Skansenin tullin ulkopuolella, mutta kuitenkin hyvin lähellä sitä, oli
siihen aikaan pieni punaiseksi maalattu, valkeanurkkainen puurakennus.
Kolmelta puolen ympäröi sitä pieni puutarhatilkku, mutta neljäs sivu
antoi isolle maantielle päin.
Tuo pikku asumus, joka todisti puhtautta, huolellisuutta ja
hyvinvointia, herätti jokaisen ohikulkijan huomiota, ja moni olikin
utelias tietämään, kuka sen omisti tai kuka siinä asui.
Mutta kun uteliaisuus oli tyydytetty ja saatu tietää hänen nimensä ja
ammattinsa, sai asumus katsojan mielestä heti toisen näön, ja kulkija
kiiruhti askeleitaan, päästäkseen niin pian kuin mahdollista pois sen
lähettyviltä, ihmetellen, että olikin saattanut mieltymyksellä sitä
katsella.
Vieraasta tuntui nyt kuin olisivat huoneen seinät olleet verellä
maalatut, niinkuin sen valkoisista nurkista olisi eroittanut pääkalloja,
ja ikäänkuin jokaisesta akkunasta olisi kiiltänyt piilukirveen terä.
Illalla samana päivänä, jonka tapahtumista edellisessä luvussa olemme
kertoneet, ja ennenkuin Södermalmin kirkontornin kello vielä oli lyönyt
kymmentä, istui sanotun asumuksen kamarissa muuan vanha mies, laiha ja
kaljupäinen, vain muutamia harmahtavia suortuvia niskassa. Sitä
happamuuden ja tyytymättömyyden sävyä, jonka usein huomaa vanhusten
kasvoilla, ei tämän ikämiehen piirteissä ollut. Päinvastoin kuvastui
hänen kasvoillaan täydellinen elämän tyytyväisyys, sillä mitä herttaisin
hymy näytti iäksi vuokranneen itselleen paikan hänen huulillaan.
Kamarin sisustus oli sellainen kuin hyvinvoivissa käsityöläiskodeissa
yleensä, jonka ohella kaikki osoitti pikkumaisuuteen saakka ulottuvaa
säännöllisyyttä.
Tämä hauska ukko, jonka yllä oli punaruutuisesta villakankaasta tehty
aamutakki, istui pöydän ääressä, jolle oli paitsi kaikenlaisia tavallaan
upeasti järjestettyjä kirjoitustarpeita myöskin kynttilä korkeassa
hopeoidussa jalustassa.
Vanhus veteli haikuja kauniista silkkipunoksilla ja hopeisella helalla
koristetusta piipusta, jonka merenvahainen pää oli nurkkahyllyn
piipunpäiden arvokas toveri. Kaikesta päättäen ukko erityisesti harrasti
piipunpäitä. Pöydällä oli myös koivuinen tupakkasäiliö, jonka kannessa
mustapäinen nuppi esitti ihmisenpäätä; se ja seinällä lasin ja
puitteitten sisällä riippuvat lukuisat merkkihenkilöiden päät
todistivat, että mies erityisesti harrasti päitä yleensä. Sivumennen
voimme myöskin mainita, että seinällä, vuoteeksi laitetun sohvan
yläpuolella, riippui monivärinen puuleikkaus, joka kuvasi onnettoman
kuningatar Marie Antoinetten mestausta.
Poltellessaan kuuluisaa ja kiitettyä Geflen vaakunaa ja puhaltaessaan
savurenkaan toisensa perään, oli hän kiinnittänyt katseensa edessään
olevalle postipaperiarkille.
Silmälasiensa avulla hän luki seuraavaa, naisen käsialalla kirjoitettua
kirjettä:
-- Muuan naishenkilö, joka tahtoo puhutella teitä hyvin tärkeän asian
johdosta, toivoo hartaasti saada tavata teidät yksinänne asunnossanne
kello kymmenen illalla. Hän tulee esittämään teille erään pyynnön, jonka
täyttäminen tuo lohdutusta kärsivälle sydämelle, aiheuttaen tyydytystä
teillekin, ei ainoastaan siksi, että saatte tilaisuuden tehdä hyvän
työn, vaan myöskin senvuoksi, että tekemällänne palveluksella
ansaitsette rahasumman. Älkää Jumalan nimessä olko poissa kotoa sinä
aikana, sillä ellen minä teitä silloin tapaa, jää teidän
omalletunnollenne onnettoman naisen pohjaton epätoivo.
Kirjeessä ei ollut mitään allekirjoitusta.
-- Kummallista! -- mutisi tuo hauska vanhus itsekseen; -- paperi on
hienoa, käsiala kaunista ... se on varmaan joku paremmanpuoleinen
ihminen ... mutta mitä hän tahtoo minusta?... Pyyntö minulle ... se
mahtaa olla jotain merkillistä ... sitä lienee toki hauska kuulla, sillä
en hitto soikoon voi edes aavistaa, mitä se voisi olla... Paljonko kello
nyt on?... Minuuttiviisari on yhdentoista päällä ... hyvä ... viiden
minuutin perästä minä siis olen tehnyt jonkun hyvän työn sekä vielä
päällepäätteeksi ansainnut rahaa ... kaksi kärpästä yhdellä iskulla...
Senjälkeen hän nousi, karisti tuhkan pieneen kiillotettuun läkkirasiaan,
täytti piipunpään uudelleen ja alkoi, tuon tuostakin silmäten
seinäkelloon, kävellä lattialla edestakaisin.
Hetken kuluttua löi kello nuo varrotut kymmenen kertaa.
Ukko pysähtyi, sillä hän oli kuulevainen eteisestä askeleita. Hän
aukaisi oven, kulki läpi pienen salin, avasi senkin ja kuuli nyt
selvästi ulko-ovelle koputettavan. Hän työnsi säpin syrjään, ja pian
seisoi hänen edessään pitkä mustiinpuettu nainen, jonka päätä samoin
verhosi musta huivi.
-- Jumala olkoon kiitetty, että olette kotona! -- kuuli vanhus
miellyttävän äänen lausuvan.
Sittenkun vanhus oli tarjonnut naiselle tuolin ja tämä oli sille
istuutunut, alkoi ensinmainittu lähemmin tarkastella vierastaan, jonka
kasvot, joskin ne olivat täysin vieraat, näyttivät hänessä kuitenkin
herättävän hämmästystä. Ukon katse, josta saattoi lukea mitä suurinta
ihastusta, siirtyi vähitellen naisen kasvoista hänen kaulaansa, ja
kaikesta päättäen oli sen siitä hyvin vaikea erota.
-- Mikä jumalallinen kaula! -- jupisi hän hiljaa hampaittensa välistä.
-- Niin valkea, niin pitkä, ja kuitenkin niin täyteläinen!... Se olisi
makupala tuolla sisällä oleville ystäville.
Samalla käänsi hän katseensa koivusta tehtyyn kiintopintaiseen kaappiin,
joka näkyi eräässä huoneen nurkassa, mutta pian hän kuitenkin siirsi sen
takaisin kaulaan.
Myös kaunis tuntematon katseli tarkkaavaisesti isäntänsä
kasvonpiirteitä, ikäänkuin hän olisi tahtonut niistä etukäteen lukea
vastauksen niihin kysymyksiin, jotka hän aikoi tehdä, suostumuksen
siihen pyyntöön, jonka lausumiseen hän nyt sydämessään etsi sanoja.
-- Saitte siis kirjeeni ajoissa? -- virkkoi nainen hiljaa, katsellen
ympärilleen huoneessa, nähtävästi tullakseen vakuutetuksi, ettei ketään
kolmatta ollut sisällä.
-- Sain sen viime tingassa, noin neljännestunti sitten, -- vastasi
isäntä; -- olen nimittäin ollut poissa koko iltapäivän ja vasta juuri
nyt tullut kotiin.
-- Voi, miten oli hyvä, että sentään saavuitte kotiin ennen kymmentä! --
huudahti nainen.
-- Samaa sanoin äsken itselleni ... mutta, parahin neitsykäiseni ...
pitänee sanoa neidiksi ... saisinko luvan tietää, kenen kanssa minulla
on kunnia puhua?
-- Olihan kirjeessä mainittuna, että luoksenne saapuu onneton nainen.
-- Olipa se niinkin ... mutta haluaisin kuitenkin tietää sen henkilön
nimen ja arvon, joka tulee minun luokseni ja vieläpä näin myöhään ...
minun luonani käy harvoin vieraita ... ja kun taas minä menen jonkun
luo, tapahtuu se ilman esittelyä ja niin pikaisesti, että ihan siinä
menee niskat nurin.
Tätä kokkapuhettaan höysti vanhus heikolla, käheällä naurulla, joka
poisti hyväntahtoisen hymyn hänen huuliltaan, ja saattoi selvästi
huomata, että se teki vieraaseen naiseen epämiellyttävän vaikutuksen.
-- Enkö siis saa tietää, kenen kanssa minulla on kunnia puhua? jatkoi
vanhus, mutta tällä kertaa jätti hän naurun voidakseen hymyillä.
-- Onnettomuus ja suru eivät tarvitse nimiä, -- vastasi nainen.
-- No, olkoon sitten menneeksi, -- sanoi ukko; -- miten voin teitä
palvella ... muuten lienen minä yleensä viimeinen, jolta pyydetään
palvelusta ... niin, menenpä niinkin pitkälle, että minä rukoilen
Jumalaa varjelemaan ihmisiä niistä palveluksista, jotka minä voin heille
tehdä, joskin se on vastoin omaa etuani ... toisen kuolo toisen leipä
... kukaan muu ei voi antaa tälle lauseparrelle suurempaa arvoa kuin
minä ... totta puhuen minä kuolisin nälkään, jos se sananparsi olisi
valhetta ... mutta antakaa minun nyt kaikessa tapauksessa tietää, mistä
on kysymys.
-- Olen tullut tänne pyytääkseni...
-- Pyytääksenne...
-- Pyytääkseni mestattua.
-- Hirtettyä?
-- Niin, pyytääkseni hänen ruumistaan, -- vastasi nainen puoleksi
tukahtuneella äänellä.
-- Mitä te tekisitte hänen ruumiillaan?
-- Hautaisin sen.
-- Kaivaisitte sen maahan?
-- Niin.
-- Lapsellisuuksia... Eikö ole paljon hauskempaa keinua ilmassa, aurinko
ja tähdet yläpuolellaan? -- virkkoi hilpeä vanhus.
-- Ja olla petolintujen ruokana, -- sanoi nainen, ja hänen ruumistaan
näytti pöyristyttävän.
-- Onko sitten parempi joutua matojen syötäväksi? jatkoi tyynnyttelevä
isäntä.
-- Voi, häntä onnetonta, onnetonta!
-- Mikä hänellä on hätänä?... Hän kuoli niinkuin miehen sopii, se täytyy
minun myöntää ... ei hän silmäänsä räväyttänyt, ei huultaan väräyttänyt.
-- Te siis näitte hänen kuolevan?
-- Näinpä tietysti ... minähän juuri toimitin hänet kuolemaan.
-- Mitä hän sanoi viimeisinä silmänräpäyksinä? -- kysyi nainen
hehkuvalla innolla.
-- Mitäpä hän sitten olisi sanonut!
-- Eikö hän maininnut mitään nimeä?
-- Luultavasti Jumalan nimen ... ellei sitä ole mainittu ennen, niin
mainitaan se ainakin silloin.
-- Mikä kamala, hirvittävä kuolema!
-- Sitä ei voi sanoa ... hirttäminen on mukavin elämän sammutuskeino,
mitä on olemassa ... niin, niin, lähinnä kurkun katkaisua, tietysti,
sillä se on kaikessa tapauksessa numero yksi, se on oikea hyvätyö... Jos
te asetatte etusijalle jonkun muun kuolintavan, niin olette varmasti
väärässä, hyvä neiti... Minun autuas vaimoni makasi sairasvuoteessa
kokonaisen vuoden, ja koko ajan hän lepäsi kuin hehkuvien hiilien
päällä... Tuskissaan hän huusi minulle monta kertaa: rakas Kristian, tee
loppu tästä kurjuudesta, ota esiin piilukirves, piilukirves ... mutta
silloin olisin joutunut lääkärien edelle ... kaikki kunnioitus noille
oppineille herroille!
-- Mutta häpeä ... kunnian kadottaminen!...
-- Turhuutta, neitsykäiseni!... Tuomittu kulkee viime retkensä komeasti
kuin paavi, pappien ja kansan ympäröimänä, ja sillä silmänräpäyksellä,
kun hän kuroittaa kaulansa tai niskansa, tuijottavat väkijoukot häneen
kuin pyhään marttyyriin.
Hänen puhuessaan otti nainen taskustaan esiin mustasta sahviaanista
tehdyn paksun lompakon, jonka hän avasi ja alkoi hypistellä sen
sisältöä.
-- Paljonko tahdotte hänen ruumiistaan? -- kysyi hän, rukoileva katse
silmissään.
-- Paljonko tahdon?... Onko kuollut enää minun vallassani... Ei, hän ei
kuulu minulle, vaan hirsipuulle.
-- Oletteko tyytyväinen tähän seteliin? -- kysyi nainen itsepintaisesti,
levittäen hänen eteensä uuden sadan-riikintaalarin setelin.
-- Tietysti minä olen siihen tyytyväinen, -- vastasi ukko; -- se näyttää
olevan täysin oikea, niin että, ellei olisi liikkeellä muullaisia kuin
se, ei hirsipuullamme olisi muita leikkitovereita kuin viattomat
varpuset ja harakat.
Mustiinpuettu kavahti, nousi tuoliltaan ja tähysti kauhistuneena
häikäilemätöntä vanhusta.
-- Kenen tuo seteli on? -- kysyi viimemainittu hetken kuluttua.
-- Minun.
-- Kenelle aiotte sen antaa?
-- Teille.
-- Mitä minä annan teille vastalahjaksi?
-- Minä en pyydä muuta kuin metsässä olevan kivimuurin avainta.
-- Hirttopaikan avainta ... minä ymmärrän.
-- Ja samoja korkeita tikapuita, joita käytettiin aamulla.
-- Tikapuut -- he, he -- korkeimmat tikapuut koko avarassa maailmassa
... niiden toinen pää on maassa ja toinen ikuisuudessa ... ne ovat
merkilliset tikapuut!...
-- Avainta ja tikkaita pyydän ... en mitään muuta...
-- Oletteko mestatun hyvin läheinen sukulainen tai ystävä?
-- Olen vähemmän kuin sukulainen, mutta enemmän kuin ystävä.
-- Hm, hm!
-- Ellette ole tyytyväinen tähän seteliin, niin määrätkää vain summa,
minä maksan sen heti.
-- Laki on tuominnut hänet riippumaan, kaiketi varoitukseksi niille,
jotka tahtovat pyrkiä korkeammalle kuin siivet kannattavat ... minä,
lain täytäntöön panija, saan kaikkein vähiten sitä rikkoa... Se on kyllä
kovaa, sitä en kiellä, mutta enkö ole oikeassa?
-- Te siis hylkäätte minun pyyntöni! huudahti nainen vaipuen takaisin
tuolille.
-- Kerron teille jotain, -- sanoi omituinen ukko. -- Teidän ystävänne
edeltäjän nimi oli Lundgren, ja siitä on nyt yli kaksi vuotta, kun hänet
vedettiin ylös... Hirttämisen jälkeisenä päivänä saapui hänen sisarensa
minun luokseni ja pyysi minua ottamaan alas hänen ruumiinsa ... hän
itki, kuten tekin, ja tarjosi rahaa, kuten tekin ... minua ei
liikuttanut itku eikä rahat, vaan koska minusta tuntui vielä liian
aikaiselta ottaa se lurjus hirrestä, -- ja koska minä sitäpaitsi
pelkäsin edesvastuuta, sillä on tavallista, että ensimäisinä kahdeksana
päivänä käy paljon kansaa mestauspaikalla, ja piru minut perisi, jos
päähenkilö silloin olisi poissa, -- niin pyysin minä itkevää sisarta
tulemaan takaisin kahdeksan päivän kuluttua, jolloin lupasin suostua
hänen ehdotukseensa.
-- Ja hän tuli?...
-- Ei, hitto vieköön, tullutkaan, -- vastasi ukko, täyttäen piippuaan.
-- Oh, hän oli ainoastaan sisar! -- huudahti nainen tavattoman
halveksivasti.
-- Samana päivänä kuin sisar, saapui luokseni myöskin mestatun leski,
joka itki ja raivosi kuin hullu... -- Tulkaa kahdeksan päivän perästä,
selitin minä hänelle.
-- Tuliko hän?
-- Hän ei tullut ... kaksi joulua lumitti ystävääni Lundgrenia ja kaksi
juhannusta helli auringollaan, mutta ilmassa hän asui, ja se, jonka
viimein täytyi hinata hänet alas, se olin minä ... se tapahtui vasta
eilen, ja siitä saa Lundgren kiittää teidän hyvää ystäväänne.
-- He olivat vain sisar ja vaimo, lausui mustiinpuettu nainen katkerasti
hymyillen.
-- Huomaatte nyt kuitenkin, että...
-- Minä huomaan, että olette olento, jolla ei ole sydäntä eikä sääliä,
-- virkkoi nainen, nousten jälleen ja astuen häntä askeleen lähemmäs.
-- Ja sen te sanotte minulle?
-- Niin sanon.
-- Minulle, joka aina olen uskonut, että ihmistä verhoo nahka, joskin
olen havainnut sen liian ohueksi! -- sanoi vanhus.
-- Ettekö siis aio antaa minulle avainta? -- kysyi nainen nyt hiukan
päättäväisesti.
-- Kahdeksan päivän kuluttua.
-- Ettekö myönny siihen, että saisin haudata ruumiin?
-- Kahdeksan päivän perästä.
-- Minä korotan summaa puolella.
-- Minä en voi.
-- Se on koko omaisuuteni ... minulla ei ole enempää.
-- Kahdeksan päivän päästä saatte hänet ilmaiseksi ... kuuletteko ...
teidän ei silloin tarvitse maksaa yhtään mitään.
-- Ei, ei! Minä tahdon saada hänet nyt ... nyt yöllä... Ymmärrättekö,
yöllä!
-- Te ette saa.
-- Minä tahdon hänet, vaikka minun täytyisi...
-- Täytyisi mitä?
Naisen silmät näyttivät säkenöivän tulta, samalla kun ne tähyilivät
ympäri huonetta jokaista esinettä lattiasta kattoon saakka.
-- Te haette jotain, -- lausui lystikäs ukko levollisella tavallaan; --
minäpä niistän kynttilän, niin varmaan löydätte helpommin, mitä etsitte.
Nainen pisti vasemmalla kädellä lompakon taskuunsa; samalla kun hän
oikealla kädellään hätäisesti etsi jotain toisesta taskustaan.
-- Ihminen, antakaa minulle avain!... Vanhus, vanhus, avain, tai...
Uhkeavartaloisen, kauhean naisen kädessä välähti teräväksi hiottu
veitsi.
-- Otitteko tuon veitsen mukaanne surmataksenne minut siinä tapauksessa,
etten minä suostuisi pyyntöönne? -- kysyi ukko värin vaihtuessa hänen
kasvoillaan.
-- Otin sen katkaistakseni sillä köyden, jonka varassa onneton uhri
riippuu, -- vastasi nainen; -- mutta minä katkaisen sillä nyt teidän
elämänlankanne, ellette hyvällä luovuta minulle avainta!
-- Avain on kaapissa... Jos teillä on rohkeutta, niin ottakaa!
Nainen kiirehti huoneen nurkassa olevan kaapin luo.
-- Odottakaa, minä näytän teille valkeata, -- sanoi vanhus, tarttuen
kynttilään ja seuraten häntä kaapin viereen, hymyn levitessä hänen
ohuilla huulillaan.
Äkkinäisellä liikkeellä kiskaisi nainen kaapin oven auki, mutta yhtä
äkkiä jäi hän liikkumattomaksi kuin patsas.
Kaapissa kyllä oli tavattoman suuri avain; mutta sen molemmilla puolin
välkkyi piilukirves.
-- No, miksi ette ota avainta? -- kysyi ukko, jälleen naurahtaen
käheästi.
Nainen peitti molemmilla käsillään kasvonsa ja hengitti rajusti, mutta
ei vastannut mitään.
-- Pelkäättekö kirveitä, kaunokaiseni? -- jatkoi ukko; -- kirves ei
yleensä ole vaarallinen muille kuin murhaajille, ryöväreille ja
roistoille... Varokaa, varokaa kaunista, valkoista kaulaanne.
Epätoivoisena huudahtaen syöksyi nainen huoneesta.
-- Tulkaa takaisin kahdeksan päivän perästä! -- huusi hauskaluontoinen
vanhus vielä hänen jälkeensä. -- Mutta hän ei tule... Minä tunnen kurjan
ihmissuvun... Hirtetty saa riippua kahdeksan päivää, neljätoista päivää,
kuukausia, vuosiakin, kunnes ilmestyy uusi uhri ja hänelle huutaa: alas
sieltä, anna tilaa minulle, senkin roikkusääri!