"Uusia Runoelmia".
Kerran soisin helkkiväksi
Kanteloni kotoisen --
Pohjan peippo täältä läksi
Luokse lännen impyen,
Tässä tuhat suuteloita
Impysen -- no, katsos noita!
Hurmemehu kieleltänsä
Solui, peipon juotteli,
Vihki lauluun, äänessänsä
Uusi kieli värähti,
Perussävel tuttu vainen
On, ja se on suomalainen.
Nouda, peippo, saloillemme
Eteläistä purppuraa,
Loihde kukkaan kinoksemme,
Vehmakkaaksi kalve maa!
Sua suuri Suomen kansa
Muistaa sydänaarteillansa.
Kaksi kannelta.
Väinö, virtasen kuningas,
Tässä ennen laulut laati;
Norot notkui, paadet paukkui,
Taivon kansi kalkahteli.
Onko tässä nuorisossa
Nousevassa, kasvavassa,
Joka soiton valloittaisi
Suurelta sukuisältä,
Kuninkaalta kannelkullan?
Ei oo tässä nuorisossa
Nousevassa, kasvavassa
Tämän pulmun purkajata,
Kanteloisen päästäjätä;
Poikaset alulla vasta,
Vielä kesken kasvuansa,
Arkamielet, kunnottomat.
Kons'ei Väinön kannelkullan
Soittajata, kymmenkielen,
Niin mä aikani kuluksi,
Omaksi iloksi vainen
Tuota honkakanteletta,
Yksikielistä ramua
Oottaissäni kaijuttelen.
Väinö maakivellä istui,
Paaterolla poukutteli,
Minä pirtin kulmakkeessa
Jouhisomman suikuttelen;
Väinön soitto taivahille
Kuului, salot, salmet halkoi,
Minä torakkain iloksi,
Sirkat tanssiin taivuttelen;
Väinö pitkän yön perästä
Päivän suori soitollansa,
Minä alan keskiyöllä,
Ett'ei naista naurattaisi,
Kun ma pilpatan pahasti;
Väinö viime kerran soitti
Matkavenheen saatuansa,
Ilmoihin ylettyänsä,
Minä kuopan vierustalla
Satalevon saatuani;
Väinö soittaa taivahilla
Henkien iki-iloksi,
Min' oon vaiti mullan alla
Vuottain viljon veljyttäni.
Kaiju, kaiju kanteloinen,
Virttä paha vierettele,
Ettei loppuisi peräti
Soitto Suomemme saloilta,
Laulun kaiku Karjalasta!
Väinö soittaa.
Väinö kulta halmeillansa
Helkyttävi kanneltansa,
Veden neidot herkeävät
Leikistänsä niin;
Metsän neidot piiloissansa
Herää sammalvuoteiltansa,
Kumma soitto kaijullansa
Tunki unelmiin.
Tyttö niemen kannaksella
Uinuu kaislavuotehella,
Hänt' on Väinön kanteleella
Voima uuvuttaa;
Tyttö kaislavuoteeltansa
Heräjä ei konsanansa,
Herran hely unelmiin sen
Saattoi ijäisiin.
Kontiomme konnun jätti,
Silmistänsä helmet lähti,
Ne hän paksuin kämmeninsä
Pyyhki, kuunteli;
Päänsä painoi kämmenille,
Uudet helmet taasen niille
Valui, nousi linjaksensa,
Ääntä läheni.
Mesikämmen naudan kanssa,
Susi, lammas seuranansa,
Saapuu soittoon, vieraitansa
Väinö huvittaa,
Tanssii sormet kielosilla,
Kyynel kannen reunamilla.
Ilma kaikuu -- ihanaa!
Oi taivas! ihanaa!
Poskipäillä Väinämöisen
Hehkuu rusko nuorukaisen,
Silmä immen ihanuutta
Välkkyy kuvastaan;
Säveljakso kannelkullan
Iloisampi taasen kuullaan,
Kyynel tanssii kantelolla --
Kaunis tosiaan!
Päivän ruunu, aurinkoinen,
Kuuhut, illan armahainen,
Läksi pilvilinnastansa
Tuota kuulemaan;
Henget maasta, taivahasta
Kanteloa kaikuvaista
Kuullessansa ollenkaan ei
Muista kotiaan.
Riemu, liike kunnahalla
Kummallinen kaikkialla,
Vieretysten ruumiillista,
Ruumiitonta on;
Ukko purpra viittanensa
Häärii kesken luomiensa,
Väinö tuskin huomaa Herran,
Soittaa suruton.
Soita, kuulu kuninkaamme,
Korkee runonruhtinaamme
Ett'ei maamme armahainen
Tomuun tukehtuisi
Viel' on nuorta Väinölässä,
Joka soiton heilunnassa
Heräjää, käy kuulemaan ja
Itse oppimaan.
Väinön laulu.
Kielet hiljaa illan tyynehessä
Kaikuu laineilta järvien,
Ahden lapset kaislavaattehessa
Lyövät kieliä kanteleen,
Ahti kaijuttaapi suurta soitintaan,
Siihen tyttärensä säestävät vaan,
Vetten karja jo havahtaa
Ja ihailemaan tuota matkajaa.
Niinpä Väinön laulu korkealle
Suomen metsissä kajahuu,
Ääntä luo se Suomen taivahalle,
Sieltä maailmaan se kimmahtuu,
Kertoo kansan pienen kärsimyksissään,
Jok'ei armastansa hyljää sittenkään,
Vaikka sorron on kärsinyt,
Viel' kanneltansa helkyttääpi nyt.
Suomen lasten suusta ihanainen
Mahtilaulu taas kerran soi:
Ken jo mursi ikeen muukalaisen,
Jotain muutakin tehdä voi;
Ken nyt veisi meiltä ruunun kirkkahan,
Peitsen, tapparan ja kilven hohtoisan!
Kansa osti ne verellään
Ja kirkasteli kärsimyksillään.
Nouse, nouse, suuren Suomen kansa,
Katso taivas jo ruskottaa,
Öiset peikot poistaa valollansa,
Koston henkenä leimuaa;
Ken nyt kärsimystä sulle tuonut on,
Sillä palkinton' on paikka onneton,
Heiluu miekka jo enkelin
Ja kurjan joukon hakkaa verihin!
Säveleitä metsässä.
Vaiti, hiljaa! kuunnelkaamme
Mikä humu,
Mikä kumu
Hongikossa?
Kenties siellä nähdä saamme
Tapioisen
Kanteloisen
Soitannossa.
Siirtykäämme lähemmäksi
Varovasti,
Viekkahasti
Ett'ei luulis
Pedon täällä telmääväksi,
Joka vimmain,
Murhainnoin
Ääntä kuulis.
Siirtyjissämme varovasti
Vainen yhä
Soitto pyhä
Eteneepi --
Vahvistuen ankarasti
Tuuli hyinen,
Syksyöinen
Rajuileepi.
Liitto.
Nyt, armas Helmi, kerron
Tunteeni sulle näin:
Kummulla yksin istuin,
Historia vieressäin.
Kun taukos lintuin laulu,
Mit' tuossa kuuntelin,
Sain rillit nenälleni
Ja kirjan tempasin.
Mä lu'in taisteluista
Entisten veljesten,
Kuin Ruotsin, Suomen poika
Kuol' toisen vierehen.
Kuin heitä yhteen liitti
Yks' toivon tuulahdus,
Ja kuollessakin valtas
Viel' yksi kaipaus.
Miss' auhtot Suomen veri
Ja hanget purppuroi,
Sen vihki Ruotsin henki
Ja Ruotsin torvi soi.
Kun Ruotsin virrat vuosi
Ja maita kultaili,
Niin vainaat Väinön kannel
Vaijertain hautasi.
Ja rauhan toimet taasen
Riidatta suorittiin,
Ain' ystävyyden hehku
Veljissä loisti niin.
Miss' oisi auttajata,
Ken riidat häätää vois,
Niin rauha rannoillemme
Runsaamman onnen tois!
Sa tänne kätes anna,
Me siihen tartumme,
Ja kaiju, kannel, kaiju
Ja vihi liittomme!
Ken tahtoo vastaan olla,
Jatkakoon riitojaan,
Vaan kunnon Suomalainen
Ei luovu liitostaan!
Saiman lintu.
Äitin pieni enkeli
Nurmen alle peitettiin,
Lintu sorja huomattiin,
Haudan luona lenteli.
Poika "Saiman lintusen"
Verkollansa pyydysti,
Häkkiin, raukan, asetti,
Kantoi Saiman äitillen.
Lintu vankeudessaan
Päivän lauloi helkytti,
Toisena jo vaikeni,
Suruisena istui vaan.
Saima uness' ilmestyi
Äitillensä vaijertain:
"Poiss' on kaunis laulajain!"
Äiti heräs, hämmästyi.
Aamun tullen joutuisaan
Riensi, pienen lintusen
Laski haudan verehen,
Lens' se haudan pihlajaan.
Laulu kaikui helkähtäin;
Kiertää hautakumpua
Eikä heitä laulua --
Itkein äiti kotiin päin.
Viime matka.
Vanhuksen mä joka päivä näin
Astelevan kalmistohon päin,
Seisahti hän syreenien luokse,
Viehätteli häntä heelmäin tuokse.
Syksyn tullen kerran huomasin
Saattojoukon, tumman paarinkin,
Vanhus kulki siinä viime kerran
Syreenien luo -- ei, luokse Herran.
Valkolilja.
Kukkaniemen korvakkeessa kasvoi valkolilja,
Sinne kulki hilpeänä pieni neiti, Hilja,
Poimi kukkaisia
Monen muotoisia.
Valkoliljan loistottoman poimimatta jätti,
Punaruusut rinnallansa kotiansa lähti,
Lilja yksinänsä
Laski kyyneltänsä.
Nuorukainen törmänteellä tutki loistoisuutta
Sini-, puna-, keltakukat löys', ain' etsii uutta,
Kunnes pienokaisen
Huomas valkeaisen:
Kukka kaino, muoto nöyrä aarre arvokkaisin,
Puutarhaamme pääset sie kuin konsaan loistavaisin,
Siell' ei kansa tallaa
Jalkojensa alla.
Vuohensilmä.
Niityn kunnahalla kukkii
Vuohensilmä valkeainen,
Vaikk' on päivä mailleen mennyt,
Viel' on kukka aukinainen.
Mehiläinen, illan lintu,
Kukkaan avonaiseen lensi,
Äkin kiiti tieheen taasen
Konsa karvaan ma'un tunsi.
Mehiläinen mennessänsä
Moisen opin lauloi vainen:
Yöt on ummess' yrttikasvi,
Mehutoin vaan avonainen.
Luojan kukat.
Miksi poikkeematta pikku Janne
Kukittelee Anna siskosensa,
Kukittelematta Heiman jättää? --
Siksi että Heiman poskipäille
Kylvi ennen kukkaisia Luoja,
Annan posket kukkaisitta jätti.
Kumpi on onnekkaampi?
Heisan, kunnon veikkonen,
Sull' on kelpo neitonen:
Kymyniska, vääräsuu,
Tiesi, mikä muu! --
Vaiti! eihän onnea
Sinunlaista kaikilla:
Kultaas kaikki rakastaa,
Hänkin kaikkia!
Virhinensä Ellini
Kaunis on, mun lempeni
Saanut, muut ei konsanaan, --
Hän taas minun vaan!
Virhe kaunistaa.
Silmässä on neitosen
Pienen pieni virhinen.
-- "Tuota ihaelet! miksi? --
Voiko väittää kaunihiksi? --
Moinen virhe silmässään! --
Miellytä ei ensinkään!"
Pinnalla kun tähtyen
Huomaa himmin pilkkusen,
Selvemmin se voinen toistaa,
Miten itse tähti loistaa
Kirkkahasti; vertailla
Haluamme kaunista.
Valhepuna.
Miksi vieress' ikkunan
Esko Neili armastaan
Suutelee, ei konsaan muuten? --
Lasiverhot punallaan
Luovat siinä hohdettaan
Kasvoille, mi kalvaat muuten.
Punaposkiseksi luulee
Esko siinä Neiliään,
Neili Eskon oikut kuulee,
Puhkee raukka itkemään;
Huolissansa keinon keksii:
Posket maalaa huomiseksi.
Iltakello.
Paimen poika pikkarainen
Iltakellon kuuli,
Heltyi sydän, taivahaisen
Ääneksi kun luuli,
Lakin otti; keltatukka
Välkähti kuin päivän kukka.
"Konsa Luojan kellon ääni
Kaikuu paimenelle,
Silloin kallistan mä pääni
Salon penkerelle,
Pennu, kirjo vieressäni
Suree, itkee lähtöäni."
Kamala vieras.
Hän kulkevi viikate olallaan,
On kulkenut vuosia tuhansin
Ja poikennut tölliin ja palatsiin,
Kylähän sekä kaupunkiin.
On kumma ja kolkko hän muodoltaan,
Ei askelo kuulu, mutt' astuvi vaan;
Luuranko se paljaana notkahtaa,
Yli kynnyksen astahtaa.
Häll' kirja on laakea laitainen
Ja käessähän on kynä huippuinen,
On vaara, hän syäntäsi tarkoittaa,
Siell' pännänsä kostuttaa.
Ja kirjahan laakea laitaiseen
Hän ilkkuen nimesi kirjoittaa:
On siellä jo herraa, narria,
On miestä ja vaimoa.
Kullan kuva.
Tyttö lapsi toisten parvessa
Vakain istuu, kaunis, kukkea.
Opettaja häntä lähestyy,
Neuvoo, syleilee,
Sitten painaa lapsen otsahan
Tuntehikkaan suudelman.
Poijes kääntyy, salaa liinallaan
Kävellessään pyyhkii kasvojaan,
Hyräelee surulaulelmaa,
Tyttöön katsahtaa,
Tuolillensa istahtavi niin,
Päänsä nojaa käsihin.
Tuttu kuva pyrkii mullastaan
Häiritsemään hänen rauhoaan;
Vuosia jo vaikka maannut on,
Nousee toisinaan;
Nyt sen taasen kävi nostamas
Tyttö seitsenvuotias.
Sairas, terve.
Sairas laakson kaunis kukka,
Soma mustatukka,
Sairas Impipienoiseni,
Riemu sydämmeni.
Säästä, Herra, kukkaseni,
Kuule pyyteheni!
Paree munkin eestään kuolta,
Kuin on kantaa huolta.
Kuolon enkel' usein hiipi,
Hieno silkosiipi,
Kutsuu poijes valituita,
Herran armotuita.
Vaan on Liljallani vielä
Aikaa olla siellä;
Luoja, käy hän ilomiellä
Vielä elontiellä.
Terve laakson kaunis kukka,
Soma mustatukka!
Terve Impipienoiseni,
Riemu sydämmeni!
Kadonnut Helmi.
Pois hämär' illan pakenee;
Tuo ruunu kiiltäväinen
Jo öisen huoneen valaisee
Ja Helmi säihkyväinen.
Kuin ilma, läpi hohtava,
Kuin päivän säde, kirkas;
Ei pienintäkään pilkkua,
On niin tuo Helmi puhdas.
Taas kerta saliin pimeään
Niin tuun, käyn ruunun luokse
Ja isken tulta kynttilään
Ja ihailemaan juoksen.
Ma seisoin huoneen seinällä
Tähtäilen Helmen kohtaa,
Vaan kauheasti himmeeltä
Nyt kynttiläiset hohtaa.
Ja lasihelmet, särmiöt
Ei murra valovirtaa,
Ei kaaren väri-ilmiöt
Kaunista särmäin pintaa.
On Helmi poissa! hukkunut! --
Voi seikkaa katkerata! --
Ei lasit jaksa hehkua,
Ne kaipaa valkeata.
-- Sä konna! -- varas! -- ryöväri!
Kun voit noin julma olla.
Niin nielköön sinut helvetti
Ja syököön turmiolla!
Sä Helmen meidän ruunusta
Veit; -- konsaan et saa nähdä
Sä Taivaan Herran kasvoja,
Vaan katumusta tehdä
Saat vuotta tuhat miljoonaa
Paikassa kauheassa,
Vaan sittenkään ei toivoa
Sull' käydä rauhan maassa! --
Yks' lausui: "Helm' ei ollut se,
Ol' kultaa Ivalosta", --
Sä viekas konna, vaikene!
Tai -- varkaan tuomiosta!
-- On nuorukainen kuihtunut,
Hän suree Helmiänsä,
Ja ruunu aikaa sammunut
On hänen vierestänsä.
Langennut tähti.
Mä hyrskien, huokaten kohta
Jo saavun läp' elämän maan,
Ei Luoja, vaan sallimus johtaa,
Mä kohta jo levätä saan.
Voi entinen poistuva kulta,
Sun muistos on kyynelten vuo,
Mä vieraissa juoksen ja Sulta
Ei kenkänä viestiä tuo!
Ei laulaja konsana tiedä,
Miss' onnensa tähtönen käy,
Ja silmäns' ei katseita siedä,
Ei tuntonsa huomaavan näy.
Vaan luotansa täytyvi poistaa
Tuo aate: miss' enkeli lie!
Sen muoto vaan taivaalla loistaa,
Vaan sinne ei johda mun tie!
Jos tuntis' en elämän illan
Jo käyvän, niin toivoa vois,
Ett, Luoja ois laativa sillan,
Mi meidät viel' yhtehen tois!