Pitou olisi kenties harkinnut syvemminkin, mitä tohtori Raynal oli
sanonut hänelle, mutta silloin hän näki kaukaa Catherinen, joka, lapsi
sylissä, riensi täti Angéliquen asunnolle päin.
Siitä lähtien kun kuultiin, että täti Angélique tiettävästi oli kuollut
nälkään ja viluun, naapurien tarjoukset tehdä hänelle viimeinen
palvelus olivat muuttuneet vähemmän auliiksi.
Catherine saapui siis kreivin aikaan. Hän selitti, että koska hän piti
itseään jo Pitoun vaimona, hänen velvollisuutensa olisi tehdä täti
Angéliquelle viimeinen palvelus. Sen hän suorittaisi yhtä hellin ja
kunnioittavin käsin kuin kaksi ja puoli vuotta aikaisemmin äidilleen.
Pitou järjestäisi sillävälin kaikki kuntoon hautajaisia varten,
jotka olisi toimitettava kahden päivän perästä, sillä äkillistä
kuolemantapausta koskevan lain mukaan täti Angélique voitiin haudata
vasta kahden vuorokauden kuluttua.
Asiasta olisi puhuttava vain pormestarille, puusepälle ja
haudankaivajalle. Uskonnolliset menot oli poistettu hautajaisista kuten
vihkimisestäkin.
"Rakas ystävä", sanoi Catherine Pitoulle, kun tämä otti hattunsa
lähteäkseen herra de Longprén puheille, "eikö tämän tapauksen jälkeen
ole paikallaan, että vihkimisemme siirretään päivää tai paria
tuonnemmaksi?"
"Ihan niinkuin haluatte, neiti Catherine", vastasi Pitou.
"Eikö sinustakin tunnu oudolta, jos samana päivänä, jolloin hautaat
tätisi, suoritat niin tärkeän toimituksen kuin vihkiminen on?"
"Minulle se tosiaan onkin tärkeä toimitus", myönsi Pitou, "koska se
merkitsee vastaista onneani".
"No niin, hyvä ystävä, neuvottele herra de Longprén kanssa, ja mitä hän
sanoo, se tehdään."
"Tapahtukoon niin, neiti Catherine."
"Ja lisäksi meille voisi koitua onnettomuutta, jos meidät vihitään näin
lähellä hautaa..."
"Oh", sanoi Pitou, "kun kerran tulen mieheksenne, en salli
onnettomuuden kajota meihin!"
"Rakas Pitou", sanoi Catherine, "siirtäkäämme se maanantaihin... Kuten
huomaat, minä koetan niin paljon kuin mahdollista yhdistää toivomuksesi
siihen, mikä on sopivaa."
"Voi, neiti Catherine, kaksi päivää on pitkä aika!"
"Mutta kun olet jaksanut odottaa viisi vuotta..."
"Kahden vuorokauden aikana voi sattua monenlaista."
"Sinä aikana ei satu mitään sellaista, joka saisi minut rakastamaan
sinua vähemmän, rakas Pitou, ja koska se oman väitteesi mukaan on ainoa
seikka, mitä pelkäät..."
"Niin, ainoa, ainoa, neiti Catherine!"
"Hyvä, siinä tapauksessa... Isidor?"
"Mitä, äiti?" vastasi lapsi.
"Sano pappa Pitoulle: 'Älä pelkää, pappa Pitou, äiti rakastaa sinua
paljon ja äiti rakastaa sinua aina!'"
Lapsi toisti viattomalla äänellään:
"Älä pelkää, pappa Pitou, äiti rakastaa sinua paljon ja äiti rakastaa
sinua aina!"
Tämän vakuutuksen jälkeen Pitou ei enää empinyt lähteä de Longprén
puheille.
Pitou palasi tunnin perästä. Hän oli järjestänyt kaikki, hautauksen ja
vihkimisen, sekä maksanut kaikki kulut ennakolta.
Lopulla rahoillaan hän oli ostanut polttopuita ja elintarpeita kahdeksi
päiväksi.
Olikin jo aika hänen palata. Tässä viheliäisessä Pleuxin talossa, johon
viima pääsi kaikista raoista, saattoi helposti kuolla viluun.
Pitou tapasikin Catherinen puolikohmettuneena.
Catherinen toivomuksen mukaan vihkiminen oli lykätty maanantaiksi.
Seuraavat kaksi päivää ja kaksi yötä kuluivat eivätkä Catherine ja
Pitou poistuneet toistensa luota hetkeksikään. He valvoivat nämä kaksi
yötä vainajan vuoteen ääressä.
Vaikka Pitou polttikin takassa suunnatonta roihua, tunkeutui tuuli
asumukseen purevana ja jäätävänä. Pitou päättelikin itsekseen, että
mikäli täti Angélique ei ollut kuollut nälkään, hän oli varsin hyvin
voinut kuolla viluun.
Koitti hetki, jolloin ruumis oli vietävä kalmistoon. Matka ei ollut
pitkä, sillä täti Angéliquen asunto oli miltei hautuumaan laidassa.
Koko Pieux ja osa kaupunkiakin tulivat saattamaan vainajaa
tämän viimeiseen leposijaan. Maaseudulla naiset aina tulevat
hautaustilaisuuteen. Pitou ja Catherine olivat surupuvussa.
Kun toimitus oli päättynyt, kiitti Pitou mukana olleita omasta ja
vainajan puolesta. Ja sitten kun kukin vuorollaan oli pirskottanut
vihkivettä vanhan neidin haudalle, sanottiin Pitoulle hyvästi.
Jäätyään yksikseen Pitou kääntyi sille taholle, minne oli Catherinen
jättänyt. Catherine ei ollut enää hänen vierellään. Hän oli pikku
Isidorin kanssa polvillaan erään hautakummun ääressä, jonka neljässä
nurkassa kasvoi kypressi.
Tämä hauta oli eukko Pillotin hauta.
Nämä neljä kypressiä Pitou oli noutanut metsästä ja istuttanut haudalle.
Pitou ei halunnut häiritä Catherinea tässä hartaudenharjoituksessa.
Mutta koska hän tiesi, että rukouksen päätyttyä Catherinen olisi ankara
vilu, kiiruhti hän asuntoon sytyttääkseen takkaan valtavan roihun.
Valitettavasti muuan seikka esti häntä toteuttamasta tätä kaunista
aietta: puuvarasto oli näet aamulla poltettu loppuun.
Pitou raapi korvansa taustaa. Hänen viimeiset kolikkonsa olivat
huvenneet leivän ja polttopuiden ostoon.
Pitou silmäili ympärilleen, arvioiden, minkä huonekalun hän voisi
uhrata hetken tarpeeseen.
Valittavana olivat sänky, leipälaari ja täti Angéliquen nojatuoli.
Leipälaari ja sänky olivat vielä käyttökelpoiset, vaikkeivät muuten
paljon arvoiset. Mutta nojatuoli oli jo hajoamistilassa eikä pitkiin
aikoihin kukaan muu kuin täti Angélique ollut uskaltanut siihen
istuutua.
Nojatuoli siis tuomittiin.
Pitou menetteli tällöin kuin vallankumousoikeus — tuskin oli tuomio
julistettu, kun se jo pantiin täytäntöön.
Pitou painoi toisen polvensa vanhuuttaan mustuneelle marokkonahkaiselle
istuimelle, tarttui toiseen käsinojaan ja riuhtaisi.
Vasta kolmannella nykäyksellä käsinoja irtautui.
Ikäänkuin tämä silpominen olisi aiheuttanut viiltävää tuskaa, nojatuoli
voihkaisi omituisesti. Jos Pitou olisi ollut taikauskoinen, olisi hän
voinut kuvitella, että täti Angéliquen henki asusti tuossa nojatuolissa.
Mutta Pitoun ainoa taikausko oli hänen rakkautensa. Nojatuoli oli
tuomittu lämmittämään Catherinea, ja vaikka siitä noruisi verta yhtä
runsaasti ja vaikka se voihkisi yhtä haikeasti kuin Tasson metsän
loihditut puut, nojatuoli oli pirstottava.
Pitou tarttui toiseen käsinojaan yhtä kovakouraisesti kuin äskeiseenkin
ja voimakkaasti riuhtaisten hän irroitti sen selkänojasta, joka oli nyt
miltei hajallaan.
Nojatuolista kuului jälleen omituinen metallinen ääni.
Pitou ei siitä piitannut. Hän tarttui runneltuun nojatuolin jalkaan,
kohotti huonekalun päänsä päälle ja iski sen kaikin voimin lattiaan.
Tällä kerralla itse istuin meni kahtia halki ja Pitoun suureksi
hämmästykseksi ammottavasta haavasta syöksyi esille — ei verivirta —
vaan kultainen vuo.
Kuten muistettaneen, täti Angéliquen tapana oli ollut vaihtaa kertyneet
neljäkolmatta hopealivreä yhteen louisdoriin ja piilottaa tämä
louisdori nojatuoliin.
Pitou oli tolkuton; hän horjahteli tuiki hämmentyneenä; hän oli
päästänsä pyörällä.
Hänen ensimmäinen liikkeensä oli lähteä noutamaan Catherinea ja pikku
Isidoria näyttääkseen heille, minkä aarteen hän oli löytänyt.
Mutta muuan hirveä ajatus pidätti hänet.