä ilo suurenlainen? --
Kohta kuuli, syy on tuo:
"Taas on Anni onnekkainen,
Pääsee vanhempainsa luo!
Muuta mailmassa en halaa,
Koti mielessäni palaa!" -- --
Oi jos Suomen kuulu kansa
Maatansa noin rakastaisi
Noin jos silmäinloisteellansa
Tuntehensa ilmi sais,
Poistuis poijes kalve mieli,
Riemun lausuis suu ja kieli!
Kadonnut tunne.
Vilahti kerta tunne uskonnon,
Mi autuaana ennen hymyili,
Taas pakeni, ja tyhjä syömein on,
Mä toivoin että saapuu vieläkin --
Mä toivoin turhaan, tuu ei konsanansa;
Nyt hoivun tyhjän sydämeni kanssa.
Ei paennut, sen kurja karkotin,
Se jäi kuin miekin, huoleen, ikävään,
Viel' kerran kaihoin katsoi takaisin
Kuin peura ammuttu, vaan kerkeään
Taas läksi, palanneeko konsaan! -- Ei,
Tuo ammunta sen ijäiseksi vei.
Jos luen värsyn miten voimakkaan,
Se turhaa on, on poissa loisto sen,
Sill' ei oo mulle mitään ollenkaan
Lausuttavaksi; ijankaikkisen
Painaapi viha vaan kuin kahlehet,
Kuin ruostunein' on syömeen syöpyneet.
Ja nuoli, mikä poisti tuntehet
Nuo taivahaiset, ylpeyteni
On äänetöin ja himot liekkiset,
Kuin usvaan kietoo raukan syömeni --
Saisinko vielä lapsiajan armaan,
En päästäisi, vaan pitäisin sen varmaan!
Iidalle.
Kellä onni oiva oisi,
Jollei onnen enkelillä,
Kelle Luoja lahjans' soisi,
Toist' ei näillä kuuluvilla,
Jonka toivois onnekkaaksi,
Niin kuin Iida, onnen lapsi!
Ken taas riemahtelis tuosta
Syvästi ja hartahasti,
Ken niin maltitonna juosta
Tahtois aamust' iltaan asti
Vointiansa tiedustellen,
Iloansa ihaellen!
Kenpä rukoella koettais
Hartahammin onneksensa,
Vaikk'ei tuolla muuta voittais,
On se oma autuutensa,
Toivoin Liljan moisen suoja
Rukoella taivaan Luojaa.
Säde kiitää taivahasta,
Huokuu vieno kesän tuuli,
Nurmen nukan sade kastaa,
Huhuu paimen huiluhuuli;
Kaikkein sävel samanlainen:
Olkoon Iida onnekkainen!
Sorsain lähtö.
Kotoisen lammen rantoja
Tuo sorsa poikineen
Viel' iltakauden uiskeli,
Katsahti läntehen.
Kuin päiväkulta laskeissaan
Tuon lammen purppuroi,
Ja taivas-kuvat lammella
Tuo sorsa nähdä voi.
Kuin siellä pilven vöhkäle
Raskaasti matkajaa,
Ja taivaan kirkas sineys
Jälessään aukeaa.
Nuo huomaa sorsa pohjalla; --
Vaan tuolta etempää
Maat, vaarat, laaksot, lehdikot
Silmäänsä kimmeltää.
Ja sorsa kutsuu poikiaan
Ja heille laulaa noin:
"On siipein kuula taittanut,
Mä etten lentää voi!
Siis talven tullen lammella
Mä varron kuolemaa;
Nyt yksin saatte lähteä --
Voi armaat! muistakaa:
Matkalla ette yhtyä
Saa muitten joukkohon,
Kun sorsien -- jos niit' ei oo,
Parempi yksin on.
Mä tunnen: kieltä vierasta
On kuulla katkera,
Ne vieraat mainelaulajat
Voi teitä pilkata.
Kun tuutte maalle vierahan,
Ei liijoin mieltyä
Saa eteläisiin herkkuihin,
Vaan vähään tyytyä.
Taas kohta kevään tultua
Te käytte Pohjolaan,
Ja näitä synty-seutuja
Ja lampee katsomaan".
Noin lauloi sorja pojilleen;
Ne vastas; "hyvin käy!"
Ja kohta ramparaukalla
Ei seuraa enää näy.
Vaan hetken päästä palajaa
Seurasta pienoisin;
Se päättää kuolla lammella
Emänsä sylihin.
Ja turhaan emä pienoista
Varoittaa matkahan,
Se vastaa: "äiti armasta
En jätä konsanaan!"
Ja syksymyöhään lammella
Nuo kaksi souteli,
Kun lampi jäätyi, kuolemaan
Ne nukkui kumpiki.
Autuuteni.
Sä lintunen, oi, laula taas,
Sä perho, liehu kukkamaas!
Voi taivas perhon onnea,
Kuin kukkaista saa suudella!
On kertun kieli, leivon suu
Ja laulu helkkää, kajahuu,
Ijäti tahdon kuunnella
Sen soitelmaa, sen lauluja!
Ja sydän sykkää lemmityn,
Mä ruusut nään ja hymyilyn;
Saas mailman taivas unhottaa,
Mutt' armastain en minä vaan!
"Ilonga!" tuuli humisee,
"On taivas!" koski kohisee,
Vaan mulle yksin, muille ei,
Kun toisten onnen surma vei.
Sortunut kantelo.
Ennen miesi kaihomielin
Polvilleen sen loi,
Sormet liikkui, liekui kieli,
Honkakoppa soi,
Nyt on miesi mullan alla,
Kannel rauska pihamaalla.
Noin se katoo kaunis, jalo,
Totuus kestää vaan,
Sit'ei voimakkainkaan palo
Saata hoipumaan;
Tyyntyy laulun, soiton virta,
Hakkaa, hakkaa ajan pirta.
Runotarkin ihastunna
Ajan mettä juo,
Aatteet jos lie kulununna,
Uutta luopi tuo,
Vaan ei kaatunutta raukkaa
Aikakaan voi enää auttaa.
Tuolla, tuoll' on laulajalla
Uusi koti jo,
Tähdet tuikkaa yllä, alla --
Siellä kantelo
Laulaa laulun raikkahamman,
Kaijun laatii korkeamman.
Siellä köyhä laulajakin
Morsiamen saa,
Tääll' ei saanut, vaikka haki,
Honkakoppaa vaan
Täällä ihaella koitti,
Onton sydämmensä voitti.
Poistunut.
On kohta vuotta kaksi
Kuin häntä nähdä sain,
Jäi vielä vierahaksi,
Vaan nimi huulillain
Pysyi; hän kaunis enkeli
Mun aatteissani lenteli,
Sydämmein kaihoon jäi.
Sen jälkeen puoli vuotta
Sain häntä tuntemaan,
Jo silloin aloin vuottaa:
Hän milloin kaivamaan
Sais hautaa vanhan armahain,
Minnekkä Saima vaipuis vain
Ja minä yksin jään.
On vasta vuosi yksi,
Kuin toivotonna näin
Ol' tullut hyljätyksi
Jo vanha ystäväin;
Vaan sydänkysymyksehein
Tuo toinen impi vastas: "ei"!
Ja minä huoleen jäin.
Nyt puolen vuotta vasta
On tuskin kulunut
Ajasta autuaasta,
Kuin olen halaillut
Tuot' enkel armahaistani, --
Vaan nyt mun orpo lempeni
Uinahtaa unheessa.
Oi aikaa, riemun aikaa
Kukkaisan keväimen,
Kun laakson laulut kaikaa
Ja helkkää käkönen,
Ja sirkut kiltit kilvassa
Lentää ja laulaa ilmassa --
Oi kesää pohjolan!
Kun paimenpojan huuli
Ei jouda uupumaan,
Ei kesän vieno tuuli
Kyllästy huminaan,
Säveltä laineet kantelee,
Hohteitaan Ahti antelee
Ja tanssii Vellamo.
Saapuupa syksy hyinen
Ja kylmä kokonaan,
Kukkainen lemmityinen
Uinahtaa kuolemaan --
Niin kukkaiset mun syömeni,
Ja niin mun orpo lempeni
Myös hoipuu hautahan.
Vaan kerta ajan tullen
Ne virkoo jällehen,
Haudalle suletulle
Lennähtää leivonen;
Se laulaa, hauta aukeaa
Ja kukka nousee mullastaan,
Ei kuihdu konsanaan.
Kyyhkyislakka.
Lintu laulusuu
Poissa on,
Sorja laulupuu
Suloton,
Syksy maille ehti,
Poiss' on lintu, lehti,
Hyyteiss' on jo maa,
Vetten kalvo henkii
Huurua,
On talvi tullut jo;
Tokko pienen kyyhkysen
Lakastansa löytänen,
Vai poistuiko jo? --
Poistunut ei kyyhky lakastansa
Koskapa vei sinne armastansa.
Oi jos kyyhkyislakka tuo niin suuri olla vois,
Ettei sieltä toisen aina täytyis lentää pois!
Kuin kyyhky lakassansa
On Heimä armaisen,
Hän aina kodissansa
On, tuosta hehkuen
Intomiellä johdan tiedon rauhaisen:
Kotiköyhää armastais hän armainen,
Lemmellänsä kaunistaisi köyhyyden,
Herra armas, miten hauska elää silloin oisi,
Heimani kuin kaihon yöhön valkeutta toisi!
Ilta joutui jo,
Päivä kulta poissa on;
Töiden taistelo
Loppui, ilta valotoin
Saapui; valaistukseni
On yksin muisto armaani!
Keskiyöllä.
Voi kuin kaunis nähdä tuota
Ilmiötä pohjolassa,
Konsa tunturien luota
Välkkyy päivä kuutamassa!
Kaksitoista kello lyönnä,
Illan sumu terhevyönä
Toiset ilman suunnat kiertää
Himmentäen taivaan viertä,
Yksistään vaan pohjolassa
Valo hehkuu kuutamassa.
Sumulla.
Hieman siintää tähtiparvi
Tuolta sinipilven takaa,
Otava ja "kauriin sarvi"
Vielä hunnun alla makaa,
Väinön miekk' on huotrassansa,
Pohjan tähti piilostansa
Toki hieman pilkistää.
Nuorille.
Kaiju kantelosein, herätä tuli rinnoissa nuorten,
Jotka nyt arkana miettii, missä se oikea polku!
Joukkohon meidän ei kuulu ja vastahan ei ole siltä;
Vaaroja ei kokeneet, eläneet kera ehtosan äidin,
Huolet mi kantanut on valitusta ja itkua välttäin.
Piilojen saastaisuutta he viatonna tuskinpa tuntee;
Siksi elon sive, miehuus, kuntokin halvaksi näyttää.
Laittaos Herra sä niin kuni vaativi nuorien tunto!
Ei sima maistua voi he kun tuntenut ei ole siimaa. --
Taivuta niskasi siis, ijes Herran on huokea kantaa,
Taakka se köykänen on, jota Luoja olallesi nostaa.
Vaivoja huojentain kule köyhien, orpojen luona!
Pois huvitus luvaton jos on yksikin kärsivä raukka,
Jonk' kova kohtalo vie vilun, tautien näljänkin tietä!
Noita sa auttaen hoivaa, siinä se oikea polku!
Siitä sä seppelehen helohelmiä hehkuvan voitat.
Kaiju kantelosein, herätä tuli rinnoissa nuorten!
Toukokuun 23 päivä.
Kyron pellon pientarella
Huojui koivu korkeainen
Siihen pesän peippo laati,
Lauloi, voitti laulun maineen;
Niin se koivu latvallansa
Suojas peippoa, armastans.
Vaan ei peipon lauleloihin
Tyydy kansan henki yhä,
Silloin taivaan neuvokissa
Syttyy liekkiin tuonne pyhä;
Tunne etsii armahansa --
Onnekas sen armaan kansa!
Niinpä kansa kotitienon
Kiurustansa niitti maineen,
Kun se laati laulun vienon,
Koivun lakkaan nousi vainen,
Helkki vuoden, helkki kaksi,
Siirtyi, armas, tuonnemmaksi.
Peippos-pari koivun alla
Kiurun pienen kasvatteli,
Näki lentoon haipuvaksi,
Kuuli, kuin se viserteli;
Riemui kerta vanhain rinta,
Sammui, muistain armahinta.
Kiurun ääni kuulumasta
Lakkas meidän laaksoissamme,
Saapui kaukaisesta maasta
Sana, viesti korvallamme:
"Tääll' on valpas kaikkein mieli:
Laulaa Pohjan satakieli!" --
Keskimeren aallot saartaa
Ihanteiden ihmemaata,
Miks' ei meidän kiurukainen
Sinne saakka lentää saata!
Alppein laaksot helkkää, kaikuu,
Väinön laulu sielläi raikuu.
Kyrön pellon pientareilla
Kukkain tuoksu ilman täyttää,
Vaikkei Lännen purppuroita,
Tuhat väriseltä näyttää;
Kuin on kukkain tuoksu hieno,
Niin ol' kiurun laulu vieno.
Joko taukos kiurukainen,
Tunsi työnsä täytetyksi! --
Tänne liiti armahainen,
Kujertelee taasen yksin;
Alla Kyrön koivahaisen
Lienee hauta armahaisen.
Salli, Luoja, että taasen
Syntyis toinen vertaisensa,
Niittäis Lännen kaukamailla
Seppeliä kansallensa,
Kunnes Väinö matkaltansa
Saapuu taasen laivallansa.