Eilisen‰ p‰iv‰n‰ oli Martin tavannut kaupungilla Lennart Ahlmanin ja
pyyt‰nyt kotiinsa ja Lennart tuli.
Anna s‰ik‰hti, kun h‰n ikkunasta n‰ki is‰n ja Lennartin tulevan
yhdess‰. H‰n sulki nopeasti kamarinsa oven ja h‰nen syd‰mens‰ lˆi
pelosta. Mutta kohta h‰n rauhoittui, avasi levollisesti ovensa ja meni
vierasta vastaan. Eih‰n h‰nen tarvinnut pel‰t‰ Lennartia, eih‰n h‰nen
tarvinnut pel‰t‰ sit‰, mink‰ v‰ltt‰m‰tt‰ t‰ytyi tapahtua. H‰nen oli
naitettava itsens‰. Ja niist‰ nuorista miehist‰, joita kaupungissa oli,
oli Lennart Annan mielest‰ parhain ja ainoa, jota h‰nen sopi ajatella.
Ik‰v‰ vain, ettei ‰iti ollut samaa mielt‰. ƒidist‰ oli Ahlmanin
kauppiassuku vastenmielinen. Vaan kenelleh‰n ‰iti tahtoi s‰ilytt‰‰
h‰nt‰ sitten? Kenelle? Kaupungissa ei ollut nyky‰‰n ket‰‰n mahdollista.
Ja kukapa ‰idin mielest‰ olisi ollutkaan kyllin hyv‰? Hyvittih‰n
se Annaa tavallaan, vaan teki samalla olon tukalaksi ja ratkaisun
vaikeammaksi. ƒiti haaveili tietysti tyhj‰‰. Odotti sellaista, jota
mist‰‰n ei tullut. Ihmeellist‰, ettei ihminen niin vanhanakaan oloihin
j‰rkev‰sti suhtautunut. Se ‰iti oli nuori syd‰melt‰‰n aina, sellainen
haaveilija. Toista oli is‰.
Is‰ n‰ki tietysti mielell‰‰n, ett‰ Lennart pyysi h‰nt‰ ja h‰n suostui.
Ja is‰ oli oikeassa. Sill‰ jos Anna Lennartin otti, ei h‰n rasittanut
en‰‰ kotiansa, h‰nen toimeentulonsa ja olonsa olivat taatut. Ja
is‰n silloin myˆskin. Se oli p‰‰asia nyky‰‰n. Ja siksi toisekseen
aika oli jo menn‰. Eik‰ Annasta ollut suinkaan vastenmielist‰ sit‰
ajatella. P‰invastoin, siihen mieli viime aikoina aina palasi ja sen
ajatteleminen tuotti usein salaista tyydytyst‰ ja iloa. H‰nest‰h‰n
nyky‰‰n koko perheen onni riippui. Ja siksi ei h‰nell‰ itsell‰‰n ollut
en‰‰ mit‰‰n ratkaistavaa siin‰. Ja olivathan he Lennartin kanssa olleet
jo vuosia hyvi‰ tuttuja, vaikkeiv‰t olleet koskaan oikein puhelleet
kesken‰‰n.
Siksip‰ nyt ‰kki‰ tuntui oudolta. Puhe ei tahtonut sujua. Oikeastaan ei
Annalla ollutkaan puolestaan mit‰‰n sanottavaa.
T‰m‰ on kauppa kuten maalaisten, ajatteli Anna. Eip‰ runollisuutta,
eip‰ rakkautta. Kauppa, ihan niinkuin h‰n oli p‰‰tt‰nyt, ett‰ h‰np‰
kaupat teki jonkun kanssa, joka sitten ei voinut v‰itt‰‰ menett‰neens‰
eik‰ tuntea pettyv‰ns‰. H‰np‰ ne teki, siksi ett‰ teht‰v‰ oli, siksi
ett‰ se oli maailman meno, siksi ett‰ siten oli hyˆty‰ h‰nenkin
el‰m‰st‰‰n, joka muuten kului aivan hyˆdytˆnn‰.
Ja siin‰ sitten he saivat kuin saivatkin p‰‰tetyksi jotakin outoa,
sinnep‰in, ett‰ he t‰st‰l‰hin muka niinkuin kuuluisivat yhteen. Kuinka
se lienee tapahtunut, puoliksi v‰kisin, puoliksi leikkien, ik‰‰nkuin
kevytmielisesti itse‰‰n tyˆnt‰en. Ei itsek‰‰n siihen uskonut, ei
syd‰mess‰‰n pys‰htynyt niihin sanoihin, joita pani itsens‰ sanomaan.
Mutta neh‰n olivatkin mahdottomia ihmisten v‰lill‰ aina. Tuli niit‰
tahdikkaasti ja kylm‰sti k‰sitell‰, niinkuin Anna tekikin v‰isty‰kseen
t‰st‰ tapahtumasta sopivasti pois toiseen.
Kun Lennart oli onnestansa huumaantunut ja liikutettu, ihmetytti se
Annaa. Tunsiko Lennart enemm‰n kuin h‰n? Tahi mit‰p‰ h‰n tunsikaan.
Eip‰ h‰n muuta kuin ihmetteli, ett‰ sellainen sattumako teki k‰‰nteen
h‰nen el‰m‰ss‰‰n, sellainen v‰h‰p‰tˆisyys, sellaiset mit‰ttˆm‰t
sanat m‰‰r‰siv‰t kokonaan h‰nen el‰m‰ns‰ kulun. Sit‰ h‰n ei t‰ysin
tajunnut, vaikka olisi sit‰ itsellens‰ tuhannesti kerrannut. Tekikˆ h‰n
v‰‰rin? Itse‰‰n kohtaan h‰n v‰‰rin teki, jos teki. Itsep‰ h‰n omasta
el‰m‰st‰‰n vastasi. Eiv‰tkˆs olleet v‰‰ri‰ n‰m‰ p‰iv‰t, joita h‰n
kotona toimetonna vietti, v‰‰ri‰ n‰m‰ vuodet, jotka hitaasti eteenp‰in
vieriv‰t, v‰‰r‰‰ koko t‰m‰ el‰m‰, jolla ei ollut mit‰‰n tarkoitusta?
Niin ett‰ h‰n oli menetellyt oikein, kun asian t‰ten ratkaisi. Tiesih‰n
nyt edes, mihin kiinte‰sti pyrki‰ ja mit‰ tahtoa. Oppia toista
ymm‰rt‰m‰‰n ja h‰nt‰ rakastamaan. Oppia h‰nest‰ lˆyt‰m‰‰n ihminen ja
oppia sen ihmisen kanssa sopiutumaan.
Sopiutua? Eikˆ ollut siin‰ kaikkien pulmien ratkaisu?
Sit‰ oli Anna miettinyt koko eilisen iltaa ja yˆt‰ odottaessaan
Alvaria kotiin. Ja kuta myˆhemm‰ksi aika kului, sen selvemm‰lt‰ ja
yksinkertaisemmalta n‰ytti se h‰nest‰. H‰n ei pyyt‰nyt itsellens‰
suuria iloja. H‰n p‰‰tti palkita Lennartille sen rakkauden, jota t‰m‰
tarjosi. Ja h‰n toivoi, ettei Lennartin koskaan tarvitseisi katua sit‰,
ett‰ h‰nt‰ pyysi. H‰nen t‰htens‰ ei h‰n saanut tuntea onnettomuutta.
H‰n koettaisi t‰ytt‰‰ velvollisuutensa ja koettaisi oppia rakastamaan
miest‰ns‰, olkoon h‰n mink‰lainen tahansa.
Ja miksi h‰n ei oppisi? Rakastihan h‰n muitakin, kaikkia t‰‰ll‰ kotona,
miksi ei sitten Lennartia, miksi ei omaa miest‰ns‰?
Sit‰ h‰n mietti.
Ja el‰m‰ n‰ytti toiselta niiden ajatusten valossa. T‰ytt‰v‰‰, melkeinp‰
riemukasta oli siin‰ uudessa velvoituksessa. Se tuotti tyydytyksen ja
sen kautta selveni kaikki.
H‰n ajatteli sit‰ yˆll‰, kunnes v‰syi aamupuoleen ja nukkui
mietteisiins‰. Ja nytkin viel‰, loikoessaan siin‰ s‰ngyss‰ns‰ tunsi h‰n
v‰symyst‰ eilisest‰. Mutta veret tulvahtelivat outojen ajatusten ja
tuntojen t‰hden ja haihduttivat v‰symyst‰.
ƒiti katseli ikkunasta ulos ja sanoi sitten:
"Lennart oli k‰ynyt t‰‰ll‰ eilen."
"K‰vi."
"Ja mit‰ p‰‰titte?"
"Ei, ei viel‰ mit‰‰n, h‰n tulee t‰n‰‰n", sammalsi Anna h‰mm‰styneen‰ ja
‰iti vaikeni.