Sama maailmansota, joka loihti rajamme taakse Muurmanin radan, saattoi
Suomenkin Jäämeren kysymyksen päiväjärjestykseen.
Edellä on jo kerrottu vireillä olleista aikeista johtaa Muurmanin rata
Suomen Rovaniemeen. Vaikka rata tuli rakennetuksi toiselle taholle,
katsoi Venäjän sotahallitus kuitenkin tarpeelliseksi, arvatenkin Norjan
rajan valvomiseksi ja mahdollisten sota- ja muonitusliikkeiden
helpottamiseksi Lapin alueilla, rakennuttaa maantien Inarin Kyrön
kylästä (mihin Rovaniemeltä tuleva maantie päättyi) pitkin Inarijärven
etelärantaa ja Paatsjoen vartta Petsamonvuonolle. Hanketta kannatti
parhaansa mukaan hra Borovitinovin johtama Suomen suuriruhtinaanmaan
senaatti, joka nöyräselkäisesti tarjoutui rakennuttamaan tuon 217
kilometriä pitkän, suurimmaksi osaksi Venäjän puolella kulkevan tien --
Suomen valtionvaroilla. Tierakennus olikin Suomen tie- ja
vesirakennusten ylihallituksen johdolla jo täydessä käynnissä, kun
viime vuoden maaliskuun vallankumous saattoi koko kysymyksen uuteen
asemaan.
Tien rakentamiskustannukset oli alkuperäisesi laskettu 2 1/2 milj.
markaksi. Selvisi kuitenkin, että rakennustyön loppuunsaattaminen
suuresti vaikeutuneissa elintarve-, työ- y.m. oloissa olisi nostanut
kustannukset kokonaiseen 10 milj. markkaan. Samalla heräsi aivan
luonnollisesti se ajatus, että Suomen valtio voisi omaan laskuunsa
rakennuttaa koko tien ja jättää sen sodan ajaksi venäläisten
sotilasviranomaisten käytettäväksi sillä ehdolla, että tie ynnä siihen
liittyvä, Suomelle v. 1864 luvattu Jäämeren alue sodan loputtua
yhdistettäisiin Suomeen; ellei tähän ehtoon suostuttaisi, olisi Venäjän
itsensä kustannettava Venäjän puolella oleva osa tiestä. Uusi
suomalainen senaatti ei kuitenkaan katsonut hetkeä sopivaksi Suomen
Jäämeren kysymyksen esilleottamiseen ja kun tien edelleen
rakennuttaminen kaikesta päättäen olisi jäänyt Suomen yksinänsä
kustannettavaksi, senaattimme viime syksynä kokonaan keskeytti tien
rakentamisen.
Harrastus Suomen pääsyyn Jäämerelle on kuitenkin kansassamme
lakkaamatta pysynyt vireillä. Suomen itsenäisen tasavallan syntyminen
ja Venäjän täydellinen murskautuminen ovat avanneet aivan uusia
mahdollisuuksia kysymyksen onnelliseen ratkaisemiseen. Koko maamme ja
kansamme on täysin yksimielinen siitä, että nyt jos koskaan on ratkaisu
tapahtuva ja isänmaallemme tehty vuosisatain vääryys hyvitettävä.
Kuten tunnettu ehti "punainen hallitus" tehdä Venäjän
bolshevikkihallituksen kanssa sopimuksen Suomen pääsystä Jäämerelle.
Kohtuullinen alue Jäämeren rannikolla luovutettiin Suomelle, mutta
asiaankuulumattomilla ehdoilla, jota paitsi alue luovutettiin Suomen
sosialistiselle tasavallalle eikä Suomen tasavallalle. Tunnustettu
oikeusvaatimuksemme on senvuoksi uudelleen tunnustettava ja tällä
kertaa ilman mitään korvausehtoja; korvaus on jo ennakolta maksettu.
Kun Suomen kansa vihdoinkin on ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä, on se
myöskin ratkaiseva Jäämeren kysymyksensä järkkymättömän oikeutensa
perustuksella.
Ei mikään kansa voi menestyä, ellei sillä ole elämäänsä ja toimintaansa
varten riittävää ja sopivaa alaa. Tarpeellisen tilan hankkiminen ja sen
oikein käyttäminen on senvuoksi aina ollut kansain ensimäisiä ja
tärkeimpiä pyrkimyksiä, niiden keskinäisen kilpailun ja kiistan arimpia
esineitä.
Kun siis kohtalo tai historia on kaikilta puolin ahdistetulle Suomen
kansalle säilyttänyt Jäämeren rannalla sopivan alueen ja siihen
liittyvät arvaamattomat kehitysmahdollisuudet, niin kansamme
varmaankaan ei ymmärtäisi omaa historiaansa, omaa elämäntehtäväänsä,
ellei se rientäisi tarjona olevaa tilaisuutta hyväksensä käyttämään.
Jäämeri ei ole enään lappalainen meri eikä Jäämeren kysymys enään koske
vain muutaman lappalaisen kalakeittoa ja jäkälämaata. Ei ole mitään
järkeä eikä oikeutta pidättää jonkun sadan taantuneen ja jälkeenjääneen
eläjän hyväksi, olkoonpa heidän kielensä ja kulttuurinsa muuten kuinka
mielenkiintoinen ja säilymisen arvoinen tahansa, suuria taloudellisia
etuja, joita sadattuhannet ihmiset ja kokonaiset valtiot voivat
hyödyksensä käyttää. Lappalaiskysymykset täytyy voida ja ne epäilemättä
voidaankin ratkaista tyydyttävällä tavalla uhraamatta niiden vuoksi
koko maallemme tärkeitä etuja.
Jäämeri on aina ollut suomalaisille läheinen meri. Puolentuhatta vuotta
ovat suomalaiset hellittämättä sinne pyrkineet. Turhaa työtä kumminkin
tekivät siellä pirkkalaiset ja Pekka Vesaisen partiojoukot. Riistämällä
ja väkivallalla ei Jäämeren rannikkoa ole saatu Suomelle vallatuksi.
Vasta rauhallisina uutisasukkaina ja kalastajina ovat meikäläiset
saaneet Ruijassa ja Muurmanin rannalla jalansijaa, vaikka sen
pysyväisyys uusissa oloissa onkin tullut kyseenalaiseksi.
Mutta Jäämeren kysymys ei ole muutaman tuhannen tai kymmentuhannen
suomalaisen siirtolaisenkaan kysymys. Se on koko Suomen yhteinen
elinkysymys. Itsenäisen Suomen valtiolliselle asemalle on Jäämeren asia
mitä tärkein. Kaikilla muilla pohjoismailla ja Itämeren mailla, niin
monta kuin niitä onkin, kaikilla muilla paitsi Suomella, on tie vapaa
muillekin merille kuin Itämerelle; kaikilla Skandinavian mailla on
esteetön ja turvattu pääsy Pohjanmerelle ja Atlantin valtamerelle.
Suomi yksin on aidattu Itämeren piiriin, sen meriliike ja kauppa muun
maailman kanssa on kokonaan riippuva Itämerestä ja sen valtasuhteista.
Saksalaisten suurten voittojen kautta on Itämeren vapaus mennyttä ja
tämä meri uudelleen, niinkuin ennen keskiajalla, tullut suljetuksi
saksalaiseksi mereksi. Epäitsenäisellä pohjalla on itsenäisen Suomen
meripolitikka, jos sen täytyy rajoittua yksinomaan Itämerelle. Suomen
heikko meriasema kaipaa kipeästi vahvistamista. On suorastaan
onnellinen sattuma, että meillä tällaisessa tukalassa asemassa on
käsissämme avain uudelle ovelle, pääsy vapaalle, suurelle, sulalle
Jäämerelle. Olkoon, että Itä-Varankiin on pitkä matka, että paljon on
tehtävä ennenkuin siellä saadaan suomalainen meriliike ja merielämä
edes alkuunkaan. Suomen tasavallan tulevaisuudelle on kuitenkin
suurenarvoinen jo se paljas tietoisuuskin, että maallamme kuitenkin on
mahdollisuus päästä maailman merille elintarpeita noutamaan ja etujamme
valvomaan, jos vastoin luuloa Itämeren meritiet meillä vielä kerta
katkaistaisiin.
Edellisillä sivuilla on useammastikin huomautettu, mikä suuri
taloudellinen merkitys itse Jäämerelläkin on koko maallemme yleensä ja
Pohjois-Suomelle erikseen. Varanginvuono on yhä edelleenkin Jäämeren
"tyhjentymätön kalasumppu" ja sen edessä avautuvat vapaat kalastus- ja
pyyntialueet, jotka voivat tuottaa hyvän toimeentulon suomalaiselle
kalastajalle siinä kuin norjalaisellekin sekä hankkia meille
suomalaista silliä ja livekalaa siinä kuin norjalaistakin. Itä-Varangin
päästyä liikenneyhteyteen Suomen kanssa on Pohjois-Suomen tuonti ja sen
metsäntuotteiden vienti varmaan melkoiseksi osaksi kulkeva Jäämeren
kautta.
Eivät ainoastaan saavutettavat isänmaalliset edut vedä Suomea
Jäämerelle, vaan sillä taholla uhkaavat kansalliset ja taloudelliset
vaarat käskevät meitä kiiruhtamaan askeleitamme. Ennen Suomea ovat
Suomen naapurit ehtineet Jäämerelle ja lujittaneet siellä asemansa.
Norjalaiset ovat jo ammoin sitte tulleet sinne laivoillansa, venäläiset
ovat nyt uudella voimalla saapuneet sinne koko valtakuntansa
ponnistuksella ja englantilaisilla pääomilla rakennetulla rautatiellä.
Jäämerestä kannattaa nyt mahtavainkin valtioiden kilpailla.
Tosiasiallisesti on parhaillaan kaikessa äänettömyydessä käymässä
Jäämeren uusi taloudellinen ja kansallinen jako, jossa Suomi taaskin
jää paljaille puille, ellei se nyt valvo etujansa paremmin kuin oli
mahdollista valvoa v. 1826, 1864 ja 1882.
Mutta tällä kertaa me tahdomme ja voimme valvoa etujamme. Suomi on
tosin myöhästynyt Jäämereltä. Se ei ole sinne rientänyt höyrylaivoilla
ja vetureilla, vaan on sinne tullut pitkällisellä, hitaasti etenevällä
uutisasutuksella. Tässä seikassa sekä Suomen Lapin ja Itä-Varangin
erinomaisessa asemassa kaikkien Lappien ja koko Jäämeren rannikon
keskuksessa on meillä etukin, joka oikein käytettynä on korjaava
entiset erehdykset ja laiminlyönnit. Suomen kasvot ja kädet ovat
Jäämerta lähempänä kuin muitten ja sen on velvollisuus nyt siellä
käyttää silmiään ja käsiään.
Suomen kaikkien tähänastisten vaivaloisten saavutusten säilyttäminen ja
Suomen tulevaisuuden perustaminen Jäämerellä edellyttää kahta ehdotonta
asiaa: _satamaa_ ja sinne johtavaa _rautatietä_.
Itä-Varangin suurin merkitys Suomelle on siinä, että siellä on tarjona
sopivia ympäri vuoden sulia luonnonsatamia. Ensi sijassa siinä kohden
tullevat kysymykseen lännestä Kalastajaniemeen pistävät Maattivuono ja
suustaan peninkulman levyinen Pummanginvuono. Tarkempia tietoja
Itä-Varangin satamaoloista ei tosin ole käytettävissämme. Mutta A.V.
Ervasti, joka kesällä 1883 kävi katsomassa Suomelle pyydettyä aluetta
Jäämeren rannalla, kirjoittaa näistä seuduista:
"Tarkotusperällemme sovelias ja meille siis arvokas on vasta rannikko
itäpuolella Petsamonvuonoa eli Karabellan niemimaan (Kalastajaniemen)
länsisyrjä. Täällä löytyy Pummankin, Kervanan ja Vaitokupan
kylänpaikoilla tasaista maata vähän enemmän, niin että ensimainittuun
paikkaan voisi rakentaa pienen kauppalan ja Kervana-Vaitokupan väliin
varsinaisen kaupunginki. Kalastuksesta puhumatta nämät paikat olisivat
laivaliikkeelleki sopivat asemansa kautta ulkona meressä; Pummanki
tosin on sisempänä vuonon syrjällä, vaan vuono on sekä leveä että syvä
(kylänki kohalla sanottiin syvyyden pohjoisrannalla vielä olevan 40-50
syltää)."
Satamaa meidän tuskin tarvitsee Jäämerellä etsiä; me voimme nähtävästi
sen vain valita.
Suomelle on Jäämerellä riittävä yksi ainoa nykyaikainen satama. Ne,
jotka tätä vähäksyvät, muistakoot historian opetuksia, että yksi hyvä
satama on parempi kuin kymmenen tai sata huonompaa. Yhdestä ainoasta
satamasta Venetsia ja Genova muinoin hallitsivat Välimeren jopa
Mustanmerenkin maailmoita; syrjäisestä Traven nurkastaan Lyypekki
keskiajalla piti käsissään koko Itämeren kauppavaltaa. Omana aikanamme
on Itävallalla yksi ainoa huomattavampi satama (Triest) ja kuitenkin se
on merivalta, ja Unkarin meriliike edistyy edistymistään ainoastaan
Fiumen sataman nojalla. Mitä haittaa, jos meilläkin on Jäämerellä
yksi ainoa satama, kunhan sieltä on tie auki avaraan maailmaan!
Ja maailmalle meidän täytyy päästä. "Eihän nykyaikana ole
ajateltavissakaan sellaista kulttuurikansaa, jonka tieteellinen ja
taloudellinen toiminta ei käsittäisi koko maailmaa" (Fr. Ratzel). Me
emme pyri satamastamme maailmanmeriä hallitsemaan; meille riittää, kun
kesäisin näemme Jäämeren suomalaisen kalastajalaivaston satain
moottorien ja kalastushöyryjen viilettävän Suomen satamasta Jäämeren
riista-aitoille tai kun Jäämeren leudossa talviyössä kirkkaassa
sähkövalossa Pummangin möljillä katselemme tavarain kiireellistä
siirtämistä suomalaisiin juniin mahtavista suomalaisista
höyrylaivoista, jotka välittävät Suomen ja Amerikan liikennettä
lyhempää ja joutuisampaa tietä kuin Hangon laivat...
Jos vielä rohkenisimme tulevaisuutta kuvitella, niin näkisimme
suomalaisten tieteellisten retkikuntain omasta satamastamme suuntaavan
hyvin varustettuja laivojaan mainehikkaille tutkimusmatkoille
napaseutujen maailmoihin, joissa monet koko maailmalle tärkeät ja
mielenkiintoiset tutkimustehtävät odottavat ratkaisuansa; onhan -- vain
yhden sellaisen mainitaksemme -- äskettäin aljettu aavistaa Jäämeren
ilmaston ja Intian monsuunien ja Itä-Europan ilmain keskinäisiä
riippuvaisuussuhteita, joista samalla riippuu satain miljonain ihmisten
toimeentulo. Ja näkisimme edessämme uudet virkistys-, matkailu- ja
urheilualueet, bakterittoman ilmansa, ylhän luontonsa, hurmaavain valo-
ja väri-ilmiöittensä, ihmeellisen eläinmaailmansa kautta verrattomasti
paljon viehättävämmät kuin mitkään muut...
Mutta palatkaamme nykyisyyteen.
Suomen Jäämeren sataman elinehtona on rautatie, joka yhdistää
isänmaamme uuden etäisen osan sen vanhaan suureen runkoon, luo liikettä
maantieteellisesti tärkeällä Itämeren-Jäämeren kannaksella ja ylläpitää
Suomen molempain meririntamain taloudellista yhteyttä. Rata
Rovaniemestä Itä-Varankiin tulisi olemaan 50-55 penikulmaa pitkä. Sen
rakentaminen meidän oloissamme olisi kansallinen suurtyö, mutta suurtyö
kansallisesti suuria tarkoituksia varten. Vaikka keskustelu radan
tarkemmasta suunnasta ja sen merkityksestä vielä on liian aikaista ja
valmistamatonta, lainattakoon tähän kohtia hra Ali Tornbergin
"Perä-Pohjalaisessa" v. 1917 julkaisemasta kirjoituksesta, josta näkyy,
mitä Lapin rajoilla ajatellaan tästä rautatiestä.
Rata lähtisi Rovaniemen radan päästä pohjoista kohden pitkin Ounasjoen
länsirantaa noin 60 kilometriä sekä siitä mainitun joen poikki edelleen
Kittilän-Sodankylän rajaseutuja Vesman ja Porkosen sekä Sattasen
ranta-alueiden kautta Inarin kultamaille sekä edelleen Inarin Törmäsen
ja Kyrön kylien kautta Paatsjoen suuhun ja pitkin Paatsjokea rajan yli
Venäjän puolelle Salmijärveen sekä sieltä sulaan talvisatamaan
Pohjois-Jäämeren rannalla.
Kiistämättä olisi tällä radalla maailman kauppaan nähden suurempi
kantavaisuus kuin millään nykyisin rakennettavaksi esitetyistä
radoista.
Vaikeasti rakennettava ei mainittu rata myöskään olisi, ja
tarvittaisiin siinä tuskin ainoaakaan isompaa siltaa. Paikoin
tulisi rata kulkemaan kilometrejä tasaisia kangasmaita, ja
kulun tunturienkin yli voisi ehkä suuremmitta vaikeuksitta
järjestää loivia tunturirinteitä ja kuruja pitkin. Lisäksi olisi
Sodankylän-Inarin-Petsamon maantiestä suuri apu rakennusaineiden ja
ruokavarojen kuljettamiseen rakennusaikana ja varmastikin voitaisiin
rata kuljettaa isoimman osaa pitkin mainittua maantietä ja vähillä
kustannuksilla.
Pakkolunastuskustannukset tästä radasta, verrattuina Tornion-Lyngenin
rataan, olisivat aivan mitättömän pienet, se kun tulisi kulkemaan
miltei yksinomaan Suomen valtion omistamia metsämaita paitsi pienen
matkan Ounasjoen varrella, jonka asukkaat luultavasti olisivat
halukkaat tätä tarkoitusta varten luovuttamaan ilmaiseksi tarvittavan
rata-alueen.
Empimättä olisi tällä matkalla monia arvokkaita vesiputouksia --
mainitakseni vain Paatsjoen voimakkaat kosket ja putoukset -- jotka
helposti radan valmistuttua saataisiin teollisuuden palvelukseen.
Vaieten ei myöskään voi sivuuttaa sitä raaka-aineitten runsautta, mitä
olisi tämän radan varrella ja mikä voitaisiin edullisesti käyttää
teollisuuden hyväksi, jos rata kerran saataisiin rakennetuksi. Tällä
alueellahan ovat Suomen valtion suurimmat metsäalueet ja lisäksi osa
sellaisissa paikoissa, joista ei edes arvottomamman puun hakkuu ja
uitto kannata.
Ikävä seikka on myöskin se, että me kotimaassa tiedämme vähemmän ja
toivomme yhäkin vähemmän tämän tien varrella olevista malmi- ja
kultakaivoksista, joihin kumminkin useat siellä vuosikausia toimineet
ulkomaalaiset kiinnittävät huomionsa ja toiveensa ja joista radan
valmistuttua voitaisiin varmastikin saada koko joukon rikkauksia.
Sanotaan ehkä, että maassa on nyt muuta tehtävää kuin Jäämeren satamain
ja rautateitten suunnittelemista. Siihen vastaamme, että nyt juuri, kun
seisomme valtiollisen itsenäisyytemme alkupäässä, kun juuri olemme
päässeet suuresta sisällisestä onnettomuudesta, kun kansan kaikki
voimat ovat äärimmilleen jännittyneet, kun sadan ja satain vuosien
säästetty ja hillitty tarmo vihdoinkin pääsee purkautumaan, nyt juuri
on aika suurtekoihin, nyt on sellainen hetki, jolloin muitten suurten
tehtäväin joukossa Jäämeren kysymyskin on ratkaistava sillä ainoalla
tavalla, jolla se todella voi tulla ratkaistuksi -- ajanmukaisen
sataman perustamisella Itä-Varankiin ja suuren rautatien rakentamisella
Rovaniemeltä sinne.
Nyt tai ei koskaan.