Oli sitten seuraava toukokuu. Mitä kirkkain aamuaurinko säteili mailla
ja vesillä. Näytti siltä kuin Ruotsin kaunis pääkaupunki olisi kokonaan
uinut kullassa ja tulessa.
Lukematon joukko kaiken säätyisiä ja ikäisiä ihmisiä tunkeili
Kuningattaren kadulla, liukuen etelään päin. Ja kaikkialla, missä tuo
ihmisvirta vilisi, olivat avoimet ikkunat täynnä katsojia.
Mistä tämä tällainen suurenmoinen kulkue?
Saatteliko onnellinen kansa rakastamaansa ruhtinasta kuninkaan linnaan?
Tai oliko joku sankari voittojensa jälkeen paluumatkalla pelastettuun
kaupunkiin?
Tämä olisi tosin ollutkin harvinaista, sillä eipä hyviä kuninkaita tai
suuria sankareita ole milloinkaan kosolti ollut.
Ei, kumpaakaan ei tämä juhliminen merkinnyt.
Matkustiko sitten joku maailmankuulu taiteilija läpi kaupungin?
Ei, Marie Taglioni, keijukainen, tanssi vielä silloin lapsenkengissä, ja
Jenny Lind, satakieli, ei vielä edes hengittänyt.
-- Menetkö perille saakka? -- kysyi muuan nuori virkamies vieressään
astelevalta toveriltaan.
-- Menen, en ole koskaan ennen nähnyt sellaista, -- vastasi puhuteltu.
-- Tulee sääli Odeliusta.
-- Tunnetko siis hänet?
-- Tunnen, olin usein hänen seurassaan siihen aikaan, jolloin hän
palveli eräässä rykmentissä Suomessa... Hän oli hyvin mielenkiintoinen
henkilö.
-- Samaa ovat sanoneet hänestä muutkin.
-- Täysi arvonantoni laeille, mutta en minä kuitenkaan olisi ollut
tyytymätön, jos hän olisi päässyt pakenemaan.
-- Hän yritti karata kaksi eri kertaa.
-- Niin teki.
-- Mutta miten hän kummallakin kerralla pääsi vankilasta?
-- Olet kai kuullut siitä mustasilmäisestä tytöstä, joka on ollut
hänellä seuralaisena?
-- Olen. Kukapa ei olisi kuullut puhuttavan Anna Bränneristä eli
Polttopeilistä, joksi häntä sanotaan.
-- Ensi kerralla hän hiipi vankilaan ja vaihtoi vaatteita Odeliuksen
kanssa, toimittaen siten rakastetulleen tilaisuuden pakenemaan -- mutta
parin päivän perästä nuuski Titz hänet käsiinsä ja sulki häkkiin
jälleen.
-- Entä toisella kerralla?
-- Polttopeili pääsi palvelukseen vanginvartijan luo.
-- No?
-- Eräänä iltana piti tyttö varansa, kun vartija oli sammuttanut janoaan
vähän liiemmälti, ja varasti häneltä avaimet.
-- Miten sitten kävi?
-- Vanki puki ylleen juopuneen vartijan vaatteet ja pakeni.
-- Kuinka kävi vartijan palvelijattaren?
-- Hän lähti myös samalla kertaa pois palveluspaikastaan, odottamatta
päästökirjaa.
-- Sitä ei sovi ihmetellä... Mutta miksi he eivät silläkään kertaa
piiloutuneet paremmin?... Jäikö kekseliäisyys vankilaan?
-- Kivalteri Kron, joka on Titzin taitava oppilas, sai heistä vihiä,
sahasi itselleen väylän Hästholmeniin ja sieppasi rakastavaiset
vuoteesta.
-- Voi peijakkaan raukkoja!... Olipa sekin herääminen!
-- Sitä voi todellakin sanoa putoamiseksi taivaasta suoraan hornan
kattilaan.
-- Oletko nähnyt ennen ketään hirtettävän?
-- Näin Lundgrenin ... siitä on nyt kaksi vuotta ... mutta hän oli raaka
roisto, vallan toista maata kuin Odelius.
-- Mutta miten hitossa pisti hänen päähänsä ruveta valmistamaan rahoja?
-- Miten yleensä noudatetaan tyhmiä mielijohteita?... Odelius raukka
oli, niin pitkälle kuin minä muistan, alinomaisessa rahapulassa.
-- Mutta hänhän oli lahjakas!
-- Se on totta, veliseni!... Mutta lahjakkuudella ei tässä maassa
täytetä lompakkoa, ja kun on vierellä Polttopeili kuluttamassa, niin...
-- Hän näyttää verrattain rauhalliselta astellessaan tuolla pappien
välissä.
-- Mutta lieneeköhän Anna Bränner levollinen?... Jumala tietää, kummanko
sijassa olisin mieluummin!
-- Hän on siis todellisesti rakastanut Odeliusta?
-- Hän oli tuolle miehelle niin uskollinen, että toinen sellaisessa
tapauksessa olisi jo kadottanut järkensä.
-- Kas pahusta!
-- Olet kai kuullut puhuttavan kreivi Karl Gustaf Lejonborgista?
-- Siitäkö skoonelaisesta kamariherrasta ja rikkaasta
tilanomistajasta?... Kukapa ei olisi kuullut aikamme suurimmasta
onnenonkijasta!
-- Armollinen kreivi asetti koukkuja Anna Brännerin pyydystämiseksi ...
hopeisia ja kultaisia koukkuja.
-- Mutta tyttö ei napannut?
-- Ei... Mutta silloin alkoi kreivi pyydystää Odeliusta.
-- Entä hän?
-- Tarttui tavallaan, sillä hän sai kreiviltä lainaksi summan toisensa
perästä... Lopuksi oli Odelius hänelle velkaa kaksituhatta
riikintaalaria, paitsi lainmukaista korkoa.
-- Kuinka sitten kävi?
-- Kreivi ehdotti kristillistä vaihtoa -- velkakirjoja Polttopeiliä
vastaan.
-- Ja sai hylkäävän vastauksen?
-- Niin. Seurasi sitten lainhaku ... monet yritykset saada rahaa ...
kunnes tuloksiksi koituivat kotona tehdyt setelit ja hirttonuora.
-- Mies parka! Mutta nythän on Polttopeili vapaa... Sellaiset silmät
eivät tavallisesti itke kauan.
-- Mutta sellainen sydän kärsii iankaikkisesti.
Suuri, surullinen saattue solui nyt yli Södermalmin torin Göötankadun
mäkeä ylöspäin ja pysähtyi Södermalmin kellarin edustalle.
Portailla näyttäytyi viinuri, kantaen tarjotinta, jolla oli
puolenkorttelin pikari täynnä reiniläistä viiniä. Vanhan tavan mukaan
annettiin kuolemaantuomitun levähtää hetkinen tämän kellarin luona ja
saada pieni vahvistuskulaus.
Muuan poliisipalvelija otti viinurilta tarjottimen ja vei sen
kuolemaantuomitulle. Tämä oli puettu valkoisiin, hienoihin housuihin ja
mustaan hännystakkiin. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja niistä saattoi
lukea, että mies oli jo tehnyt viimeisen tilin elämänsä kanssa.
Kohteliaasti hän työnsi tarjottimen luotaan.
-- Mutta juokaa toki ... te jos kukaan tarvitsette vahvistusta, --
lausui muuan hengenmiehistä.
-- En tarvitse, -- vastasi tuomittu, -- ja ellei herrat ole kovin
väsyneitä pitkästä matkasta, niin minä pyydän että heti lähtisimme
liikkeelle jälleen ... mitä pikemmin, sitä parempi.
Kulkue, joka lakkaamatta oli lisääntynyt, alkoi taas jatkaa matkaansa.
Miten reiniläisen viinin kävi, sitä emme tiedä; mutta kyllä pikari oli
tyhjä, kun se tuotiin takaisin viinurille, ja kyllä poliisimies pyyhki
suutaan samalla kädellä, jolla hän äsken oli kantanut tarjotinta.
Ei varsin kaukana Skansenin tullista kohoaa kuusien ja petäjien keskellä
korkea, valkoinen, kolmikulmainen kivirakennus, jonka kussakin kulmassa
on pitkä, savupiipun näköinen kivipylväs. Nämä pylväät ovat ylhäältä
yhdistetyt toisiinsa vahvoilla rautatangoilla, jotka ovat varustetut
samoin rautaisilla renkailla ja koukuilla. Muurin yhdellä puolen on
suuri, avoin portti, jonne nyt on asetettu osasto kaupungin vartioita.
Sisäpuolella kohosi korkealle muurin yli portaat.
Niin laajalle kuin silmä kantoi, olivat kentät ja kukkulat täynnä
katselijoita: jalkaisin, ajaen, ratsain, miehiä, naisia ja lapsia.
Inhimillinen uteliaisuus ei kammoa hirsipuuta eikä mestauspölkkyä.
Päinvastoin nielaisee se sellaisen näyn suurella mielihalulla.
Äkillinen liikunta sorisevassa kansajoukossa todisti, että kuolemanuhri
astui jo viimeisiä askeleita. Kaikkien kaulat venyivät, kaikkien suut
olivat ammollaan. Kääseissä ja kaleeseissa kohosivat kiikarit ja
lornetit. Muutamissa vaunuissa näkyi ruokakoreja ja viinipulloja. --
Tahdottiin pitää oikein hauskaa luonnon helmassa.
Kuolemaantuomittu heitti nopean silmäyksen tuohon kamalaan rakennukseen,
mutta painoi pian katseensa maahan.
Papit, jotka nyt luulivat, että onnettoman mieli viimeisellä hetkellä
masentui, kiiruhtivat kutsumuksensa mukaisesti vahvistamaan häntä
uskonnon lohtusanoilla.
Kuolemaantuomittu, joka arvasi hengenmiesten ajatukset, katsoi hymyillen
vuoroin yhteen, vuoroin toiseen.
-- Minä vain tarkastelin vihreätä ruohikkoa, -- virkkoi hän; -- minun
viimeiset askeleeni käyvät valkoisten ja sinisten vuokkojen yli...
Saanhan sentään elämäni loppuhetkellä kulkea ruusujen päällä...
Kuitenkin, mitä sanonkaan! -- lisäsi hän vakavasti; -- olen kiittämätön
lempeätä sallimusta kohtaan ... ovathan kukat ennenkin puhjenneet minun
jalkojeni juurelta ... mutta minä olen niitä polkenut -- Jumala antakoon
sen minulle anteeksi!
Vanki sielunpaimenineen meni nyt sisään kuolonportista ja katosi
kärsimättömän kansanjoukon näkyvistä.
-- Miten hän olikaan kaunis! -- kuiskasi eräissä vaunuissa oleva nainen
toiselle.
-- Todellakin, komea, pulska olento... Sääli ... sääli kerrassaan niin
miellyttävää miestä!
-- Jos hän olisi ruma, -- virkkoi muuan lähellä seisova rokonarpinen
työmies, -- niin hänestä kai ei olisi suurtakaan väliä, senkin
räpättäjät!
-- Herra Jumala, mahtaakohan kestää kauan, ennenkuin hänet vedetään
ylös? -- kysyi muuan piparikakkuvasua kantava muori vieressään
seisovalta mieheltä.
-- Koettakaa olla kärsivällinen, hyvä matami! -- vastasi tämä; -- mutta
hitonmoinen tungos täällä on ... hänellä, jota parhaillaan vedetään
ylös, on sen sijaan tarpeeksi tilaa ... mies-parka, pääsee niin
korkealle lintujen seuraan, mutta ei silti saa laulaa!
-- Hyvä Isä, kunpa voisi olla niin varma autuudestaan kuin hän! --
virkkoi matami.
-- Vähällä vaivalla pääsette kyllä samaan asemaan, -- sanoi muuan
nuorehko, vartaloltaan jättiläismäinen, hyvin puettu mieshenkilö, jonka
kasvot olivat tummanruskeat, ja jolla oli mustat silmät sekä käyrä nenä;
-- raaputtakaa vain pois kahdeksannumero ja piirtäkää sijaan
kuusitoista, niin kaikki käy kuin tanssien ... mutta hiljaa, siellähän
hän jo on ... hurraa!... Valkoiset housut ja musta hännystakki ...
hienosti pitää olla ... tanssimestariraukka, jonka jaloista nyt on pitkä
matka lattiaan ... ha, ha, ha!
Ne, jotka seisoivat häntä lähellä, katselivat häneen ihmetellen ja
inhoten. Kuka hän mahtoikaan olla, joka saattoi tällaiselle näylle
ilkkua ja nauraa?
-- Ihanaa, ihanaa! -- jatkoi jättiläinen; -- mainiota, vanha mestari!...
Ei liian nopeasti, ei liian nopeasti!... Kas niin ... hitaasti ... mutta
varmasti ... hyvä, hyvä! huutaa Knapekullan korppi.
Suuttumuksen sorinaa kuului kaikkialta ympäriltä, ja joka puolelta
kohosi käsiä vaientamaan tuota äänekästä miestä.
Käsittäen uhkausten merkityksen tämä vaikenikin, mutta sitä enemmän hän
riemuitsi katseellaan.
Vallitseva hiljaisuus oli niin syvä, että saattoi kuulla lintujen
viserryksen puiden latvoista ja hirsipuun rautarenkaiden kitinän. Mutta
äkkiä särki tämän hiljaisuuden läheisestä metsästä kuuluva valitushuuto,
joka oli niin sydäntäsärkevä, että jokainen, ken sen kuuli, tunsi
ruumiissaan jäätävää vavistusta. Saattoiko sellainen kauhunhuuto tulla
kuolevaisen huulilta?
Nyt alkoi kansajoukko jälleen liikkua, palaten kaupunkiin päin, ja
puolen tunnin kuluttua näkyi tuolla hirvittävällä paikalla tuskin
jälkiäkään ihmisistä. Ainoastaan ruumis keinui edestakaisin ylhäällä
vaikeitten pilarien välissä leppeässä toukokuun tuulessa, ja sitä
hyväilivät kevätauringon hellät, armeliaat säteet.