Kuinka täti Angéliqueen vaikutti ilmoitus, että hänen sisarenpoikansa
aikoi mennä naimisiin Catherine Billotin kanssa
Pitou oli käynyt ilmoittamassa tulevasta avioliitostaan de Longprélle,
joka asui Ormet-kadun varrella. Pormestari, jolla ei ollut, kuten täti
Angéliquella, syytä kantaa kaunaa Billotin perheelle, onnitteli Pitouta
siitä kunnon työstä, jonka tämä oli tehnyt.
Pitou kuunteli tuiki kummastuneena. Hän ei käsittänyt, kuinka hän
onneaan järjestäessään tuli samalla tehneeksi kunnon työn.
Aito tasavaltalaisena Pitou kiitteli enemmän kuin koskaan tasavaltaa,
sillä kun kirkolliset vihkimiset oli poistettu, oli kaikki aikaa
vaativat toimenpiteetkin poistettu.
Herra de Longpré ja Pitou sopivat, että seuraavana lauantaina Catherine
Billot ja Ange Pitou vihittäisiin raatihuoneella.
Sitä seuraavana päivänä, sunnuntaina, piti huutokaupalla myytämän
Pisseleun maatila ja Boursonnesin linna.
Maatila oli arvioitu neljänsadan tuhannen frangin ja linna kuudensadan
tuhannen frangin arvoiseksi.
Assignaattien arvo oli laskenut huimaavasti. Yhdellä louisdorilla sai
yhdeksänsataa kaksikymmentä assignaattifrangia.
Mutta kenelläkään ei ollut enää louisdoreja.
Pitou oli palannut juoksujalkaa ilmoittamaan Catherinelle hyvät
uutisensa. Hän oli kiirehtinyt kahdella päivällä sovittua
vihkimispäivää ja pelkäsi nyt, että tämä kiirehtiminen olisi
Catherinelle jotenkuten vastenmielistä.
Catherine ei näyttänyt pahastuvan, ja Pitou oli ylen onnellinen.
Mutta Catherine vaati, että Pitou käväisisi toistamiseen täti
Angéliquen luona ilmoittaakseen tälle vihkimispäivän ja kutsuakseen
hänet siihen juhlatilaisuuteen.
Täti Angélique oli Pitoun ainoa sukulainen, ja vaikkei tämä sukulainen
ollutkaan kovin helläluonteinen, tuli Pitoun silti esiintyä huomaavasti
häntä kohtaan.
Torstaiaamuna Pitou siis lähti Villers-Cotteretsiin, käydäkseen
toistamiseen tervehtimässä täti Angéliquea.
Kello löi yhdeksän, kun hän saapui perille.
Tällä kerralla täti Angélique ei ollut ovella, ikäänkuin täti Angélique
olisi tiennyt odottaa Pitouta; ovi oli lukittu.
Pitou arveli, että täti oli jo lähtenyt jonnekin, ja ihastui ikihyväksi
sellaisesta onnenpotkauksesta. Vierailu oli tehty, ja hyvin hellä ja
hyvin kunnioittava kirje saisi korvata puheen, jonka hän oli aikonut
pitää.
Mutta koska Pitou ennenkaikkea oli tunnontarkka mies, koputti hän
lukitulle ovelle, ja kun kukaan ei vastannut, kehoitti hän tätiään
avaamaan.
Pitoun kolkutuksen ja huudot kuullessaan muuan naapurivaimo tuli ulos.
"Kas, eukko Fagot", sanoi Pitou, "tiedättekö, onko tätini lähtenyt
jonnekin?"
"Eikö hän vastaa?" kysyi eukko Fagot.
"Ei, kuten huomaatte. Hän on varmaankin ulkona." Eukko Fagot ravisti
päätänsä.
"Minä olisin nähnyt hänen lähtevän", sanoi hän. "Minun oveni on
tännepäin, ja ylen harvoin käy niin, ettei hän herättyään kävisi meiltä
noutamassa kuumaa tuhkaa tallukkoihinsa. Sillä se poloinen vaimo-kulta
on lämmitellyt itseään koko päivän. — Eikö ole niin, Farolet kuoma?"
Tämä välikysymys tehtiin uudelle esiintyjälle, joka avattuaan ovensa
sekaantui keskusteluun.
"Mitä te sanotte, eukko Fagot?"
"Sanon, ettei täti Angélique ole lähtenyt ulos. Oletteko te nähnyt
häntä tänään?"
"En ja voin vakuuttaa, että hän on kotosalla, sillä jos hän olisi
lähtenyt jonnekin, olisivat ikkunaluukut auki."
"Kas, se on totta", myönsi Pitou. "Voi, hyvä isä, olisiko täti-rukalle
sattunut jokin onnettomuus?"
"Se on hyvinkin mahdollista", virkkoi eukko Fagot.
"Se on enemmänkin kuin mahdollista, se on todennäköistä", sanoi Farolet
miettivästi.
"Ah, hän ei tosiaankaan ole ollut minua kohtaan perin ystävällinen",
sanoi Pitou, "mutta välipä sillä, olen kovin levoton... Kuinka pääsemme
asiasta selville?"
"Eipä se ole kovinkaan vaikeaa", vastasi kolmas naapuri. "Lähetetään
hakemaan lukkoseppä Rigolotia."
"Oven avataksemme se on tarpeetonta", sanoi Pitou. "Olen tottunut
avaamaan sen veitselläni."
"Hyvä on. Avaa se siis, poikaseni", kehoitti Farolet. "M olemme
todistajia, ettet tee sitä pahoin aikein."
Pitou otti esille veitsensä. Paikalle oli tällä välin kerääntynyt
jo toistakymmentä naapuria, ja näiden nähden Pitou lähestyi ovea ja
käsitteli veistänsä taidolla, joka todisti, että hän oli useammin
kuin kerran turvautunut samaan keinoon päästäksensä nuoruusvuosiensa
asuntoon. Lukonkieli siirtyi sijoiltaan, ja ovi aukeni.
Huone oli pilkkosen pimeä.
Oven auetessa sisälle pääsi jonkun verran valoa — talviaamun
alakuloista, himmeää valoa — ja tässä hämärässä valossa alettiin
vähitellen nähdä täti Angélique, joka makasi vuoteessaan.
Pitou huusi kahdesti:
"Täti Angélique! Täti Angélique!"
Vanhus pysyi liikkumattomana eikä vastannut.
Pitou lähestyi vuodetta ja kosketti täti Angéliquea kylkeen.
"Ah, hän on kylmä ja kankea!" huudahti hän.
Avattiin ikkuna.
Täti Angélique oli kuollut!
"Mikä onnettomuus!" vaikeroi Pitou.
"Eipä suuren suuri!" huomautti Farolet. "Täti Angélique ei sinua liikaa
rakastanut, poikaseni."
"Se on mahdollista", vastasi Pitou, "mutta minä pidin hänestä paljon".
Kaksi isoa kyyneltä vierähti tuon kelpo nuorukaisen poskille.
"Voi poloista täti Angéliquea!" sanoi hän.
Ja hän polvistui vuoteen viereen.
"Kuulkaahan, herra Pitou", sanoi eukko Fagot, "jos tarvitsette apuamme,
olemme käytettävissänne. Hyväinen aika, naapureita on tai ei ole!"
"Kiitos, eukko Fagot. Onko poikanne kotona?"
"On kyllä. — Hei, Fagotin!" huusi tuo kunnon vaimo.
Neljäntoista vuoden ikäinen poika ilmestyi kynnykselle.
"Tässä olen, äiti", sanoi hän.
"Se sopii", virkkoi Pitou. "Pyytäkää poikaanne juoksemaan Haramontiin
ja sanomaan Catherinelle, ettei tämä olisi huolissaan, että minä olen
tavannut täti Angéliquen vainajana... Täti-rukka...!"
Pitou pyyhki uudet kyyneleet silmistään.
"Ja että se pidättää minua Villers-Cotteretsissa", lisäsi hän.
"Oletko kuullut, pikku Fagot?" sanoi eukko Fagot.
"Olen."
"No, mars matkaan!"
"Mene Soissons-kadun kautta", neuvoi mietiskelevä Farolet, "ja
ilmoita tohtori Raynalille, että täti Angéliquen äkillinen kuolema on
todettava".
"Kuuletko?"
"Kyllä kuulen, äiti", sanoi poika.
Pikku Fagot pani jalat alleen ja kapaisi Soissons-kadulle, joka on
Pleux-kadun jatko.
Väkeä oli kertynyt paikalle yhä enemmän. Oven edustalla seisoskeli
pian satakunta henkeä. Kaikki lausuivat mielipiteensä täti
Angéliquen kuolemasta. Yhdet arvelivat sen johtuneen kauheasta
jäykkäkouristuksesta, toiset sydänhalvauksesta ja kolmannet
täydellisestä loppuunkulumisesta.
Kaikki kuiskailivat:
"Ellei Pitou ole ihan pöhkö, löytää hän kelpo aarteen kaapin
ylimmältä laudalta, voipytyn pohjalta, olkikuvon alta tai jostakin
pellavasukasta."
Kesken kaiken saapui paikalle tohtori Raynal kaupungin veronkantomiehen
kanssa.
Pian saataisiin kuulla, mihin tautiin täti Angélique oli kuollut.
Tohtori Raynal astui sisälle, lähestyi vuodetta, tutki ruumista,
paineli kädellään sydänalaa ja vatsanpohjaa sekä selitti koko
kuulijakunnan suureksi hämmästykseksi, että täti Angélique oli kuollut
yksinkertaisesti viluun ja luultavasti myöskin nälkään.
Tämä selitys pusersi Pitoun silmistä entistä hereämmät kyynelet.
"Voi, täti-parkaa, poloista tätiä!" vaikeroi hän. "Ja minä kun luulin
häntä rikkaaksi. Voi, kurjaa minua, joka hylkäsin hänet! Ah, jospa
olisin sen tiennyt...! Se ei ole mahdollisia, tohtori Raynal, se ei voi
olla mahdollista!"
"Tutkikaa ruokakaappia ja katsokaa, onko siellä leipää, katsokaa, onko
puulaatikossa puita. Sanoin hänelle alati, että hän kuolisi näin, se
vanha saituri!"
Tehtiin, kuten lääkäri neuvoi: ei kalikkaakaan puulaatikossa, ei leivän
murustakaan ruokakaapissa.
"Voi, miksei hän puhunut minulle!" huudahti Pitou. "Olisin
käväissyt metsästä hakemassa hänelle polttopuita, olisin ruvennut
salametsästäjäksi ravitakseni hänet. — Se on teidänkin vikanne", lisäsi
poloinen nuorukainen syyttäen niitä, jotka olivat paikalla, "miksette
sanoneet minulle, että hän oli köyhä?"
"Emme sanoneet teille hänen olevan köyhän, herra Pitou", vastasi
Farolet, "siitä äärettömän yksinkertaisesta syystä, että kaikki
luulivat häntä varakkaaksi".
Tohtori Raynal peitti hurstilla täti Angéliquen kasvot ja lähti ovelle
päin.
Pitou riensi hänen luokseen.
"Te lähdette, herra Raynal?" sanoi hän.