Tämän kirjeen luki Albert Kron kymmenen kertaa, vaikkakin hän jo ensi
lukemisen jälkeen melkein osasi sen ulkoa.
* * * * *
Kunnaalla olevan tuvan oven edustalla käveli muuan nuori mies
edestakaisin, kärsimättömyydestä hieroen käsiään.
Väliin hän astui toisella jalallaan tuvan portaalle, väliin taas veti
sen pois. Kärsimättömyyteen oli yhtynyt epäröiminen.
Näiden onnettomien mielentilojen uhri ei ollut kukaan muu kuin Gustaf
Ell, jonka mustasukkaisuuden henki oli iltapäivällä äkkiarvaamatta
johtanut kauniin luonnon helmaan pääkaupungin hälinästä.
Sisältä tuvasta kuului kiivasta sananvaihtoa, mikä sai luutnanttimme
vetäytymään piiloon tuvan nurkkauksen taakse.
Tirkistäessään piilopaikastaan hän näki kultasankaisia silmälaseja
käyttävän herran astuvan kunnaan rinnettä alaspäin.
Luutnantti hiipi hetimiten hänen jälkeensä, eikä ollenkaan huomannut
erästä eukkoa, joka seisoi tuvan portailla ristissäkäsin ja kasvoiltaan
kuolonkalpeana.
Vieras herra ja hänen seuraajansa olivat tuskin ehtineet tasaiselle
paikalle kunnaan juurella, kun ensinmainittu äkkiä kääntyi ja pysähtyi.
-- Herra! -- huusi kultasankaisia silmälaseja käyttävä tuntematon; --
miksi te hiivitte minun jälessäni?... Mikä on tarkoituksenne?... Mitä te
tahdotte?
-- Luulisinpä itselläni olevan oikeuden kulkea minne ja miten haluan, --
vastasi luutnantti.
-- Onko teillä oikeus seurata minua salaa kuin vakoilija?... Te olette
ajanut perässäni kaupungista saakka ... olette tullut jälessäni tuonne
tuvalle ... ja nyt te taas olette minun kintereilläni!... Vielä kerran
pyydän teitä jättämään minut rauhaan, tai muussa tapauksessa minun on
pakko käyttää väkivaltaa vapautuakseni teidän epämiellyttävästä
seurastanne.
-- Te uhkaatte, herra kreivi! No, sitä parempi... Teidän käytöksenne on
tuntunut minusta sangen merkilliseltä, ja minä vaadin teiltä selitystä!
-- Mikä teistä on näyttänyt merkilliseltä?... Mistä minun tulee antaa
teille selitys?
Luutnantti Ell hieman hämmästyi näistä kysymyksistä, joihin vastaaminen
ei ollutkaan yhtä helppoa kuin hän oli kuvitellut. Lähemmin tuumittuaan
hän ei huomannutkaan mitään merkillistä siinä, että joku henkilö etsii
Julia Palmia puhuakseen hänen kanssaan hänen tauluistaan ja sitten
lähtee sinne, missä sanotaan hänen olevan.
-- Te olette tungetteleva, sietämätön olento, -- jatkoi kultasankaisia
silmälaseja käyttävä herra; -- ja ellette nyt heti poistu, minä poltan
univormuhousujenne hopeanauhat!
-- Mitä suvaitsette sanoakaan, herra kreivi? -- huudahti luutnantti,
astuen häntä askeleen lähemmäs.
-- En puhu arvoituksia herra! -- huusi toinen, ojentaen samassa kahden
pistoolin suut hämmästynyttä kaartinluutnanttia kohti.
Gustaf Ell oli hyvinkin peloton nuori mies, vaikka olikin onnettomasti
rakastunut. Hän tosin astahti taapäin, mutta koetti kuitenkin kädellään
sitä kohtaa tamineissaan, jossa hän täydessä univormussa ollessaan
tapasi miekankahvansa. Valitettavasti hänellä nyt oli yllään
siviilinuttu, jonka vuoksi aseeseen tarttuminen jäi pelkäksi
vaistomaiseksi liikkeeksi.
-- Kuten sanottu, -- jatkoi asestettu henkilö, -- minä kärvennän
molemmat hopeanauhuksenne, jotta en tekisi itseäni syypääksi
puolueellisuuteen kummallekaan taholle.
-- Te kannatte murha-aseita taskussanne, hyvä herra! -- virkkoi
luutnantti. -- No, hyvä on, jos olette aatelismies ja sotilas, kuten
väitätte olevanne, niin antakaa minulle toinen pistooli ja menetelkäämme
niin kuin miesten tulee!
-- Te tahdotte kaksintaistelua?
-- Niin.
-- Minkä johdosta?
-- Se on minulle samantekevää. Antakaa tänne pistooli, ellette ole
pelkuri raukka!
-- Te olette kurja vakooja, -- vastasi kreivi. -- Sellaisen kanssa ei
ole tapana taistella ... mokoma mies yksinkertaisesti ammutaan ja
jätetään kentälle verissään kuin härkä.
-- Mitä, uskallatteko...?
-- Laittaa vetohaavaukset molempiin raajoihinne?... Tietysti.
Herra, jolla oli kultasankaiset silmälasit, teki jo liikkeen
toteuttaakseen kyseenalaisen yksinkertaisen kirurgisen leikkauksen, kun
hän äkkiä tunsi kaksi rautaista kättä tarttuvan kumpaankin
käsivarteensa.
Nämä kädet olivat konttoristi Albert Kronin, joka oli rientänyt paikalle
lähellä olevasta pensaikosta, mistä hän oli joutunut kuulemaan ja
näkemään äskeisen kohtauksen.
-- Roisto, murhaaja! -- huusi luutnantti, lähestyen vastustajaansa
vihasta raivoten. -- Nyt se lurjus jo vapisee.
Se olikin totta, mutta vapisipa myöskin konttoristi, joka oli nähnyt
silmälasien takaa leimuavan katseen.
-- Hän ei ole mikään aatelismies eikä sotilas, -- jatkoi
kaartinluutnantti, laskien kätensä kreivin olkapäälle. -- Hän on
valepukuinen pahantekijä... Kuka te olette ja mistä tulette? Vastatkaa
tai muuten murjon teidät!
-- Vaiti, herra luutnantti! -- virkkoi konttoristi, joka syvään
hengähtäen jälleen oli päässyt tasapainoon. -- Vaiti!... varokaa,
sillä...
Samalla hän työnsi luutnantin käden pois valekreivin olkapäältä.
-- Mitä tarkoitatte? -- murahti luutnantti kummastuneena. -- Asetutteko
hänen puolelleen?
-- Tämä henkilö on, -- vastasi Albert, vääntäen pistoolit pois vangin
käsistä, -- hän on...
-- Mikä hän on?
-- Hän on mielipuoli, joka on karannut eräästä naapuritalosta, missä
häntä on tänä kesänä säilytetty.
-- Mielipuoliko! -- huudahti luutnantti, perääntyen pari askelta.
-- Niin, häntä on etsitty kaikkialta. Oli onni, että vihdoinkin saimme
hänet käsiimme. Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen täällä alhaalla, herra
luutnantti, -- lisäsi hän iskien merkitsevästi silmää viimemainitulle.
-- Minä vien tämän onnettoman ensin tuolla kummulla olevaan mökkiin,
jonka jälkeen heti palaan herra luutnantin luokse.
Sitten hän tarttui kultasankaisia lasisilmiä pitävän herran käsivarteen,
lähtien hänen kanssaan astumaan ylös kunnasta.
Luutnantti Ell jäi seisomaan paikalleen. Kuta enemmän hän ajatteli illan
tapahtumaa, sitä enemmän hän varmistui siitä, että hän todellakin, kuten
konttoristi mainitsi, oli ollut tekemisissä mielipuolen kanssa. Hänen
täytyi myöskin myöntää olleensa aika hupsu lähtiessään suinpäin
Tukholmasta ja jättäessään häntä siellä odottavan illallisen,
juostakseen karanneen mielipuolen perässä kauas maalle tomussa ja
pölyssä.
Hän sadatteli itseään ja Julia Palmia, joka tietysti yksinään oli syypää
kaikkeen tähän kirottuun seikkailuun.
-- Pyydän nöyrimmästi anteeksi, että minun on täytynyt antaa herra
luutnantin odottaa näin kauan, -- virkkoi samassa Albert Kron hänen
vieressään, -- mutta ei ollut mikään helppo asia saada sairasta
nöyrtymään ja rauhoittumaan.
-- Hyvä herra, kuka se henkilö oikeastaan on? -- kysyi luutnantti.
-- Hän on muuan maisteri Upsalasta, -- vastasi Albert.
-- Joka tietysti on lukenut itsensä hourupäiseksi. Mutta sitä ei
kuitenkaan voisi päättää hänen ulkonäöstään. Hänen kasvojensa väri on
terve ja ryhtinsä kieltämättä kaunis. Tosiaankin hän näyttä sotilaalta.
-- Se on luultavasti seuraus hänen hulluudestaan, -- vastasi Albert
hajamielisesti.
-- Mitä sanotte! -- huudahti luutnantti, luoden tuiman katseen Kroniin.
-- Mitä oikeastaan merkitsee...?
Hän keskeytti äkkiä lauseensa, sillä hän huomasi, että nuoren
konttoristin tummanruskeat kasvot olivat muuttuneet kalmankalpeiksi.
-- Voitte varmaankin pahoin, -- huomautti luutnantti hämmästyneenä tästä
näystä.
-- Mielipuoli teki minuun niin ikävän vaikutuksen. -- On tavattoman
kauheata nähdä muuten terve ja voimakas ihminen vailla vähääkään järjen
rahtua.
-- Onpa kyllä, onpa kyllä, -- myönsi luutnantti olkapäitään kohauttaen.
Puhellessaan olivat herrat joutuneet Noraan johtavalle sivutielle, jota
he lähtivät astumaan edelleen.
-- Mikä johdatti herra luutnantin tuon maisteri-raukan seuraan? -- kysyi
konttoristi hetken vaitiolon jälkeen.
-- Se on peräti helposti selitettävissä, -- vastasi puhuteltu hetken
aikaa yskittyään. -- Minusta näytti heti, että tuo onneton oli jossain
suhteessa epäiltävä.
-- Missä herra luutnantti hänet tapasi?
-- Hm, hän tuli meidän luoksemme kotiin, kysyen neiti Palmia.
-- Vai niin, vai häntä hän kysyi, -- virkkoi Albert surullisesti.
-- Mutta koska hän ei ollut kotona, arveli mies itse hänen lähteneen
Noraan.
-- Hän ei siis tiedä neiti Palmin olevan Gunilholmassa kreivi
Gyllenstjernan luona? -- kysyi konttoristi, koettaen turhaan peittää
levottomuuttaan.
-- Ei, minä annoin hänen jäädä siihen luuloon, että hän on tullut tänne,
sillä, kuten sanottu, huomasin heti miehen ruuvien olevan hieman
höllässä.
-- On hyvä, ettei hän tiedä, missä neiti Palm on, -- virkkoi Kron
ikäänkuin raskas paino olisi pudonnut hänen hartioiltaan.
-- Ei ... mutta kuinka, hitto vie, tuo mielipuoli tuntee neiti Palmin?
-- kysyi luutnantti.
-- Neiti Palmin oleskellessa täällä joku aika takaperin, vastasi Albert,
-- kävi hän pari kertaa tuon sairaan miehen luona ... useat pitäjän
säätyhenkilöt pistäytyvät silloin tällöin maisteri-raukkaa katsomassa
... luultavasti hän silloin sai tietää neiti Palmin nimen ja olinpaikan.
-- Niinpä kai ... mutta puhukaamme mieluummin jostain muusta! Kukaan ei
viisastu hulluista eikä hullut viisastu mistään ... ha ha ha!
-- Herra luutnantti ansaitsee kiitoksen siitä, ettei jättänyt sairasta
ilman suojaa.
-- Miten muutenkaan olisin voinut menetellä ... huomasinhan heti ensi
silmäyksellä hänen olevan mielipuolen. Pelkäsin, että hän saattaisi
tehdä jotain vahinkoa, ja siksi nähkääs...
-- Niin, niin, menettelyllänne osoititte suurta ihmisrakkautta.
-- No, ei mitään kohteliaisuuksia, pyydän... Tein ainoastaan
velvollisuuteni ... mutta puhuaksemme nyt jostain hauskemmasta asiasta
niin...
-- Se minua ainoastaan kummastutti, -- keskeytti hänet Albert, -- kun
tapasin hänet ja herra luutnantin melkein aikeissa ryhtyä
kaksintaisteluun.
Luutnantti punastui, mutta ei jäänyt kuitenkaan neuvottomaksi.
-- En voinut muutakaan, -- vastasi hän -- sillä mies veti esiin
pistoolinsa, uhaten ampua minut. Ikävässä leikissä on aina parasta
näyttää iloista naamaa, ajattelin minä, ja siksi olin ryhtyvinäni
kaksintaisteluun hänen kanssaan.
-- Niinpä niin, eipä siinä mukaan auta, -- virkkoi Albert luoden
luutnanttiin tutkivan katseen.
Luutnantti katsoi maahan, nyhtäen hämmentyneenä napin lievenutustaan.
-- Minä annan palttua koko hullulle! -- huudahti hän vihastuneena,
osaksi siitä, että tuo hävytön maalaiskeikari uskalsi tarkastella häntä,
osaksi siitä, että napin repäiseminen saattoi hänen jo ennestään pahasti
runnellun pukunsa yhä näkyvämpään epäjärjestykseen. -- Ellette pane
pahaksenne, hyvä herra, niin pyytäisin saada tehdä teille muutamia
omantunnonkysymyksiä.
-- Omantunnonkysymyksiä! -- toisti konttoristi kummastuneesti.
-- Kuulun niihin ihmisiin, -- aloitti luutnantti, -- jotka vihaavat
kiertoteitä ja siksi menen aina suoraan asiaan, maksakoon mitä maksaa,
ja samanlaista menettelyä vaadin kaikilta kunniallisilta ihmisiltä.
Nämä sanat olivat täydessä ristiriidassa niiden suunnitelmien kanssa,
jotka hän oli tehnyt, levätessään kunnaan juurella; mutta nähtävästi
olivat kaikki kietovat kysymykset häipyneet hänen muististaan.
-- Minäkin esiinnyn mielelläni avomielisesti ihmisiä kohtaan, -- mutta
eri asia on, voiko niin menetellä kaikkien suhteen, ja onko aina oikein
tehdä niin.
-- Epäilemättä, epäilemättä, -- sanoi luutnantti hieman ällistyneenä
tästä äkillisen suorasta puheesta.
-- Mitä herra luutnantti oikeastaan aikoi sanoa? -- kysyi konttoristi
tullen jälleen hajamieliseksi ja vilkaisten useasti taakseen.
-- Aion tehdä muutamia kysymyksiä neiti Palmin suhteen, -- virkkoi
edellämainittu. -- Tehän olette lapsuudenystävä hänen kanssaan?
-- Jos hän on niin sanonut, on se totta, -- myönsi Albert.
-- Miten tulitte hänen tuttavakseen?
-- Ellei neiti Palm ole sitä kertonut, todistaa se, ettei hän ole
tahtonut sitä seikkaa koskettaa.
-- Kyllä hän on siitä kertonut.
-- Koska hän on sen tehnyt, niin on väärin ja epäkohteliasta, herra
luutnantti, koettaa tiedustella toiselta henkilöltä, onko hän puhunut
totta.
Luutnantti Ell puri huultaan.
-- Myöntäkää, herra, että olette ihastunut häneen!
-- Ihastunutko?... En, minä jumaloin häntä! -- vastasi Albert, painaen
kädellään sydäntään.
Jos luutnantti olisi tiennyt, että tämän käden ja sydämen välillä oli
kirje Julia Palmilta, olisi hän varmasti saanut sappitaudin.
-- Ehkä aiotte kosiakin häntä, te mainio konttoristi? -- jatkoi sotilas,
voimatta enää hillitä mustasukkaisuuttaan.
Konttoristi mittasi luutnanttia kiireestä kantapäähän. Viimemainittu
punastui, sillä hän luuli konttoristin tarkastelevan hänen turmeltunutta
pukuaan, odottaen, että tämä hymyilisi hänelle halveksivasti.
Sitä hymyä ei sentään ilmestynytkään, mutta kuitenkin olisi luutnantti
raivostunut, jos hän olisi arvannut nuorukaisen ajatukset.
Ne olivat:
Tämä nuori, kaunis ja komea mies rakastaa Julia Palmia, mutta tyttö
asettaakin minut etusijalle hänestä... Voi, miten olenkaan onnellinen ja
miten onneton on tuo vieras herra!
-- Ja tietysti te vihdoin aiotte mennä hänen kanssaan naimisiinkin? --
kiljaisi luutnantti.
Voi miten ihminen joutuukaan pahaan verkkoon ollessaan mustasukkainen!
-- Minäkö menisin naimisiin hänen kanssaan? -- virkkoi Albert heikolla,
vapisevalla äänellä. -- Kuinka minä voisin ajatellakaan sellaista?
-- Se oli sangen ymmärtäväisesti sanottu, -- kiitteli luutnantti; --
todellakin erittäin ymmärtäväisesti!... Onhan käsitettävissä, että
tyttö, joka on saanut sellaisen kasvatuksen, nimen ja arvonannon kuin
neiti Palm ... sekä teidän asemassanne oleva nuorukainen... Jumala
varjelkoon minua koettamasta millään tavoin alentaa teidän arvoanne ...
mutta te ehkä tiedätte, että neiti Palm on kuin perheemme jäsen ... me
pidämme häntä tyttärenämme, sisarenamme ja...
-- Mihin herran nimessä ovat molemmat kääsit joutuneet? -- huudahti
konttoristi äkkiä luutnantin suureksi hämmästykseksi.
Kilpakumppanit olivat onnellisesti saapunet taloon, ja heidän edessään
aukeni selkeä näköala Noran polttimolle.
-- Ja missä ovat miehet sitten? -- jatkoi Albert, katsellen ympärilleen
kaikille suunnille. -- Kas, tuollahan ne makaavatkin maassa... Ylös,
senkin ryökäleet! -- huusi hän, pudistellen renkejä, jotka kuorsasivat
syvään ja raskaasti -- He ovat juoneet itsensä humalaan ... heihin on
mahdoton saada eloa.
Juopunutta ajorenkiä ei saisi liikkeelle, vaikka johtaisi häneen
sähkövirran.
Polttimon palvelija kertoi, että muutamat hänen toverinsa olivat
juottaneet ajomiehet humalaan, ottaneet heidän ajoneuvonsa ja lähteneet
kukin tyttöineen huviretkelle Djursholmaan, joka oli noin penikulman
päässä Norasta.
-- Mutta miten minä nyt pääsen takaisin kaupunkiin? -- huudahti
luutnantti epätoivoissaan. -- Enkö voi saada hevosta täältä talosta?
-- Mahdotonta, -- vastasi konttoristi, -- kaikki hevoset on jo päästetty
laitumelle, ja sitäpaitsi ei minulla eikä pehtoorillakaan ole oikeutta
lainata kenellekään tilan hevosia... Lähimpään kestikievariin on
penikulman matka ... joten, jos herra luutnantti ei suvaitse jäädä tänne
yöksi, niin...
-- Mahdotonta, hyvä herra, minulla on harjoitus Ladugårdsgärdetissä
huomenna kello kuusi, joten, vaikka minun pitäisikin lähteä kotiin
kävellen, niin... Kirottu matka!
Konttoristi ei sen enempää koettanut saada häntä jäämään; päinvastoin
hän toivoi vieraan menevän, joskaan ei juuri sinne, missä pippuri
kasvaa, niin ainakin Ladugårdsgärdetiin, jossa laakerit lehtivät.
-- On hyvin luultavaa, -- virkkoi hän lohduttavasti, -- että herra
luutnantti tapaa tiellä jonkun matkustajan, joka luovuttaa luutnantille
sijan ajoneuvoissaan... Pahoittelen, ettei minulla ole tilaisuutta
tarjota mitään virvokkeita, mutta täällä ovat jo kaikki menneet levolle
... maalla mennään aikaisin nukkumaan... Mutta jos herra luutnantti
haluaa lasin maitoa, niin...
-- Maitoa! Hyi hitto! -- virkahti luutnantti. -- Olin aika pässinpää
lähtiessäni tänne!
Konttoristilla ei ollut tähän mitään huomautettavaa, jonka jälkeen
soturimme, päätettyään lähteä jalan, sanoi jäähyväiset ja lähti
liikkeelle.
Mutta minkälainen kävelymatka siitä koituikaan! Joka kolmannella
askeleella hänen täytyi pysähtyä pudistamaan kengästään hiekanjyviä,
joita pääsi sinne tunkeutumaan pienestä reijästä jalkineessa. Hän ei
myöskään voinut kävellä ruohikolla, sillä oli alkanut rankasti sataa
mikä tietysti oli hyvin terveellistä maan mullalle ja virvoittavaa
vaeltajalle, mutta jolla oli tavanmukainen liottava ominaisuutensa.
Hän tapasi monta kärryillä ajavaa henkilöä ja hänellä olisi ollut
tilaisuus päästä heidän mukanaan mihin taloon tahansa tuolla
miellyttävällä maaseudulla; mutta kukaan ei suostunut kääntymään
takaisin kaupunkiin sellaisen sään vallitessa.
Läpimärkänä ja melkein avojaloin hän vihdoin saapui Stocksundiin. Siellä
kokoontui hänen ympärilleen väkeä, jotka nipistelivät häntä
poskiparrasta ja viiksistä, minkä jälkeen eräs herra, joka sanoi
olevansa nimismies, vei hänet innokkaasta vastarinnastaan ja jyrkistä
vastalauseistaan huolimatta lähellä olevaan kapakkaan. Siellä häntä
tutkittiin sen johdosta, että luultiin häntä erääksi elinkautiseen
vankeuteen tuomituksi, hempeämpään sukupuoleen kuuluvaksi valepukuiseksi
naiseksi.
Päästyään viimein vapaaksi hän sai jatkaa matkaansa, ja päivällisen
aikaan hän viimein saapui kotiin, tosin enemmän liikkuvan kattoräystään
kuin ihmisen näköisenä.
Hänen kärsimyksensä saivat seuraavana päivänä sotamiehet tuntea
nahoissaan. Nämä kyllä pian unohtivat luutnanttinsa kovakouraisuuden,
mutta viimemainitun mielessä säilyi aina hänen onneton retkensä
maaseudulle.