Kerran, pantuani maata vähää ennen päivän koittoa, muistin varmasti
panneeni nenäliinani pään-aluksen alle. Tuskin nukuttuani heräsin
tavallisuuden mukaan, ja minusta tuntui aivan kuin jos minua
kuristettaisiin. Kummallista! Kaulassani oli nenäliinani lujasti ja
useampiin solmuihin sidottuna. Olisinpa tehnyt valan, ett'en itse ollut
noita solmuja tehnyt enkä koko nenäliinaa koskenut, siitä kun panin sen
pään-alukseni alle. Totta lienen unessa tahi houreissa tuon tehnyt,
vaikk'en sitä enää voinut muistaa; mutta silloin en sitä uskonut, vaan
pelkäsin joka yö, että näin minua surmattaisiin.
Arvaan kyllä, kuinka naurettavilta tämmöiset luuletukset muista
tuntuvat; mutta minä, joka olin niiden alaisena, kärsin niistä siihen
määrään, että vieläkin minua kauhistuttaa.
Joka aamu ne haihtuivat, ja päivänvalon kestäessä tunsin mieleni niin
rohkaistuna noita kummituksia vastaan, että pidin niiden ilmaantumista
enää mahdottomana. Mutta kun aurinko vaan laski, alkoi pelkoni taas, ja
joka tuleva yö toi edelläkäviänsä kauheita tuskia jälleen.
Kuta kurjempi tilani oli yön pimeydessä, sitä enemmän ponnistin
päivällä voimiani ollakseni hilpeän näköinen kumppalien, vartijoiden
ja noiden kahden pojan kanssa. Ei voinut kukaan, nähdessään minun
näin leikkiä laskevan, aavistaa äskeistä heikkouttani. Näillä
ponnistuksilla toivoin virkistyväni, mutta turhaan. Yön kummitukset,
joita päivän aikaan sanoin joutaviksi, illalla taas pukeutuivat hirveän
todellisuuden muotoon.
Tosin olisin voinut Toimikunnalta pyytää huoneen vaihtoa, mutta
pelkäsin tulla naurun alaiseksi, ja se jäi tekemättä. Kun näinmuodoin
meni turhaan kaikki, mitä terve järki neuvoi, turhaan kirjalliset
harjoitukseni, turhaan rukoukseni, niin se hirveä ajatus valloitti
mieleni, että Jumala oli kokonaan ja ainiaksi minun hyljännyt. Ja
uudestaan nousivat aivoihini nuo entiset epäilykset ja saivat kuin
saivatkin voiton, vastarinnastani huolimatta.
Unhotin uskonnon hyväntekoja; päästin lauseita, joita olin kuullut
pahimpien jumalankieltäjien sanelevan, ja mitä vähää ennen Juliano
oli kirjoittanut: -- Uskonto ei muuksi kelpaa, kuin heikontamaan
sielun voimia. -- Rohkenin uskoa, että luopumalla Jumalasta henkeni
taas virkistyisi. Tosiaan mieletön toive! Kielsin Jumalaa, mutta en
voinut noita näkymättömiä pahoja henkiä kieltää, jotka näyttivät minua
ympäröivän ja tuskistani elävän?
Mitä luulla semmoisesta kidutuksesta? Riittääkö sitä sanoa sairaudeksi,
vai oliko se samassa Jumalan vitsaus ylpeyteni kukistukseksi ja
opetukseksi, että ilman Hänen armonsa valotta voisin muuttua yhtä
uskottomaksi kuin Juliano, ehkäpä häntä vielä järjettömämmäksikin?
Oli kuinka hyvänsä, Jumala minua auttoi, kun sitä vähimmän odotin.
Eräänä aamuna, kahvin juotuani, rupesi minua kovasti oksettamaan ja
vatsaani puremaan, niin että luulin itseni myrkytetyksi. Oksennuksesta
syntyneestä uupumuksesta olin aivan hiessä ja laskeusin vuoteelle.
Puolipäivän aikana nukuin makeaan uneen, jota kesti iltaan asti.
Herätessäni hämmästyin semmoisesta levosta, ja koska minua ei enää
nukuttanut, niin nousin ylös. -- Vaatteissani, arvelin, olen rohkeampi
noita peloituksia vastaanottamaan.
Vaan eipä niitä tullutkaan. Riemuitsin, ja kun kiitollisella sydämellä
tunsin Jumalan siunausta jälleen, niin lankesin polvilleni Hänen
eteensä, rukoillen anteeksi, että olin Hänestä moneksi päiväksi
luopunut. Tämä riemun tulva raukaisi kokonaan ruumiini voimat, ja
hetkisen polvillani oltuani, vaivuin taas, nojautuen tuoliin, siinä
asemassa unen helmoihin.
Siitä nousin, en tiedä yhdenkö vai useamman tunnin perästä, vaan tuskin
ennätin, vaatteissani kuin olin, heittäytyä vuoteelle, niin nukuin
taas aamukoitteesen asti. Vielä senkin päiväkauden olin uneliaana;
illalla riisuin aikaseen päältäni, ja makasin koko yön. Minkälainen
taudin murre oli minussa tapahtunut? En tiedä, mutta nyt olin siitä
parantuneena.