Kahdeksan päivää tämän ikävän illan jälkeen pölähti keskipäivän aikaan
ilmoille paksu tomupilvi valtamaantiellä olevan ahteen ylimmältä
jyrkänteeltä noin neljännespenikulman päässä Guhilholman suuresta
sukukartanosta Västmanlandissa.
Tomupilvi laskeutui ja hälveni vähitellen ja pian saattoi eroittaa
täplikkään juoksijan, jonka selässä istui tummaan, liehuvaan
ratsastuspukuun puettu kevyt, solakka olento, päässään musta
silkkihuopahattu, johon kiinnitetty tiheä, viheriäinen harso leijui kuin
lippu tuulessa.
Mäeltä näkyivät tulevan suuret umpivaunut monine livreijoilla
koristettuine ajajineen ja palvelijoineen.
-- Skinnskattebergin vapaaherratar, -- virkkoi majesteetillinen
amatsooni hiljaa itsekseen, poiketen mäeltä metsään, jonne hän piiloutui
hevosineen, kunnes vaunut olivat ehtineet ahteen päälle, jatkaneet
matkaansa ja häipyneet näkyvistä.
Senjälkeen ratsasti nainen jälleen esiin tiheiköstä, asettuen entiseen
asentoonsa. Hetkisen odoteltuaan lähti hän kiitämään mäkeä alaspäin,
sillä hän oli huomannut eräät talonpoikaiskärryt, jotka kauempana
lähestyivät mäkeä. Täplikäs juoksija lähti nelistämään, kunnes se
saavutti äskenmainitut ajoneuvot.
-- Kaikkien hyvien enkelien nimessä tervetuloa! -- huusi ratsastajatar,
käännyttäen hevosensa ja pysähtyen.
Kärryissä istui tavallinen kyytipoika sekä muuan nuori, pölyiseen
matkapukuun puettu, auringon rusketuttama nuorukainen.
Iloisesta yllätyksestä huudahtaen hyppäsi matkustaja kärryiltä maahan,
lähestyen naista paljastetuin päin, käskettyään ensin kyytipojan jatkaa
matkaa mäen päälle.
-- Niin, tervetuloa! -- toisti ratsastajatar, tarttuen matkustajan
ojennettuun käteen, ja kumartui hänen puoleensa, painaen suudelman hänen
otsalleen.
-- Tämäpä iloinen kohtaus! -- huudahti nuorukainen ihastuneena. -- Minä
varmaan tulen hyvin onnelliseksi Gunilholmassa.
-- Poika parka, teidän kasvonnehan ovat aivan pölyn peittämä, -- virkkoi
nainen leyhytellen häntä valkoisella, pitsillä somistetulla
batistinenäliinallaan.
Ratsastajatar piti edelleen matkustajan kättä omassaan, hänen hevosensa
verkkaan astuessa mäkeä ylös. Hän katseli nuorukaista kauan sanaakaan
sanomatta ja hänen syvästä katseestaan ilmeni pelokas kysymys, jonka
nuorukainen ymmärsi.
-- Hän on poissa ja luultavasti varmassa tallessa, -- sanoi
viimemainittu melkein kuiskaten sekä tähystäen kummallekin puolelle
tietä, ikäänkuin hän olisi pelännyt jonkun kolmannen kuulleen hänen
vastauksensa.
Syvä kärsimyksen huoahdus puristui esiin solakan tytön ruusuisilta
huulilta, ja hänen äsken niin loistavat kasvonsa tummenivat, niinkuin
auringon sädekehä, kun pilven musta käsi sen pimentää.
-- Olin suuresti pahoillani, kun täytyi häiritä teidän rauhaanne, --
virkkoi nuorukainen. -- Kirjeeni varmaankin pahoin huolestutti teitä?
-- Huolestutti kyllä, -- vastasi tyttö, -- mutta sitä enemmän olen
teille kiitollinen... Minä olen nyt valmistautunut kaiken varalle...
Tietääkö hän minun oleskelevan täällä?
-- Sitä en luule... Muuten hän ei nyt näytä erittäin innokkaasti
haluavan tavata teitä... Syyksi siihen, miksi hän ei heti ensikerralla
sopimuksemme mukaan lähtenyt maasta, hän ilmoitti, että hän sitä ennen
halusi saada tietää teidän oikean nimenne ja paikan, missä te
tavallisesti oleskelette, voidakseen kirjoittaa teille. Nyt saatuaan
tietää kaiken tämän, selitti hän olevansa valmis matkustamaan, koskaan
enää tahtomatta nähdä teitä.
-- Hän seuraa minua niin kauan kuin hän ja minä elämme... Lähtihän hän
heti Noraankin minua etsimään, kun arveli minun olevan siellä.
-- Te siis luulette hänen kaikessa tapauksessa seuraavan teitä?
-- Luulen. Hän menee toisen kerran hovioikeudenneuvoksen asuntoon sekä
hankkii sieltä tietoonsa minun nykyisen olinpaikkani.
-- Hyvä Jumala, eikö siinä tapauksessa olisi ollut parasta jättää hänet
oikeuden kynsiin! -- huudahti Albert syvästi mielipahoissaan.
-- Se olisi kyllä ollut parasta minun turvallisuudelleni, mutta rauhaani
en sillä olisi saavuttanut... Täytyykö ja voiko tytär toimittaa äitinsä
vankilaan ja kuolemaan?
-- Sellainen äiti!
-- Tietäessäni, että minä itse jollain tavalla olisin avustanut hänen
vangitsemistaan sekä aiheuttanut sen johdosta hänelle uusia kärsimyksiä,
en milloinkaan saisi hetkenkään rauhaa.
-- Mutta jos hän joutuu kiinni ilman teidän myötävaikutustanne! --
huudahti nuorukainen kiihkeästi.
-- Mitä tarkoitatte, Albert? -- kysyi Julia, katsoen häneen terävästi.
-- Voisihan sattua, että hän kaikesta viekkaudestaan huolimatta
tunnetaan ja vangitaan. Silloinhan saisitte olla turvassa ja rauhassa.
-- Albert, minä luen sielunne ajatukset... Te siis saattaisitte pettää
sen onnettoman ... minun tähteni kyllä, sen tiedän ... mutta kaikessa
tapauksessa pettää hänet.
-- En kiellä, että sellainen ajatus minussa todellakin heräsi.
Julia päästi Albertin käden, kääntäen kapeat kasvonsa toisaalle.
Puhellessaan he olivat tulleet kyytipojan luo, joka jo oli ennättänyt
ahteen päälle ja jäänyt siinä heitä odottamaan.
-- Julia, antakaa minulle anteeksi! -- pyysi Albert pysähtyen. -- En
enää ajattele sellaista; olkaa armelias, älkää kääntäkö tuolla tavoin
kasvojanne pois minusta!
Julia ei vastannut, vaan antoi hevosensa verkkaan astua edelleen, joten
hän erkani yhä kauemmaksi nuorukaisesta, joka jäi seisomaan siihen,
mihin oli pysähtynyt.
-- Hyvästi, hyvästi! -- huudahti nuorukainen tuskallisesti hänelle,
nousten sen jälkeen takaisin kärryille.
-- Käännä ympäri! -- virkkoi hän kyytipojalle rajusti sykkivin sydämin.
Tämä katsoi matkustajaan kummastuneena.
Albert tempasi ohjakset pojan kädestä ja käänsi ajoneuvot.
Julian katseen mukana oli kadonnut hänen loistava tuulentupansa, eikä
odottavan pehtoorirakennnuksen todellisuus enää suonut hänen nähdäkseen
mitään korvausta.
-- Ei, ei! -- kuului hänen takanaan, juuri kun hän aikoi lähteä ajamaan
mäkeä alas, ääni, jonka sointu oli samalla kirkas ja valittava.
Nuorukainen katsoi taakseen, kohdaten Julian katseen samalla hetkellä,
kun tämä oli kääntänyt hevosensa ja viittasi häntä tulemaan luokseen.
Tuulentupa kohoutui jälleen näkyviin, ja Albert juoksi nyt toisen kerran
tyttöä kohti.
-- Te aioitte siis todellakin lähteä takaisin! -- virkkoi hän hieman
katkerasti.
-- En kestänyt nähdä teidän olevan tyytymätön minuun.
-- Mutta sensijaan voimanne kyllä riittivät rikkomaan lupauksenne
kunnialliselle miehelle, joka luottamuksella on teitä odottanut ja
odottanut, -- virkkoi tyttö ankarasti.
-- Minä menettelin väärin, minä häpeän heikkouttani, -- vastasi Albert,
luoden katseensa maahan.
-- Olen huomannut, että monet, melkein kaikki ihmiset ovat heikkoja,
mutta teistä en olisi koskaan sellaista odottanut!
-- Te muserratte minut kokonaan! -- huokasi nuorukainen, uskaltamatta
katsoa häneen. -- Voi, -- virkkoi hän sitten hetken kuluttua, --
olisihan minun pitänyt muistaa, että jos tuo onneton joutuisi kiinni,
saisi maailma heti paikalla tietää teidän läheisen suhteenne häneen...
Olin sokea, kun en sitä käsittänyt!
-- Ystävä hyvä, vielä ette tunne minua! -- sanoi Julia. -- Mitä
pelkäämistä on minulla, joka olen viaton!... Jos ympäristö, tullen
tuntemaan minun suhteeni murhaajaan, sen vuoksi tuomitsisi ja halveksisi
minua, ei se saattaisi minua ollenkaan murheelliseksi... Maailma saisi
silloin puolestaan osakseen minun halveksumiseni!
Näitä sanoja lausuessa säihkyi ylpeys Julian tummista silmistä.
-- Jos hänet uudelleen suljettaisiin vankilaan, -- jatkoi hän hieman
hellemmin, -- paatuisi ja kovettuisi hänen sydämensä entistä enemmän,
sillä siellä, missä pakko levittää varjonsa, ei koskaan kasva lempeitä
ruusuja -- ne aukaisevat limppunsa ainoastaan vapauden auringon
paisteessa... Kuka tietää, vaikka hän vielä kerran, kun hänellä ei ole
enää mitään uhmattavaa, alkaisi tuntea katumusta ja sovituksen kaipuuta?
-- Mutta, -- virkkoi Albert, -- eikö hänen, voidakseen sovittaa
rikoksensa, täydy alistua lain kostoon?
-- Täytyy, -- vastasi Julia, painaen kädellään sydäntään ja katse
kohotettuna korkeuteen... Vasta silloin hän saavuttaisi sovituksen
maailman ja Jumalan edessä.