Noran tilan ruokakello soi illalliselle. Laajoilla tiluksilla
työskentelevä väki ojenteli työssä koukistuneita jäseniään, pannen ne
sitten päivän hauskimpaan liikkeeseen, nimittäin matkaamaan kotiin.
Konttoristi Albert Kron, joka juuri oli saapunut kotiin työmaalta,
heittäytyi väsyneenä ja hikisenä konttoripöydän ääressä olevalle
puutuolille.
Pehtoori Ström astui sisään konttoriin.
-- Minulla on herralle kerrottavana hauska uutinen, -- virkkoi hän
Kronille.
-- No, herra pehtoori?
-- Minä lähden tästä talosta huomenna.
-- Ja sitä pehtoori sanoo hauskaksi uutiseksi!
-- Niin ... se on hauska minulle ja luullakseni teillekin.
-- Kuinka niin?
-- Minut on asianomaisesti nimitetty Djursholman pehtooriksi Stenmanin
jälkeen, joka on lähtenyt tiehensä, ja herra on määrätty toistaiseksi
minun seuraajakseni.
-- Onko se mahdollista? -- huudahti Kron, iloissaan unohtaen
väsymyksensä.
-- Ja jos kreivi edelleenkin on tyytyväinen herraan, -- lisäsi pehtoori,
-- niin koroitetaan herra suosiollisesti ennen vuoden loppua Noran
vakinaiseksi pehtooriksi... No, eikö kelpaa sellaiselle, jonka ei
tarvitse ajaa partaansa useammin kuin kerran viikossa?
-- Minäpä tunnen erään hyvin kunnollisen pehtoorin, joka ajaa partansa
vain kerran kolmessa viikossa, -- vastasi Albert, luoden katseen Strömin
partaiseen leukaan.
-- Niin, niin... Mutta olinpa unohtaa... Milloin herra on alkanut olla
kirjevaihdossa prinsessojen kanssa?
-- Prinsessojen! -- toisti Albert kummastuneena.
-- Niin, on saapunut kirje, joka...
-- Kirje! -- huudahti konttoristi, hypähtäen seisaalleen, sillä hän
aavisti, kuka prinsessa oli; -- kirje!... Voi, antakaa tänne, antakaa
tänne!
-- Se on sellainen paperi, että siitä voisi leikata itselleen
irtokauluksia, -- virkkoi Ström, kopeloiden taskujaan; -- siinä on
oikein kultareunukset ja sinettikin, hitto soikoon, ja käsiala on kuin
englantilaista kaavakirjoitusta.
-- Hyväinen aika, herra pehtoori, antakaa minulle se kirje! -- pyysi
Albert, ojentaen molemmat kätensä esimiestään kohti.
-- Mutta olipa se nyt vaikka kultakirjaimin täytettyä hopeapaperia, --
jatkoi pehtoori, kopeloiden toista taskua toisen perästä, -- niin minä
olen sen nyt joka tapauksessa unohtanut polttimoon.
-- Hyvä Jumala, miten voikaan sellaisen unohtaa polttimoon! -- huudahti
konttoristi, rientäen ulos huoneesta.
Korkealta sakka-astian päältä löytyi vihdoin »prinsessan» kirje, jota
Albert kiiruhti lukemaan portaille paloviinatynnörien ja -mittarien
väliin.
Hän luuli kuitenkin istuvansa pilvien välissä Jaakopin tikapuilla, ja
polttimon rengit, joiden täytyi päästäkseen ulos ja sisään kavuta hänen
ylitseen, olivat ylös ja alas kulkevia enkeleitä.
Kirjeen sisältö oli seuraava:
»Hyvä, vilpitön ystävä!
On suloista saada lausua ne sanat, ja vielä suloisempaa on tietää teidän
kuulevan ne mielellänne. Voi, teitähän minun on kiittäminen siitä,
etteivät ilo ja vapaus ole enää minulle vieraita. Ennen olivat
ajatukseni kiintyneet vain hirveihin kuviin -- kuviin, joissa näkyi
isänne palava talo ja kuoleva äitinne, _minun_ isäni häpeällinen kuolema
ja _minun_ äitini pitkäaikainen vankeus, joka sulki luotaan katumuksen
ja sovituksen.
Silloin minä kohtasin teidät, jota minä olin lapsuudestani saakka
kuvitellut hengeksi, joka tahtoi ja jonka täytyi tyttäreltä vaatia
sovitusuhria hänen vanhempainsa rikosten tähden, sovitusuhria, joka
olisi yhtä kauhea kuin syykin; mutta tavattuani teidät ja katsahtaessani
teidän sydämeenne, kauheat kuvat särkyivät pirstaleiksi ja paloivat
liekeissä, joista nousi nuori, jalo olento, jonka katse oli vapaa ja
sydän valmis sovitukseen. Hänet nähdessäni minun sieluni tuli
onnelliseksi.
Minä kiitän teitä siitä näystä ja onnestani!
Kohdatessamme viime kerran te valititte, että olette tiedoissa ja
taidoissa minua paljon alempana. Voi, ystäväni, tieto ja taito
kohottavat ihmisen katseen pilviin; mutta viattomuus ja hyveet
kohottavat ihmisen itsensä paljon korkeammalle. Uskokaa minua, Albert
Kron leijuu valoisemmissa avaruuksissa kuin Julia Palm, sillä
vanhempainsa varjot tummentavat viimemainitun elonpäivät.
Eikö vieläkään ole saapunut mitään tietoja hänestä! -- Missä hän on?
Mikä turvapaikka lieneekään hänelle avautunut, ja ennen kaikkea onko
hänen sydämensä avautunut vastaanottamaan parempia ja jalompia tunteita
kuin tähän saakka? Eikö Jumala lapsen rukouksesta voi avata rakoa kovaan
muuriin, jotta aamun valo pääsisi lämmittämään ja aamun kaste
kostuttamaan kuivettunutta maata, saadakseen itämään joitakin niistä
siemenistä, jotka taivas on kylvänyt jokaisen ihmisen sydämeen?
Kiiruhtakaa pikaisesti ilmoittamaan minulle, mitä tiedätte hänestä;
älkää salatko minulta mitään. Vaaran hetkenä minä mieluummin valvon kuin
uneksin.
Ja nyt pari sanaa tulevaisuudesta. Muutamia päiviä ennen saapumistani
Gunilholmaan, missä nyt, sivumennen sanoen, elän paratiisin elämää
luonnon ja taivaan parissa, oli täkäläinen pehtoori kuollut. Tämä tapaus
sattui sitäkin sopimattomampaan aikaan, kun kreivi Gyllenstjerna oli
juuri päättänyt matkustaa ulkomaille muutamiksi kuukausiksi, eikä hän
nykyisin tiedä ketään luotettavaa henkilöä, jolle hän voisi uskoa
Gunilholman hoidon; tila on suuri ja siihen on sitäpaitsi yhdistetty
tehdaskin, joten tämä kaikki vaatii hyvin tarkkaa huolenpitoa, varsinkin
tähän aikaan vuodesta. Silloin minä äkkiä muistin teidän lausuneen, että
te kerran tahtoisitte päästä jonkun suuren tilan hoitajaksi --
kohtuullinen kunnianhimo, ystävä-parkani!
Minä maalasin heti teidän kuvanne ja lienenkin onnistunut siinä erittäin
hyvin, sillä yhtä innokkaasti kuin minä olin työskennellyt, yhtä
innokkaasti, 'rukoili' kreivi (käytän todellakin oikeata sanaa) minua
heti ensi postissa kirjoittamaan 'lapsuudenystävälleni' kysyäkseni,
suostuisiko hän ottamaan hoitoonsa Gunilholman siksi aikaa kuin kreivi
oleskelee ulkomailla. Te saisitte sitäpaitsi kreivin lupauksen, että jos
hän olisi tyytyväinen teihin ja te häneen, niin teistä tulisi vainajan
seuraaja.
Ystäväni, mitä te sanotte tästä ehdotuksesta? -- Kreivi ja kreivitär
edustavat ihan jaloimpia perheitä mitä tunnen, ja heidän alaisensa
kerrassaan jumaloivat heitä. Asian tuntijain lausunnoiden mukaan
Gunilholman pehtoorinpaikka on parhaimpia. Edellinen pehtoori oli
Gunilholmaan tullessaan köyhä, mutta hän jätti jälkeensä omaisuuden,
jolla leski ja lapset tulevat hyvin toimeen. Pehtoorinrakennus käsittää
useita kauniita huoneita, ja se on erään joen varrella, joka virtaa
tuuheitten lehdikkojen ja rehevien niittyjen keskitse. Minulla on tapana
usein pistäytyä siellä, sillä rakennus yhdessä puutarhan ja joen kanssa
muodostavat mitä somimman ihannepaikan maan päällä. Albert, te tulette
siellä viihtymään ja minä tiedän erään toisenkin, joka myöskin siellä
viihtyisi.
Kaikki riippuu nyt siitä, voitteko heti lähteä nykyisestä paikastanne.
Oh, jospa te voisitte! Se tuottaisi onnea teille ja -- miksi sitä salata
-- myöskin minulle, ehkä eniten minulle. Olen luvannut kreiville, että
te heti vastaatte. Auttakaa minua pitämään sanani. Olen myös vakuuttanut
että vastaus tulee suotuisa. Auttakaa minua pitämään sekin lupaukseni!
Antakaa minulle anteeksi kärsimättömyyteni, hyvä, vilpitön ystävä!
Te kai käytte usein kasvatusäitini luona hänen yksinäisessä
metsätorpassaan. Tervehtikää häntä ja sanokaa, ettei ehkä enää ole
pitkälti siihen päivään, jolloin minä saan aina olla hänen lähellään ja
huolenpidollani korvata hänelle ainakin osan siitä hyvyydestä, jota hän
on minulle osoittanut. Hän on yksi henkilö siinä onnen ryhmässä, josta
minä jo olen tehnyt luonnoksen mielikuvituksen keveälle kankaalle, mutta
jonka muuttumista ja täydentymistä todellisuuden pohjalle minä rukoilen
Jumalalta illoin ja aamuin.
Miten ikävä, että minun nyt täytyy lopettaa! Linnan piha vilisee
täynnään vaunuja, ja minua odotetaan. Kaikki sanovat, että tänään tulee
hauskaa; mutta jos he tietäisivät, kuinka vähän iloa he tuottavat
minulle vetäessään minut pois kirjoituspöytäni äärestä, niin ei heillä
varmaan olisi sydäntä sitä tehdä, sillä kaikki ovat minulle niin hyviä
ja kohteliaita.
Jalo ystäväni, minä odotan levottomalla kaipuulla vastaustanne, jossa
saan tietoja teistä itsestänne sekä _hänestä_. Kunpa kaikki kävisi
niinkuin toivon! Ehkä se kuitenkin olisi liian paljon pyydetty! Mutta
kunhan ette ainakaan te saisi kärsiä uusia suruja ja huolia minun
tähteni! Vielä en ole korvannut teille niitä murheita, mitä jo olette
saanut kärsiä. Voi, Julia antaisi teille kaikkensa, ja kuitenkin hän
itkisi katkerasti, että hänellä olisi niin vähän antamista.
Albert, te olette minulle kallis -- minäkin tahtoisin olla kallis
teille.