Jotta jälkimaailma näkisi, että äänestettiin, ellei vihalla niin
ainakin pelotta, päätettiin äänestys toimittaa julkisesti.
Muuan girondelainen, nimeltään Birotteau, ehdotti, että kukin edustaja
nousisi puhujapaikalle ja lausuisi lujalla äänellä tuomionsa.
Muuan vuorelainen, Léonard Bourdon, meni pitemmälle: hän vaati, että
äänestyspäätökset allekirjoitettaisiin.
Muuan oikeistolainen vihdoin, Royer nimeltään, ehdotti, että
virkamatkoilla olevista edustajista laadittaisiin luettelo ja että
syyttä poissaolevia konventinjäseniä nuhdeltaisiin ja heidän nimensä
lähetettäisiin departementteihin nähtäväksi.
Ja sitten alkoi tämä suuri ja hirveä istunto, jota kesti
seitsemänkymmentäkaksi tuntia.
Istuntosali esitti tällöin omituisen katseltavan, joka sointui huonosti
siihen, mitä tapahtui.
Tapahtui jotakin surullista, synkkää, kaameaa, mutta istuntosalissa ei
havainnut murhenäytelmän merkkiäkään.
Sen peräpäähän oli laitettu aitioita, joissa Pariisin kauneimmat
naiset, talvipuvuissaan, yllä sametit ja turkikset, söivät
appelsiineja, särpivät jäätelöä.
Miehet kävivät heitä tervehtimässä, puhelivat heidän kanssansa,
palasivat paikoilleen ja vaihtoivat kaikenlaisia merkkejä. Olisi voinut
luulla istuvansa jossakin italialaisessa teatterissa.
Varsinkin vuoren puoli herätti huomiota loisteliaisuudellaan.
Vuorelaisten joukossa istuivat näet miljoonamiehet. Orléansin herttua,
Lepelletier de Saint-Fargeau, Hérault de Séchelles, Anacharsis
Cloots, markiisi de Châteauneuf. Kaikki nämä herrasmiehet olivat
varanneet hempukoilleen parvekepaikat; naiset saapuivat liehuvin
kolmivärinauhoin, esittivät erikoiskortit — tai suosituskirjeet
vahtimestarille, jotka toimittelivat aitioitten vartijan virkaa.
Kansalle varatut yläparvekkeet olivat alati täynnä näiden kolmen päivän
aikana. Siellä juotiin kuin nurkkakapakassa, syötiin kuin ravintolassa
ja rupateltiin kuin jossakin kerhossa.
Ensimmäiseen kysymykseen: Onko Ludvig syyllinen? kuusisataa
kahdeksankymmentakolme ääntä vastasi: On.
Toiseen kysymykseen: Vedotaanko konventin tuomiosta kansanäänestykseen?
kaksisataa kahdeksankymmentäyksi vastasi myöntävästi, neljäsataa
kaksikymmentäkolme kieltävästi.
Sitten tuli kolmas kysymys, vakava kysymys, ratkaiseva kysymys:
Minkälainen rangaistus?
Tämä kysymys tuli esille kolmantena päivänä kello kahdeksan illalla,
alakuloisena, sateisena, kylmänä tammikuun päivänä. Kaikki olivat
kyllästyneitä, kärsimättömiä, väsyneitä. Sekä näyttelijöitten että
katsojien voimat olivat menehtyneet viisiviidettä tuntia kestäneen
istunnon aikana.
Edustajat nousivat vuoronsa jälkeen puhujalavalle ja esittivät jonkun
neljästä rankaisumuodosta: vankeuden — karkoituksen — kuoleman, joka
alistettaisiin kansan ratkaistavaksi — ehdottoman kuoleman.
Kaikki hyväksymis- ja paheksumisilmaisut oli ankarasti kielletty, mutta
siitä huolimatta kansan parvekkeet murisivat, kun kuului joku muu
tuomio kuin ehdoton kuolema.
Kerran silti näitäkin kahta sanaa seurasi murina, huudot ja
vihellykset. Silloin näet kun Filip Egalité nousi puhujalavalle ja
sanoi:
"Yksinomaan velvollisuudentunnosta ja vakuutettuna siitä, että kaikki
ne, jotka ovat rikkoneet tai rikkovat kansan majesteettia vastaan,
ansaitsevat kuoleman, minä äänestän kuolemaa."
Tämän hirveän äänestyksen aikana muuan sairas edustaja, Duchâtel,
kannatti itsensä konventtiin, yömyssy päässä, aamunuttu yllä. Hän tuli
äänestämään karkoituksen puolesta. Äänestys hyväksyttiin, koska se
osoitti suvaitsevaisuutta.
Vergniaud, joka oli toiminut puheenjohtajana elokuun 10 päivänä, johti
kokousta tammikuun 19 päivänäkin. Julistettuaan viraltapanon hän
joutuisi julistamaan kuolemantuomionkin.
"Kansalaiset", sanoi hän, "te olette nyt suorittaneet suuren
oikeustehtävän. Toivon, että inhimillisyys velvoittaisi teitä mitä
hartaimpaan äänettömyyteen. Kun oikeus on puhunut, kuultakoon silloin
ihmisyyden ääntä."
Ja hän luki äänestyksen tuloksen.
Seitsemästäsadasta kahdestakymmenestäyhdestä äänestä kolmesataa
kolmekymmentäneljä oli puoltanut karkoitusta tai vankeutta ja
kolmesataa kahdeksankymmentäseitsemän kuolemaa — niistä toiset ilman
lykkäystä, toiset jonkun päivän lykkäystä.
Kuolemaa äänestäneitä olisi siis viisikymmentäkolme enemmän kuin
karkoitusta puoltaneita.
Mutta kun näistä viidestäkymmenestäkolmesta ottaa pois ne
neljäkymmentäkuusi ääntä, jotka olivat kannattaneet lykkäytyvää
kuolemaa, jäi ehdottoman kuoleman kannalle seitsemän äänen enemmistö.
"Kansalaiset", sanoi Vergniaud äänessä syvän tuskan sävy, "minä
julistan konventin niinessä, että Ludvig Capet on tuomittu kuolemaan!"
Äänestys oli toimitettu lauantai-iltana, tammikuun 19 päivänä, mutta
vasta sunnuntaina, tammikuun 20 päivänä, kello kolme aamusella,
Vergniaud julisti äänestyksen tuloksen.
Sillävälin Ludvig XVI, joka oli täydellisesti eristetty, kunnes hänen
kohtalonsa saataisiin ratkaistuksi, yksinään, etäällä vaimostaan ja
lapsistaan — hän oli kieltäytynyt tapaamasta heitä kiduttaakseen
sieluaan, niinkuin katuva munkki kiduttaa lihaansa — odotteli
tuomiotaan täysin välinpitämättömänä, siltä ainakin näytti, ja pani
elämänsä ja kuolemansa Jumalan käsiin.
Sunnuntaiaamuna kello kuusi Malesherbes tuli kuninkaan luokse. Ludvig
XVI oli jo noussut. Hän istui selkä päin takan reunakkeelle pantua
lamppua, kyynärpäät nojaten pöytään ja kasvot käsien peitossa.
Kun hänen puolustajansa astui huoneeseen, havahtui hän mietteistään.
"No?" kysyi kuningas.
Malesherbes ei uskaltanut vastata. Mutta vanki näki hänen masentuneista
piirteistään, että kaikki oli lopussa.
"Kuolemantuomio!" sanoi Ludvig. "Olinkin siitä varma."
Hän levitti sylinsä ja puristi kyynelehtivän Malesherbin rintaansa
vasten.
"Herra de Malesherbes", sanoi hän sitten, "kahtena viime päivänä olen
koettanut tutkia, olenko hallituskautenani voinut antaa alamaisille
aihetta pienimpäänkään moitteeseen, ja minä vannon teille, vilpittömin
sydämin ja kuin ihminen, joka on astumaisillaan Jumalan kasvojen
eteen, että olen alati katsonut kansani parasta enkä ole milloinkaan
suunnitellut mitään, joka olisi loukannut sen etuja."
Cléry vuodatti kuumia kyyneliä. Kuningasta säälitti kamaripalvelijan
tuska. Hän opasti Malesherbesin työhuoneeseensa ja sulkeutui sinne
tämän kanssa tunniksi. Sitten hän tuli takaisin, syleili vielä kerran
puolustajaansa ja rukoili tätä palaamaan illemmällä.
"Se kelpo vanhus on liikuttanut syvästi mieltäni", sanoi hän Clérylle
astuessaan huoneeseensa. "Mutta mikä teidän on?"
Tämän kysymyksen aiheutti huomio, että Cléryn koko ruumis hytisi. Näin
hän oli värissyt siitä asti kun Malesherbes oli eteisessä sanonut
hänelle, että kuningas oli tuomittu kuolemaan.
Cléry halusi peittää liikutustaan niin hyvin kuin taisi ja ryhtyi
panemaan kuntoon kuninkaan parranajotarpeita.
Ludvig XVI saippuoi leukansa itse ja Cléry seisoi hänen edessään
pidellen vesiastiaa.
Äkkiä kuninkaan posket valahtivat kalpeiksi, hänen huulensa ja korvansa
kävivät verettömiksi. Cléry pelkäsi, että kuningas voi pahoin, pani
vesiastian pöydälle ja aikoi ryhtyä tukemaan häntä. Mutta kuningas
puolestaan tarttui hänen käsiinsä ja sanoi:
"Kas niin, rohkeutta vain!"
Ja hän ajoi partansa tyynesti.
Kello kahden tienoissa saapui toimeenpaneva neuvosto ilmoittamaan
vangille tuomion.
Siinä olivat oikeusministeri Garat, ulkoasiain ministeri Lebrun,
neuvoston sihteeri Grouvelle, departementin puheenjohtaja ynnä
yleinen prokuraattori, kommuunin pormestari ja prokuraattori ja
rikostuomioistuimen yleinen syyttäjä.
Santerre astui näiden edellä.
"Ilmoittakaa toimeenpaneva neuvosto", sanoi hän Clérylle.
Cléry aikoi totella, mutta kuningas, joka oli kuullut ulkoa melua,
säästi häneltä sen vaivan. Ovi aukeni ja hän tuli käytävään.
Silloin Garat sanoi, pitäen hatun päässänsä:
"Ludvig, kansalliskonventti on valtuuttanut väliaikaisen toimeenpanevan
neuvoston ilmoittamaan teille päätökset, jotka se on tehnyt tämän kuun
viidentenä-, kuudentena-, seitsemäntenä- ja yhdeksäntenätoista sekä
kahdentenakymmenentenä päivänä. Neuvoston sihteeri lukee ne teille."
Grouvelle aukaisi erään paperin ja luki vapisevalla äänellä:
"1. Kansalliskokous julistaa Ludvig Capetin, ranskalaisten viimeisen
kuninkaan, syypääksi vehkeilyyn kansan vapautta vastaan ja valtion
yleisen turvallisuuden loukkaukseen.
2. Kansalliskonventti päättää, että Ludvig Capet saa kärsiä
kuolemanrangaistuksen.
3. Kansalliskokous julistaa mitättömäksi Ludvig Capetin
puolustuskirjelmän, jonka hänen avustajansa esittivät jutun ollessa
esillä ja jossa vedotaan kansantuomioon kansalliskokouksen tekemästä
päätöksestä.
4. Väliaikainen toimeenpaneva neuvosto ilmoittaa mainitun päätöksen
Ludvig Capetille päivän kuluessa ja ryhtyy välttämättömiin
toimenpiteihin pannakseen tuomion täytäntöön vuorokauden
kuluessa siitä hetkestä jolloin ilmoitus on tehty, ja esittää
kansalliskokoukselle pöytäkirjan heti kun tuomio on pantu täytäntöön."
Koko lukemisen ajan kuninkaan kasvot pysyivät liikkumattoman tyyninä.
Mutta kahdesti hänen piirteensä ilmaisivat tykkänään erilaista
tunteita: kuullessaan sanat: syypääksi vehkeilyyn hän hymähti
halveksivasti, ja kuullessaan sanat: saa kärsiä kuolemanrangaistuksen
hän kohotti katseensa, joka ikäänkuin liitti kuolemaantuomitun Jumalaan.
Kun lukeminen oli päättynyt, astui kuningas Grouvellen luo, otti
päätöspaperin, taittoi sen kokoon, pani sen lompakkoonsa ja otti sieltä
toisen paperin, jonka hän ojensi ministeri Garatille sanoen:
"Herra oikeusministeri, pyydän teitä esittämään tämän kirjelmän heti
kansalliskokoukselle."
Ja kun ministeri näytti epäröivän, lisäsi hän:
"Luen sen teille."
Ja hän luki äänellä, joka erosi tykkänään Grouvellen äänestä:
"Pyydän kolme päivää valmistuakseni astumaan Jumalan eteen. Pyydän
sitä tarkoitusta varten lupaa saada vapaasti tavata henkilöä,
jonka nimen ilmoitan kommuunin komisaareille, ja pyydän lisäksi,
että mainittu henkilö saa pelotta ja huolestuksetta suorittaa sen
laupeudentyön, jonka hän joutuu minun hyväkseni täyttämään.
Pyydän päästä vapaaksi siitä yhtämittaisesta valvonnasta, jonka
neuvosto on viime päiviksi järjestänyt.
Pyydän näiksi välipäiviksi valtuutta tavata omaisiani silloin kuin
haluan ja todistajitta. Toivon, että kansalliskokous hetimiten
päättäisi perheeni kohtalosta ja sallisi sen vapaasti mennä paikkaan,
jonka konventti sille määräisi.
Uskon kansan ystävälliseen huomaan kaikki henkilöt, jotka ovat
olleet palveluksessani. Niiden joukossa on moni uhrannut kaiken
omaisuutensa minun hyväkseni ja joutunut varmaankin puutteeseen.
Niiden henkilöitten joukossa oli paljon vanhuksia, vaimoja ja lapsia,
jotka elivät vain palvelustoimestaan.
Kirjoitettu Templen tornissa tammikuun 20 päivänä 1793,