Kamariherra Karl Gustaf Lejonborg kuului hyvin vanhaan aatelissukuun.
Hänen esi-isänsä tiedettiin pakanuuden ajoilta saakka, ja Valhallan
jumalat tietänevät, eiköhän suvun kantaisä saanut kiittää
olemassaolostaan jotakuta monista käynneistä, joilla Loke kunnioitti
Skandinaavian niemimaata. Mikään muukaan jumalallinen olento ei se
voinut olla, sillä, kuten tiedetään, olivat pohjoismaisen taruston Odin
ja hänen toverinsa liian jäykkiä Olympon jumalain tavoin antautumaan
mihinkään maalliseen lemmenkuherteluun. Loke oli luultavasti ainoa,
jonka huomiota kiinnittivät esi-isäimme tyttäret, heidän
kuljeskellessaan tuntureilla vaatimattomina ja yksinkertaisina
paimentamassa karjalaumojaan.
Loke tosin oli pahan periaate; mutta mitä merkitsee, onko periaate paha
vai hyvä, kunhan se vain on hyvin vanha! --
Kreivi Lejonborg palveli kamariherrana Kaarle XIII:n hovissa. Kustaa IV
Aadolfin aikana hän oli palvellut kamarijunkkarina. Kahden kuninkaan
selän takana hän oli uskollisesti seisonut paistitarjotinta pidellen.
Mikä ihana, kadehdittava etusija muihin kuolevaisiin nähden onkaan
sillä, joka saa tuntea fasaanin tuoksun, ennenkuin se siirretään hänen
majesteettinsa nenän alle! Mikä onnellisuuden huippu onkaan saada vetää
vastahakoinen korkki pois pullon suusta, ennenkuin se vuodattaa verensä
kuninkaan huulille. Kreivi Lejonborgilla oli se onni ollut ja oli
vieläkin.
Kuningas Kustaa IV Adolf ei pitänyt kunnioitetusta sedästään, herttua
Kaarlesta. Lejonborg oli niin täydellisesti samaa mieltä kuninkaansa
kanssa, ettei hän koskaan käyttänyt ensimmäistä ristimänimeään Karlia,
eikä koskaan viettänyt sitä nimipäivää.
Kuningas Kaarle XIII ei pitänyt arvoisasta veljenpojastaan, entisestä
kuninkaasta. Lejonborg oli samaa mieltä kuninkaan kanssa. Hän pyyhki
almanakastaan pois Gustafin ja nimi Karl esiintyi taas uudessa
loistossa.
Kreivi Lejonborg oli suvun päämies, hänellä oli ritarihuoneessa
istuinpaikka ja äänioikeus. Jälkimäistä hän käytti vähemmän kuin
edellistä. Ken on päättänyt olla huutamatta liikaa, hän tulee lopulta
liian suuressa määrin vaienneeksi. Kreivi vaikeni kuin muuri, mutta
tunsi sisimmässään, että hän oli yhtä luja ja varma kuin sekin.
Hovimiehen kutsumuksen vertauskuvana on kultainen avain hänen selässään,
ja sen vaalilause on: ole vaitelias ja palvelevainen niinkuin se.
Kreivi Lejonborgilta ei suinkaan puuttunut hyvää päätä. Miehellä, jonka
täytyy koko elämänsä ajan ajaa selin kuninkaallisissa vaunuissa, ei saa
olla huono pää.
Kreivi oli viettänyt kolmattakymmenettäviidettä syntymäpäiväänsä. Samana
päivänä oli mahtava ajatus välähnyt hänen aivoissaan, ja hän huusi
korkealla äänellä seuraavat sanat:
-- Kreivi Karl Gustaf Lejonborg, kamariherra ja Bastholman sukukartanon
omistaja, tähän saakka sinä olet palvellut kuningasta ja maata hovissa,
mutta sinulla ei vielä ole töyhtöjä kolmikulmahatussasi... Helposti sinä
voitat itsellesi töyhdöt, sillä sinun ei tarvitse muuta kuin lausua
sana, ja sinä olet hovimarsalkka... Mutta sinusta ei pidä tulla
hovimarsalkkaa... Sinun suuri sukutilasi Skoonessa tarvitsee armollisen
herransa läsnäoloa, ja Malmöhusin lääni, missä tila on, tarvitsee
puolestaan maaherraa, jossa yhtyvät syntyperä ja kelvokkuus... Miksi et
hanki itsellesi tuota lääniä?... Etkö voi palvella kuningasta ja maata
yhtä hyvin Skoonessa kuin Tukholmassa?... Lääni on kaunis, virkapuku ei
ole ruma, töyhdöt kuuluvat hattuun, tuloja ei saata halveksia,
komentajan rintatähti seuraa kaupanpäälliseksi, yksinkertainen
pohjantähti ei enää riitä peittämään sinun laajentunutta rintaasi...
Lejonborg! Lejonborg! Uhraa persoonallinen rauhasi ja rupea maakunnan
isännäksi!
Niin hän huusi, eikä se jäänytkään ääneksi erämaassa. Kreivi alkoi
liikkua. Musta hevosvaljakko pursui hopeanvalkoista vaahtoa,
paraativaunujen pyöränraudat sinkosivat kipinöitä katukiviä vasten.
Kreivin kasvot muuttuivat kirkkaammiksi ja kirkkaammiksi, hänen
vartalonsa ojentui entistä suoremmaksi. Hänen ystävänsä onnittelivat
häntä, ja sanomalehdet mainitsivat jo hänen tulevasta nimityksestään
ilman mitään näykkivää lisäystä, sillä vielä uskoi suurin osa väestöstä,
että samoin kuin maat kuuluvat yksinomaan kuninkaille, niin myös ovat
läänit ainoastaan maaherroja varten. Vasta viime vuosikymmenien
innoittavat harhaopit ovat pyhyyttä loukkaavilla suvillaan tukahuttaneet
ja sammuttaneet viattoman uskon vuosisataisen soihdun.
Muutamana päivänä sai kreivi Lejonborg kutsun eräältä
vaikutusvaltaiselta ystävältään ja korkealta suojelijaltaan kreivi V:ltä
saapua keskustelemaan hänen kanssaan.
Kreivi Lejonborg heittäytyi vaunuihin, jotka pysähtyivät kreivi V:n
portille, ja pian hän oli kahdenkesken ystävänsä ja korkean suojelijansa
kanssa.
Kreivi V. ei kuitenkaan näyttänyt panevan huomiota kreivillisen
ystävänsä tulvehtivaan kaunopuheisuuteen, vaan sormeili kädessään jotain
kirjeen tapaista.
-- Minulla siis lienee toivoa, jalo ystäväni? -- jatkoi Lejonborg.
-- En kiellä, -- vastasi kreivi V., että minulla on jotain tavallaan
diplomaattista hommaa siinä ... mutta se ei kuulu miellyttävien asioiden
joukkoon... Mielelläni olisin tästä asiasta kokonaan irrallani.
-- Sinä kyllä aukaiset solmut, -- ehätti Lejonborg, olkootpa ne vaikka
Atlantin valtameren pohjalla... Lyönpä veikkaa tuhat tukaattia, että tuo
asiakirja, jota pitelet kädessäsi, koskee juuri minun halpa-arvoista
persoonaani, sinun nöyrintä palvelijaasi.
-- Se on totta, se koskee todellakin sinua, -- vastasi kreivi V.
-- Lyönpä edelleen veikkaa, parahin kreivi, -- jatkoi Lejonborg, -- että
tuo paperi sisältää määräyksen valtakirjan laatimiseen minulle maaherran
virkaan, siinä tapauksessa ettei se ole itse valtakirja.
-- Tunnetko tämän päällekirjoituksen, parahin kreivi? -- kysyi V.,
pitäen paperia kreivi Lejonborgin edessä.
Lejonborg näytti hämmentyneeltä, mikä johtui luultavasti siitä
kylmyydestä ja epäystävällisyydestä, jota nyt ilmeni hänen jalon
ystävänsä sanoissa ja käytöksessä.
-- Tunnenko tätä päällekirjoitusta, -- toisti hän, levottomuutensa
kasvaessa; -- jalosukuiselle herra kreiville ... sehän on osoitettu
minulle ... niin, minulle.
-- Tiedän sen, -- virkkoi kreivi V., tarkastaen terävästi ystäväänsä; --
mutta minä en tunne käsialaa, ja sitä juuri aion nyt kysyä sinulta.
-- Hyvä Jumala, mitä tämä merkitsee? -- huudahti Lejonborg, joka tuli
äkkiä hyvin tuskalliseksi, tietämättä edes syytä siihen.
-- Sinä tunnet käsialan, kreivi Lejonborg! -- lausui kreivi V.
-- En, kautta kunniani, -- vakuutti Lejonborg, huolellisesti
tarkastettuaan jokaista kirjainta; -- kaiken pyhän nimessä, mikä on tämä
kirje?
Hän kohotti kätensä tarttuakseen kirjeeseen; mutta ennen kuin hän ehti
edes koskettaa sitä sormellaan, siirsi V. kättään.
-- Ei niin kiireesti, parahin kreivini! -- esteli V; -- minun täytyy
ensin lukea sinulle ne kauniit lauselmat, jotka tämä paperi sisältää...
Kirje on, kuten huomaat, osoitettu sinulle, ja se oli avattu ennenkuin
se joutui minun käsiini... Kunhan kuulet sen sisällön, tajuat pian,
miksi ei sitä heti voida jättää sinulle... Kärsivällisyyttä siis ja
kuuntele tarkkaan.
Kreivi V. luki kirjeen ääneensä; mutta hän seurasi rivejä vain toisella
silmällään; toinen näytti salaa vakoilevan kreivi Lejonborgin
kasvonilmeitä.
»Kreivi Karl Gustaf!
Kävin luonasi tänään aamupäivällä. Et ollut kotona. Koska minun täytyy
päivällisen aikaan matkustaa maalle, mistä palaan vasta kahdeksan päivän
kuluttua, ilmoitan sinulle tämän kautta käynnistäni. Oli ikävää, etten
tavannut sinua; siten jäi sinulta kuulematta paljon mieltäkiinnittäviä
uutisia. Kirjeesi, jonka kuukausi sitten lähetit on saapunut
onnellisesti perille korkealle omistajalleen. Se on vaikuttanut hänen
onnettomaan sieluunsa kuin toukokuunsade maahan. Omasta kohdastaan
hänellä ei enää ole minkäänlaisia toiveita. Hän luopuu kaikesta poikansa
hyväksi, ja hän sanoo sulkevansa rauhallisesti silmänsä sillä hetkellä,
jolloin hän näkisi jalon kansan hyvittävän entisen vääryyden. Paitsi
sitä tukea, jota hän syystä uskoo saavansa sen kansan puolelta, jonka
kunniakkaaseen sukupuuhun hän ei tahtoisi kiinnitettävän ulkomaalaista
kruunua, toivoo hän voimakasta suojaa idästä, missä laillinen perimys
vielä...
Kreivi V. keskeytti lukemisen.
-- Ehkä muistat ulkoa jälelläolevan, -- virkkoi hän, -- sillä se on
reväisty pois kirjeestä!... Mutta miten on laitasi, parahin kreivi!...
Pahantekijä, jota viedään kuolemaan, ei voi näyttää surkeammalta kuin
sinä nyt.
Niin olikin laita. Suuret hikikarpalot helmeilivät kreivi Lejonborgin
otsalla, ja hän värisi kuin vilutautinen.
-- Söitkö eilen päivällistä Aatelisseuran huoneustossa? kysyi kreivi V.
-- Söin, -- vastasi Lejonborg melkein tainnuksissa; -- aivan niin, minä
söin päivällistä Aatelisseuran huoneustossa.
-- Ja lähdit sieltä noin kello viiden aikaan? Eikö niin? -- jatkoi
kreivi V.
-- Aivan niin. Aivan niin... Kello oli viisi, kun lähdin sieltä... Mutta
minä en ymmärrä...
-- Heti lähdettyäsi löydettiin lattialta tämä kirjeen katkelma.
Kreivi Lejonborgin ohuitten huulien välistä kuului ölisevä äännähdys.
-- Kuka piru on kirjoittanut moisia hulluuksia? huusi tutkija.
-- Minä ... en tiedä, -- sammalsi tutkinnonalainen tuijottaen eteensä
kuin mielipuoli.
-- Ja miten h...ssä sinä olet voinut takertua kiinni mokomaan?... Oletko
kokonaan kadottanut järkesi, kun suotta panet vaaranalaiseksi elämäsi ja
kunniasi!
Nyt nousi kreivi Lejonborg seisomaan.
-- Inhoittavaa! Alhaista! Kauheata! -- huudahti hän lyöden nyrkillään
otsaansa.
-- Se toimekas henkilö, joka tämän kirjeen löysi, -- sanoi kreivi V., --
jätti sen eilen illalla tärkeänä aarteena hänen kuninkaallisen
majesteettinsa käsiin.
-- Hänen kuninkaallisen majesteettinsa...! vaikeroi Lejonborg.
-- Niin ... kaikkein korkeimpiin käsiin... Sinähän tiedät, ettei
sellaisissa asioissa ole hänen kanssaan leikkimistä.
-- Ja hänen kuninkaallinen korkeutensa...?
-- Määräsi minut siinä silmänräpäyksessä passittamaan sinut
kaupunginvankilaan.
-- Voi Jumalani!... Ja sinä?... Sinä?
-- Ehdotin sen sijaan Danvikeniä[1]... Mutta vakavasti puhuen, rakas
Lejonborg, mitä tiedät enemmän tästä asiasta?... Ainoastaan suora
vilpittömyys voi sinut pelastaa, sillä minä olen täysin vakuutettu
siitä, että jos sinä olet leikkinyt tulen kanssa, olet tehnyt sen
pelkästä tyhmyydestä... Tämä ei tosin ole kohteliaasi sanottu, mutta
olkoon se kuitenkin sinulle lohdutukseksi, Lejonborg-parka!
[1] Mielisairaala.
Kreivi-raukka oli nyt vähitellen tullut siksi paljon tajuihinsa, että
hän saattoi ajatella jonkun verran selkeästi ja myös puhua sen mukaan.
-- Alhaista juonittelua minun persoonani häväisemiseksi! -- lausui hän;
-- kurja salaliitto minun kunniani tahraamiseksi... Salainen vihollinen,
joka kadehtii minun hovissa nauttimaani suosiota, ja tekee kaikkensa
ryöstääkseen sen minulta... Ehkä se on joku hävytön kilpailija siihen
virkaan, joka minulle on luvattu.
-- Se ei tunnu uskomattomalta, -- virkkoi kreivi V.; -- minä tunnen
kyllä sellaisetkin vehkeilyt, ja tiedän hyvin itse, miltä ne
maistuvat... Enkä myöskään voi kieltää, että jotain sellaista tulin
minäkin ajatelleeksi.
-- Minullako ... minullako olisi salaisia hankkeita hovia vastaan, --
puhui Lejonborg; -- minulla, joka olen parhaat vuoteni uhrannut sen
palveluksessa?... Minäkö kohottaisin käteni vanhaa rakastettua
kuningasta vastaan, joka jo on haudan partaalla?... Minäkö vehkeilisin
sellaista ruhtinasta vastaan, joka on sankari, maansa pelastaja ja
kansansa epäjumala?... Voiko kukaan edes ajatella sellaista
mahdollisuutta, että minä häväisisin jalointa nimeä, mikä koskaan on
jäänyt perinnöksi jälkeläisille?... Ei, ei, se on mahdotonta!... Kukaan
ymmärtäväinen ihminen ei usko sellaista!
Kreivi Lejonborg näytti puhuessaan miltei ylevältä. Kreivi V. vastasi:
-- Minä myönnän, että se tuntuu uskomattomalta... Mutta sukkelat kielet
ehtivät silti huomauttaa vanhasta ystävällisestä suhteestasi entiseen
kuninkaalliseen perheeseen... Kuiskaajista ei ole koskaan puute, kun on
kyseessä tyhjänpäiväinen loruilu.
-- Tullessani entisen kuninkaan hoviin olin aivan nuori, melkein
lapsi... Mutta kukaan ei tiedä paremmin kuin sinä, joka aina olet
kunnioittanut minua ystävyydelläsi, miten kovasti minä olen tuominnut
sitä sekasikiötä, joka johdatti rakkaan isänmaamme tuhon partaalle,
josta sen kuitenkin pelasti nykyisen armollisen hallitsijamme voimakas
käsi... Jumala häntä varjelkoon ja pitentäköön hänen elämänsä kalliit
päivät!
Kreivi Lejonborgin lauselmaa seurasi syvä kumarrus, joka todellakin
näkyi aiheutuneen sisäisestä tunteesta. Myöskin kreivi V. kumarsi, mutta
hänen huulillaan leikki hieno, kaksimielinen hymy.
-- Sinä siis et ole saanut tätä kirjettä? -- kysyi jälleen kreivi V. --
etkä myöskään tiedä sen kirjoittajaa... Malta mielesi, ystäväni!... Et
siis tunne häntä?
-- En en, tuhat kertaa en ... sen vannon sieluni autuuden kautta... Sen
vannon kunnioitettujen esi-isieni varjojen nimessä!... Mutta -- jatkoi
hän palavan innokkaasti -- kuka on ilmiantaja?... Kuka on löytänyt ja
tuonut tämän kirotun paperin?... Vaikka hänellä olisi tuhat mustaa
sydäntä alhaisessa rinnassaan, löytäisi minun miekkani tien niihin
kaikkiin!
Kreivi V. hymyili. Mahdollisesti hän oli vakuutettu Lejonborgin
syyttömyydestä; mutta Lejonborgin rohkeuden tunsi hän vieläkin paremmin.
Näiden kahden kreivin keskustelun keskeytti naputus ovelta, joka korkean
isännän lausuttua sanan avautui.
Kreivi V:n livreijaan puettu palvelija näyttäytyi ja kumarsi syvään.
-- Saapunutko? -- kysyi kreivi.
-- Niin, armollinen kreivi! -- vastasi palvelija.
-- Hyvä!... Johda hänet pieneen kabinettiin ja pyydä häntä odottamaan
siellä... Jos joku muu kysyy minua, niin sano, etten ota vastaan tänään.
Palvelija kumarsi jälleen ja poistui melkein varpaillaan.
-- Suo anteeksi, Lejonborg! -- sanoi kreivi V. -- minun täytyy jättää
sinut yksinäsi muutamiksi minuuteiksi... Ole kuitenkin rauhallinen...
Tämä vyyhti, olkoon se kuinka sotkuinen tahansa, selviää kyllä meidän
molempien tyytyväisyydeksi... Ellei ole sen vaarallisempia
valtiopettureita kuin sinä, kunnon veli, niin kyllä kuninkaat ja
ministerit voivat nukkua yhtä rauhassa kehdoissaan kuin lapset.
Nämä lohduttavat sanat lausuttuaan lähti kreivi V. huoneesta.
Kreivi Lejonborg oli yksin.
Mitä hetkiä hän olikaan elänyt! -- Häntä epäiltiin, syytettiin
valtiopetoksesta, häntä, joka tähän saakka ei ollut tiennyt mitään
korkeampaa tehtävää kuin madella siinä tomussa, jota ruhtinaalliset
kantapäät olivat jättäneet jälkeensä, kiinnittämättä vähääkään huomiota
siihen, olivatko ne tiet, joita korkeat jalat olivat kulkeneet, hyviä
tai huonoja! Pelkkä ajatuskin siitä olisi täyttänyt kauhulla hänen
sydämensä. Mutta jota enemmän hän ajatteli, sitä selvemmäksi kävi hänen
katseensa, sitä rauhallisemmaksi hänen sydämensä. Hän päätti syvän
huokauksen ja hengitti sitten kevyemmin.
Tämä hirvittävä syytös, tuumi hän, tuottaa minulle, sitten kun se on
heitetty takaisin syyttäjän kasvoille -- ja hän piti sitä sangen
helppona tehtävänä -- mitä parhaimpia etuja. Silloin ei ole mikään
palkinto liian suuri korvaamaan sitä vääryyttä, jota minua kohtaan on
tehty... Sitäpaitsi on minusta tullut valtiollinen merkkihenkilö ... ja
minua pelätään. Parempi on olla pelätty kuin rakastettu, kunhan pelko ei
vaan tuo mukanaan mitään vahingollisia seurauksia. Minulle myönnetään
kaikki, mitä tahdon -- ja vielä enemmänkin.
Malmöhusin lääni kalpeni ja painui kokonaan näkyvistä esiinsukeltavan
valtioneuvoksen tuolin tieltä, joka viimemainittu loisti mitä
ihanimmassa loisteessa. Hän näki sillä hetkellä odotussalinsa vilisevän
täynnä kävijöitä, jotka vapisevin polvin odottivat päästäkseen hänen
ylhäisyytensä puheille. Hän näki rintaansa peittämässä kaikenmaailman
kunniamerkit, tähdet ja nauhat, joskin hänen oli mahdoton kantaa niitä
kaikkia kerrallaan. Hän taisteli jo sydämessään jaloa taistelua siitä,
mille kuninkaallisen armon osoituksille hän antaisi etusijan.
Onnellinen on ihmisolento! Missä olisivat niin pienet aivot, ettei sinne
mahtuisi suunnaton joukko itseluuloisuuden ja turhamaisuuden
epäjumalankuvia!
X