Kuninkaan mestauksesta ja Gilbertin, Sébastienin ja Billotin
lähdöstä oli kulunut vähä enemmän kuin vuosi. Eräänä kauniina ja
kylmänä aamupäivänä — tuona hirveänä pakkastalvena 1794 — kolme
neljäsataa henkeä, toisin sanoin lähes kuudesosa Villers-Cotteretsin
asukasmäärästä, seisoskeli linnan torilla ja raatihuoneen pihalla,
odottelemassa morsiusparin lähtöä, vanhan tuttumme, pormestari de
Longprén, paraikaa tehdessä siitä avioparia.
Tämä morsiuspari olivat Ange Pitou ja Catherine Billot.
Ah, oli ilmeisesti tapahtunut monenlaista vakavaa, ennenkuin varakreivi
de Charnyn entisestä rakastajattaresta ja pikku Isidorin äidistä oli
tullut rouva Pitou.
Kukin kertoi ja selitti näitä tapahtumia omalla tavallaan. Mutta
millä tavalla niitä seliteltiinkin ja kertoiltiinkin, kaikki nämä
torijutustelut ylistelivät Ange Pitoun uhrautuvaa alttiutta ja
Catherine Billotin viisautta.
Mutta mitä mielenkiintoisempi tämä vastainen aviopari oli, sitä enemmän
sitä surkuteltiin.
Pitou ja Catherine olivat kenties onnellisempia kuin yksikään tuon
odottelevan joukon miehistä ja naisista. Mutta joukko on nyt kerta
kaikkiaan sellainen, että sen täytyy surkutella tai kadehtia.
Tänä päivänä se oli säälivällä tuulella, se surkutteli.
Tapaukset, joita Cagliostro oli ennustanut tammikuun 21 päivän iltana
1793, olivat tosiaankin kehittyneet nopeasti ja jättäneet jälkeensä
pitkän ja lähtemättömän veriviirun.
Helmikuun 1 päivänä 1793 kansalliskonventti oli päättänyt
painatettavaksi assignaatteja kahdeksansataa miljoonaa. Assignaattien
kokonaismäärä tuli täten kolmeksi miljardiksi sadaksi miljoonaksi.
Maaliskuun 28:ntena Treilhardin ehdotuksesta konventti päätti, että
emigrantit karkotettiin maasta ikiajoiksi, että heidät katsottiin
virallisesti kuolleiksi ja heidän omaisuutensa takavarikoitiin
tasavallan hyväksi.
Marraskuun 7:ntenä konventti oli päättänyt, että yleisen
valistusvaliokunnan tuli laatia ehdotus, jonka mukaan järkeen perustuva
maallikkokultti korvaisi katolisen uskonnon.
Emme puhu girondelaisten karkotuksesta ja kuolemasta, emme puhu
Orleansin herttuan, kuningattaren, Baillyn, Dantonin, Camille
Desmoulinsin ynnä monen muun mestauksesta. Niiden tapausten kaiku
kyllä ehti Villers-Cotteretsiin asti, mutta ne eivät vaikuttaneet
henkilöitten kohtaloon, joista meidän on vielä puhuttava.
Emigranttien tilusten takavarikoinnista oli seurauksena, että Billotin
ja Gilbertin tiluksetkin otettiin tasavallan haltuun ja pantiin
myytäviksi. Billot ja Gilbert näet laskettiin emigranttien joukkoon
kuuluviksi.
Samoin oli käynyt elokuun 10:ntenä surmatun kreivi de Charnyn ja
syyskuun 2:sena murhatun kreivittären tilusten.
Tämän päätöksen nojalla Catherine karkotettiin Pisseleun maatilalta,
joka nyt oli tullut kansallisomaisuudeksi.
Pitou olisi kyllä mielellään ruvennut käräjöimään Catherinen nimessä,
mutta Pitousta oli tullut maltillinen. Pitou oli jo epäiltyjen
kirjoissa, ja järkevät henkilöt neuvoivat häntä olemaan teoin ja
ajatuksin vastustelematta kansan määräyksiä.
Catherine ja Pitou olivat siis siirtyneet Haramontiin.
Catherine oli ensin aikonut sijoittua, kuten varemminkin, ukko
Clouisin majaan, mutta kun hän ilmestyi Orléansin herttuan entisen
metsänvartijan ovelle, oli tämä painanut sormen huulilleen vaitiolon
merkiksi ja ravistanut päätänsä mahdottomuuden merkiksi.
Tämä mahdottomuus johtui siitä, että paikka oli jo ennestään varattu.
Vannomattomien pappien karkoitusta koskeva laki oli pantu tiukasti
täytäntöön, ja kuten helposti ymmärtää, apotti Fortierkin, joka ei
ollut halunnut valaa vannoa, oli karkoitettu tai oikeammin, hän oli
lähtenyt itse.
Mutta hän ei ollut tuominnut itseään karkoitettavaksi rajan taakse; hän
tyytyi lähtemään Villers-Cotteretsista, asunnostaan, jonne hän jätti
neiti Alexandrinen irtaimistoa vartioimaan, ja meni pyytämään turvaa
ukko Clouisilta, joka olikin heti suostunut hänen pyyntöönsä.
Ukko Clouisin maja oli, kuten muistamme, vain maahan kaivettu
yksinkertainen kuoppa, jossa yhdenkin ihmisen oli työlästä asua. Apotti
Fortierin lisäksi sinne oli siis vaikea majoittaa Catherine Billotia ja
pikku Isidoria.
Lisäksi muistettaneen, kuinka tylysti apotti Fortier oli esiintynyt
rouva Billotin kuolinhetkenä. Catherine ei ollut kylliksi
kristillismielinen antaakseen apotille anteeksi, että tämä oli
evännyt hänen äidiltään haudan, ja vaikka hän olisi ollutkin kyllin
kristillismielinen antaakseen sen anteeksi, niin apotti oli liian
pinttynyt katolinen antaakseen anteeksi.
Oli siis luovuttava ajatuksesta sijoittua ukko Clouisin hökkeliin.
Jäljellä olivat täti Angéliquen asunto Pleuxissa ja Pitoun mökki
Haramontissa.
Täti Angéliquen asuntoa ei käynyt ajatteleminenkaan. Sitä mukaa kuin
vallankumous kehittyi, oli täti Angélique muuttunut yhä ärtyisämmäksi,
mikä tuntuu uskomattomalta, ja yhä laihemmaksi, mikä tuntuu
mahdottomalta.
Tämä muutos hänen henkisessä mielentilassaan ja ruumiillisessa
kunnossaan oli seurausta siitä seikasta, että Villers-Cotteretsissa,
kuten muuallakin, kirkot oli suljettu, koska yleinen valistusvaliokunta
oli keksinyt järkeen perustuvan maallikkokultin.
Kun kirkot suljettiin, lakkasi samalla tuolien vuokraaminen, joka oli
ollut täti Angéliquen pääasiallinen tulolähde.
Tämä tulojen hupeneminen juuri teki täti Angéliquen entistäkin
laihemmaksi ja ärtyisämmäksi.
Lisätkäämme tähän, että hän oli niin usein kuullut kerrottavan Billotin
ja Ange Pitoun vallanneen Bastiljin, nähnyt niin usein tilanhoitajan
ja sisarensapojan karauttavan täyttä laukkaa pääkaupunkiin aina kun
Pariisissa tapahtui jotakin merkittävää, että hän lopulta uskoi Ange
Pitoun ja Billotin johtavan koko vallankumousta ja kansalaisten
Dantonin, Maratin, Robespierren ja muiden olevan vain näiden
pääjohtajien toisarvoisia kätyreitä.
Kuten hyvin käsittää, neiti Alexandrine tuki häntä näissä, vain
osittain virheellisissä ajatuksissa, jotka Billotin äänestys sitten
huipensi yltiömäiseksi vihaksi.
Ei siis voinut ajatellakaan majoittaa Catherinea täti Angéliquen luokse.
Näin jäi jäljelle vain Pitoun mökki Haramontissa.
Mutta kuinka he voisivat asua kahden, oikeastaan kolmisin, tässä
vaivaisessa hökkelissä joutumatta ilkeitten juorujen uhriksi?
Se olisi vieläkin mahdottomampaa kuin asua ukko Clouisin turvemajassa.
Pitou päättikin lopulta turvautua ystävänsä Désiré Maniquetin
vierasvaraisuuteen. Tuo kunnon haramontilainen suostui auliisti
antamaan apuaan, jonka Pitou palkitsi monenlaisilla palveluksilla.
Multa se ei vielä turvannut poloisen Catherinen asemaa.
Pitou oli hänelle huomaavainen kuin ystävä, avulias kuin veli, mutta
Catherine tunsi hyvin, ettei Pitou rakastanut häntä vain veljenä tai
ystävänä.
Pikku Isidorkin tunsi sen hyvin; tuo lapsirukka, joka ei ollut
milloinkaan tuntenut isäänsä, rakasti Pitouta, niinkuin olisi
rakastanut isäänsä, enemmänkin ehkä, sillä täytyy sanoa, että Pitou
jumaloi äitiä, mutta hän oli lapsen orja.
Olisi voinut sanoa, että taitavan sotapäällikön lailla hän — Pitou —
käsitti, että Catherinen sydämen hän valloittaisi vain Isidorin avulla.
Rientäkäämme kuitenkin sanomaan heti, etteivät moiset laskelmat olleet
tahraamassa rehdin Pitoun tunteitten puhtautta. Pitou oli pysynyt
sellaisena, jommoiseksi olemme hänet aina nähneet, kertomuksemme
alkulukujen lapsekkaana ja uhrautuvana nuorukaisena, ja mikäli jotakin
muutosta oli hänessä tapahtunut, tiesi se vain sitä, että täysimieheksi
vartuttuaan Pitou oli tullut entistä uhrautuvammaksi ja viattomammaksi.
Kaikki nämä ominaisuudet liikuttivat Catherinea kyyneliin saakka.
Hän tunsi, että Pitou rakasti häntä palavasti, rakasti häntä
jumaloiden, uskonnollisen hartaasti, ja toisinaan hän päätteli, että
sellainen suuri rakkaus, sellainen täydellinen alttius oli palkittava
toisenlaisella tunteella kuin ystävyydellä.
Tällaisia ajatuksia pohtien kävi vähitellen niin, että poloinen
Catherine, tuntien — Pitouta lukuunottamatta — olevansa maailmassa
yksin, ymmärtäen, että jos hän kuolisi, hänen lapsirukkansa — yhä
Pitouta lukuunottamatta — olisi maailmassa yksin, kävi siis vähitellen
niin, että Catherine päätti palkita Pitoun sillä ainoalla tavalla, joka
oli hänelle mahdollinen: antamalla hänelle kaiken ystävyytensä ja koko
olemuksensa.
Ah, hänen rakkautensa, tuo nuoruuden heleä tuoksukukka, hänen
rakkautensa oli nyt taivaassa!
Lähes kuusi kuukautta kului näin. Catherine ei ollut vielä oikein
saanut tätä ajatusta kypsäksi, vaan vaali sitä järjellään paljoa
enemmän kuin sydämellään.
Tämän puolen vuoden aikana, vaikka Pitou otettiin vastaan joka päivä
yhä suloisemmin hymyillen ja hyvästeltiin joka ilta yhä hellemmin
kädenpuristuksin, Pitou ei voinut laisinkaan käsittää, mikä oli
aiheuttanut Catherinen tunteissa tällaisen elpymisen hänen hyväkseen.
Mutta koska Pitou ei ollut uhrautuva ja rakastava palkkiota toivoen ja
vaikka hän ei tiennyt, mitkä olivat Catherinen tunteet häntä kohtaan,
oli hän entistäkin uhrautuvampi ja rakastuneempi.
Ja näin olisi jatkunut Catherinen tai Pitoun kuolemaan saakka —
Pitou olisi voinut ehtiä Filemonin ja Catherine Bancin ikään — eikä
minkäänlaista muutosta olisi tapahtunut Haramontin kansalliskaartia
komentavan kapteenin tunteissa.
Niinpä Catherinen olikin puhuttava ensimmäiseksi, kuten naiset puhuvat.
Eräänä iltana hän ei tarjonnutkaan kättänsä, vaan tarjosi otsansa.
Pitou arveli Catherinen olevan hajamielisen. Hän oli liian rehti mies
eikä käyttänyt hyväkseen toisen hajamielisyyttä.
Hän väistyi askelen taaksepäin.
Mutta Catherine ei ollut päästänyt hänen kättänsä. Hän veti Pitoun
lähemmäksi ja tarjosi hänelle, ei enää otsaansa, vaan poskensa.
Pitou epäröi yhä enemmän.
Pikku Isidor huomasi hänen epäröintinsä ja sanoi:
"Mutta suutele nyt mammaa, pappa Pitou."
"Voi, hyvä Jumala!" sopersi Pitou ja valahti kuolonkalpeaksi.
Ja hän painoi kylmät, värisevät huulensa Catherinen poskelle.
Silloin Catherine otti lapsensa, pani sen Pitoun syliin ja sanoi:
"Annan teille lapsen, Pitou. Tahdotteko ottaa hänen mukanaan myöskin
äidin?"
Nyt meni Pitoun pää pyörälle. Hän sulki silmänsä ja puristaen yhä
lasta rintaansa vasten hän vaipui tuolille ja huudahti sillä sydämen
herkkyydellä, jonka vain sydän ymmärtää:
"Voi, herra Isidor, voi, rakas herra Isidor, kuinka minä teitä
rakastankaan!"
Isidor sanoi Pitouta pappa Pitouksi, mutta Pitou sanoi varakreivi de
Charnyn poikaa herra Isidoriksi.
Ja koska Pitou tunsi, että poikaansa rakastaen Catherine halusi
häntäkin rakastaa, hän ei sanonutkaan Catherinelle:
"Voi, kuinka minä rakastan teitä, neiti Catherine!"
Vaan hän sanoi Isidorille:
"Voi, kuinka minä rakastan teitä, herra Isidor!"
Kun näin oli päästy selville, että Pitou rakasti enemmän Isidoria kuin
Catherinea, puhuttiin avioliitosta.
Pitou sanoi Catherinelle:
"Minä en vaadi teitä kiirehtimään, neiti Catherine. Määrätkää te aika.
Mutta jos haluatte tehdä minut ylen onnelliseksi, älkää määrätkö aikaa
kovin kauaksi."
Catherine määräsi kuukauden.
Kolmen viikon perästä Pitou lähti juhlapuvussaan kunnioittavalle
tervehdyskäynnille täti Angéliquen luokse ilmoittaakseen tälle
menevänsä piakkoin naimisiin Catherine Billotin kanssa.
Täti Angélique näki jo kaukaa sisarensa pojan tulevan ja riensi
sulkemaan ovensa.
Mutta Pitou jatkoi matkaansa tuota epäystävällistä ovea kohden ja
koputti sille leppeästi.
"Kuka siellä?" kysyi täti Angélique kaikkein käreimmällä äänellään.
"Minä täällä, sisarenpoikanne, täti Angélique."
"Mene tiehesi, syyskuunmurhaaja!"
"Täti", jatkoi Pitou, "tulin ilmoittamaan teille uutista, joka teidän
pitäisi olla ilahduttavaa kuulla, koska se merkitsee minun onneani".
"Entä mikä se uutinen on, jakobiini?"
"Avatkaa ovi, niin minä sanon sen."
"Sano oven takaa. Minä en avaa oveani sinunlaisellesi sanskulotille."
"Onko se viimeinen sananne, täti?"
"Se on minun viimeinen sanani."
"Hyvä on, pikku täti, minä menen naimisiin."
Ovi aukeni kuin taikaiskusta.
"Kenen kanssa, onneton?" kysyi täti Angélique.
"Neiti Catherine Billotin kanssa", vastasi Pitou.
"Voi, sinua kurjaa, sinua viheliäistä, sinua brissotistia! Sinä aiot
naida sen hunningolle joutuneen tyttöletukan! Mene matkaasi, onneton!
Minä kiroan sinut!"
Ja juhlallisesti täti Angélique kohotti keltaiset, kuivettuneet kätensä
sisarensa poikaan päin.
"Täti", sanoi Pitou, "te käsitätte hyvin, että olen liian tottunut
kirouksiinne piitatakseni tästä yhtään enempää kuin aikaisemmistakaan.
Katsoin kohteliaisuuden velvoittavan minua ilmoittamaan teille
avioliitostani. Olen sen ilmoittanut ja kohteliaisuuden vaatimus on
täytetty. Hyvästi, täti Angélique!"
Pitou kohotti kätensä sotilaallisesti kolmikolkkahattunsa reunalle,
kumarsi täti Angéliquelle ja jatkoi matkaansa Pleuxin halki.