Näinköhän Catherine tulisikaan hänen vaimokseen, kun saisi tietää hänen
olevan rikkaan?
Hän ravisti päätänsä.
"Ei", puheli hän, "ihan varmasti hän kieltäytyisi!"
Tuokion hän seisoi näin, liikkumattomana, mietteissään, huolestuneena.
Sitten hänen kasvoilleen levisi valoisa hymy.
Hän oli varmaankin keksinyt keinon, kuinka selviäisi pulmasta, johon
tämä odottamaton rikkaus oli hänet vienyt.
Hän keräsi lattialle kierähtäneet kultarahat, ratkoi veitsellään
istuimen halki ja penkoi koko jouhisen tappuratäytteen.
Koko istuin oli ahdettu täyteen kultarahoja.
Niistä tulisi kukkuroilleen se savikulho, missä täti Angélique oli
aikoinaan paistanut sen kuuluisan kukon, joka aiheutti tädin ja
sisarenpojan välillä varemmin esittämämme hirveän sananvaihdon.
Pitou laski kultarahat.
Niitä oli tuhat viisisataa viisikymmentä!
Pitoun rikkaus oli siis tuhat viisisataa viisikymmentä louisdoria eli
kolmekymmentäseitsemäntuhatta kaksisataa livreä.
Ja koska yksi louisdori siihen aikaan oli yhdeksänsataa kaksikymmentä
assignaattifrangia, oli Pitoun varallisuus siis miljoona kolmesataa
kaksikymmentäkuusi tuhatta livreä!
Entä millä hetkellä tämä valtava omaisuus oli tullut hänen käsiinsä?
Hetkellä, jolloin hänen pystymättä ostamaan polttopuita oli täytynyt
Catherinea lämmittääkseen pirstota täti Angéliquen nojatuoli.
Mikä onni, että Pitou oli näin köyhä, että sää oli näin kylmä ja että
nojatuoli oli näin vanha!
Kukapa tietää, mikä olisi ollut tämän kallisarvoisen nojatuolin kohtalo
ilman näitä näköjään kohtalokkaita sattumia?
Pitou ryhtyi sullomaan kultarahoja taskuihinsa ja ravistettuaan
vimmatusti jokaista nojatuolin palasta hän rakensi niistä takkaan
rovion, iski tulta tuluksilla, jolloin hän löi yhtä monesti hyppysiinsä
kuin limsiöön, sai lopulta taulan hehkumaan ja sytytti vapisevin käsin
roihun palamaan.
Jo oli aikakin! Catherine ja pikku Isidor astuivat sisälle vilusta
värjöttäen.
Pitou puristi lapsen rintaansa vasten, suuteli Catherinen jääkylmiä
käsiä ja sanoi lähtiessään:
"Minun on toimitettava muuan välttämätön asia. Lämmitelkää ja odottakaa
minua."
"Minne pappa Pitou menee?" kysyi Isidor.
"En tiedä", vastasi Catherine, "mutta koska hän juoksee noin rivakasti,
on hän varmastikin menossa järjestämään jotakin, mikä ei koske häntä
itseään, vaan sinua tai minua".
Catherine olisi voinut sanoa:
"Sinua ja minua."