Otava, Helsinki, 1914.
I
Anna loikoi viel‰ tilallansa ja katseli, kuinka tuuli hulmuutteli
ohuita uutimia ja kuinka p‰iv‰ paistoi avonaisesta ikkunasta suoraan
h‰nen s‰nkyns‰ jalkap‰‰h‰n. H‰n veti peitteen alta jalkansa ja
liikutteli sit‰ p‰iv‰npaisteessa.
H‰n ei viitsinyt nousta viel‰ ylˆs. H‰n oli valvonut pitk‰‰n eilen ja
ajatellut t‰m‰n maailman asioita. Nyt ei h‰n viitsinyt edes ajatella.
Oli huoletonna siin‰ hyv‰ olla.
Veli Alvarin lapset Martta ja Einar melusivat etehisess‰. Mummo tuntui
toruvan heit‰, pelottelevan, ett‰ Anna-t‰ti viel‰ nukkuu.
Kuitenkaan ei ‰iti itse malttanut olla pilkist‰m‰tt‰ Annan kamariin.
"Katsos unikekoa, kello on kohta yhdeks‰n." Sitten huusi ‰iti
etehiseen: "Miina, tuokaapa kahvia t‰nne."
ƒiti oli viel‰ toruvinaan Annaa, korjasi siin‰ uudinta, joka oli
irronnut kokonaan pitimest‰‰n ja hulmueli vapaana.
Anna lep‰si yh‰ liikahtamatta ja katseli ‰iti‰ns‰. H‰n ihmetteli, ett‰
‰iti jaksoi olla niin iloinen. Ja nuoren n‰kˆinenkin oli viel‰ ja
kaunis. Ei olisi mummoksi luullut, vaikkapa hopeahaivenia pilkistikin
sen myssyn alta.
"Mit‰p‰ unta n‰it", kysyi ‰iti Annalta ja istuutui s‰ngyn laidalle ja
otti Annan jalan k‰teens‰.
"En sanottavia."
"Et sanottavia."
"Mit‰p‰ sin‰ itse?"
"Min‰? Mit‰ lienee ollut, ik‰vi‰, en muista. Mutta miss‰ ovat kortit,
katsotaanpa p‰iv‰n tapahtumia."
"ƒitih‰n ne vei eilen."
"Nyt muistan, no, olkoot."
He vaikenivat. ƒidist‰ ja tytt‰rest‰ oli molemmista hyv‰ niin olla,
katsella toinen toistansa ja ymm‰rt‰‰ toinen toisensa syd‰melliset
ajatukset, joista katse kertoi ja joita ei sanoiksi aina saatu.
N‰in aamuisin tuli ‰iti aina Annan luokse, istuutui h‰nen s‰nkyns‰
laidalle. Siin‰ katselivat he p‰iv‰n tapahtumia korteista tahi
juttelivat syd‰mellisesti pienist‰ seikkasistansa. Eiv‰t ne seikkaset
ihmeit‰ olleet, eiv‰t he siksi niist‰ puhuneetkaan. He iloitsivat vain
toistensa l‰heisyydest‰ ja siit‰ ymm‰rryksest‰, joka vallitsi heid‰n
v‰lill‰‰n. Ja n‰in he ik‰‰nkuin liittoutuivat p‰iv‰n ik‰vi‰ vastaan,
he ik‰‰nkuin tahtoivat vakuuttaa toisillensa, ettei heid‰n el‰m‰ss‰‰n
ollut mit‰‰n vakavasti otettavaa. Ja he iloitsivat salaisesti, jos
luulivat omalla huolettomuudellaan voineensa toinen toiselleen sit‰
vakuuttaa.
Miina toi kahvia ja meni. ƒiti kaatoi tytt‰rellens‰. Ja kun Anna kohosi
istualleen, huomasi ‰iti, ett‰ jokin ik‰v‰ ajatus painoi taas h‰nen
mielt‰ns‰. Itsep‰inen ryppy ilmestyi otsalle silmien v‰liin.
"Oliko Alvar eilen myˆh‰‰n poissa", kysyi Anna kahvinsa unohtaen.
"Ei h‰n myˆh‰‰n ollut. Min‰ valvoin viel‰."
"Min‰kin valvoin. Vaan olihan se jo aamupuolta yˆt‰."
"Miksi sitten kysyt?"
"ƒiti, sin‰ et saa puolustaa Alvaria. Sinun t‰ytyy olla ankarampi
h‰nelle. T‰t‰ el‰m‰‰ ei voi en‰‰ siet‰‰."
ƒiti punastui. H‰nen ohuet sormensa piteliv‰t kahvileip‰‰, k‰‰nteliv‰t
sit‰, niin ett‰ muruja tippui h‰nen huomaamattaan lattialle.
H‰nt‰ loukkasi, kun Anna rikkoi t‰ten heid‰n ‰‰nettˆm‰n sopimuksensa
kosketella arkoja asioita. H‰nt‰ loukkasi Annan muistutus. Mit‰ Anna
el‰m‰st‰ tiesi.
Annakin katui jo ‰skeisi‰ sanojansa ja virkkoi sovittaen:
"Mist‰h‰n he saavat varojakaan? Ja is‰ saapi el‰tt‰‰ perhett‰", lis‰si
h‰n katkerasti.
"Ehk‰ heill‰ on viel‰ Iidan myˆt‰j‰isi‰."
"Myˆt‰j‰isi‰? Siit‰kˆ vaivaisesta kymmenest‰tuhannesta? Ne ovat
menneet jo aikoja sitten. Ei rahat niill‰ pysy. Sill‰ tavalla kun
Iida pukeutuukin. Etkˆ sin‰ voi sanoa Iidalle, ett‰ n‰in pieness‰
kaupungissa on h‰pe‰m‰tˆnt‰ pukeutua siten?"
"H‰n on tottunut. Miksi me sotkeudumme toisten asioihin", esteli ‰iti
hiljaa.
"Siksi, ett‰ h‰n h‰p‰isee meid‰t", sanoi Anna lujasti.
"Anna, min‰ pyyd‰n, sin‰ pahoitat mielt‰ni ajattelemattomilla
sanoillasi."
"Niinh‰n sin‰ itsekin sisimm‰ss‰si ajattelet."
"Min‰ en ajattele. Minun ei sovi ajatella. Minun t‰ytyy tyyty‰ siihen,
mik‰ on. Enh‰n min‰ voi vaatia, ett‰ kaikki olisi mieleist‰ni."
"Mutta min‰ vaadin. Vaadin ainakin sen, ettei minun nime‰ni h‰v‰ist‰.
Katkeroittakoot el‰m‰n t‰‰ll‰ kotona -- vaan, vaan kaupungilla ei --."
ƒiti viittasi k‰dell‰ns‰ pyyt‰en Annaa hillitsem‰‰n itse‰ns‰ ja kohosi
siit‰ ylˆs. H‰n aikoi l‰hte‰ pois. Haikea tunto valtasi h‰nen mielens‰.
H‰n seisoi hetken neuvotonna, kun ei lˆyt‰nyt sanoja, joilla puolustaa
taas Alvaria. Iidan suhteen oli h‰n osiksi samaa mielt‰, mutta h‰nen
poikansa Alvar oli mik‰ oli, mink‰p‰ sille taisi, eih‰n h‰nt‰ en‰‰
toiseksi saanut.
"ƒiti, istuhan viel‰", pyysi Anna.
ƒiti istuutui j‰lleen. H‰n ei voinut vastustaa lastansa. H‰nen
syd‰mens‰ l‰mpeni taas, kun h‰n katseli tervett‰ ja voimakasta
tyt‰rt‰ns‰, joka kuitenkin oli oikeassa.
"Kauniit ilmat", sanoi Anna ja heitt‰ytyi viel‰ s‰nkyyns‰.
"Kauniit. Kes‰ on tullut."
"Taas kes‰. Jopa kuluu t‰m‰ el‰m‰kin", sanoi Anna ja nosti paljaan
jalkansa ‰idin syliin. ƒiti otti sen taas k‰teens‰ ja silitti sit‰.
"Mit‰p‰ siit‰, jos kuluukin. Kuluttavahan sen on. Mik‰ sinulla on
h‰t‰n‰, oletpahan meid‰n ilonamme t‰ss‰."
"Olisi ik‰‰ jo, h‰vett‰‰, vuosi vain ja ik‰‰ on jo kaksikymment‰viisi
vuotta. Monilla ik‰isill‰ni on jo suuria tytt‰ri‰."
"Sit‰kˆ sin‰ --"
"Sit‰", sanoi Anna. "Eikˆ se muka olekaan asia? Min‰p‰, rehellisesti
sanoen, en el‰m‰st‰ mit‰‰n tied‰."
"Odotahan."
"Montako kymment‰ vuotta?"
"Itse tied‰t."
Anna punastui ja ‰iti jatkoi:
"V‰h‰tp‰h‰n el‰m‰st‰ nyt, kun on t‰llaiset ilmat. Eikˆh‰n pit‰isi
hommautua kes‰asunnolle jo?"
"Eikˆ oltane pitemp‰‰n kaupungissa? Vai mit‰ ‰iti arvelee?"
"Miksi pitemp‰‰n? No, is‰ kyll‰."
"Ja me muutkin."
"Ahaa, ymm‰rr‰n."
"V‰‰rink‰sit‰t, ‰iti. Siit‰ asiasta ei viel‰", sanoi h‰n. "Mutta Alvar,
kun tuo Alvar taas --"
H‰n ei sanonut enemp‰‰, ettei pahoittaisi taas ‰idin mielt‰. Mutta
raskaina tulvahtelivat ajatukset ja h‰n unohtui niiden valtaan.
Tiesih‰n ‰iti, mit‰ Anna ajatteli, eik‰ kysynyt enemp‰‰. Tiesih‰n
h‰n, ett‰ Alvar se Annaa huolestutti. Alvar j‰i kaupunkiin koko
kes‰ksi, niinkuin viimekin kes‰ksi oli j‰‰nyt. Sellainen juonti-into
h‰nell‰ oli ja sellaiset asiat. Is‰k‰‰n ei viihtynyt heid‰n kanssaan,
h‰nkin j‰i kaupunkiin syytt‰en sairask‰yntej‰‰n, vaikka oli kaksi
l‰‰k‰ri‰ niin pieness‰ kaupungissa ja kes‰asunnolta olisi sit‰paitsi
voinut vastaanotoillaan k‰yd‰. Vaan tosinhan is‰n oli pakko hoitaa
raha-asioitakin, etenkin nyt, kun kaikki n‰ytti niin sotkuiselta.
"Onko is‰ mennyt kaupungille", kysyi Anna.
"On, tapansa mukaan."
"Is‰ on vanhentunut n‰in‰ viime aikoina."
"En ole huomannut."
Anna tiesi, ettei se ollut totta. ƒiti oli sen huomannut. Vaan ‰iti
ei tahtonut is‰st‰ puhua. He olivat vieraita kesken‰ns‰. Is‰ kulki
yksin omia teit‰ns‰ ‰‰netˆnn‰ kuin vieras, joka jostakin syyst‰ oli
pakotettu asumaan yhdess‰ heid‰n kanssansa. Tekiv‰th‰n he niinkuin is‰
toivoi, kun is‰ toivonsa heille ilmaisi. Vaan is‰ ei sit‰ usein tehnyt.
Viime aikoina oli h‰n koetellut l‰hesty‰ Annaa ja puhellut usein h‰nen
kanssansa, ja Annasta tuntui, kuin h‰n sen kautta olisi ik‰‰nkuin uuden
tuttavan lis‰‰ saanut.