Huoneen ovi avautui ja Lejonborgin silmät, joissa vaihtuivat
mielikuvituksen kaikki sateenkaari-värit, kääntyivät ovea kohti,
nähtävästi odottaen tulijan tuovan mukanaan sen kullalla kirjaillun
samettialusen, jonka päällä kaikki nuo maailman uneksitut ihanuudet
olivat. Mutta voi kauhistus! Loisteen sijasta näkivät Lejonborgin silmät
uuden paperin, joka oli samoin kuin äskeinenkin kirjeen muotoon
taitettu. Sen lisäksi esiintyi kreivi V. nyt jälleen katse yhtä synkkänä
ja otsa rypyssä kuin äsken Lejonborgin saapuessa hänen luokseen.
-- Toinen hämmennys on ensimmäistä pahempi, -- mutisi kreivi V., --
hullutus käy hurjaksi... En totisesti tiedä, kumpi tällä hetkellä on
suurempi, suuttumukseniko vai hämmästykseni.
-- Mitä sanot? Mitä taivaan nimessä taas on tekeillä! -- huusi
Lejonborg, hypähtäen seisomaan, kuoleman kalpeus äsken vielä niin
värikkäillä poskillaan.
-- Vyyhti sotkeutuu sotkeutumistaan, -- jatkoi V. -- muodostaen jo
oikein gordialaisen solmun... Varo itseäsi Lejonborg!... Kaarle Juhanan
säilä on yhtä terävä kuin Aleksanterinkin.
Näiden sanojen murtamana vaipui Lejonborg tuolille istumaan melkein
tajuttomana.
-- Ei mitään naisten tapoja, kreivi! -- huudahti V. Teroita nyt silmäsi
ja korvasi, ellet halua joutua iäksi mykäksi ja kuuroksi!
Lejonborg heräsi ankaran äänen vaikutuksesta ja näki Kreivi V:n kädessä
uuden kirjeen, joka oli kirjoitettu samalla käsialalla kuin
edellinenkin.
Kreivi V. istahti aivan lähelle onnetonta vierastaan, aukaisi kirjeen ja
luki ääneensä seuraavaa:
»Kreivi Karl Gustaf!
Huhu tulevasta nimityksestäsi maaherraksi Malmöhusin lääniin on
herättänyt suurta ihastusta minussa ja kaikissa meikäläisissä. Jos tämä
huhu osoittautuu todeksi, olemme astuneet jättiläisaskeleen eteenpäin
kauniilla, joskin vaarallisella tiellämme. Sinä saavutat korkean
riippumattoman aseman yhteiskunnassa ja pääset eroon hovista, joka
vilisee täynnään onnenonkijoita ja urkkijoita; vaikkakaan he eivät voi
päästä perille sinun nerokkaista aivoituksistasi, he voivat kuitenkin
olla meille esteenä sinun toiminnallesi ja meidän yhteisen asiamme
menestykselle. Ihailen älyäsi sen johdosta, että valitsit lääniksesi
Skoonen, jossa asuu maan rikkain ja vaikutusvaltaisin aateli. Tämän
aatelin useammat jäsenet eivät koskaan ole ilolla ja myötämielisyydellä
katselleet kustaviaanisen kruunun joutumista miehelle, joka on saanut
asemansa ja oikeutensa yksinomaan miekalta ja sotamiesjoukolta.
Pienimmästäkin viittauksesta ovat nuo aateliset meidän puolellamme
valmiina tekemään liiton... Mutta vaiti! Minusta tuntuu kuin sinä
parhaillaan toruisit minua ajattelemattoman kirjoittelemiseni vuoksi.
Mutta ei vaaraa, ystäväni! Tämän kirjeen tuoja on varma kuin vuori.
Mutta palatakseni asiaan, on minun mielestäni sekin seikka hyödyllinen,
että läänisi on Tanskan lähettyvillä. Tanska, joka vielä vuodattaa verta
Norjan kadottamisen vuoksi, ei suinkaan olisi välinpitämätön Skoonen ja
kahden muun maakunnan suhteen. Mikä suloinen liitto se olisikaan, ja
miten hyvää voidetta syvään haavaan! Tai mitä mieltä olet sinä ystäväni?
P., joka eilen matkusti Saksaan tapaamaan erästä tiettyä henkilöä,
tervehtii sinua ja kiittää hänelle lähettämistäsi rahoista. Hän sai
minulta hiukan lisää, vaikkakaan minulla yleensä ei ole paljoa antaa.
Mutta kunhan päivä alkaa hieman sarastaa, pääsee kultaa satamaan meille
niinkuin mannaa Israelin lapsille.
Anna minulle tieto virkaylennyksestäsi. Se on omiaan virkistämään
muutamia epäileviä meikäläisiä, mikä epäilys johtunee siitä, että
suunnitelmamme toteutuminen vie vielä aikaa. Onpa joukossa sellaisiakin,
jotka arvelevat uuden virkasi tulevan estämään sinua työskentelemästä
hyvän asiamme puolesta, mutta olen tarmokkaasti pitänyt sinun puoltasi
ja antanut heille aika nuuskaa sen johdosta, että ovat rohjenneet
epäillä sinun vilpittömyyttäsi. Häntä, jolla on avoinna ulkoasiain
ministerin paikka, häntä ei sokaise vähäpätöinen maaherran salkku. Enkö
ole oikeassa? -- Jumala olkoon kanssasi, äläkä unohda mitä pikimmiten
antaa monille ystävillesi tällä seudulla tietoja itsestäsi.
Uskollinen ystäväsi ja liittotoverisi
v. D.»
Kreivi V. oli lopettanut kirjeen lukemisen, mutta alotti sen jälleen
uudestaan, tällä kertaa hiljaa ja vain silmäillen.
-- Helvetillistä! Helvetillistä! -- puhisi onneton kreivi Lejonborg.
Kreivi V. ei näyttänyt antavan hänelle mitään huomiota, vaan jatkoi
kirjeen tutkimista.
-- Ja mistä ... mistä ... mistä tuo kirje on löydetty? -- kysyi
Lejonborg sammalten.
-- Sitä ei ole löydetty, vaan se on otettu, -- vastasi kreivi, silmät
yhä luotuina kirjeeseen ja huulet vienossa hymyssä.
-- Mistä?... Mistä?... Keneltä?... Keneltä?
-- Sillä aikaa kun sinä olet ollut täällä minulle seurana, on
poliisimestari käynyt kotonasi.
-- Poliisimestari käynyt kotonani minun luonani! -- huusi Lejonborg
äärimmäisen epätoivoisena.
-- Ja avannut sinun pöytälaatikkosi, -- lisäsi V., -- sekä tarkastanut
paperisi ja löytänyt tämän kirjeen... Luonnollisesti se sinua
kummastuttaa, ystävä-parkani!
-- Tuo kirje löydetty minun pöytälaatikostani! -- huudahti Lejonborg. --
Mahdotonta!... Se on huutava valhe!... Näenkö minä unta vai olenko
hullu?... Kuka on ryhtynyt tuolla tavoin leikittelemään minun kanssani?
Kreivi V., luettuaan kirjeen toiseen kertaan, käänsi nyt kasvonsa
Lejonborgiin päin, joka puolestaan katsoi häneen surkean rukoilevasti.
-- Kuta huolellisemmin minä tätä kirjettä tarkastan, sitä enemmän tulen
vakuutetuksi ensimmäisestä arvelustani, -- lausui V., otsa jälleen
sileänä.
Kreivi Lejonborgista tuntui kuin olisi vuori vierretty pois hänen
rintansa päältä, ja hän veti muutamia terveellisiä henkäyksiä, mutta hän
ei uskaltanut vilaistakaan sivulleen, sillä hänestä tuntui kuin hänen
hiuksensa olisivat harmaantuneet näiden kauheiden minuuttien aikana.
Tällaisesta tapauksesta hän ei olisi voinut uneksiakaan.
-- Kirjeen kirjoittajan täytyy olla tyhmä mielikuvitusten orja, sillä
mahdotontahan on, että vähänkään ihmisellisellä järjellä varustettu
olento voisi väittää sinulla olevan mitään omintakeisia aivoituksia.
-- Ei, ei ... sehän on mahdotonta, -- myönsi Lejonborg heti.
Tällä tärkeällä hetkellä hän oli astunut kukonaskeleen totuutta kohti.
-- Tai hän on joku koiranleuka, joka tahtoo ilvehtiä kanssasi, -- jatkoi
kreivi V. -- luulisinpä pikemmin niin... Mutta tällainen leikki on
karkeata, liian karkeata!
-- Liian karkeata! -- toisti Lejonborg.
-- Voitko mahdollisesti muistaa, ketkä etupäässä käyttävät sinua
ivanuoliensa ampumatauluna?
-- Ketkäkö?... Kuinka voisin heidät muistaa?... Heitä on monta ...
kaikki tekevät niin... Minä epäilen melkein koko maailmaa ... niin, minä
epäilen jokikistä.
Jälleen kukonaskel. Kreivi Lejonborg oli kerrassaan itse totuus ja
yksinkertaisuus.
-- Omasta puolestani, -- virkkoi kreivi V., -- luulen sinua
valtiopetturiksi yhtä vähän kuin sitä tuolia, jolla istut... Vakuutan
sen pyhästi.
-- Oi, siitä olinkin varma, -- riemuitsi Lejonborg; -- sinähän tunnet
minut, jalo ystäväni, ja tiedät, miten mahdotonta on, että minä voisin
olla syyllinen moiseen rikokseen... Minua kauhistaa jo sellaisen
ajatuskin.
-- Mutta, -- jatkoi V., -- on monia, hyvin monia, jotka näiden
kirjelmien nojalla voivat mullistaa maat ja taivaat.
-- Hyvä Jumala! Sinä peloitat minua uudelleen! -- huusi Lejonborg.
-- Näinä aikoina voitaisiin nostaa rikosjuttuja vaikkapa pelkkää ilmaa
vastaan, jos siinä havaittaisiin pieninkin vallankumouksellinen
tuulenhenki, -- huomautti kreivi V., samalla vilkaisten arasti
ympärilleen.
-- Mutta mitä minun tulee tehdä? Neuvo minua, neuvo minua, taivaan
nimessä!
-- Olen varma siitä, ettet sinä koskaan ole vastaanottanut näitä
kirottuja kirjeitä, mutta miten on toinen joutunut Aatelisseuran eteisen
lattialle ja toinen sinun pöytälaatikkoosi?
-- Se on käsittämätöntä.
-- Onko sinulla syytä epäillä ketään palvelijoistasi
-- Ei, palvelijat kunnioittavat minua kuin Jumalaa.
-- Kukaan ei ole niin vallankumouksellisten ja pettäjäin ympäröimänä
kuin juuri Jumala... Se vastaus ei kelpaa, parahin Lejonborg.
-- Minä vastaan väestäni, -- selitti viimemainittu ylpeällä katsella; --
ennemmin ryhtyvät sammakot taisteluun aurinkoa vastaan kuin minun
palvelijani olisivat minulle tottelemattomat... Sitä he eivät koskaan
uskaltaisi.
-- Etkö voisi mainita ketään, jolla mahdollisesti olisi hyötyä saada
sinut epäilyttävään valoon hallitsijan silmissä?... Tosin on näissä
asiakirjoissa paljon leikillistä, mutta tähän leikkiin sisältyy sentään
runsaasti häijyyttä ja vihamielisyyttä... Sinulla on varmaan joku
vihamies.
-- Niin, niin, sitä minä aavistin heti... Sanoinhan oitis, että tämä on
jonkun vihamiehen työtä.
-- No, mitä siis arvelet itse?
-- Minä arvelen, että joku, joka kadehtii minun hovissa nauttimaani
suosiota ja sinun minua kohtaan osoittamaasi ystävyyttä, punoo
salahankkeita minua vastaan, siitä olen aivan varma... Lupaus läänistä
on ollut suolaa moneen happamaan silmään... Tiedänhän minä sen!
-- Voitko varmuudella mainita jonkun sellaisen henkilön nimen, jonka
jälkiä maksaisi vaivaa seurata?... Olkoonpa, että näiden kirjeiden
tarkoituksena olisi vahingoittaa ainoastaan sinua, on niissä kuitenkin
niin paljon rikollista, että minä todellakin surkuttelen niiden
kirjoittajaa... Kahdella seikalla ei koskaan ole leikiteltävä: kruunulla
ja mestauskirveellä.
-- Kruunulla ja mestauskirveellä! toisti Lejonborg, koko ruumiissaan
vavisten.
-- Etkö, Lejonborg-raukka, voi mainita mitään nimeä?
-- Voin, voin ... en, en!... Voin!... odota ... nyt minä tiedän.
Kreivi Lejonborg luetteli joukon nimiä, kaikki hänen seurapiiriinsä
kuuluvia ja hovin suojatteja. Eipä olisi Lejonborg säästänyt isäänsä,
äitiään eikä sisaruksiaan, jos nämä vielä olisivat olleet elossa.
Tämä suoraa päätä luettu nimilista ei kuitenkaan näyttänyt tyydyttävän
kreivi V:tä.
-- Minun täytyy nyt lähteä linnaan, -- keskeytti kreivi V. hänet, -- ja
sinä, parahin kreivini, palaat nyt kotiisi... Voit olla huoletta, sillä
asia on minun käsissäni... Minun kyllä onnistuu, olkoon syytös kuinka
musta tahansa, todistaa sinut viattomaksi, luota siihen... Kuitenkin
täytyy sinun suoda anteeksi, että muodon vuoksi istuu kotimatkalla
ajajasi vieressä muuan poliisipalvelija, joka sitten jää eteiseesi
siksi, kunnes määrätään toisin... Pysy kauniisti kotona tämän päivää ja
luota hyvään ystävääsi... Au revoir, parahin kreivi!
Kohteliaasti, ystävällisesti ja osaaottaen seurasi kreivi V. peräti
alakuloista, hyvää ystäväänsä ovelle, ja tämän lähdettyä ilmestyi hänen
suupieliinsä hymy, ja hän virkkoi itsekseen:
-- Hänkö salaliittolainen, hänkö?... Ennemmin alkavat lampaatkin
vehkeillä sutta vastaan... Hyvä kuitenkin niinkuin on... Lääni joutuu
toiselle, hyvän ystäväni pitämättä minua kuitenkaan sanani rikkojana...
Hän saa kiittää Jumalaa, jos hän pääsee tästä jutusta ehjin nahoin, ja
minä taas saan kiittää sattumaa, että puolestani pääsen irti tuosta
kärkkyvästä narrista... Suokoon Jumala, että saisin yhtä helposti eron
kaikista näistä muistakin!... Se ilvehtijä, joka tämän sopan on
keittänyt, on kieltämättä tehnyt minulle suuren palveluksen... Mutta
piru hänet kuitenkin perii, jos minä kerran saan kiinni hänen
takinliepeestään.