Luettuani J. H. Erkon

"Uusia Runoelmia".

Kerran soisin helkkiväksi

Kanteloni kotoisen --

Pohjan peippo täältä läksi

Luokse lännen impyen,

Tässä tuhat suuteloita

Impysen -- no, katsos noita!

Hurmemehu kieleltänsä

Solui, peipon juotteli,

Vihki lauluun, äänessänsä

Uusi kieli värähti,

Perussävel tuttu vainen

On, ja se on suomalainen.

Nouda, peippo, saloillemme

Eteläistä purppuraa,

Loihde kukkaan kinoksemme,

Vehmakkaaksi kalve maa!

Sua suuri Suomen kansa

Muistaa sydänaarteillansa.

Kaksi kannelta.

Väinö, virtasen kuningas,

Tässä ennen laulut laati;

Norot notkui, paadet paukkui,

Taivon kansi kalkahteli.

Onko tässä nuorisossa

Nousevassa, kasvavassa,

Joka soiton valloittaisi

Suurelta sukuisältä,

Kuninkaalta kannelkullan?

Ei oo tässä nuorisossa

Nousevassa, kasvavassa

Tämän pulmun purkajata,

Kanteloisen päästäjätä;

Poikaset alulla vasta,

Vielä kesken kasvuansa,

Arkamielet, kunnottomat.

Kons'ei Väinön kannelkullan

Soittajata, kymmenkielen,

Niin mä aikani kuluksi,

Omaksi iloksi vainen

Tuota honkakanteletta,

Yksikielistä ramua

Oottaissäni kaijuttelen.

Väinö maakivellä istui,

Paaterolla poukutteli,

Minä pirtin kulmakkeessa

Jouhisomman suikuttelen;

Väinön soitto taivahille

Kuului, salot, salmet halkoi,

Minä torakkain iloksi,

Sirkat tanssiin taivuttelen;

Väinö pitkän yön perästä

Päivän suori soitollansa,

Minä alan keskiyöllä,

Ett'ei naista naurattaisi,

Kun ma pilpatan pahasti;

Väinö viime kerran soitti

Matkavenheen saatuansa,

Ilmoihin ylettyänsä,

Minä kuopan vierustalla

Satalevon saatuani;

Väinö soittaa taivahilla

Henkien iki-iloksi,

Min' oon vaiti mullan alla

Vuottain viljon veljyttäni.

Kaiju, kaiju kanteloinen,

Virttä paha vierettele,

Ettei loppuisi peräti

Soitto Suomemme saloilta,

Laulun kaiku Karjalasta!

Väinö soittaa.

Väinö kulta halmeillansa

Helkyttävi kanneltansa,

Veden neidot herkeävät

Leikistänsä niin;

Metsän neidot piiloissansa

Herää sammalvuoteiltansa,

Kumma soitto kaijullansa

Tunki unelmiin.

Tyttö niemen kannaksella

Uinuu kaislavuotehella,

Hänt' on Väinön kanteleella

Voima uuvuttaa;

Tyttö kaislavuoteeltansa

Heräjä ei konsanansa,

Herran hely unelmiin sen

Saattoi ijäisiin.

Kontiomme konnun jätti,

Silmistänsä helmet lähti,

Ne hän paksuin kämmeninsä

Pyyhki, kuunteli;

Päänsä painoi kämmenille,

Uudet helmet taasen niille

Valui, nousi linjaksensa,

Ääntä läheni.

Mesikämmen naudan kanssa,

Susi, lammas seuranansa,

Saapuu soittoon, vieraitansa

Väinö huvittaa,

Tanssii sormet kielosilla,

Kyynel kannen reunamilla.

Ilma kaikuu -- ihanaa!

Oi taivas! ihanaa!

Poskipäillä Väinämöisen

Hehkuu rusko nuorukaisen,

Silmä immen ihanuutta

Välkkyy kuvastaan;

Säveljakso kannelkullan

Iloisampi taasen kuullaan,

Kyynel tanssii kantelolla --

Kaunis tosiaan!

Päivän ruunu, aurinkoinen,

Kuuhut, illan armahainen,

Läksi pilvilinnastansa

Tuota kuulemaan;

Henget maasta, taivahasta

Kanteloa kaikuvaista

Kuullessansa ollenkaan ei

Muista kotiaan.

Riemu, liike kunnahalla

Kummallinen kaikkialla,

Vieretysten ruumiillista,

Ruumiitonta on;

Ukko purpra viittanensa

Häärii kesken luomiensa,

Väinö tuskin huomaa Herran,

Soittaa suruton.

Soita, kuulu kuninkaamme,

Korkee runonruhtinaamme

Ett'ei maamme armahainen

Tomuun tukehtuisi

Viel' on nuorta Väinölässä,

Joka soiton heilunnassa

Heräjää, käy kuulemaan ja

Itse oppimaan.

Väinön laulu.

Kielet hiljaa illan tyynehessä

Kaikuu laineilta järvien,

Ahden lapset kaislavaattehessa

Lyövät kieliä kanteleen,

Ahti kaijuttaapi suurta soitintaan,

Siihen tyttärensä säestävät vaan,

Vetten karja jo havahtaa

Ja ihailemaan tuota matkajaa.

Niinpä Väinön laulu korkealle

Suomen metsissä kajahuu,

Ääntä luo se Suomen taivahalle,

Sieltä maailmaan se kimmahtuu,

Kertoo kansan pienen kärsimyksissään,

Jok'ei armastansa hyljää sittenkään,

Vaikka sorron on kärsinyt,

Viel' kanneltansa helkyttääpi nyt.

Suomen lasten suusta ihanainen

Mahtilaulu taas kerran soi:

Ken jo mursi ikeen muukalaisen,

Jotain muutakin tehdä voi;

Ken nyt veisi meiltä ruunun kirkkahan,

Peitsen, tapparan ja kilven hohtoisan!

Kansa osti ne verellään

Ja kirkasteli kärsimyksillään.

Nouse, nouse, suuren Suomen kansa,

Katso taivas jo ruskottaa,

Öiset peikot poistaa valollansa,

Koston henkenä leimuaa;

Ken nyt kärsimystä sulle tuonut on,

Sillä palkinton' on paikka onneton,

Heiluu miekka jo enkelin

Ja kurjan joukon hakkaa verihin!

Säveleitä metsässä.

Vaiti, hiljaa! kuunnelkaamme

Mikä humu,

Mikä kumu

Hongikossa?

Kenties siellä nähdä saamme

Tapioisen

Kanteloisen

Soitannossa.

Siirtykäämme lähemmäksi

Varovasti,

Viekkahasti

Ett'ei luulis

Pedon täällä telmääväksi,

Joka vimmain,

Murhainnoin

Ääntä kuulis.

Siirtyjissämme varovasti

Vainen yhä

Soitto pyhä

Eteneepi --

Vahvistuen ankarasti

Tuuli hyinen,

Syksyöinen

Rajuileepi.

Liitto.

Nyt, armas Helmi, kerron

Tunteeni sulle näin:

Kummulla yksin istuin,

Historia vieressäin.

Kun taukos lintuin laulu,

Mit' tuossa kuuntelin,

Sain rillit nenälleni

Ja kirjan tempasin.

Mä lu'in taisteluista

Entisten veljesten,

Kuin Ruotsin, Suomen poika

Kuol' toisen vierehen.

Kuin heitä yhteen liitti

Yks' toivon tuulahdus,

Ja kuollessakin valtas

Viel' yksi kaipaus.

Miss' auhtot Suomen veri

Ja hanget purppuroi,

Sen vihki Ruotsin henki

Ja Ruotsin torvi soi.

Kun Ruotsin virrat vuosi

Ja maita kultaili,

Niin vainaat Väinön kannel

Vaijertain hautasi.

Ja rauhan toimet taasen

Riidatta suorittiin,

Ain' ystävyyden hehku

Veljissä loisti niin.

Miss' oisi auttajata,

Ken riidat häätää vois,

Niin rauha rannoillemme

Runsaamman onnen tois!

Sa tänne kätes anna,

Me siihen tartumme,

Ja kaiju, kannel, kaiju

Ja vihi liittomme!

Ken tahtoo vastaan olla,

Jatkakoon riitojaan,

Vaan kunnon Suomalainen

Ei luovu liitostaan!

Saiman lintu.

Äitin pieni enkeli

Nurmen alle peitettiin,

Lintu sorja huomattiin,

Haudan luona lenteli.

Poika "Saiman lintusen"

Verkollansa pyydysti,

Häkkiin, raukan, asetti,

Kantoi Saiman äitillen.

Lintu vankeudessaan

Päivän lauloi helkytti,

Toisena jo vaikeni,

Suruisena istui vaan.

Saima uness' ilmestyi

Äitillensä vaijertain:

"Poiss' on kaunis laulajain!"

Äiti heräs, hämmästyi.

Aamun tullen joutuisaan

Riensi, pienen lintusen

Laski haudan verehen,

Lens' se haudan pihlajaan.

Laulu kaikui helkähtäin;

Kiertää hautakumpua

Eikä heitä laulua --

Itkein äiti kotiin päin.

Viime matka.

Vanhuksen mä joka päivä näin

Astelevan kalmistohon päin,

Seisahti hän syreenien luokse,

Viehätteli häntä heelmäin tuokse.

Syksyn tullen kerran huomasin

Saattojoukon, tumman paarinkin,

Vanhus kulki siinä viime kerran

Syreenien luo -- ei, luokse Herran.

Valkolilja.

Kukkaniemen korvakkeessa kasvoi valkolilja,

Sinne kulki hilpeänä pieni neiti, Hilja,

Poimi kukkaisia

Monen muotoisia.

Valkoliljan loistottoman poimimatta jätti,

Punaruusut rinnallansa kotiansa lähti,

Lilja yksinänsä

Laski kyyneltänsä.

Nuorukainen törmänteellä tutki loistoisuutta

Sini-, puna-, keltakukat löys', ain' etsii uutta,

Kunnes pienokaisen

Huomas valkeaisen:

Kukka kaino, muoto nöyrä aarre arvokkaisin,

Puutarhaamme pääset sie kuin konsaan loistavaisin,

Siell' ei kansa tallaa

Jalkojensa alla.

Vuohensilmä.

Niityn kunnahalla kukkii

Vuohensilmä valkeainen,

Vaikk' on päivä mailleen mennyt,

Viel' on kukka aukinainen.

Mehiläinen, illan lintu,

Kukkaan avonaiseen lensi,

Äkin kiiti tieheen taasen

Konsa karvaan ma'un tunsi.

Mehiläinen mennessänsä

Moisen opin lauloi vainen:

Yöt on ummess' yrttikasvi,

Mehutoin vaan avonainen.

Luojan kukat.

Miksi poikkeematta pikku Janne

Kukittelee Anna siskosensa,

Kukittelematta Heiman jättää? --

Siksi että Heiman poskipäille

Kylvi ennen kukkaisia Luoja,

Annan posket kukkaisitta jätti.

Kumpi on onnekkaampi?

Heisan, kunnon veikkonen,

Sull' on kelpo neitonen:

Kymyniska, vääräsuu,

Tiesi, mikä muu! --

Vaiti! eihän onnea

Sinunlaista kaikilla:

Kultaas kaikki rakastaa,

Hänkin kaikkia!

Virhinensä Ellini

Kaunis on, mun lempeni

Saanut, muut ei konsanaan, --

Hän taas minun vaan!

Virhe kaunistaa.

Silmässä on neitosen

Pienen pieni virhinen.

-- "Tuota ihaelet! miksi? --

Voiko väittää kaunihiksi? --

Moinen virhe silmässään! --

Miellytä ei ensinkään!"

Pinnalla kun tähtyen

Huomaa himmin pilkkusen,

Selvemmin se voinen toistaa,

Miten itse tähti loistaa

Kirkkahasti; vertailla

Haluamme kaunista.

Valhepuna.

Miksi vieress' ikkunan

Esko Neili armastaan

Suutelee, ei konsaan muuten? --

Lasiverhot punallaan

Luovat siinä hohdettaan

Kasvoille, mi kalvaat muuten.

Punaposkiseksi luulee

Esko siinä Neiliään,

Neili Eskon oikut kuulee,

Puhkee raukka itkemään;

Huolissansa keinon keksii:

Posket maalaa huomiseksi.

Iltakello.

Paimen poika pikkarainen

Iltakellon kuuli,

Heltyi sydän, taivahaisen

Ääneksi kun luuli,

Lakin otti; keltatukka

Välkähti kuin päivän kukka.

"Konsa Luojan kellon ääni

Kaikuu paimenelle,

Silloin kallistan mä pääni

Salon penkerelle,

Pennu, kirjo vieressäni

Suree, itkee lähtöäni."

Kamala vieras.

Hän kulkevi viikate olallaan,

On kulkenut vuosia tuhansin

Ja poikennut tölliin ja palatsiin,

Kylähän sekä kaupunkiin.

On kumma ja kolkko hän muodoltaan,

Ei askelo kuulu, mutt' astuvi vaan;

Luuranko se paljaana notkahtaa,

Yli kynnyksen astahtaa.

Häll' kirja on laakea laitainen

Ja käessähän on kynä huippuinen,

On vaara, hän syäntäsi tarkoittaa,

Siell' pännänsä kostuttaa.

Ja kirjahan laakea laitaiseen

Hän ilkkuen nimesi kirjoittaa:

On siellä jo herraa, narria,

On miestä ja vaimoa.

Kullan kuva.

Tyttö lapsi toisten parvessa

Vakain istuu, kaunis, kukkea.

Opettaja häntä lähestyy,

Neuvoo, syleilee,

Sitten painaa lapsen otsahan

Tuntehikkaan suudelman.

Poijes kääntyy, salaa liinallaan

Kävellessään pyyhkii kasvojaan,

Hyräelee surulaulelmaa,

Tyttöön katsahtaa,

Tuolillensa istahtavi niin,

Päänsä nojaa käsihin.

Tuttu kuva pyrkii mullastaan

Häiritsemään hänen rauhoaan;

Vuosia jo vaikka maannut on,

Nousee toisinaan;

Nyt sen taasen kävi nostamas

Tyttö seitsenvuotias.

Sairas, terve.

Sairas laakson kaunis kukka,

Soma mustatukka,

Sairas Impipienoiseni,

Riemu sydämmeni.

Säästä, Herra, kukkaseni,

Kuule pyyteheni!

Paree munkin eestään kuolta,

Kuin on kantaa huolta.

Kuolon enkel' usein hiipi,

Hieno silkosiipi,

Kutsuu poijes valituita,

Herran armotuita.

Vaan on Liljallani vielä

Aikaa olla siellä;

Luoja, käy hän ilomiellä

Vielä elontiellä.

Terve laakson kaunis kukka,

Soma mustatukka!

Terve Impipienoiseni,

Riemu sydämmeni!

Kadonnut Helmi.

Pois hämär' illan pakenee;

Tuo ruunu kiiltäväinen

Jo öisen huoneen valaisee

Ja Helmi säihkyväinen.

Kuin ilma, läpi hohtava,

Kuin päivän säde, kirkas;

Ei pienintäkään pilkkua,

On niin tuo Helmi puhdas.

Taas kerta saliin pimeään

Niin tuun, käyn ruunun luokse

Ja isken tulta kynttilään

Ja ihailemaan juoksen.

Ma seisoin huoneen seinällä

Tähtäilen Helmen kohtaa,

Vaan kauheasti himmeeltä

Nyt kynttiläiset hohtaa.

Ja lasihelmet, särmiöt

Ei murra valovirtaa,

Ei kaaren väri-ilmiöt

Kaunista särmäin pintaa.

On Helmi poissa! hukkunut! --

Voi seikkaa katkerata! --

Ei lasit jaksa hehkua,

Ne kaipaa valkeata.

-- Sä konna! -- varas! -- ryöväri!

Kun voit noin julma olla.

Niin nielköön sinut helvetti

Ja syököön turmiolla!

Sä Helmen meidän ruunusta

Veit; -- konsaan et saa nähdä

Sä Taivaan Herran kasvoja,

Vaan katumusta tehdä

Saat vuotta tuhat miljoonaa

Paikassa kauheassa,

Vaan sittenkään ei toivoa

Sull' käydä rauhan maassa! --

Yks' lausui: "Helm' ei ollut se,

Ol' kultaa Ivalosta", --

Sä viekas konna, vaikene!

Tai -- varkaan tuomiosta!

-- On nuorukainen kuihtunut,

Hän suree Helmiänsä,

Ja ruunu aikaa sammunut

On hänen vierestänsä.

Langennut tähti.

Mä hyrskien, huokaten kohta

Jo saavun läp' elämän maan,

Ei Luoja, vaan sallimus johtaa,

Mä kohta jo levätä saan.

Voi entinen poistuva kulta,

Sun muistos on kyynelten vuo,

Mä vieraissa juoksen ja Sulta

Ei kenkänä viestiä tuo!

Ei laulaja konsana tiedä,

Miss' onnensa tähtönen käy,

Ja silmäns' ei katseita siedä,

Ei tuntonsa huomaavan näy.

Vaan luotansa täytyvi poistaa

Tuo aate: miss' enkeli lie!

Sen muoto vaan taivaalla loistaa,

Vaan sinne ei johda mun tie!

Jos tuntis' en elämän illan

Jo käyvän, niin toivoa vois,

Ett, Luoja ois laativa sillan,

Mi meidät viel' yhtehen tois!

Honkakannel 1 Kielten viritys · 第 7 / 29 题