Ja nyt me katsomme, mikä oli tämän juurikään kertomamme
lystillis-surullisen tapauksen seuraus.
Châteletiin teljetty Beausire tuotiin tuomioistuimen eteen, jonka
käsiteltävänä olivat erikoisesti elokuun 10 päivänä ja sitä seuraavina
päivinä tehdyt varkaudet.
Hän ei voinut kieltää: rikos oli liian ilmeinen.
Niinpä syytetty tunnustikin nöyrästi hairahduksensa ja rukoili
tuomioistuimelta armahdusta.
Tuomioistuin oli määrännyt tutkittavaksi Beausiren entisyyttä, ja kun
tämä tutkimus johti laihoihin tuloksiin, se oli tuominnut entisen
kersantin viideksi vuodeksi vankeuteen ja poltinraudalla merkittäväksi.
Beausire oli turhaan vakuutellut, että vain kunnialliset tunteet olivat
johtaneet hänet tähän varkauteen, toisin sanoin halu taata vaimolleen
ja pojalleen turvallinen tulevaisuus. Mikään ei voinut horjuttaa
tuomiota — ja koska päätöksen oli tehnyt erikoistuomioistuin, ei
tuomiosta voinut valittaa, joten se pantaisiin täytäntöön kahta päivää
myöhemmin.
Ah, miksei sitä pantu täytäntöön heti!
Kohtalo oli säätänyt, että sen päivän aattona, jolloin Beausire
piti julkisesti merkittämän, vankilaan tuotiin muuan hänen entisiä
tovereitaan. Tuttavuus uudistettiin ja luottamuksellinen yhteisymmärrys
syntyi.
Uusi vanki sanoi tulleensa pidätetyksi suurenmoisesti järjestetyn
salahankkeen takia, jonka piti puhjeta teoksi Grève-torilla tai
oikeuspalatsin aukiolla.
Salaliittolaiset kerääntyisivät paikalle huomattavan runsaslukuisena
joukkona muka katsomaan sieltä tapahtuvaa tuomitun merkitsemistä —
siihen aikaan tämä polttomerkintä suoritettiin milloin Grève-torilla,
milloin oikeuspalatsin edustalla — ja kun he kuulisivat huudon:
"Eläköön kuningas! Eläkööt preussilaiset! Kuolkoon kansa!" he
valtaisivat kaupungintalon, kutsuivat avukseen kansalliskaartin, josta
kaksi kolmannesta oli rojalisteja tai ainakin perustuslaillisia,
panisivat täytäntöön elokuun 30 päivänä tehdyn kansalliskokouksen
päätöksen kommuunin lakkauttamisesta ja toteuttaisivat vihdoinkin
rojalistisen vastavallankumouksen.
Valitettavasti tuli juuri Beausiren uuden vankitoverin antaa mainittu
merkki. Salaliittolaiset eivät tienneet hänen vangitsemisestaan
ja kokoontuisivat torille päivänä, jolloin ensimmäinen tuomittu
merkittäisiin, ja koska ketään ei olisi huutamassa: "Eläköön kuningas!
Eläkööt preussilaiset! Kuolkoon kansa!" ei kapinasta tulisi mitään.
Se oli sitäkin valitettavampaa, — lisäsi ystävä, — kun salahanketta ei
milloinkaan ollut niin hyvin suunniteltu ja kun sen onnistuminen oli
ehdottoman varma.
Beausiren ystävän vangitseminen oli lisäksi siinäkin suhteessa
valitettava juttu, että syntyneessä metakassa tuomittu voisi vapautua,
paeta ja välttää siten kaksinkertaisen rangaistuksen: poltinraudan ja
kaleerit.
Vaikkei Beausirella ollutkaan varmaa valtiollista vakaumusta, oli
hän silti aina sydämessään kallistunut kuninkuutta kannattamaan. Hän
aloitti nyt surkuttelemalla syvästi kuninkaan kohtaloa ja valitti hänen
puolestaan, kun suunnitellusta kapinasta ei tulisikaan mitään.
Äkkiä hän iski otsaansa: kirkas aatos oli välähtänyt hänen aivoissaan.
"Mutta", sanoi hän toverilleen, "minähän tässä joudunkin ensimmäisenä
merkittäväksi!"
"Niin joudutkin, ja se olisi ollut onnesi, sanon sen hoitamiseen."
"Ja sinä sanot, ettei vangitsemistasi tunneta?"
"Ei kukaan tiedä siitä."
"Salaliittolaiset siis kokoontuvat, ikäänkuin ei sinua olisi
vangittukaan?"
"Vallan niin."
"Jos joku antaisi sovitun merkin, kapina puhkeaisi?"
"Niin... mutta kukapa sen antaisi, kun minä istun vankilassa enkä voi
saada sanaa kenellekään?"
"Minä!" sanoi Beausire kuin Medea Corneillen murhenäytelmässä.
"Sinäkö?"
"Minäpä tietenkin! Minähän olen paikalla, koska minut merkitään,
häh? No niin, minä huudan: 'Eläköön kuningas! Eläkööt preussilaiset!
Kuolkoon kansa!' Se ei ole kovin vaikeaa minun mielestäni."
Beausiren toveri oli jähmettynyt ihmettelyynsä.
"Olen aina sanonut", huudahti hän, "että sinä olet nerokas mies!"
Beausire kumarsi.
"Jos sinä teet sen", jatkoi rojalistivanki, "niin sinua ei vain
vapauteta, sinua ei ainoastaan armahdeta, vaan lisäksi, kun minä
selitän, että sinä olet syynä salahankkeen onnistumiseen, sinä voit jo
ennakolta iloita kauniista palkkiosta".
"En minä sitä ajattele", vastasi Beausire mitä epäitsekkäimmän
näköisenä.
"Hitossa, et suinkaan ajattelekaan!" sanoi ystävä. "Mutta kun palkkio
tulee, neuvon sinua ottamaan sen vastaan."
"Jos sinä neuvot..." sanoi Beausire.
"Teen enemmänkin, minä kehoitan ja, tarpeen tullen, käsken sinua
hyväksymään sen", intti ystävä mahtipontisin elein.
"Olkoon menneeksi!" sanoi Beausire.
"No niin", virkkoi ystävä, "huomenna syömme yhdessä aamiaista —
vankilan päällikkö ei evänne sitä viimeistä suosionosoitusta kahdelta
toverukselta — ja me juomme kelpo pullollisen viiniä salahankkeen
onnistumiseksi!"
Beausire kyllä hieman epäili vankilan päällikön hyvää tahtoa, mikäli
se koski seuraavan päivän aamiaista, mutta, söisipä hän yksin tai
toverinsa seurassa, hän oli päättänyt pitää tälle antamansa lupauksen.
Hänen suureksi tyytyväisyydekseen päällikkö antoi luvan.
Toverukset söivät yhteisen aamiaisen. He eivät tyytyneet yhteen
pullolliseen, vaan joivat kaksi, kolme, neljä pullollista!
Neljännen pullon aikana Beausire oli raivo rojalisti. Onneksi
häntä tultiin noutamaan Grève-torille vietäväksi, ennenkuin viides
pullollinen oli tuotu pöytään Hän nousi rattaille kuin noustaan
riemuvaunuihin silmäillen halveksivasti tuota joukkoa, jolle hän
valmistaisi niin hirveän yllätyksen.
Notre-Damen sillan kulmassa muuan nainen ja pikku poika odottelivat
hänen tuloaan.
Beausire tunsi Oliva-rukan, joka itkeä vetisteli, ja nuoren
Toussaintin, joka nähdessään isänsä sotamiesten käsissä, huudahti:
"Se on oikein! Miksi löit minua!"
Beausire silmäili heitä suojelevin ilmein ja olisi liittänyt
tähän ilmeeseen eleen, joka varmaankin olisi näyttänyt hyvin
majesteetilliselta, mutta hänen kätensä oli sidottu selän taakse.
Kaupungintalon tori oli täynnä kansaa.
Kaikki tiesivät, että tuomittu tuli sovittamaan Tuilerieissä tekemäänsä
varkautta; tiedettiin niinikään jutun käsittelystä, minkälaisissa
olosuhteissa se oli tehty ja mitkä vaiheet olivat sitä seuranneet, eikä
kukaan säälinyt tuomittua.
Kun rattaat pysähtyivät häpeäpaalun kupeelle, oli vartijoilla täysi työ
pitää väkijoukkoa loitolla.
Beausire silmäili tuota kohisevaa, hälisevää joukkoa ilmein, joka
näytti sanovan: "Saattepa nähdä! Pian on käynnissä toisenlainen leikki!"
Kun hän ilmestyi häpeälavalle, puhkesi ilmoille huikea hurraa. Mutta
kun merkinnän hetki lähestyi, kun pyöveli riisui tuomitun, niin että
olkapää paljastui, ja kun hän kumarsi ottamaan tulipannusta hehkuvaa
rautaa, tapahtui, mitä aina tapahtuu: oikeuden ylevän majesteetin
edessä kaikki vaikenivat.
Beausire käytti hyväkseen tätä hetkeä, keräsi kaikki voimansa ja huusi
täyteläisellä, kaikuvalla äänellä:
"Eläköön kuningas! Eläkööt preussilaiset! Kuolkoon kansa!"
Jos Beausire oli odottanut hälinää, niin tätä huutoa seuranneet
tapahtumat ylittivät kaikki hänen toiveensa. Joukko ei kiljunut, se
ulvoi.
Hirveästi mylväisten koko tämä joukko syöksyi häpeälavalle päin.
Nyt vartiosto ei enää kyennyt suojelemaan Beausireä. Sen rivit
murtuivat, lava vallattiin, pyöveli tungettiin tieltä, tuomittu
riuhtaistiin häpeäpaalusta ja viskattiin siihen kuhisevaan
muurahaispesään, jota sanotaan väkijoukoksi.
Hänet olisi seuraavassa tuokiossa surmattu, ruhjottu, revitty
palasiksi, mutta silloin syöksyi paikalle muuan vyöhytniekka mies, joka
kaupungintalon ulkoportailta oli katsellut tuomion toimeenpanoa.
Tämä mies oli kommuunin prokuraattori Manuel.
Hänessä oli suuri määrä inhimillistä tunnetta, jonka hän usein
osasi sulkea sydämensä syvyyteen, mutta joka aina pääsi esille
tämäntapaisissa tilaisuuksissa.
Hänen onnistui tunkeutua Beausiren luokse. Hän kohotti kätensä hänen
ylitseen ja huusi kovalla äänellä:
"Lain nimessä minä vaadin haltuuni tämän miehen!"
Kansa ei aikonut totella häntä. Manuel irroitti vyönsä, heilutti sitä
väkijoukon yläpuolella ja huusi:
"Apuun, kaikki kunnon kansalaiset!"
[Tarkoituksemme ei suinkaan
ole seppelöidä Manuelia kunnian sädekehällä, tätä miestä, joka on
vallankumouksen parjatuimpia; tarkoituksemme on vain lausua totuus.]
[Michelet kertoo tapauksen seuraavasti:]
["Syyskuun 1 päivänä Grève-torilla esitettiin kauhea kohtaus. Muuan
merkittäväksi paikalle tuotu varas, joka ilmeisesti oli humalassa,
johtui huutamaan: 'Eläköön kuningas! Eläkööt preussilaiset! Kuolkoon
kansa!' Hänet riuhtaistiin siinä samassa kaakinpuusta ja olisi revitty
palasiksi; kommuunin prokuraattori Manuel juoksi paikalle, pelasti
hänet joukon käsistä ja vei hänet kaupungintaloon. Mutta hän oli
itsekin silloin kuolemanvaarassa. Hänen täytyi luvata, että kansan
valitsema jury-tuomioistuin tuomitsisi syyllisen. Tämä tuomioistuin
julisti kuolemantuomion. Viranomaiset pitivät tätä tuomiota hyvänä
ja laillisena; se pantiin täytäntöön ja mies hirtettiin seuraavana
päivänä."]
Parikymmentä miestä kiiruhti hänen ympärilleen.
Beausire pelastettiin joukon käsistä: hän oli tällöin puolikuollut.
Manuel kannatti hänet kaupungintaloon. Mutta pian uhattiin
kaupungintaloakin vakavasti: niin kiihtynyt oli kansan mieliala.
Manuel ilmestyi parvekkeelle.
"Tämä mies on syyllinen", sanoi hän, "mutta vikapää rikokseen, josta
häntä ei ole tuomittu. Valitkaa keskuudestanne tuomioistuin. Tämä
tuomioistuin kokoontukoon johonkin kaupungintalon saliin ja päättäköön
syyllisen kohtalosta. Tuomio, olkoon se millainen tahansa, pannaan
täytäntöön, mutta laadittakoon toki tuomio!"
Eikö ole omituista, että verilöylypäivän aattona muuan niistä miehistä,
joita syytetään tästä verilöylystä, pitää oman henkensä uhalla moisen
puheen?
Politiikassa on muodottomuuksia: selittäköön ne ken taitaa.
Tämä kehoitus rauhoitti väkijoukon. Neljännestuntia myöhemmin
Manuelille esitettiin kansan valitsema tuomioistuin. Siinä oli
yksikolmatta jäsentä. Nämä yksikolmatta miestä ilmestyivät parvekkeelle.
"Ovatko nämä miehet edustajianne?" kysyi Manuel kansalta.
Vastaukseksi kansa alkoi paukuttaa käsiä.
"Hyvä on", virkkoi Manuel; "koska tässä ovat tuomarit, tapahtukoon
oikeus".
Ja lupauksensa mukaan hän sijoitti tuomioistuimen erääseen
kaupungintalon saliin.
Enemmän kuolleena kuin elävänä Beausire tuotiin tämän tilapäisen
tuomioistuimen eteen. Hän yritti puolustautua. Mutta hänen jälkimäinen
rikoksensa oli yhtä ilmeinen kuin edellinenkin. Mutta kansan silmissä
se oli paljoa raskaampi.
Huutaa eläköötä kuninkaalle, kun kuningas, petturiksi julistettuna, oli
Templessä vankina, huutaa eläköötä preussilaisille, kun preussilaiset
juurikään olivat valloittaneet Longwyn ja olivat vain viidenkolmatta
penikulman päässä Pariisista, huutaa kuolemaa kansalle, kun kansa
vääntelehti kuolemantuskissaan, se oli toki hirveä rikos, joka vaati
mitä ankarinta rangaistusta!
Niinpä tuomioistuin päättikin, että syyllinen tuomittaisiin kuolemaan,
ja lisäksi, että hänen kuolintapansa tulisi rikoksen laadun mukaan
häpeälliseksi; häneen sovellutettaisiin lain poikkeusta sikäli, että
hänet hirtettäisiin ja hirtettäisiin sillä paikalla, missä rikoskin oli
tehty.
Pyöveli sai määräyksen pystyttää hirsipuun lavalle, mistä kaakinpuu oli
kohonnut.
Väkijoukko rauhoittui, kun se kuuli tämän päätöksen ja tiesi, ettei
vanki voisi päästä pakoon.
Tämä tapaus, kuten erään aikaisemman luvun lopussa sanoimme, askarrutti
kansalliskokousta.
Seuraava päivä oli sunnuntai, mikä tekisi tilanteen yhä vaikeammaksi.
Kansalliskokous ymmärsi, että oltiin menossa verilöylyä kohden.
Kommuuni tahtoi pysyä vallassa, maksoi mitä maksoi, ja verilöyly, siis
hirmu, oli siihen tarkoitukseen kaikkein varmimpia keinoja.
Kansalliskokous peräytyi kaksi päivää varemmin tekemästään päätöksestä.
Se peruutti päätöksensä.
Silloin muuan edustaja nousi puhumaan.
"Ei riitä, että peruutatte päätöksenne", sanoi hän. "Kaksi päivää
sitten sitä laatiessanne te julistitte, että kommuuni on tehnyt
isänmaalle hyvän palveluksen. Ylistys on liian epämääräinen,
sillä jonakin päivänä te voitte sanoa, että kommuuni on palvellut
isänmaata hyvin, mutta että se ja se kommuunin jäsen ei ansaitse tätä
kiitoslausetta. Silloin se ja se jäsen joutuu vainon alaiseksi. On siis
sanottava, ei kommuuni, vaan kommuunin jäsenet."
Kansalliskokous päätti tunnustaa, että kommuunin jäsenet ovat tehneet
isänmaalle hyvän palveluksen.
Samaan aikaan kun kansalliskokous äänesti tästä kysymyksestä,
Robespierre piti kommuunille laajan puheen, jossa hän huomautti, että
koska kansalliskokous inhoittavien temppuilujen avulla oli saanut
yleisneuvoston menettämään julkisen luottamuksen, tämän yleisneuvoston
oli väistyttävä ja käytettävä sitä ainoaa keinoa, joka vielä voisi
kansan pelastaa, toisin sanoin, sen oli luovuteltava valta kansalle.
Kuten aina, Robespierre oli epäselvä ja häälyväinen, mutta hirveä.
Mitä merkitsi lause: luovutettava valta kansalle?
Sitäkö, että kansalliskokouksen päätökseen alistuttaisiin ja
hyväksyttäisiin uudet vaalit? Tuskinpa vain.
Sitäkö, että lainmukainen valta poistettaisiin ja se poistamalla
selitettäisiin, että kommuuni, joka oli järjestänyt elokuun 10 päivän,
katsoi itsensä kykenemättömäksi jatkamaan vallankumouksen suurta työtä
ja uskoi kansalle työn työdentämisen?
Jos holtittomalle kansalle, jonka sydän oli tulvillaan kostoa,
uskottaisiin elokuun 10 päivän työn jatkaminen, merkitsisi se niiden
miesten teurastusta, jotka elokuun 10 päivänä olivat taistelleet sitä
vastaan ja jotka sen jälkeen oli teljetty Pariisin vankiloihin.
Sellainen oli tilanne syyskuun 1 päivän illalla. Ilmassa oli ukkosen
tuntu; uhkaava salama ja jyrinä painoivat raskaasti jokaisen mieltä.