Vaikka Maillard harppailikin nopeasti, ei hän tavoittanut Beausirea,
jonka pakoa suosi kolme seikkaa: hänellä oli kymmenen minuutin
etumatka, oli jo hämärä ja Carrousel-aukiolla liikuskeli paljon väkeä,
jonka sekaan Beausire oli kadonnut.
Mutta saavuttuaan Tuileriein puoliselle laiturikadulle Châteletin
entinen vahtimestari jatkoi silti matkaansa. Hän asui, kuten olemme
maininneet, Saint-Antoinen työläiskorttelissa, joten hän voisi kulkea
rantaa pitkin Grève-torille asti.
Neuf- ja Change-silloilla oli aikamoinen tungos: Oikeuspalatsin torille
oli järjestetty ruumiitten näyttely ja jokainen pyrki sinne toivoen tai
pikemminkin peläten tapaavansa vainajien joukosta veljen, omaisen tai
ystävän.
Maillard seurasi joukon mukana.
Barillerie-kadun ja Palais-torin kulmassa oli hänelle tuttu rohtola,
jonka hoitajaa siihen aikaan vielä sanottiin _apteekkariksi_.[Nykyisin
niiden nimi on pharmacien. Suom.]
Maillard poikkesi tämän ystävänsä luokse, istuutui ja puheli päivän
tapahtumista, sillaikaa kun lääkärit tulivat ja menivät, pyysivät
apteekkarilta siteitä, voiteita, vanua ynnä muita haavoittuneen
sitomisessa tarpeellisia välineitä — sillä vainajien seasta kuului
yhtenään parahduksia, voihkaisuja, huohottavaa hengitystä; joku
poloinen eli vielä ja tämä poloinen erotettiin heti ruumiitten
joukosta, sidottiin ja kannettiin Hôtel-Dieun sairaalaan.
Kelpo apteekkarin myymälähuoneessa oli siis jommoinenkin hyörinä
käynnissä, mutta Maillard ei häirinnyt. Ja sellaisina päivinä otettiin
mielihyvin vastaan Maillardin kaltainen isänmaanystävä, joka Citéssä ja
työläiskortteleissa haiskahti palsamilta.
Hän oli istunut apteekissa noin viisitoista minuuttia, pitkät koivet
koukussa allaan ja tekeytyen niin pieneksi kuin mahdollista, kun
myymälään astui muuan seitsemän- tai kahdeksanneljättä vuoden ikäinen
nainen, jonka mitä viheliäisintä kurjuutta ilmaisevassa puvussa vielä
näkyi entisen varallisuuden merkkejä ja jonka esiintyminen tavallaan
ilmaisi ylhäisiä tapoja, ellei juuri synnynnäisiä, niin ainakin
opittuja.
Mutta Maillardin erikoista huomiota herätti se seikka, että tuo nainen
oli tavattomasti kuningattaren näköinen. Kummastuksissaan hän olisi
huudahtanut, ellei hän olisi osannut hillitä itseään, mikä verraton
taito hänellä oli, kuten tiedämme.
Nainen talutti muuatta kahdeksan- tai yhdeksänvuotiasta poikaa. Hän
lähestyi myymäläpöytää hieman arkaillen ja koettaen parhaansa mukaan
peitellä pukunsa kehnoutta, jonka teki sitäkin silmäänpistävämmäksi
huolellisuus, millä hän kurjuudessaankin oli hoitanut kasvonsa ja
kätensä.
Vähään aikaan hän ei saanut ääntänsä kuuluville: sellainen hälinä
vallitsi hänen ympärillään. Lopulta hän sai sanotuksi rohtolan
isännälle:
"Herra, minä tarvitsisin oksettavaa lääkettä miehelleni, joka on
sairastunut."
"Mitä oksennuslääkettä haluatte, kansatar?" kysyi apteekkari.
"Mitä tahdotte antaa, herra, kunhan se vain ei maksa yhtätoista souta
enempää."
Tämä rahamäärä herätti Maillardin huomiota. Yksitoista souta oli
tarkalleen se rahamäärä, joka oli löydetty, kuten muistamme. Beausiren
taskusta.
"Miksei saa maksaa yhtätoista souta enempää?" huomautti apteekkari.
"Koska miehelläni ei ollut antaa minulle enempää."
"Valmistakaa tamariinin ja sennalehtien sekoitus ja antakaa se tälle
kansattarelle", sanoi apteekkari pääoppilaalleen.
Pääoppilaan ryhtyessä valmistamaan sekoitusta apteekkari jo vastaili
toisten kysymyksiin.
Mutta Maillardin huomio oli kokonaan keskittynyt tuohon
oksennuslääkettä haluavaan naiseen ja hänen yhteentoista
sou-kolikkoonsa.
"Kas tässä, kansatar", virkkoi apteekkioppilas, "tässä on lääkkeenne".
"Kuule, Toussaint", sanoi vaimo laahustelevalla äänellä, mikä tuntui
olevan hänen tapansa puhua, "annahan tänne ne yksitoista souta, lapsi
kulta".
"Tuossa ne ovat", vastasi pieni miehenalku.
Ja hän viskasi kourallisen vaskilantteja myymäläpöydälle.
"Tule nyt, mamma Oliva", kehoitti hän äitiänsä, "tule pian, pappa
odottaa".
Ja hän yritti viedä äitiään ulos hokien yhä:
"Mutta tule toki, mamma Oliva, tule pian!"
"Anteeksi, kansatar", virkkoi apteekkioppilas, "tässä on vain yhdeksän
souta".
"Mitä, vain yhdeksän souta?" kummasteli vaimo.
"Niin, laskekaa itse!" kehoitti oppipoika.
Vaimo laski rahat. Niitä oli tosiaankin ainoastaan yhdeksän souta.
"Mitä olet tehnyt puuttuvilla kahdella soulia, häijy lapsi?" tiukkasi
hän.
"En tiedä", vastasi lapsi. "Tule, mamma Oliva!"
"Sinun täytyy tietää, koska kerran halusit kuljettaa rahat ja koska
minä annoin ne sinulle."
"Olen ne kadottanut", selitti poika. "Lähtekäämme, tule jo!"
"Teillä on sievä poika, kansatar", virkkoi Maillard. "Hän näyttää aika
älykkäältä. Mutta on varottava, ettei hänestä kehity varas!"
"Varas!" huudahti nainen, jota pikku miehenalku oli nimittänyt mamma
Olivaksi. "Selittäkää herra, olkaa hyvä!"
"Hän ei ole suinkaan kadottanut niitä kahta souta, vaan on piilottanut
se kenkäänsä."
"Minäkö?" sanoi lapsi. "Se ei ole totta!"
"Vasemman jalan kenkään, kansatar, vasemman jalan kenkään", sanoi
Maillard.
Nuoren Toussaintin huudoista välittämättä mamma Oliva riisui kengän
hänen vasemmasta jalastaan ja löysi kengästä puuttuvat kaksi souta.
Hän antoi kolikot apteekkioppilaalle ja lähti taluttamaan poikaansa
ulos uhaten tätä rangaistuksella, joka apteekissa olevista olisi voinut
tuntua hirveällä, elleivät he olisi ottaneet huomioon sitä seikkaa,
että äidin hellyys varmaankin lieventäisi sitä melkoisesti.
Tämä sellaisenaan varsin vähäpätöinen tapaus olisi varmaankin
huomaamattomana hukkunut niihin vakaviin tapauksiin, joita silloin
elettiin, ellei tuon naisen ja kuningattaren samannäköisyys olisi
oudosti askarruttanut Maillardin mieltä.
Tämän ajatusaskartelun tulos oli, että hän lähestyi ystäväänsä
apteekkaria, käytti hyväkseen hetkeä, jolloin tämä sai hieman levähtää,
ja sanoi:
"Huomasitteko?"
"Mitä?"
"Vastikään poistuneen kansattaren yhdennäköisyyden..."
"Kuningattaren kanssa?" täydensi apteekkari nauraen.
"Niin... Olette siis huomannut sen kuten minäkin?"
"Aikoja sitten."
"Kuinka niin, aikoja sitten?"
"No, totta kai, sehän on historiallinen yhdennäköisyys.",
"En ymmärrä."
"Ettekö muista kuulua kaulanauha-juttua?"
"Ah, eihän Châteletin vahtimestari voi unohtaa sellaista juttua!"
"No, silloin te myöskin muistatte erään Nicole Leguayn, jota
nimitettiin neiti Olivaksi."
"Hitossa, se on totta! Joka kardinaali de Rohaninille esitti
kuningattaren osaa, eikö niin?"
"Ja joka eli yhdessä erään huonomaineisen vekkulin, entisen kersantin,
lurjuksen, varkaan, Beausire-nimisen miehen kanssa."
"Häh?" pääsi Maillardilta, ikäänkuin käärme olisi puraissut häntä.
"Beausire-nimisen miehen kanssa", toisti apteekkari.
"Sitäkö Beausirea hän sanoo miehekseen?" kysyi Maillard.
"Sitä."
"Ja miehelleenkö hän tuli noutamaan lääkettä?"
"Se veitikka lienee saanut vatsansa epäkuntoon."
"Oksennuslääkettä?" jatkoi Maillard miettivästi kuin henkilö, joka
on päässyt tärkeän salaisuuden jäljille ja joka ei mieli poiketa
ajatustensa kulkusuunnasta.
"Oksennuslääkettä, juuri niin."
"Ah!" huudahti Maillard ja iski otsaansa. "Siinä se on minun mieheni!"
"Mikä mies?"
"Yhdentoista soun mies."
"Mikä yhdentoista soun mies?"
"Herra se Beausire, lempo soikoon! Nyt minä sieppaan hänet!"
"Te sieppaatte hänet?"
"Niin... jos vain saan selville, missä hän asuu."
"Minä tiedän, ellette te tiedä."
"Hyvä juttu! Missä hän asuu?"
"Juiverie-kadun kuudessa."
"Tässä lähellä?"
"Parin askelen päässä".
"Niin, niin, minua ei kummastuta enää ollenkaan."
"Mikä?"
"Että pikku Toussaint varasti äidiltään kaksi sonta."
"Mitä, eikö se kummastuta teitä enää?"
"Ei. Hän on herra de Beausiren poika, niinhän?"
"Hänen ilmetty kuvansa."
"Ajosta rotukoira tunnetaan! Ja nyt, hyvä ystävä", jatkoi Maillard,
"käsi sydämelle ja sanokaa, pitkänkö ajan perästä lääkkeenne vaikuttaa."
"Vakavastiko?"
"Ylen vakavasti."
"Kahden tunnin kuluttua."
"Enempää en tarvitsekaan. Aikaa on riittävästi."
"Olette siis huolissanne herra de Beausiren terveydestä?"
"Vieläpä niin huolissani, että peläten hänen saavan huonoa hoitoa
lähden hakemaan hänelle...
"Mitä?"
"Kaksi sairaanhoitajaa. Hyvästi, ystäväiseni!"
Maillard lähti apteekista nauraa hykertäen äänetöntä naurua, sitä
ainoaa naurua, mikä milloinkaan pani kurttuihin hänen synkeät kasvonsa,
ja suuntasi kulkunsa lakaisin Tuilerieihin.
Pitou oli poissa. Kuten muistamme, hän oli seurannut Andréeta
puutarhaan kreivi de Charnyn ruumista etsimään. Mutta hän tapasi
Maniquetin ja Tellierin, jotka Pitoun poissaollessa hoitivat vartioston
päällikkyyttä.
Molemmat miehet tunsivat Maillardin.
"Ah, te, herra Maillard?" kysyi Maniquet. "No, tavoititteko miehenne?"
"En", vastasi Maillard, "mutta olen päässyt hänen jäljilleen".
"Se on onni se", virkkoi Tellier, "sillä uskallan panna veikkaa, että
hänellä oli timantit, vaikkei hänen taskuistaan niitä löydettykään!"
"Pankaa veikkaa, kansalainen, ja te voitatte", sanoi Maillard.
"Hyvä juttu!" sanoi Maniquet. "Ja ne voi saada häneltä pois?"
"Ainakin toivon saavani, jos te autatte minua."
"Kuinka voimme auttaa teitä, kansalainen Maillard? Olemme
määrättävissänne."
Maillard viittasi luutnanttia ja aliluutnanttia tulemaan lähemmäksi.
"Valitkaa osastostanne minulle kaksi taattua miestä."
"Taattuja urheina?"
"Taattuja rehellisinä."
"Oh, silloin voitte ottaa umpimähkään kenet vain!"
Sitten Désiré kääntyi vartiostoon päin ja huusi:
"Kaksi vapaaehtoista tänne!"
Toistakymmentä miestä astui esille.
"Kas niin, Boulanger", sanoi Maniquet, "tule tänne!"
Muuan miehistä erkani joukosta.
"Ja sinä, Molicar."
Toinen mies astui edellisen rinnalle.
"Haluatteko muuta, herra Maillard?" kysyi Tellier.
"En, tämä riittää. Tulkaa, kelpo miehet!"
Molemmat Haramontin kansalliskaartilaiset seurarivat Maillardia.
Maillard opasti heidät Juiverie-kadulle ja pysähtyi numero kuuden
portin eteen.
"Olemme perillä", sanoi hän. "Nouskaamme!"
Molemmat miehet työntyivät hänen kerällään porttikäytävään, sitten
portaille ja tulivat pian neljänteen kerrokseen.
Siellä herra Toussaintin huudot opastivat heitä. Pikku mies ei ollut
vielä oikein rauhoittunut saamastaan kurituksesta, joka ei ollut
lähtenyt ainoastaan äidin kädestä, sillä katsoen asian vakavuuteen
ukko Beausire oli pitänyt velvollisuutenaan esiintyä hänkin ja lisätä
kovalla, luisevalla nyrkillään muutaman sivalluksen niihin melko
pehmeihin näsäyksiin, jotka neiti Oliva raskain sydämin oli jaellut
rakkaalle pojalleen.
Maillard yritti avata ovea.
Se oli salvattu sisäpuolelta.
Hän koputti.
"Kuka siellä?" kuului neiti Olivan laahaava ääni kysyvän.
"Avatkaa lain nimessä!" vastasi Maillard.
Huoneessa syntyi lyhyt, kuiskaava keskustelu, jonka tuloksena oli,
että nuori Toussaint vaikeni, sillä hän arveli lain vaivautuvan niiden
kahden soun takia, jotka hän oli yrittänyt varastaa äidiltään; Beausire
puolestaan laski tuon kolkutuksen kotietsintöjen tiliin ja koetti
rauhoittaa Olivaa, vaikkei hän itsekään ollut vallan rauhallinen.
Lopulta rouva de Beausire teki ratkaisevan päätöksen, ja kun Maillard
aikoi koputtaa uudelleen, ovi aukeni.
Nämä kolme miestä astuivat huoneeseen neiti Olivan ja herra Toussaintin
suureksi kauhuksi. Pikku mies riensi piiloutumaan vanhan olkituolin taa.
Beausire itse makasi vuoteessa, ja hänen yöpöydällään, jota
rautajalkaan pistetty viheliäinen talikynttilä valaisi, Maillard
huomasi tyytyväisen mielin tyhjän pullon. — Lääke oli nautittu. Nyt oli
vain odotettava sen vaikutusta.
Matkalla Maillard oli kertonut Boulangerille ja Molicarille, mitä
apteekissa oli tapahtunut. Beausiren asuntoon tullessaan nämä olivat
siis täydellisesti selvillä tilanteesta.
Sijoitettuaan heidät vuoteen kumpaankin päähän Maillard tyytyikin
heille lausumaan vain seuraavat sanat:
"Kansalaiset, herra de Beausire on tarkalleen kuin se _Tuhannen ja
yhden yön_ prinsessa, joka puhui vain kun hänet pakotettiin puhumaan,
ja jonka suusta, kun hän sen aukaisi, putosi kerrallaan yksi timantti!
Kun siis herra de Beausire alkaa puhua, katsokaa tarkoin, mitä
hänen puheensa sisältää... Minä odotan teitä kaupungintalossa. Kun
tällä herralla ei ole teille enää mitään kerrottavaa, viekää hänet
Châteletiin, missä suosittelette häntä kansalaisen Maillardin taholta,
ja tuotte sitten minulle kaupungintaloon, mitä hän on sanonut."
Molemmat kansalliskaartilaiset kumarsivat nöyrän kuuliaisuuden merkiksi
ja sijoittuivat, kivääri käsivarrella, Beausiren vuoteen kumpaankin
päähän.
Apteekkari ei ollut erehtynyt. Kahden tunnin perästä lääke alkoi
vaikuttaa. Vaikutusta kesti lähes tunnin ajan, ja se oli mahdollisimman
tyydyttävä!
Kellon lähetessä kolmea aamuyöllä molemmat miehet saapuivat Maillardin
luokse.
He toivat sadantuhannen frangin arvoiset, mitä puhtaimmat timantit
herra de Beausiren oksennusliman mukana.
Maillard talletti omassa ja molempien haramontilaisten nimessä nämä
timantit kommuunin prokuraattorin virastoon. Prokuraattori antoi heille
todisteen, jossa mainittiin, että kansalaiset Maillard, Molicar ja
Boulanger olivat tehneet isänmaalle ansiokkaan palveluksen.
X