Sunnuntaina elokuun 27 päivänä iltapuolella — viisi päivää pappien
yllyttämän Vendéen kapinan puhkeamisen jälkeen, neljä päivää senjälkeen
kun kenraali Clerfayt oli kuningas Ludvig XVI:n nimessä valloittanut
Longwyn — tämä surukulkue lähti liikkeelle käyttääkseen hyväkseen niitä
salaperäisiä yleviä voimia, joita pimeä loihtii kaikkiin asioihin.
Halki niiden tuoksupilvien, jotka suitsusivat taivallettavan matkan
varrella, kulkivat ensimmäisinä elokuun 10 päivän lesket ja orvot,
valkopukuisina, uumilla piukkaan sitaistu musta vyö, kantaen vanhanajan
arkin mukaiseksi sommitellussa lippaassa anomusta, jonka rouva Roland
oli sanellut, neiti de Kéralio kirjoittanut isänmaan alttarilla ja
jonka veriset lehdet oli kerätty Mars-kentältä ja joka heinäkuun 17
päivästä 1791 lähtien oli vaatinut tasavallan julistamista.
Heidän perässään tulivat suunnattomat, mustat ruumisarkut, kuvaten
vankkureita, jotka elokuun 10 päivän illalla oli kuormattu Tuileriein
pihoissa ja jotka sitten olivat vierineet työläiskortteleihin
kuljettamiensa ruumiitten painosta vapisten. Niiden perässä kannettiin
surun ja koston lippuja, jotka vaativat kuolemaa kuolemasta. Sitten
seurasi Laki, jättiläiskuvapatsas, kalpa kupeella. Sitä seurasivat
tuomioistuinten tuomarit. Niiden etunenässä marssi se elokuun 10 päivän
vallankumous-tribunaali, joka pyyteli anteeksi, ettei se kyennyt
pudotuttamaan enempää kuin yhden pään päivässä.
Heidän jälkeensä asteli kommuuni, tämän verisen tribunaalin verinen
äiti, kuljettaen riveissään Vapauden patsasta, samankokoista kuin Lain
patsaskin. Viimeisenä tuli kansalliskokous kantaen seppeleitä, jotka
kenties lohduttavat vainajia, mutta ovat riittämättömät eläville!
Tämä joukko eteni majesteetillisen verkkaisesti, Chénierin
surusäkeitten, Gossecin surusävelten keskitse.
Osa elokuun 27 ja 28 päivän välistä yötä kului tämän surujuhlallisuuden
suorituksessa. Se oli joukkojen surujuhla? Sen aikana heristettiin
nyrkkejä autiolle Tuileries-palatsille, uhkailtiin niitä vankiloita
ja niitä turvallisia tyyssijoja, jotka oli annettu kuninkaan ja
rojalistien asuttaviksi entisten palatsien ja linnojen tilalle.
Kun sitten viimeiset lamput olivat sammuneet, viimeiset tuohukset
tukehtuneet savuunsa, lähti joukko kotiinsa.
Lain ja Vapauden kuvapatsaat jäivät yksin vartioimaan tuota suunnatonta
ruumisarkkua. Mutta koska kukaan ei vartioinut niitä, riistettiin yön
aikana molemmilta kuvapatsailta puvun alaosa. Se oli joko typeryyttä
tai pyhän häväistystä. Aamun valjetessa nämä poloiset jumalattaret
olivat vähemmän kuin naisia.
Sen nähdessään kansa alkoi raivostuneena kiljua. Se syytti rojalisteja,
ryntäsi kansalliskokoukseen, vaati kostoa, otti kuvapatsaat haltuunsa,
puetti ne uudelleen ja laahasi ne sitten Ludvig XV:n torille.
Myöhemmin giljotiini seurasi niitä samalle paikalle, ja tammikuun 21
päivänä se antoi niille täydellisen korvauksen loukkauksesta, joka
niitä oli kohdannut elokuun 28 päivänä!
Samana päivänä — elokuun 28:na — kansalliskokous oli säätänyt
kotitarkastuksia koskevan asetuksen.
Kansan seassa alkoi kierrellä huhu preussilaisten ja itävaltalaisten
armeijain yhtymisestä ja Longwyn valtauksesta, jonka oli suorittanut
kenraali Clerfayt.
Kuninkaan, ylimysten ja pappien kutsuma vihollinen oli siis tulossa
Pariisiin ja olettamalla, ettei mikään sitä pidättäisi, olisi perillä
kymmenen päivämarssin perästä.
Mitä tulisi silloin tästä Pariisista, joka kiehui kuin palava kraatteri
ja jonka purkaukset olivat kolmen vuoden aikana järkyttäneet koko
maailmaa? Sen kävisi, kuten Bouillén julkean naljaileva kirje oli
sanonut, kirje, jolle oli paljon naurettu ja jonka ennustus oli
muuttumassa todellisuudeksi — Pariisista ei jäisi kiveä kiven päälle!
Tiedettiin enemmänkin. Varmana asiana kerrottiin jostakin yleisestä,
hirveästä, säälimättömästä tuomiosta, joka tuhottuaan Pariisin
tuhoaisi pariisilaisetkin. Millä tavalla ja kenen toimesta tämä tuomio
pantaisiin täytäntöön? Kuvailemamme ajan muistiinpanot sen sanovat
teille. Kommuunin verinen käsi on mukana tässä legendassa, joka
sensijaan että kertoisi menneistä kertookin tulevista tapahtumista.
Miksei muuten tähän tarinaan olisi uskottukin? Elokuun 10 päivänä
löydettiin Tuilerieistä muuan kirje, jonka me vuorostamme olemme
lukeneet arkistossa ja jossa sanotaan:
* * * * *
"Armeijoita seuraavat tuomioistuimet, emigranttirauhanhierojat
valmistavat matkan varrella, Preussin kuninkaan leirissä, jakobiinien
oikeusjutun ja laittavat kuntoon heidän hirsipuunsa."
* * * * *
Kun siis Preussin ja Itävallan armeijat saapuisivat Pariisiin, olisi
tutkimus pidetty, tuomio julistettu, eikä olisi muuta tehtävää kuin
panna se täytäntöön.
Ja kirjeessä mainittuja asioita vahvistamaan on virallisessa
sotatiedonannossa seuraava painettu kohta:
"Sarrelouisin lähistöllä on itävaltalainen ratsuväki ryöstänyt
isänmaalliset pormestarit ja tunnetut tasavaltalaiset.
"Vangittuaan valtuustonjäseniä ulaanit ovat leikanneet heiltä korvat ja
puhkaisseet naulalla heidän otsansa."
Jos moisia tekoja suoritettiin rauhallisella maaseudulla, mitä
tehtäisiinkään vallankumouksellisessa Pariisissa?
Mitä sille tehtäisiin, ei ollut enää salaisuus.
Seuraava uutinen levisi pariisilaisten keskuuteen, se meni kaupaksi
kaikissa kadunkulmissa, se hajaantui kaikista keskuksista kaupungin
laidoille:
Liittolaiskuninkaita varten pystytettäisiin mahtava valtaistuin
entisen Pariisin raunioille. Vangitut asukkaat työnnettäisiin,
ajettaisiin, ahdettaisiin tämän valtaistuimen juurelle. Niinkuin
viimeisellä tuomiolla ihmiset jaotettaisiin hyviin ja pahoihin.
Hyvät, siis rojalistit, aateliset ja papit pantaisiin oikealle
puolelle, ja he saisivat tehdä Ranskalle mitä halusivat. Pahat, siis
vallankumoukselliset, joutuisivat vasemmalle puolelle, ja siellä he
tapaisivat giljotiinin, tuon vallankumouksen keksimän koneen, johon
vallankumous hukkuisi.
Vallankumous, toisin sanoin Ranska. Eikä ainoastaan Ranska — sillä se
ei olisi mitään, kansathan on luotu aatteitten polttouhria varten —
eikä ainoastaan Ranska, vaan lisäksi ranskalainen ajatus!
Miksi Ranska onkin ensimmäisenä lausunut sanan vapaus! Se on luullut
julistavansa pyhän asian, silmien valon, sielujen elämän. Se on
sanonut: "Vapaus Ranskalle, vapaus Euroopalle, vapaus koko maailmalle!"
Se on uskonut tekevänsä suuria vapauttaessaan maan ja nyt se onkin
erehtynyt, siltä ainakin näyttää! Ja nyt Jumala sen hylkää, kaitselmus
on sitä vastaan! Se luuli olevansa viaton ja ylevä, mutta se onkin
rikollinen ja alhainen! Se on uskonut suorittavansa suurtyön ja onkin
tehnyt rikoksen! Nyt se tuomitaan, se teloitetaan, se raahataan
maailmankaikkeuden häväistäväksi, ja maailma, jonka pelastamiseksi se
kuolee, taputtaa käsiä sen kuolemalle!
Kuten Jeesus Kristuskin, joka kuoli ihmisten pelastukseksi, kuoli
ihmisten naurun ja pilkan keskellä!
Mutta tällä kansa-rukalla lienee toki itsessään jotakin tukea
näitä ulkomaalaisia vastaan? Ehkä sitä puolustavat ne, joita se on
jumaloinut, ne, jotka se on tehnyt rikkaiksi, ne, jotka se on palkannut?
Ei.
Sen kuningas vehkeilee vihollisen kanssa ja Templestä käsin, jonne
hänet on suljettu, hän on kirjeenvaihdossa preussilaisten ja
itävaltalaisten kanssa. Ylimystö marssii sitä vastaan maan prinssien
johdolla. Papit nostattavat talonpojat kapinaan sitä vastaan.
Vankiloillensa uumenista pidätetyt rojalistit taputtavat käsiään
Ranskan tappioitten johdosta. Preussilaisten tulo Longwyyn synnyttää
ilohuutoja Templessä ja Abbayessa.
Niinpä Danton, tuo äärimmäisten päätösten mies, astuukin
kansalliskokoukseen raivosta karjuen.
Oikeusministeri luulee oikeutta voimattomaksi ja tulee vaatimaan
voimaa. Ja oikeus lähtee silloin kulkemaan voimaan nojaten.
Hän nousee puhujapaikalle, ravistaa leijonanharjaansa, kohottaa
jäntevän kätensä, joka elokuun 10 päivänä on murskannut Tuileriein
portit.
"Tarvitaan kansallista mullistusta, jos mieli despootit tuhota", sanoo
hän. "Tähän asti meillä on ollut vain näennäinen taistelu. Siitä
kurjasta leikistä ei nyt olekaan kysymys. Kansan on noustava, sen on
laumana rynnättävä vihollista vastaan ja tuhottava se yhdellä iskulla.
_Samalla on kaikki vehkeilijät pantava kahleihin ja ehkäistävä heidän
vahingolliset puuhansa!_"
Ja Danton vaatii joukkonousua, kotitarkastuksia, yöllisiä etsintöjä ja
kuolemanuhkaa jokaiselle, ken vastustaa väliaikaisen hallituksen toimia.
Danton sai kaikki, mitä hän pyysi.
Jos hän olisi pyytänyt enemmän, hän olisi saanut enemmän.
"Milloinkaan", kirjoittaa Michelet, "ei kansa ole ollut niin lähellä
kuolemaa. Kun Hollanti nähdessään Ludvig XIV:n porttiensa edessä ei
nähnyt muuta pelastusta kuin päästää tulvan valloilleen ja hukuttautua,
uhkasi sitä pienempi vaara. Sen puolella oli koko Eurooppa. Kun Ateena
näki Kserkseen valtaistuimen Salamiin rantakallioilla ja se hylkäsi
maan, syöksyi mereen ja piti vain vettä isänmaanansa, ei se ollut
niin suuressa vaarassa. Sillä oli yhä mahtava laivasto, jonka suuri
Temistokles oli järjestänyt. Se oli Ranskaa onnellisempi, sillä petos
ei piillyt sen seassa."
Ranska oli järjestämätön, rikkinäinen, kavallettu, myyty ja luovutettu!
Ranska oli kuin Ifigeneia Kalkhaan puukon edessä! Kuninkaat olivat
piirissä sen ympärillä ja odottivat vain sen kuolemaa, jotta
despotismin tuuli pääsisi paisuttamaan heidän purjeensa. Ranska kohotti
käsivartensa jumalia kohden, mutta jumalat olivat kuuroja!
Mutta tuntiessaan jo kuoleman kylmän kosketuksen se ryhtyi kokoamaan
voimiaan. Se oli väkivaltainen, hirveä kouristuskohtaus. Ja sitten tämä
elämän tulivuori syöksi uumenistaan liekin, joka puolen vuosisadan
ajaksi valaisi koko maailmaa.
Tässä auringossa on tosin veripilkku.
Syyskuun 2 päivän veripilkku! Saavumme siihen pian ja näemme, kuka
sen veren on vuodattanut ja onko se laskettava Ranskan viaksi. Mutta
sitä ennen ja lopettaaksemme tämän luvun lainatkaamme vielä pari sivua
Michletiltä.
Sen jättiläisen rinnalla tunnemme itsemme voimattomaksi ja Dantonin
lailla me kutsumme voimaa avuksemme.
Lukekaa!
"Pariisi, näytti linnoitetulta kaupungilta. Olisi voinut luulla
olevansa Lillessä tai Strassburgissa. Kaikkialla näki sotilasohjeita,
vahtisotamiehiä, sotilaallisia varusteluja, jotka olivat ennenaikaisia:
vihollinen oli vielä kahdenkymmenen tai viidenkolmatta penikulman
päässä. Mutta vakavampaa, todella liikuttavaa oli se syvä, ihmeellinen
yhteistunto, joka ilmeni kaikkialla. Kaikki pahoittelivat toisiaan,
jokainen puhui, rukoili isänmaan puolesta. Jokainen tarjoutui
pestaajaksi, kuljettiin talosta toiseen ja tarjottiin niille,
jotka voivat lähteä, kenelle univormu, kenelle aseita, yleensä
mitä oli annettavana. Kaikki olivat puhujia, kaikki saarnasivat,
kaikki paasasivat, kaikki lauloivat isänmaallisia lauluja. Kukapa
ei tuona omituisena aikana kyhännyt kirjoja, kukapa ei painattanut
kirjasia, kukapa ei naulannut julistuksia, kukapa ei esiintynyt tässä
näytelmässä? Kaikkialla esitettiin mitä lapsekkaimpia näytelmiä, joissa
kaikki esiintyivät osanhoitajina, toreilla, pestaustoimistoissa,
puhujalavoilla, missä sotamiehet kirjottautuivat. Ja kaikkialta kuului
laulua, huutoja, kaikkialla näki hyvästelyn intomielisiä kyyneliä. Ja
kaikkien näiden äänten yli kaikui sydämiä sykähdyttävä voimakas ääni,
mykkä ääni, mutta sitä täyteläisempi... Ranskan oma ääni, kaunopuheinen
kaikessa kuvannollisuudessaan, vakuuttava kaikessa traagillisuudessaan:
isänmaan vaaran pyhä ja hirveä lippu, joka liehui kaupungintalon
ikkunoista, suunnaton lippu, joka paisui tuulessa ja näytti kehoittavan
kansan legionia rientämään pikamarssissa Pyreneiltä Scheldelle,
Seineltä Reinin rannoille!
"Jos mielii saada kuvan, mitä tämä uhrautumisen hetki merkitsi, on
mentävä jokaiseen majaan, jokaiseen asumukseen ja nähtävä vaimojen ja
äitien kivut ja tuskat tässä toisessa synnytyksessä, joka oli sata
kertaa julmempi sitä synnytystä, jolloin lapsi ensimmäisen kerran
lähti verisestä kohdusta, täytyy nähdä se vanha vaimo, joka silmät
kuivina, sydän murtuneena, kerää kaikessa kiireessä ne vähäiset ryysyt,
jotka lapsi vie mennessään, vaivaiset säästöt, paastoamalla kerätyt
harvat sout, jotka hän on itseltään varastanut poikansa hyväksi, tätä
viimeisten tuskien päivää varten.
"Lähettää lapsensa tähän sotaan, joka alkoi niin vähäisin toivein,
uhrata heidät tähän äärimmäiseen, epätoivoiseen tilanteeseen oli
enemmän kuin mitä useimmat jaksoivat tehdä. He nääntyivät näihin
vaivoihinsa, tai paremminkin luonnollisen vastavaikutuksen johdosta
heidät valtasi raivonpuuska. He eivät säästelleet mitään, eivät
pelänneet mitään. Mikään kauhu ei ole johtanut sellaiseen sieluntilaan.
Mikä kauhu, kenen hyväksi kuolema tahtoo?
"Kerrotaan, että yhtenä päivänä — varmaankin elokuussa tai syyskuussa
— eräät raivostuneet naiset tapasivat Dantonin kadulla, herjasivat
häntä niinkuin olisivat herjanneet itse sotaa, syyttivät häntä
vallankumouksesta, kaikesta vuotaneesta verestä ja lapsiensa
kuolemasta, kirosivat hänet ja rukoilivat Jumalaa rankaisemaan häntä
kaikesta. Danton ei kummastellut, ja vaikka hän tunsikin ympärillään
kynsien uhkaa, hän kääntyi äkisti, silmäili noita naisia ja sääli
heitä. Dantonissa oli paljon sydäntä. Hän nousi isolle kivelle ja
heitä lohduttaakseen alkoi sättiä heitä heidän omalla murteellaan.
Ensimmäiset lauseet olivat rajut, repäisevät, rivot. Naiset vaikenivat
sanattomiksi. Hänen raivonsa, todellinen tai teeskennelty, hämmensi
heidän raivonsa. Tällä valtavalla puhujalla, vaistoihinsa ja laskelmiin
nojautuvalla puhujalla oli kansansuosionsa pohjana aistillinen ja
voimakas luonne; kaikki hänessä viittasi ruumiilliseen rakkauteen,
missä liha ja veri vallitsivat. Danton oli ennen kaikkea uros, hänessä
oli leijonaa ja verikoiraa ja paljon myöskin sonnia. Hänen naamarinsa
peloitti, hänen elehtivien kasvojensa tavaton rumuus antoi hänen
kiihkeille, puuskaisille sanoilleen eräänlaisen raisun terävyyden.
Voimaa ihailevat joukot tunsivat hänen edessään samaa, mitä pelko ja
myötätunto synnyttävät, tunsivat hänessä mahtavan siittäjän. Ja tuon
vääntyneen, hurjan naamarin alla tunnettiin sydän, tiedettiin, että tuo
hirveä mies, joka puhui vain uhkauksin, oli pohjaltaan kelpo ihminen.
Nämä kapinalliset naiset hänen ympärillään tunsivat hämärästi kaiken
sen ja sallivat hänen ripityksensä vaikuttaa heihin, antautuivat hänen
johdettavikseen, hänen hallittavikseen. Hän vei heidät, kunne ja kuinka
halusi. Hän selitti heille karkeasti, mikä on naisen, mikä rakkauden,
mikä siittämisen tehtävä. Nainen ei synnytä lasta itselleen, vaan
isänmaalle; ja siihen päästyään hän suoristihe äkkiä ja puhui kuin
olemattomalle kuulijakunnalle, kuin itselleen — siltä ainakin näytti.
Koko hänen sydämensä lähti hänen rinnastaan ja sen mukana sanat,
jotka huokuivat riehuvaa hellyyttä Ranskaa kohtaan, ja hänen oudon
näköisille, rokon merkitsemille kasvoilleen, jotka olivat rosoiset kuin
Vesuviuksen tai Etnan hohkakivi, alkoi ilmestyä isoja pisaroita — ne
olivat kyyneliä. Nämä naiset eivät voineet kestää enempää, he alkoivat
itkeä Ranskaa eivätkä itkeneet enää lapsiaan. Nyyhkyttäen he poistuivat
paikalta kätkien kasvot esiliinoihinsa."
Oi, missä olet sinä, suuri historioitsija, jonka nimi on Michelet?
Nervissä!