1. Kohtaus

Kahdeksan päivää tämän ikävän illan jälkeen pölähti keskipäivän aikaan

ilmoille paksu tomupilvi valtamaantiellä olevan ahteen ylimmältä

jyrkänteeltä noin neljännespenikulman päässä Guhilholman suuresta

sukukartanosta Västmanlandissa.

Tomupilvi laskeutui ja hälveni vähitellen ja pian saattoi eroittaa

täplikkään juoksijan, jonka selässä istui tummaan, liehuvaan

ratsastuspukuun puettu kevyt, solakka olento, päässään musta

silkkihuopahattu, johon kiinnitetty tiheä, viheriäinen harso leijui kuin

lippu tuulessa.

Mäeltä näkyivät tulevan suuret umpivaunut monine livreijoilla

koristettuine ajajineen ja palvelijoineen.

-- Skinnskattebergin vapaaherratar, -- virkkoi majesteetillinen

amatsooni hiljaa itsekseen, poiketen mäeltä metsään, jonne hän piiloutui

hevosineen, kunnes vaunut olivat ehtineet ahteen päälle, jatkaneet

matkaansa ja häipyneet näkyvistä.

Senjälkeen ratsasti nainen jälleen esiin tiheiköstä, asettuen entiseen

asentoonsa. Hetkisen odoteltuaan lähti hän kiitämään mäkeä alaspäin,

sillä hän oli huomannut eräät talonpoikaiskärryt, jotka kauempana

lähestyivät mäkeä. Täplikäs juoksija lähti nelistämään, kunnes se

saavutti äskenmainitut ajoneuvot.

-- Kaikkien hyvien enkelien nimessä tervetuloa! -- huusi ratsastajatar,

käännyttäen hevosensa ja pysähtyen.

Kärryissä istui tavallinen kyytipoika sekä muuan nuori, pölyiseen

matkapukuun puettu, auringon rusketuttama nuorukainen.

Iloisesta yllätyksestä huudahtaen hyppäsi matkustaja kärryiltä maahan,

lähestyen naista paljastetuin päin, käskettyään ensin kyytipojan jatkaa

matkaa mäen päälle.

-- Niin, tervetuloa! -- toisti ratsastajatar, tarttuen matkustajan

ojennettuun käteen, ja kumartui hänen puoleensa, painaen suudelman hänen

otsalleen.

-- Tämäpä iloinen kohtaus! -- huudahti nuorukainen ihastuneena. -- Minä

varmaan tulen hyvin onnelliseksi Gunilholmassa.

-- Poika parka, teidän kasvonnehan ovat aivan pölyn peittämä, -- virkkoi

nainen leyhytellen häntä valkoisella, pitsillä somistetulla

batistinenäliinallaan.

Ratsastajatar piti edelleen matkustajan kättä omassaan, hänen hevosensa

verkkaan astuessa mäkeä ylös. Hän katseli nuorukaista kauan sanaakaan

sanomatta ja hänen syvästä katseestaan ilmeni pelokas kysymys, jonka

nuorukainen ymmärsi.

-- Hän on poissa ja luultavasti varmassa tallessa, -- sanoi

viimemainittu melkein kuiskaten sekä tähystäen kummallekin puolelle

tietä, ikäänkuin hän olisi pelännyt jonkun kolmannen kuulleen hänen

vastauksensa.

Syvä kärsimyksen huoahdus puristui esiin solakan tytön ruusuisilta

huulilta, ja hänen äsken niin loistavat kasvonsa tummenivat, niinkuin

auringon sädekehä, kun pilven musta käsi sen pimentää.

-- Olin suuresti pahoillani, kun täytyi häiritä teidän rauhaanne, --

virkkoi nuorukainen. -- Kirjeeni varmaankin pahoin huolestutti teitä?

-- Huolestutti kyllä, -- vastasi tyttö, -- mutta sitä enemmän olen

teille kiitollinen... Minä olen nyt valmistautunut kaiken varalle...

Tietääkö hän minun oleskelevan täällä?

-- Sitä en luule... Muuten hän ei nyt näytä erittäin innokkaasti

haluavan tavata teitä... Syyksi siihen, miksi hän ei heti ensikerralla

sopimuksemme mukaan lähtenyt maasta, hän ilmoitti, että hän sitä ennen

halusi saada tietää teidän oikean nimenne ja paikan, missä te

tavallisesti oleskelette, voidakseen kirjoittaa teille. Nyt saatuaan

tietää kaiken tämän, selitti hän olevansa valmis matkustamaan, koskaan

enää tahtomatta nähdä teitä.

-- Hän seuraa minua niin kauan kuin hän ja minä elämme... Lähtihän hän

heti Noraankin minua etsimään, kun arveli minun olevan siellä.

-- Te siis luulette hänen kaikessa tapauksessa seuraavan teitä?

-- Luulen. Hän menee toisen kerran hovioikeudenneuvoksen asuntoon sekä

hankkii sieltä tietoonsa minun nykyisen olinpaikkani.

-- Hyvä Jumala, eikö siinä tapauksessa olisi ollut parasta jättää hänet

oikeuden kynsiin! -- huudahti Albert syvästi mielipahoissaan.

-- Se olisi kyllä ollut parasta minun turvallisuudelleni, mutta rauhaani

en sillä olisi saavuttanut... Täytyykö ja voiko tytär toimittaa äitinsä

vankilaan ja kuolemaan?

-- Sellainen äiti!

-- Tietäessäni, että minä itse jollain tavalla olisin avustanut hänen

vangitsemistaan sekä aiheuttanut sen johdosta hänelle uusia kärsimyksiä,

en milloinkaan saisi hetkenkään rauhaa.

-- Mutta jos hän joutuu kiinni ilman teidän myötävaikutustanne! --

huudahti nuorukainen kiihkeästi.

-- Mitä tarkoitatte, Albert? -- kysyi Julia, katsoen häneen terävästi.

-- Voisihan sattua, että hän kaikesta viekkaudestaan huolimatta

tunnetaan ja vangitaan. Silloinhan saisitte olla turvassa ja rauhassa.

-- Albert, minä luen sielunne ajatukset... Te siis saattaisitte pettää

sen onnettoman ... minun tähteni kyllä, sen tiedän ... mutta kaikessa

tapauksessa pettää hänet.

-- En kiellä, että sellainen ajatus minussa todellakin heräsi.

Julia päästi Albertin käden, kääntäen kapeat kasvonsa toisaalle.

Puhellessaan he olivat tulleet kyytipojan luo, joka jo oli ennättänyt

ahteen päälle ja jäänyt siinä heitä odottamaan.

-- Julia, antakaa minulle anteeksi! -- pyysi Albert pysähtyen. -- En

enää ajattele sellaista; olkaa armelias, älkää kääntäkö tuolla tavoin

kasvojanne pois minusta!

Julia ei vastannut, vaan antoi hevosensa verkkaan astua edelleen, joten

hän erkani yhä kauemmaksi nuorukaisesta, joka jäi seisomaan siihen,

mihin oli pysähtynyt.

-- Hyvästi, hyvästi! -- huudahti nuorukainen tuskallisesti hänelle,

nousten sen jälkeen takaisin kärryille.

-- Käännä ympäri! -- virkkoi hän kyytipojalle rajusti sykkivin sydämin.

Tämä katsoi matkustajaan kummastuneena.

Albert tempasi ohjakset pojan kädestä ja käänsi ajoneuvot.

Julian katseen mukana oli kadonnut hänen loistava tuulentupansa, eikä

odottavan pehtoorirakennnuksen todellisuus enää suonut hänen nähdäkseen

mitään korvausta.

-- Ei, ei! -- kuului hänen takanaan, juuri kun hän aikoi lähteä ajamaan

mäkeä alas, ääni, jonka sointu oli samalla kirkas ja valittava.

Nuorukainen katsoi taakseen, kohdaten Julian katseen samalla hetkellä,

kun tämä oli kääntänyt hevosensa ja viittasi häntä tulemaan luokseen.

Tuulentupa kohoutui jälleen näkyviin, ja Albert juoksi nyt toisen kerran

tyttöä kohti.

-- Te aioitte siis todellakin lähteä takaisin! -- virkkoi hän hieman

katkerasti.

-- En kestänyt nähdä teidän olevan tyytymätön minuun.

-- Mutta sensijaan voimanne kyllä riittivät rikkomaan lupauksenne

kunnialliselle miehelle, joka luottamuksella on teitä odottanut ja

odottanut, -- virkkoi tyttö ankarasti.

-- Minä menettelin väärin, minä häpeän heikkouttani, -- vastasi Albert,

luoden katseensa maahan.

-- Olen huomannut, että monet, melkein kaikki ihmiset ovat heikkoja,

mutta teistä en olisi koskaan sellaista odottanut!

-- Te muserratte minut kokonaan! -- huokasi nuorukainen, uskaltamatta

katsoa häneen. -- Voi, -- virkkoi hän sitten hetken kuluttua, --

olisihan minun pitänyt muistaa, että jos tuo onneton joutuisi kiinni,

saisi maailma heti paikalla tietää teidän läheisen suhteenne häneen...

Olin sokea, kun en sitä käsittänyt!

-- Ystävä hyvä, vielä ette tunne minua! -- sanoi Julia. -- Mitä

pelkäämistä on minulla, joka olen viaton!... Jos ympäristö, tullen

tuntemaan minun suhteeni murhaajaan, sen vuoksi tuomitsisi ja halveksisi

minua, ei se saattaisi minua ollenkaan murheelliseksi... Maailma saisi

silloin puolestaan osakseen minun halveksumiseni!

Näitä sanoja lausuessa säihkyi ylpeys Julian tummista silmistä.

-- Jos hänet uudelleen suljettaisiin vankilaan, -- jatkoi hän hieman

hellemmin, -- paatuisi ja kovettuisi hänen sydämensä entistä enemmän,

sillä siellä, missä pakko levittää varjonsa, ei koskaan kasva lempeitä

ruusuja -- ne aukaisevat limppunsa ainoastaan vapauden auringon

paisteessa... Kuka tietää, vaikka hän vielä kerran, kun hänellä ei ole

enää mitään uhmattavaa, alkaisi tuntea katumusta ja sovituksen kaipuuta?

-- Mutta, -- virkkoi Albert, -- eikö hänen, voidakseen sovittaa

rikoksensa, täydy alistua lain kostoon?

-- Täytyy, -- vastasi Julia, painaen kädellään sydäntään ja katse

kohotettuna korkeuteen... Vasta silloin hän saavuttaisi sovituksen

maailman ja Jumalan edessä.

Koston henki: Romaani · 第 75 / 87 题