NÄYTELMÄ (jonkun sekakuoron jäsenten esitettäväksi aiottu).
Laaja, katollinen, avoseinäinen eteinen, josta oikealle ovet tupaan ja
karsinaan, vasemmalle pihaportaat, perälle kylätie ja näköala Lohjan
järvelle niemineen ja kirkkoineen. Sadesää.
Tuvan avonaisesta ovesta kuuluu puumiehen askartelua ja joskus
tolkutonta laulun loilotusta.
LOVIISA (kanniskelee astioita tuvan ja karsinan välillä,
yksitoikkoisella, ynisevällä äänellä lakkaamatta valitellen huoliaan):
Ja nähkääs tätäkin! Voi totta totisesti! Nähkääs! Karsinassa sadevesi
tippuu jauhoastiaan!
JUUSO (tuvasta): Siirrä peremmäs.
LOVIISA: Vai peremmäs! Hullummin se siellä tippuu. Se tippuu
maitopyttyynkin ja kerma roiskuu pöydälle.
JUUSO: No anna roiskua sitten, pianhan tästä siivilästä päästään.
LOVIISA: Voi tätä harakanpesää! Eikä katon panosta tänäkään keväänä
mitään tullut. Kohta sinä Juuso nukut seisaallesi.
JUUSO: En minä viitsi. (Tavoittelee aina vain samaa nuottia).
LOVIISA: "Et sinä viitsi". Et sinä viitsi ennenkuin omaan sänkyysi
tippuu, jos sittenkään. — "La-la-la" etkö sinä osaa sitä oikein
laulaa! Ei se niin ollut.
JUUSO: Näin sitä Aino lauloi, la-la-laa-la-la-laa.
LOVIISA: Ei se niin ollut, älä sano la-la-laa, vaan laula näin:
tra-tra-taa...
JUUSO: En minä siinä eroa tunnusta. Sitä Ainon laulua ei osaa
säntilleen enää kukaan tässä kylässä, etkö luule minun sitä kyselleen
melkein joka ikiseltä.
LOVIISA: Ei osaa sitä Ainon selkiätä laulua kukaan enää, ja meidänkin
elämämme se on Ainon kuoltua muuttunut ja lakastunut.
JUUSO: Kuoltua — sanot. Mutta jospa hän ei olekaan kuollut, vaan vielä
palaa takaisin Amerikasta.
LOVIISA: Vasta umpeen mennyttä haavaa älä revi jälleen auki. Ja jos et
laulua osaa, niin älä sitä ollenkaan laula, sydäntäni särkee sen
kuuleminen. (Menee karsinaan).
JUUSO (tulee haukotellen ja piippua poltellen tuvasta): Ah, ah, kuinka
raukaseekin tämä sateinen sää. Taitaa kohta selitä. Pitäisi tästä
joutua kauran kylvöönkin, mutta saaneeko velaksi siemeniä, kun on
kahvivelkoja niin kosolta... Ja jos kylvääkin, niin kenen hyväksi, kun
tämä mökki kuitenkin myydään.
LOVIISA (kantaa vihapäissään kissaa karsinasta): Maitopyttyyn hyppäsi,
pakana, kun rottaa ajoi, sen hunsvotti, kyllä minä sinulle nyt vitsasta
annan, ai-ai-ai... (Vie kissan pihalle): Siinä, ja siinä ja siinä sait!
JUUSO: Hävittää se pitäisi tuommoinen elukka, eihän se ole vielä yhtä
rottaa kiinni saanut!
LOVIISA: Et sinäkään niitä rotanläpiä tukkoon saa, vaikka kuinka olen
pyytänyt ... voi tätä elämää, tätä elämää ... vastalypsetty maitoni!...
PAAVOLAN ISÄNTÄ (tulee pihalta): Päivää, päivää, mitäs pahoja täällä on
tehty? Huh-huh, vettä sataa kuin saavista kaataen.
JUUSO: No jopa tulitte hyvään tarpeeseen. Me tässä juuri teistä
puhuimme, että etteköhän ostaisi koko tätä hökötystä.
PAAVOLA: Vai möisitte?
LOVIISA: Eihän se elämä tässä enää suju. Menisimme jo maantielle, siitä
vaikka maailman ympäri. Jos ulkona sataa, niin kyllä sataa sisälläkin,
nähkää Paavola itse, noin sitä vettä tulee.
PAAVOLA: Huono on katto.
LOVIISA: Eikä permantokaan ole parempi.
JUUSO: Älä sinä akka, kaupat tärvelet!
LOVIISA: Vaikka ei tätä tupaa muuten moittia saa... (Menee karsinaan).
PAAVOLA: Kestäneekö aineet siirtämistä, vanha ja pahoin lahonnut tuntuu
olevan.
JUUSO: Honkatukit ovat sitä kovemmat mitä vanhempia. No, no, ei
väkisten. — Tässä arveltiin, että jos hyvinkin Ainomme vielä elää. —
Sanokaa te, Paavola, — kyllähän te sen Ainon olitte kuullut laulavan,
kun se vielä näillä kotitanhuvilla pyöri. Vieläkö te sen hänen laulunsa
muistanette?
PAAVOLA: Ettenkö sitä muistaisi?! Niinpä se minun tunnossani aina
kieppuu kuin väkkärä vesipuron päällä. Hänen katoamistansa olen surrut,
en vähempää kuin te hänen vanhempansakaan — (kuivaa kyyneleitä) ...
eikä vähempää kuin poikani, joka hänessä morsiamensa kadotti.
JUUSO: Ei ole kuitenkaan hänen kuolemastansa sanomissa mainittu eikä
vielä papin kirjoihin merkitty.
PAAVOLA: Niinkö että vielä voisi palatakin?... Kunpa voisi, enkä
sinulta tahdo viimeistä toivonkipinää riistää, usko mitä uskot.
JUUSO: Mutta kajautappas se laulu. Sen kun jälleen mieleeni saisin.
Kajauta, jos muistat.
PAAVOLA: Mikäs, etten minä sitä muistaisi. La-la-la-laa, litulii,
lululaa...
JUUSO: E-ei, tiedätkös, ei-ei-ei...
LOVIISA (rientää karsinasta, yhtaikaa): Älkää herrannimessä, eihän se
niin ollut. Odottakaa vähän... (Menee takasin).
PAAVOLA: Minullakin on näin sateella kurkku käheänä. Mutta jos tupanne
todenperästä myydä haluatte, niin käynpä sanomassa Aku veljelleni.
JUUSO: Niin ja sano muillekin, että tulevat kauppaa hieromaan, kyllä me
nyt tämän myymme kimssuineen ja kamssuineen, jos niin tahdotaan. Ei
haluta enää tässä elää, jos sitten muualla haluttanee. Mene, Paavola,
sano kylässä, että pidämme niinkuin hiljaisen huutokaupan.
PAAVOLA: No, no, Juuso, älähän nyt noin... Jospa kokee, eipä hylkää...
Mutta niinkuin sanottu, mainitsen Aku veljelleni ja sanon Iivarille, ja
Tanelille, joka on vanhaa latorakennusta kysellyt. Ja hänpä se on
parempi laulajakin. Hän sanoo, olenko Ainon laulua oikein muistellut,
hän sen meille laulaa. Mutta tuossapa tuo näkyy menevänkin.
JUUSO (kujalle päin): Hei, Taneli, poikkeeppa taloon.
PAAVOLA: No minä sillä välin käyn veljeni ja sen Iivarin tänne. (Menee
vasemmalle): Älä päätä kauppaa ennenkuin tulemme.
JUUSO: Otahan puodista sokeria ja kahvia nimellesi, ei meille uskota.
TANELI: Tullaan, tullaan. (Tulee oikealta).
JUUSO: Sinäkö sitä vanhaa latorakennusta olet ostaaksesi kysellyt?
TANELI: Olen.
JUUSO: Osta tämä meidän hökötys.
TANELI (katselee kattoon, koputtelee seinää): Ehjää minä tahdon.
LOVIISA (karsinasta): No eikö tämä nyt sentään vanhan ladon verosta
käyne?
JUUSO: Ja paremminhan heinätkin tuulettuvat, jos on rakosia.
TANELI: Kolmesataa markkaa.
JUUSO: Älä, älä helkkarissa.
TANELI: Lyönkö pöytään?
LOVIISA: Kolmesataa! Siinäkö koko omaisuutemme!
TANELI (tarjoo kättä): Sovittu ja kättä lyöty!
JUUSO: Ei, pidetään ennen vaikka avisiooni. Ohhoh...
TANELI (istuu): Mutta totta puhuen, miksi tätä myytte? Vielä siitä
huoneen saisi.
LOVIISA ja JUUSO (huokaavat raskaasti).
TANELI: Korjatkaa katto ja tilkitkää seinät, elettävä tästä tulee.
LOVIISA: Eipä meistä enää ole eläjiksi.
JUUSO: Siitä asti kun Aino meiltä meni, eipä haluta korjatakaan,
satakoon ja tulkoon niin ulkona kuin sisälläkin...
TANELI: Onkos nyt varmasti saatu tietää se Aino hukkuneeksi?
JUUSO: No, sitähän minäkin tässä, että jospa ei olisikaan ollut sen
Tikanikin sakissa, vai miksi nuo tuota Amerikan laivaa mainitsevat.
LOVIISA: Siinä se on ollut, siinä samassa Titanikassa. Ei ole Ainomme
elävien joukossa. Meren kylmässä, pimeässä pohjassa, petokalain
hampaissa... (Rupeaa itkemään).
JUUSO: Älä alvaria ruikuta, johan olet liikaakin itkenyt. (Tanelille):
Jospa mahdottomat olisivatkin mahdollisia ja Aino vielä palaisi näille
kotimaille! Mutta sittepä tämä tupa rähjä vasta myötävä olisikin.
Tämmöiseen harakan pesään ei Ainoa otettaisi! Pois se! Tämmöiseen
sammakkoluolaan ja rottain holviin! Vai mitä sanot, Taneli?
TANELI: Sanon vain, että miksi hänen nimeänsä ei ole hukkuneiden jos ei
pelastuneidenkaan joukossa mainittu?
LOVIISA: Voi, älkää hyvät ihmiset minua repikö ja raastelko, ette häntä
puheillanne kumminkaan kuolleista herätä. Voi päiviäni! (Itkien
tupaan).
JUUSO: Se meidän muori on oikein niinkuin vähän päästään vialla tämän
asian takia. Älä sinäkään enää Ainosta puhu, antaa sen asian olla
haudattuna.
PAAVOLA (tulee kumppaniensa kanssa): No, joko Taneli on laulun teille
opettanut? Laali-tulilaa — eikös se ollut niin?
AKU ja IIVARI (tervehdittyään): La-la-laa...
JUUSO: Heretkää veikkoset. Päin seiniä.
TANELI: Eikä muorikaan kärsi nyt kuulla.
(Kaikki hiljenevät).
JUUSO: Perin väärästä päästä laulettu. Istukaahan, puhutaan asiasta,
meinaten siitä kaupasta.
IIVARI: No annan minä kaksisataa ja viisikymmentä.
TANELI: Kolmesataa on ennen tarjottu.
AKU: Eikä liikoja vielä olekaan tarjottu. Viisikymmentä lisätään.
JUUSO: Sanoo, kolmesataa viisikymmentä. Ei alle viidensadan. — Muori
hoi. Keitähän kahvit. (Antaa Paavolan tuomat kahvivehkeet tupaan).
TANELI: Olkoon sitten viisisataa, jos kaksi saa jäädä syksyyn.
PAAVOLA: Joutaisi minulta tuo summa vaikka kohtakin. (Ottaa esille
rahat).
TANELI: Kah, no ota sinä sitten, en minä hänestä suuria välitä.
AKU: Joutaa mennä minunkin puolestani.
IIVARI (yhtaikaa): Olkoon tupa siis Paavolan.
PAAVOLA (antaa rahat Juusolle).
JUUSO: Ja menköön yksin tein nyt kohta elukatkin, lehmä ja hevonen.
Muori, lehmäsi on huudon päällä.
LOVIISA (tulee sortuneena): Olkoon, olkoon. Muutan kaupunkiin sisareni
luo, kaupungin katuja lakasemaan.
JUUSO (liikutustaan peittäen): Taas se kissakin pujahti karsinaan! (Tuo
kissan karsinasta ja vie oikealle): Nyt minä sentäänkin sen pakanan
tapan!
(Kaukaa kuuluu raikas tytön laulu).
(Kaikki kivettyvät paikoilleen).
(Auringonpaiste).
JUUSO (pudottaa kissan). Mikäs se oli?!
PAAVOLA: Auringonnousu se on.
PARVI TYTTÖJÄ (juoksussa oikealta vasemmalle, iloisessa mellakassa,
liinoja huiskuttaen ja hurraata huutaen): Aino on tullut! Aino on
tullut! Tulkaa! Tulkaa!