HULIGAANI

Kun nimismies käänsi polkupyöränsä maantieltä sairaalan tielle,

juoksivat ikkunassa istuneet piiat sisälle ja samassa koko sairaala

tiesi mikä oli tulossa, sinivalkoiset hoitajattaret tiesivät,

kuuromykkä halkojen kantaja tiesi, ja yhdessä humauksessa tiesivät

myöskin kaikki sairaat, jotka viruivat valkoisissa vuoteissansa.

Sijaisjohtajattarelta sai asian kuulla vihdoin lääkärikin, joka oli

juuri jättänyt leikkaushuoneen, ja lähdössä yksityiselle

vastaanotolleen, veti eteisessä tiukkaa palttoota yllensä. Häneltä

pääsi pieni perhana, sillä nimismiehen ilmestyminen merkitsi

kuulusteluja, lääkärintodistuksia ja kirjallisia lausuntoja, sanalla

sanoen mitä kiusallisinta viivytystä.

Senvuoksi, nimismiehen päästyä eteiseen, tervehdittyä ja ilmoitettua

asiansa, tohtori ei herennytkään pingoittamasta käsiään ahtaihin

hihoihin, vaan päinvastoin tuikealla äkkiponnistuksella sai palttoon

sijoilleen ja alkoi mielenosoituksellisesti hakea keppiään.

Nuoren nimismiehen lapsekkaille kasvoille nousi tärkeyden ja

virallisuuden leima. Mutta ennenkuin hän ehti ilmaista vaatimuksensa,

löysi sijaishoitajatar tohtorin kepin ja hoputti sen vikkelästi

tohtorille, jolloin tämä sanoi:

— Eikö totta, neiti, meidän huligaanimme N:o 1 on vielä aivan mahdoton

kuulusteltavaksi?

Hienopiirteinen säätyläisneiti punehtui hieman, — ehkä siitä, että

tohtori teki hänelle, harjoittelevalle sijaisjohtajattarelle,

kysymyksen, jommoisia tehdään vain varsinaiselle johtajattarelle.

Kaikessa tapauksessa löysi kaunis neiti tohtorille jo hatunkin, ja sitä

tarjoten kiiruhti sanomaan:

— Kuume noussut aamusta, päiväkuume 39°, herra tohtori.

— No, näettekös! — rehenteli tohtori nimismiehelle, — ja te

menisitte jo kuulustelemaan! Jotakin sanomista toki pitäisi olla

meilläkin. Kenen vastuunalaisuus, sen valtakin. Järjestystä, edes

jonkinlaista, pitää olla kaikissa asioissa eikä vähimmin —

sairaaloissa...

Ja tohtori kolisteli jo ulko-ovissa. Niitä jälkeensä sulkemaan

kääntyessään hän muljahutti viimeisen moittivan katseen nimismieheen ja

sanoi:

— Haavakuumeista kuulustelemaan! Onko kuultu!

Painoi ovet kiinni ja yhä paheksuvasti hytkytellen hartioitaan

laskeutui portaita ja meni tiehensä.

Äkäilevästä tohtorista päästyään nimismies tahtoi ainakin naisväen

edessä säilyttää arvovaltansa ja hän sen vuoksi rypisti silmäkulmansa

aivan tuikean ankariksi. Kuolemanhiljaisuuden vallitessa hän alkoi

povitaskustaan kopeloida muistikirjaansa, johon sitten valmistui

seisaaltaan merkitsemään, mitä hänelle virallisiin kysymyksiin

vastataan:

— Onko sairaalassa oleva joutolainen _Frans Gideon Lindstedt_, tai

niinkuin hän Tampereen poliisiviranomaisilta saapuneissa asiakirjoissa

mainitaan, _Frans Keperi_, tai Viipurin puolessa ja tällä

paikkakunnalla tunnetaan nimellä _Ranssu_, ilmoittanut nimekseen jonkin

näistä mainituista?

Eteiseen saapuneet ja ovissa tirkkivät hoitajattaret suhahtivat kaikki

pakosalle, kun kuulustelu alkoi.

Silloin nimismies sanoi äskeiselle neidille:

— Ellen saa kysymyksiini vastausta, täytyy minun vaivata neitiä

pyynnöllä, että minut viipymättä osotetaan Ranssun huoneeseen.

Neiti viittasi silmillään, että poliisit ensin poistuisivat, ja

nimismies nyykäytti heille päätä, sanoen: Saatte mennä.

Kohta kun poliisit olivat poistuneet, tuli neiti lähemmäksi ja sanoi

kiihkeästi:

— En ole koskaan teiltä mitään pyytänyt, nyt pyydän ainoan kerran.

Jättäkää hänet rauhaan.

Nimismies katsahti neitiin hyvin kummastuneena, eikä ensin osannut

sanoa muuta kuin hyvin pitkään: Vai niin?! Mutta kun hänelle kohta

selvisi, että tuo "pyyntö" ei sisältänytkään mitään nöyrtymystä, veti

hän suunsa vähän ivalliseen hymyyn ja virkkoi:

— Pelkään pahoin, että vastaukseni tulee olemaan yhtä hylkäävä kuin

kaikki teidän vastauksenne minun muinaisiin pyyntöihini. Leikittä

puhuen, kysymyksessä on ensiluokan huligaani, kuten hallussani olevat

paperit osoittavat.

— Kuulkaahan, herra Kuusinen, ettehän sentään tahdo kieltää minua

tulemasta kanssanne vähän kävelylle, olen virkistyksen tarpeessa.

Saanko?

Nyt nimismies alkoi taas luulla, että ehkä sittenkin oli kysymyksessä

muutakin kuin vain tämä huligaani, — ehkä neiti vihdoinkin alkoi

huomata mitä oli hylännyt kun oli hänet hylännyt, ehkäpä tarkoitus

hyvinkin oli korjata entiset erehdykset ja vieläkin koettaa päästä

oikeaan säikeeseen kiinni. Eihän se turha sukuylpeyskään pitkälle auta.

— Tietysti, tietysti, hän sanoi, ja jättäen kaikki kuulustelemisaikeet

rupesi auttamaan päällysnuttua neidin ylle.

Nimismies Kuusinen ajatteli tällöin: "Kovin kalpeaksi hän on käynyt,

ehkä on rasittunut, kun on tottumaton moiseen piika-työhön, ehkä on

myöskin jo nöyrtynyt ja pitäisi suurena huojennuksena päästä vaikkapa

vain nimismiehenkin vaimoksi. Asiat alkavat ehkä kääntyä hiukan

parempaan suuntaan!"

Mutta heidän kävellessään herra Kuusinen tunsi yhä syvemmälti

harmistuvansa, sillä he olivat päässeet jo kauppalan keskukseen asti

eikä neiti Margit vieläkään osannut puhua muusta kuin yhä vain samasta

iänikuisesta huligaanistaan. Mikä ihme saattoikaan hänen mieltänsä

siihen niin sitoa? Aatelisneiti, joka huvikseen harjoittaa

laupeudentöitä! Taasko joitakin oikkuja, erinomaisuuksien tavoittelua!

Semmoista ei Kuusinen voinut lainkaan sietää, se oli peräti hänen

luontoansa vastaan, joka oli tuota jäykkää suomalaista, suorasukaista,

kohtikatsovaa lajia.

Mutta asia tuli hänelle vieläkin harmillisemmaksi, kun neiti Margit

tosissaan alkoi esittää, että hänen huligaaninsa saisi jäädä kokonaan

kuulustelematta, toisin sanoen, että tuo puukottaja ja kenties

murhamieskin parannuttuaan päästettäisiin vapaalle jalalle ja syyte

jätettäisiin nostamatta.

Kuusinen koetti selittää visapäälle, että semmoiset armahtamiset eivät

ole hänen vallassaan ja että hän menettäisi kohta virkansa, jos

kaikkialta saapuvista poliisiraporteista huolimatta antaisi Ranssun

livistää matkoihinsa nyt kun on onnellisesti joutunut kiinni.

Neiti Margitin mielestä Kuusinen olisi hyvin voinut painaa asian alas,

sillä Ranssu ei ollut tehnyt itseänsä syylliseksi muuhun kuin

tavalliseen tappeluun, sanoi Margit.

— Ja ammuskellut ja satuttanut konstaapeliin, joka on

hengenvaarallisesti haavoitettu! säesti Kuusinen ivallisesti.

Mutta tämäpä olikin se kohta asiassa, johon Margit tahtoi tulla. Hän

oli näet saanut tohtorin uudestaan tutkimaan haavoitettua konstaapelia

ja myöntämään, että vastoin alkuperäistä otaksumaa sisälmykset

olivat säilyneet verrattain vahingoittumatta, joten haavan

hengenvaarallisuudesta ei ollut varmuutta.

Kuusinen sanoi tärkeänä: — Nuo asiat minun on kuuleminen tohtorilta

itseltään. — Johon neiti Margit sanoi, että hänen hallussaan oli

tohtorin kirjallinen todistus.

Kuusinen aikoi nyt pilkallisesti kysyä, oliko neiti Margitin ehkä

aikomus esiintyä Ranssun asianajajana. Mutta käänsikin puheen

toisaanne, pysähtyi ja syvään huoaisten sanoi:

— Sanokaa, neiti Margit, mikä ihme teitä tuossa inhoittavassa

huligaanissa viehättää!

— Hän ei ole mikään inhoittava, eikä edes mikään huligaani, tietäkää

se. Vaan mikä hänessä on hyvää, on yhtä hyvää kuin kenessäkään muussa.

— Sanokaa vain: kuin teissä, herra Kuusinen.

— No niin, yhtä hyvää kuin missä pyhimyksessä tahansa.

— Ruvetkaamme siis kaikin huligaaneiksi, — sanoi Kuusinen sapekkaan

ivallisesti.

Margit sanoi rauhallisesti:

— Vaatisi sitä edes jonkinlaista miehuutta teiltäkin.

Kuusinen ei voinut käsittää mitä yhteyttä tällä lauseella oli edellisen

kanssa. Mutta sen sanottuaan Margit kääntyi ja meni hyvästelemättä

tiehensä.

Kuusinen jäi salkku kainalossa nolona katsomaan hänen jälkeensä.

Kuusiselta — miehuutta! Kuusinen oli miehuudestaan kuuluisa ei

ainoastaan tässä pitäjä pahaisessa, vaan parin kokonaisen

kihlakunnan alalla. Monta kertaa hän olikin ajatellut, että

jos hänen seikkailuistaan koottaisiin "elävät kuvat", niin niihin

odottaisi pääsyä pitemmät jonot kuin mihinkään amerikkalaiseen

salapoliisinäytelmään. Jo koko hänen harjoitteluaikansakaan ei ollut

muuta kuin alituista revolverin pauketta, takaa ajoa, villeintä

ihmismetsästystä ja monesti ylen hengenvaarallista uhkapeliä. Mutta

itsenäiseen asemaan päästyä oli juuri hänen tarmonsa, oikeastaan siis

juuri hänen urheutensa, ollut niitä hänen ominaisuuksiaan, jotka olivat

häneen suurinta huomiota kiinnittäneet. Kahdesti oli hänet mainittu

pääkaupungin sanomalehdistössä, uutisissa, jotka oli asetettu erilleen

tavallisista poliisiraporteista. Ensikerralla tosin vain taitavana

poliisikoiran käyttäjänä, mutta toisella kertaa yksistään vain hänen

mieskohtaisen, häikäilemättömän takaa-ajonsa ja lopullisen,

äärimmäisesti hengenvaarallisen rautoihin-kytkemisen vuoksi. Toisin

sanoen, miehuus oli niitä hänen ominaisuuksiaan, jotka olivat

hankkineet hänelle nimen.

Sen vuoksi nuo Margitin sanat "vaatisi sitä jotakin miehuutta

teiltäkin" mitä kipeimmin loukkasivat Kuusista. Ja loukkasivat vielä

enemmän ehkä sen vuoksi, että hän syvemmällä itsessään hyvin ymmärsi

niiden todellisen tarkoituksen, vaikkei ollut pinnemmällä ymmärtävinään

ja kuvittelikin olevansa ymmärtämättä. Mutta muutaman askeleen

kuljettuansa hän jo ajatuksissaan väitteli Margitin kanssa, ja juuri

noiden sanojen "todellista" mieltä vastaan.

Margit oli tietysti nytkin niinkuin aina ennen tarkoittanut, että

Kuusiselta puuttui miehuutta luopua nimismiehen ammatista, vaikka

Margit oli hänelle muka todistanut sellaisen ammatin halpamaisuuden.

Kun Kuusinen oli muutama vuosi sitten kiintynyt tuohon aatelisneitiin

ja tällä ei ollut näyttänyt olevan mitään hänen kanssaan

seurustelemista vastaan, olivat ihmiset sanoneet, että se nyt on

Margitin tavallisia oikkuja. Tietysti sillä tytöllä piti olla

kihlautumisessaankin jotakin erinomaista, tavallisuudesta poikkeavaa.

Ja tällä tavallisuudesta poikkeamisella tarkoitettiin sitä, että Margit

näytti aikovan valita sulhasekseen suomalaisen talonpoikaisylioppilaan,

joka harjoitteli nimismiehen tointa. Mutta Kuusinen tiesi, että tämä

aatelisneiti oli häneen suostumaisillaan oikeastakin syystä eikä vain

leikillään.

Heikkoina hetkinään oli Kuusinen nimittäin todella ollut valmis

Margitin tähden vaikkapa koko asemansa jättämään ja tuuliajolle

viskaamaan kaikki siihen asti hankkimansa elinmahdollisuudet. Niin,

vaikkapa umpimähkään myöntämään, että "antaa pahantekijäin olla",

ajattelemaan: mitä helvetin asiaa minulla niihin on, ryöstäkööt ja

pistelkööt puukoillansa niin paljon kuin ikinä haluavat! Ja

matkustamaan Margitin kanssa vaikkapa Austraaliaan, jossa Kuusinen

rupeaisi ratsastavaksi härkälaumain paimeneksi.

Semmoinen härkälaumain ylipaimenen virka oli hänellä todella ollut

tarjolla erään kapteenin kautta, joka tunsi hänen kuntonsa ja tarmonsa

Kuusisen merimies-ajoilta. Vapaa asunto, ratsuja, metsästysvälineitä,

runsas palkka, pysyvä koti eräässä Queenslandin parhaista kaupungeista

ja muuten hurja elämä villeillä aroilla — osasiko parempaa enää

toivoa! Ja kaikkein hullunkurisinta oli, että Margit olisi kaiketi

suostunut seuraamaan häntä semmoiseen seikkailuelämään! Jos Kuusinen

oikein tunnusti itselleen kaiken totuuden, niin ainoa kerta,

jolloin hän erehtymättömästi näki, että Margit todella voi

suostua häneen, oli silloin kun hän puoli leikillä esitti tuon

puhvelipaimen-suunnitelmansa. Silloin oli Margitin silmissä

hämmästyksen ohella leimahtanut eloisa välähdys: hän olisi suostunut.

Mutta jos Kuusinen oli vieläkin rehellisempi itselleen, niin hänen

täytyi myöntää, että ainoa syy, joka esti häntä — edes Margitinkaan

saamisen hinnalla — tekemästä totta tästä pilasta, oli oikeastaan vain

tuo "mitä ihmiset sanovat"! Erittäinkin mahdottomalta tuntui Kuusisesta

lähimpien toveriensa arvostelun kantaminen, puhumattakaan ylemmistään,

kuten esimerkiksi ruununvoudista, jonka hämmästynyt, Kuusisen oikeassa

arvioimisessa pettynyt ilme esiintyi Kuusiselle ilmi elävänä

kuvitelmana, aivan mahdottomana kestää ja kantaa. Koko muu maailma

olisi tehnyt juuri samanlaisen ylenkatseellisen ja yhteiskunnallisesti

ikäänkuin hautaavan ilmeen. Sellaista oli aivan mahdoton kestää jo

pelkkänä ajatuksenakin, mutta tositapauksena se oli niin sietämätöntä,

että mieluummin ajatteli vaikka hirttäytymistä. Suoraan sanoen,

Kuusisella oli tiedossa, etteivät ainoastaan hänen vähän alemmat tai

vähän ylemmät virkatoverinsa, vaan itse maaherrakin oli jo saanut

vakiintuneen käsityksen siitä, minkälainen mies Kuusinen oli sekä

virkamiehenä että ihmisenä. Tätä käsitystä ei Kuusinen tosin olisi

mitenkään voinut sanoihin pukea, mutta käsitys oli edullinen, hän tunsi

sen alituisen läsnäolon melkein niinkuin ihminen tuntee salaisimman

minuutensa asioita. Sen olivat luoneet hänen parhaat ponnistuksensa,

hänen uutteruutensa, intonsa, eikä vähimmin hänen häikäilemätön

rohkeutensa. Se oli ikäänkuin hänen sisin pyhättönsä, jota varten koko

sydän sykki, jota kaikki hänen ajatuksensa ja harrastuksensa

kasvattivat ja vaalivat. "Se Kuusinen se pitäisi saada tänne

pääkaupunkiin poliisilaitoksen palvelukseen", oli maaherra kerran

sanonut lääninsihteerille. Ja tämä lause oli painunut Kuusisen pyhätön

kauniiksi kehykseksi, kasvanut siihen kiinni olennaiseksi osaksi,

Kuusisen sinisistä silmistä alati sädehtiväksi hilpeäksi elämäniloksi

ja tarmokkaaksi varmuudeksi.

He erosivat.

Ja erosivat aikana, jona Margitin suku alkoi jo tottua heidän

kihlautumisensa ajatukseen, nähtyään sitäpaitsi, että Kuusinen oli

eteenpäinpyrkivä mies, jolla saattoi olla hyvinkin kaunis tulevaisuus

virkauralla.

Mutta kohtalo on omituinen leikkijä. Eron tultua Margit oli ruvennut

sairaanhoitoa harrastamaan. Hän kävi siinä tarkoituksessa kurssin

Helsingin kirurgisessa laitoksessa, edistyi nopeasti ja sai paikan

virkavapautta nauttivan varsinaisen johtajattaren sijaisena tämän

kauppalan sairaalassa.

Mutta ihmeellinen kohtalo saattoi Kuusisen samaan aikaan pääsemään

varsinaiseksi nimismieheksi juuri samaan pitäjään, asemapaikkanaan

samainen kauppala.

Näin jatkui heidän omituinen tuttavuutensa eli oikeammin ainainen

taistelunsa.

Pian Kuusinen sai huomata, etteivät Margitin mielipiteet hänen

toimialaansa nähden olleet vähintäkään muuttuneet.

"Ottaa rosvoja kiinni ja toimittaa ryöstöjä ihmisten luona, hyi!" Se

oli Margitin arvostelu.

Siinä oli oikeastaan kaikki, mitä neiti Margit oli koskaan sanonut

vastenmielisyytensä syistä tätä uraa kohtaan. Mutta vaikka hän ei olisi

sitäkään sanonut, kävi sama vastenmielisyys ilmi lukemattomista

tosiasioista, joita Kuusinen ei voinut väärinymmärtää. Siinä oli

Kuusisen mielestä jotakin visapäisyyttä, joka häntä suuresti

harmitti ja jonka johdosta hän olisi ollut valmis ketä tahansa muuta

nostamaan poikkiteloin polvilleen ja nasevasti vitsoittamaan kuin

pahankurista lasta. Ei saisi muka "ottaa rosvoja kiinni" eikä pitää

pakkohuutokauppoja, mutta kun kysyy mitä arvoisa neiti siis on

ajatellut rosvoille tehtäväksi, niin ei tullut mitään vastausta. Noin

ylimalkaan vain: "antaa niiden olla" tai: "ottakoot muut kiinni!"

Harmitti niin että sormia syhelmöi. Kiukku kehittyi kehittymistään,

kunnes koivuinen vitsa taas tuli mieleen, juuri sellainen notkea vitsa,

jommoisella äiti oli läimäytellyt Kuusista itseään hänen poikana

ollessaan ja jonka vaikutuksesta hän oli aina tuntenut, kuinka

kirvelevien kipujen kovimmillaan ollessa mahdottominkin visapäisyys oli

vaihtunut mitä nöyrimpään äidin tottelemiseen. Mutta Margitia ei

nähtävästi oltu milloinkaan vitsoilla kuritettu, niinkuin aatelisten

lapsia usein kuulutaan kasvatettavan.

Kaikista näistä kiukuistaan huolimatta kun Margit tylyjen sanojensa

jälkeen Kuusisen muka puuttuvasta miehuudesta läksi hyvästelemättä

tiehensä, Kuusinen oli sittenkin alakuloinen. Sillä jokin selittämätön,

peräti aiheettomalta tuntuva ystävyydentunto Margitia kohtaan ei vain

ottanut hänessä sammuakseen. Se oli tosin vain niinkuin jotakin

sisarusten välistä ystävyyttä, mutta Kuusisella se usein erittäinkin

Margitin poissaollessa muuttui myöskin "siksi" rakkaudeksi. Teki mieli

painaa päänsä Margitin rintaa vasten ja tunnustaa: "no, no, ei

kiukutella, voithan sinä olla jonkinverran oikeassakin."

Senvuoksi Kuusinen, ennenkuin yhtyi ratkaiseviin toimenpiteisiin

Ranssun suhteen, päätti vielä mennä ruununvoudin luo tiedustelemaan

tämän mieltä Ranssun asiassa ja ottamaan selvää oliko mitään

mahdollisuuksia edes johonkin määrin lieventää tämän kohtaloa —

Margitin lepyttämiseksi.

Ruununvouti oli vanhaa, juurevaa Suomen ruotsalaista herrasrotua,

Runebergin runouden kasvattama, merivahapiippujen, tuutinkien ja totien

luoma syvä basso. Sitä hän oli ollut jo M. M.:n aikoina, mutta nyt hän

oli aivan peloittavaksi tuuhistunut, sinipunertunut, ja hänen bassonsa

oli puhellessakin käynyt niin rämeä-ääniseksi, että innostuksen hetkinä

lasit kilisivät ja ikkunat tärisivät siinä talossa missä hän asui.

Kuusinen ihaili tätä ruununvoutia suuresti.

Jos Kuusisen oli vaikea särkeä sitä kuvaa, mikä maaherralla oli hänen

lupaavasta virkailija-henkilöstään, niin vielä vaikeampi, aivan

mahdotonta oli hänen särkeä sitä kuvaa, mikä tällä ruununvoudilla oli

hänestä muodostunut. Kuusinen oli kerran heidän juomatuulella ollessaan

antanut ruunun voudille sen käsityksen, että hän muutamissa asioissa

yhtyi jopa tämän ruotsinmielisyyteenkin, eikä tuotakaan vähäistä

väärinkäsitystä hän enää milloinkaan osannut saada peruutetuksi. Kuinka

hän sitten olisi muka saanut vihjatuksi tälle karhulle, tälle

ruotsalaisuudessaan ikäänkuin ahavoituneelle miehelle, jota uudet

aatetuulahdukset eivät olleet milloinkaan hipaisseetkaan, jotakin

Margitin tapaisia mielipiteitä!

Ei milloinkaan. Mutta hänellä oli toinen toivo.

Ruununvoudilla oli tapana suurella innostuksella kertoa nuoruutensa

ajoista ja omasta nimismiehyydestään Pohjanmaan pahimmin tunnetuissa

pitäjissä. Hän ei oikeastaan tunnustanut hyödyllisiksi kuin kahta

rangaistuslajia, nimittäin selkäsaunaa ja kuolemanrangaistusta. Kaikki,

mikä oli tuolta väliltä, oli pahasta. Hän haukkui silmittömästi

nykyisiä vankilajärjestelmiä pitkine rangaistusaikoineen ja

vankienlihottamisineen. "Toista oli minun aikoinani", hän sanoi, "minä

otin junkkaria kiinni kurkusta ja sanoin: pamppuako vai linnaa? Ja aimo

pamputuksen saatuaan, tainnuksista herättyään oli mies parannettu.

Saman rikoksen toistumisesta ei puhettakaan!"

Nyt toivoi Kuusinen, että mahdollisesti Ranssuakin voisi vain kaikessa

hiljaisuudessa näin tainnuksiin asti pamputtaa ja sitten laskea

menemään. Hän aikoi sopivalla tavalla tiedustaa ruununvoudin mieltä

asiasta.

Mutta vähän aikaa kuunneltuaan Kuusisen selostuksia Ranssun teoista ja

eri poliisiraporteissa lausuttuja otaksumisia ruununvouti tuli

totiseksi ja sanoi, että tässä asiassa olisi edullista saada lopullinen

tuomio viivytetyksi vuoden pari, sillä hän oli varma, että siihen

mennessä kuolemanrangaistus tulee jälleen käytäntöön. — Tuommoisia

herroja ei auta pamputus, vaan ne ovat kerrassaan lopetettavat, —

sanoi hän ja oli tyytyväinen, että hänen lauseensa lopetti kaiken

enemmän keskustelun ikävästä asiasta.

— Mutta kuuleppas, sinä Kuusinen, — sanoi hän toisella ilon äänellä,

— minä olen keksinyt sekoituksen, jonka vertaista sinun kielesi pää ei

ole vielä milloinkaan maistellut. Tule tänne!

Ja hän vei Kuusisen kansliasta omaan huoneeseensa, joka oli täynnä

tupakinsavua, hirvensarvia, pyssyjä, nahkoja ja erilaisia

tupakkavehkeitä.

Pöydällä seisoi maljakkoja, lekkereitä ja laseja. Ruununvouti oli

ilmeisesti ollut juuri uusissa sekoitushommissa, kun Kuusinen

ilmoittautui.

Hän kaasi täyteen korkean pikarillisen kellervän kuulakkaa nestettä,

tipautti siihen vielä jotakin ainetta kahdesta eri pullosta ja

peräytyen pulloineen pari askelta pöydän luota, sanoi hiljaisella ja

tahallisen onnettomalla äänellä:

— Maista!

Hiljaisella ja tahallisen onnettomalla senvuoksi, että jos olisi

pitänyt huutaa tapauksen todellista merkitystä vastaavalla äänellä,

niin siihen ei olisi ylimalkaan mikään ihmisääni riittänyt. Parempi

siis sanoa aivan hiljaa.

Jo tätä ensimmäistä pikarillista juodessaan Kuusinen tunsi, että hän

samalla joi kaikkien Margit-suhteittensa lopettajaisia.

Mutta hän tiesi vielä, että he tulevat juomaan toista vuorokautta

yhteen menoon.

* * * * *

Sairaalaan takaisin palattuaan Margit meni hiljaa sen huoneen ovelle,

missä Ranssu makasi, ja tirkisti oviraosta. Hänen täytyi hämmästyä.

Tilda oli huoneessa, polvillaan vuoteen ääressä kannattaen Ranssun

edessä peiliä ja pesuvatia. Tytön pää oli rempallaan vuodetta vastaan

ja hän itki niin, että koko hänen ruumiinsa hytki. — Ranssu oli

kohottautunut puoleksi istualleen päänaluksien varaan ja Tildasta aivan

välinpitämättömänä toimitti suu irvissä parranajelua. "Pidä oikosessa",

— kuului hän komentavan.

Jos mikä oli selvä todistus siihen, että Ranssu puolestaan ei ollut

rakastunut Tilda parkaan, niin kyllä se oli tämä hänen parranajelunsa

ja peilin edessä irvistelynsä. Ehkäpä Tilda olikin ottanut tämän

sellaiseksi todistukseksi, koska noin valtoinaan epätoivoon antautui.

Ihmeellinen oli tämä Tilda. Hänellä olisi ollut mainio sulhanen,

siisti, raitis rautatien palveluksessa matkusteleva halkojen hankkija

ja sitäpaitsi oman kylänsä paras hanurinsoittaja, joka jumaloitsi

häntä, jolle Tilda jo oli antanut suostumuksensakin. Ja nyt oli

tuntematon, raju Ranssu ilmestynyt paikkakunnalle ja pannut kaikkien

tyttöjen päät pyörälle. Tilda oli hänet nähtyään kohta ensi hetkestä

aivan poissa suunniltaan. Alkoi laiminlyödä sairaalan tehtäviä, pyrkiä

iltalomille, tuli kolkuttamaan sairaalan ovelle, kun avain oli jo

yönaulaan pantu — kaikki seikkoja, joihin hän ei milloinkaan ennen

ollut tehnyt itseään vikapääksi. Syy oli pian selvinnyt Margitille, ja

kun hän kovasti piti tästä tytöstä, niin hän päätti saada Tildan

järkiinsä, ennenkuin johtajatar ennätti erottaa hänet sairaalan

palveluksesta, jossa hän oli kuntonsa, vilkkautensa ja tavattoman

tarmonsa vuoksi tehnyt itsensä perin välttämättömäksi. Mutta Tilda

avasi Margitille sydämensä ja kertoi hänelle kaikki salaisuutensa,

jonka johdosta Margit horjahti ennakkovarmuudestaan. Päätettiin, että

Margit saisi nähdä Ranssun ja vasta sen näkemisen jälkeen sanoisi, mitä

hän Ranssusta lopullisesti ajattelee. He menivät iltamiin

Työväentalolle siinä tarkoituksessa.

Oli päätetty niin, että Margit ei ilmaise itseään, vaan on olevinaan

vain joku Tildan tovereista, joka muka oli tullut Tildan seuraksi.

Heillä oli hyvin hauskaa, kun he keksivät tämän juonen ja sitten

pukeutuivat iltamaan mennäkseen. Täytyi leikkiä toveruksia, mutta sitä

olisi kumpikin halunnut olla myös tosissaan, ja siksi oli hauskaa.

Margit ei ollut milloinkaan vielä käynyt missään työväentaloilla. He

tulivat suureen ja hyvin korkeaan saliin, joka oli kirkkaassa

sähkövalossa ja täynnänsä riveissä istuvia ihmisiä.

Tilda ja Margit istuutuivat seinämää pitkin olevalle sivupenkille eikä

kukaan pannut heihin erikoista huomiota, joten tarkoitus näytti

saavutetulta. Näytelmä oli jo näytelty ja odotettiin vain vielä puhetta

ennen tanssin alkamista.

Sillaikaa kun Tilda levottomana kurkki ihmisten päiden välitse,

nähdäkseen oliko hänen Ranssunsa saapuvilla, Margit ihmeissään

katseli ympärilleen, kattoon, seiniin, outoihin ihmisiin, punaisella

verholla suljettuun näyttämöön, punaisiin lippuihin, joista luki

työväen-osastojen, nuorisoliittojen, ammattikuntain kilpikirjoituksia.

Oli myös suuria, mustalla ja valkealla piirrettyjä muotokuvia. Marxin

ja Darwinin hän kyllä tunsi, mutta kolmatta piti kysyä Tildalta, joka

sanoi sen olevan Peepelin. Ei Margit olisi ikinä voinut aavistaa, että

työväki oli näin pitkälle ehtinyt: salin sähköisyys, punaiset verhot,

naisten tukkalaitteet, kirjavat puserot, iloinen yleisö — sorina,

hänen oma jäämisensä kaiken huomion ulkopuolelle, — kaikki tämä oli

Margitille perin uutta ja outoa.

Tildan levottomuus alkoi kasvamistaan kasvaa. Hän ei heittänyt

toivoansa, että Ranssu lopultakin vielä saapuu. Sentähden hän ei

saattanut ollenkaan Margitin puheita seurata, vaan kääntelihe jokaista

oven-aukeamista katsomaan, kuunteli jokaista äännähdystä yleisön

puolelta, ja posket punaisina kierteli päätään taapäin aivan kuin

hänellä ei olisi mitään niskanikamia ollutkaan.

Kun Tildan hanurinsoittaja oli istuutunut näyttämölavan reunalle

odotusaikaa soitolla lyhentämään, Margit äkkiä tunsi ankaran sysäyksen

kylkeensä.

— Ranssu! Ranssu! — sähähti Tilda. Mutta kuka sisälletulleista oli

Ranssu, sitä ei Margit voinut mitenkään nähdä. Niin selvää kuin

Tildasta olikin, kuka sakeassa miesjoukossa oli Ranssu, niin mahdotonta

oli Margitin häntä muista erottaa. Tildan kiihkeiden osoitusten mukaan

olisi Ranssu ollut se mies, joka kädet housujen taskuissa oli asettunut

sivuttain parvekepylvästä vasten nojalleen ja muiden puhetta

kuunnellessaan näytti koputtelevan päänsä takaraivoa pylvääseen.

Ei Margit ensin osannut tässä miehessä mitään erinomaista huomata, ja

hän alkoi ajatella, että koko se sankaruus, minkä hänkin Tildan

kertomusten vaikutuksesta oli jo kuvitellut Ranssun ympärille, ei ehkä

ollutkaan muuta kuin Tildan rakkaushuumetta. Ainoa mikä näin ensi

näkemältä saattoi herättää huomiota oli miehen paksu ruskea tukka, joka

keikarimaisesti tuprutti otsalla. Jotenkin huolimattoman puvun ainoana

juhlatilanteen merkkinä oli ohkainen, sinipunervan kirjava kaulahuivi,

joka koruttomassa solmussa riippuen peitti paidan kauluksettomuutta.

Pitemmälti joukkuetta tarkastellessa saattoi kuitenkin huomata, että

muut miehet, vaikka olivatkin puhelevinaan keskenään ja hänen

ohitsensa, nauroivat ja puhuivat vain hänen mieltänsä kysyäkseen.

Pylvääseen päätänsä koputteleva mies seisoi tuskin kuunnellen veltossa

asennossa, haluttomasti ajan kulumista odotellen, mutta hallitsi

miehistä ympäristöänsä viimeistä värettä myöten. Eikä ainoastaan

lähintä miessakkia, vaan koko yleisön oli vallannut levoton uteliaisuus

niinkuin kuuluisuuden saapuessa johonkin vähäpätöiseen kyläkokoukseen,

jossa ei kukaan ollut sellaista huomiota odottanut. Tyttöjen päät

olivat joutsenkauloina käännyksissä salin perälle, tai he kikattivat

punastuneina ja puhuivat keskenään tietämättä mitä puhuivat ja mille

nauroivat. Mutta Ranssu ei tuntunut noiden tyttöjen hallitsemisesta

niin paljon välittävän kuin miesten.

Nyt läksivät jotkut Ranssun sakilaisista hanurinsoittajaa kohden, joka

oli kylän paras soittaja. Mutta Ranssu sanoi: Älkää menkö. Ja koko sali

kuuli hänen sanansa, sillä kaikkien silmät ja korvat olivat sillä

hetkellä yhtenä näkevänä ja kuulevana. Miehet menivät sentään. He

istuivat soittajan viereen kädet lakkareissa ja puhuivat hänelle

tuupiskellen häntä, joten soittaminen kävi mahdottomaksi ja mies

herkesi. Silloin tuli siihen Ranssu ja sakilaiset antoivat hänelle

hänen suuren hanurinsa. Ja kun Ranssu alkoi soittaa, niin sakilaiset

rupesivat työntämään tuoleja salin perälle parven alle ja koko yleisö

nousi seisaallensa eikä kukaan enää odottanut puheen kuulemista, vaan

pojat rupesivat auttamaan tuolien työntämistä ja tytöt valmistuivat

tanssiin, istuen seinänvierustoille.

Tämän aikana Ranssu soitellessaan katseli hellittämättä sinnepäin missä

Tilda ja Margit istuivat, joten monet vastapäätä istujista vetivät

suorat viivat Ranssun katseen suuntaan ja alkoivat hekin tarkata heitä.

Tilda oli jotenkin tuntematon tässä tehdaskylässä, mutta Margitia ei

kukaan ollut ennen nähnytkään ja yhä vilkastuvista kyselyistä

kolmansien jopa viidensienkin vieressäistujain ylitse ei ollut mitään

apua. Tytöt kiehuivat, mutta Margit jäi salaisuudeksi.

Tilda oli onnellinen Ranssun katselemisen johdosta. Hän oli kovin

punehtunut, ei osannut istua alallaan, ja kaikessa mitä hän hoki

Margitille ei ollut rahtuakaan järkeä. Mutta Margit ymmärsi, ettei

Ranssu Tildaa katsellut, vaan häntä, Tildan tuntematonta toveria.

Loukattu hanurinsoittaja meni ravintolan puolelle järjestysmiehille

valittamaan, mutta nämä näkivät, että yleisö oli ranssulaisten puolella

eikä halunnut puhetta kuunnella, koska tanssiaika olisi sillä

lyhentynyt. He kuitenkin kielsivät Ranssua soittamasta ja alkoivat

kiivaan sananvaihdon sakilaisten kanssa, jotka olivat kerääntyneet

heidän ympärilleen ja nostelivat housujansa ja kiristelivät vöitään,

niin kuin tappelua valmistaissa, sillä järjestysmiehet vaativat

näyttämään pääsylippuja ja tahtoivat ajaa ulos pahimmin juopuneita.

Kylän oman hanurin alettua soittaa Ranssu, antamatta merkkiä tappelun

alkamiseen, jota sakilaiset häneltä joka hetki odottivat, loikkasi

pitkään hypäten Margitin viereen istumaan ja kysyi tuttavallisesti,

eikö mentäisi tanssimaan.

— Tulkaa pois, se on päissään — kuiskasi Tilda hätääntyneesti

toiselta puolelta Margitin korvaan.

Margit tahtoi nousta, mutta Ranssu oli kietaissut toisen kätensä hänen

vyötäistensä ympäri, muka tanssiin lähdön nimellä, ja veti puoleensa,

sitä lähemmäksi itseään mitä lujemmin Margit pyrki irti.

Koettaen olla katselijain huomiota herättämättä, — sillä koko sali

katseli yhtenä silmänä —, Margit pujotti kätensä selän taa ja tarttui

koko voimallaan Ranssun sormiin, saadakseen hänen kätensä irtautumaan.

— Vai on täällä liian valoisa tanssia Ranssun kanssa! — sanoi hän

hellittäen hetkeksi kätensä. Samassa hän nousi ja päästi huikean

vihellyksen. Kaikki sähkövalot sammuivat. Salissa syntyi suuri hälinä

ja kuului kauhun kirkaisuja kaikkien yhtaikaa törmätessä oven puolelle.

— No nyt ei näe kukaan, — kuuli Margit Ranssun sanovan ja tunsi

käsivarren kaulansa ympärillä. — Ovi lukkoon ja tanssit käymään! —

kuului Ranssun ääni huutavan sakilaisille.

Sillä aikaa joku tempasi Margitia kädestä syrjään ja hän pääsi

notkistumaan Ranssun käden alta.

— Tulkaa tämän kautta, minä vien, — kuiski Tilda, joka oli hänet

irtitemmannut. Ja he riensivät näyttämöä kohden, jolla puolen salia ei

ollut tungeskelevia, kiipesivät lamppujen yli ja verhon välitse

lavalle, laskeutuivat jyrkkiä rappusia myöten ravintolan puolelle,

pujahtivat keittiöön ja siitä joutuivat kivijalan kellariin.

Vielä nykäys ja Tilda sai pienen oven saranoiltaan ja niin suurelle

raolle, että siitä hyvin mahtui ulos.

Ulkona oli kuudan. Oven edessä oli suuria ja pieniä pakkilaatikoita,

niiden takana roskaläjä tappuroita, höylävilloja, säilykepurkkeja,

käärepapereita, pullojensirpaleita, ja koko läjän takana korkea töyräs,

jonka ylintä pintaa matala ovi ei näyttänyt.

— Tästä vain juoksette tielle, sanoi Tilda jättäytyen, ja Margitin

kysymykseen, eikö hän aikonut paeta mukana, purskahti itkemään.

— Kyllä se nyt taas joutuu poliisien käsiin, voivotteli Tilda, — ja

kuka tietää, mitä se vielä tänä yönä tekee!

Tilda juoksi samoja portaita ylös takaisin Ranssuansa etsimään ja

hillitsemään, jos semmoiseen suinkin vielä oli aikaa, mutta ylhäältä

kuului jo tappelun rääkynää. Lattiapalkit tömisivät ja hanurin ääni

erottui melun keskeltä vain kaukaisena aavistuksena.

Margitin oli edessä pakkilaatikkojen ylitse roskaläjille kiipeäminen.

Hän koetti siirtää suurinta laatikkoa tieltään, mutta se ei onnistunut.

Silloin kuului useita selviä revolverinlaukauksia ylhäältä salista eikä

Margitin auttanut kiireessä enää muu kuin suinpäin heittäytyä

pakkilaatikon päälle ja kiivetä ylitse. Alussa kävi kaikki hyvin.

Toisella kädellä hän piti hameitaan koholla, toisella tarrautui

kaikkiin mahdollisiin rakosiin vetääkseen itsensä ylös. Polvet

tahtoivat luisua jyrkältä pinnalta, ja päälliseksi häntä rupesi

naurattamaan kun hän odottamatta tuli ajatelleeksi, mitähän hänen

paroonilliset omaisensa sanoisivat, jos näkisivät hänen yöllä

kiiveskelevän pakkilaatikkojen yli ja vielä "työväentalon"

takakäytävistä tullen!

Ennenkuin hän siitä suuresta laatikosta selvisi, tapahtui vielä

semmoinen onnettomuus, että pöksyjen pitsit tarttuivat naulaan eikä

hänellä ollut vapaata kättä niitä selvittämään. Kiukuissaan hän antoi

pitsien repeytyä, mutta polvea poisnykäistessä sama naula repi pitkän

naarmun hänen jalkaansa. Joten Margit, ennenkuin pääsi törmän rinteelle

istumaan, itki kiukusta ja naarmun kirvelystä. "Kyllä vain sitä jos

johonkin joutuu", ajatteli hän hienossa kapinassa omia aatteitaan ja

aikeitaan vastaan. Ja meni pitkä aika ennenkuin hän sai selitetyksi

itselleen, etteihän tapaus heittänyt mitään varjoa "alemman kansan"

ylitse, vaan että oli kysymys vain tunnetusta huligaanista, Ranssusta,

joten tuossa katkerassa loukkaantumisessa, mikä painoi hänen

sydänalaansa tapauksen johdosta kaikkia sivistymättömiä kohtaan, ei

ollut vähintäkään oikeutusta. Hänen omaisensa ne kyllä aina jostakin

esimerkistä olivat valmiit tuomitsemaan koko alemman säädyn, mutta

juuri sitä hän, Margit, ei saanut tehdä. Ja täysin lohdutettuna hän

hypähti töyräältä, löysi polun ja pian pääsi tielle, joka vei

kirkonkylään. Hänen ilokseen oli siinä muitakin iltamista tulijoita

menossa kirkonkylään. Tytöt kertoivat ristiriitaisesti, toiset, että

sakilaiset olivat ampuneet konstaapelin, toiset, että konstaapelit

olivat ampuneet Ranssun, ja kolmannet, että Ranssu oli puukottanut

hanurinsoittajaa ja kahta järjestysmiestä.

Sairaalassa oli onneksi kaikki järjestyksessä Margitin palattua. Tildaa

odottamatta hän saattoi mennä omaan huoneeseensa nukkumaan, päivystäjä

ei sanonut yhdessäkään huoneessa valvottavan.

Unesta vain ei tahtonut tulla mitään.

Margit kutsui jälleen esille tuon hyväntunteensa, selittäen itselleen

yhä ja yhä uudestaan kuinka hänen kiintymisensä kansanlapsiin oli

jäänyt koskemattomaksi entiselleen. Siihen hänen kiintymiseensähän

perustui koko hänen nykyinen elämänsuuntansa, hänen olentonsa koko

erikoisuus, ja sekö olisi horjahtanut yhden ainoan tapauksen tähden!

Tavallisesti Margit heti nukkui, kun oli vain saanut järjestykseen ja

tasapainoon ajatuksensa. Mutta tunti kului toisensa jälkeen, eikä unta

tullut silmiin. Ennen nukkumista ajatukset menivät omille teilleen.

Kun hän, jaksamatta yhtämittaa yritellä pysyä sillä ajatusten tasolla,

missä hänen oli hyvä olla ja mistä uni tavallisesti tuli, päästi

kiristetyt langat valtoimiksi, menivät hänen ajatuksensa heti Ranssuun,

eli juuri siihen mitä hän koetti työntää niistä erilleen. Ilmi elävästi

hän jälleen näki Ranssun seisovan selin pylvään nojassa, kädet

lakkarissa ikäänkuin tahallisesti välinpitämättömyyttään korostaen.

Hänen verkalleen koputtaessaan päänsä takaraivoa pylvääseen tuli kurkun

suuri aataminomena erikoisesti näkyviin. Kasvojenpiirteet näyttivät

uhmaavan yleistä huomiota, ja kuitenkin siitä juovan omaa elämäänsä.

Huulet väreilivät tämän uhman nautinnosta. Ja sitten näki hänen

kävelevän salin läpi kevyesti kuin kissa, ruumiin liukuessa eteenpäin

ottamatta mitään osaa askelten nytkähdyksiin. Varmaan tämä notkea

käyntitapa johtui hänen tottumuksestaan liikkua katoilla, sillä hän oli

levysepänsälli. Ja Margit tapasi omat huulensa hymyämästä tiedotonta

ihailua, juuri samaa, jota hän oli yleisössä niin moittinut, sillä

olihan aivan ilmeistä, että juuri tuo yleisön ihailu se yllyttikin

Ranssua tuossa arveluttavassa sankarillisuudessa. Tyttöjen

kauhunkiljahduksissa oli ainakin puoleksi myöskin ihastusta, ja pojat

eivät näyttäneet edes salaavankaan ylpeyttänsä siitä, että saivat olla

Ranssun seurassa tai vain läheisyydessäkin. Kauhuissaan Margit

tempautui irti tuosta luvattomasta mielentilastaan ja koetti uudelleen

tunnelmoitua omaan luvalliseen ja viileään maailmaansa. Mutta se rupesi

olemaan yhä mahdottomampaa. Sen sijaan hän ajatteli Ranssun

kaunismuotoisia sormia, kun tämä, luullen Margitia Tildan toveriksi,

istuutui viereen ja antoi kätensä olla Margitin polvella. Ja hänen piti

tunnustella sitä paikkaa selkäpuolen vyötäisillä, mitä Ranssun käsi oli

painanut. Tuohon, — ei, vähän alemmaksi, tuohon noin.

Juuri sinä hetkenä, kun uni vihdoin olisi tullut pelastamaan Margitin

hänen omavaltaisten ajatustensa kidasta, ryntäsi päivystävä hoitajatar

hänen huoneeseensa ilmoittaen, että neljä haavoitettua oli tuotu

sairaalaan sidottaviksi. Yksi näistä oli niin pahasti runneltu, että

lääkärin oli mitään tavanmukaisia pesuja ja puhtaisiin paitoihin panoja

odottamatta vain revittävä miehen omat vaatteet ja ryhdyttävä haavojen

sitomiseen.

Se oli Ranssu itse.

Hän oli tämän ajan tiedotonna, ja vain kyljestä kuulaa tunnusteltaessa

ja ulos vedettäessä näytti houreissaan purevan hammastaan, suupielet

vaahdossa.

Lääkärin lähdettyä hoitajattaret varovasti pesivät hänen ruumiinsa,

pukivat valkoisiin alusvaatteisiin ja nostivat lakanan päällä

vuoteeseen. Hän ei tullut tajuihinsa. Verenvuoto oli saatu tyrehtymään,

mutta vuoto oli kalman kalpeudesta päättäen ollut tavattoman runsas.

Margit katseli nukkuvaa. Kaunismuotoiset, kellertävän valkoiset sormet

näkyivät lakanantaitoksella. Ja öiset tunteet tulvahtivat Margitin

sydämeen sellaisella voimalla, että hän oli mennä tainnoksiin. Sitten

veri hyökkäsi päähän ja hän selvisi pyörrytyksestä.

Hän koetti tehdä itsellensä tiliä tästä tunteesta, jolla oli noin suuri

ja odottamaton vaikutusvalta koko hänen fyysilliseen olentoonsa ja

aivan siitä hetkestä asti kuin Ranssu oli pannut kätensä hänen

vyötäisilleen. Mutta ei hän siinä parhaallakaan tahdolla voinut havaita

mitään hävettävää. Se oli kohta vaihtunut vain äidilliseksi

hellyydentunteeksi ja oli tällä hetkellä pelkkää sitä tunnetta ilman

vähintäkään vivahdusta aistillisuuteen. Teki vain sanomattomasti mieli

ottaa nuo kädet omiinsa, lämmittää niitä, painautua aivan lähelle hänen

päätänsä, silittää tukka pois otsalta ja sanoa: oma, oma poikaseni, on

muutakin kuin ihmisten ihastus, on muutakin minkä edessä olla, on se

Suuri Sisällinen, joka katsoo ja näkee kaiken ja rakastaa sinun

sankaruuttasi. Teki mieli itkeä yhdessä ja yhdessä kääntyä kohti

aurinkoa.

Margitin katsellessa Ranssua näiden tunteiden vallassa tämän silmät

alkoivat liikkua luomien alla, hän käänsi päätänsä ja silmät avautuivat

raoilleen. Hän katsoi Margitia kohden ensin ikäänkuin mitään

ymmärtämättä, mutta sitten otsa rypistyi niinkuin tuskasta ja hänen

päänsä teki turhan yrityksen kohottautua alukselta. Hän oli ilmeisesti

tuntenut Margitin. Tämä ponnistus oli sairaalle liikaa. Silmäluomet

painuivat taas umpeen ja verettömän kalpeille kasvoille levisi

poskipäihin heikko puna.

Ranssun ilmeinen mielenliikutus arvelutti Margitia, koska se

saattoi helposti aiheuttaa haavakuumeen, joka tässä tapauksessa olisi

ollut perin kohtalokasta. Vastoin nimismiehen määräyksiä hän

siirrätytti Ranssun semmoiseen huoneeseen, jonka ikkunoissa ei ollut

rautaristikkoja, ja toimitti hänet toisen hoidettavaksi, jotta sairas

olisi välttynyt enemmiltä liikutuksilta. Mutta jo kolmantena päivänä

Tilda ilmestyi Ranssun lähettämänä pyytämään Margitia hänen

puheillensa, Ranssu oli Tildan avulla ajellut partansa tätä tapausta

varten. "Hän on kaiketi häpeissään neidin tähden", sanoi Tilda.

Margit tuli vuoteen luo kysyvästi katsellen Ranssun silmiin.

Ranssu kääntyi ensin pois, sitten käänsi päänsä Margitin puolelle,

mutta liian paljon, niin että katsoi ohitse. Hänen silmänsä siirtyivät

nopeasti esineestä toiseen, kunhan vain välttivät sattumasta siihen

kohti mistä olisivat tavanneet Margitin katseen.

Margit nosti tuolin vuoteen viereen, pani lämpömittarin varovasti

sairaan kainaloon, istuutui ja rauhoittavasti kosketti hänen kylmiä

käsiään.

Ranssun huulille oli nousevinaan jokin pilkallinen hymy, mutta kai hän

myöskin tunsi olevansa henkihieverissä, koska ei voinut estää huuliensa

vavahtelemista niinkuin lapsella, joka ei voi ylläpitää uhmamieltänsä.

Anteeksipyyntö olisi hänelle ollut samaa kuin heltyä itkuun. Näkyi

selvästi, että hän kaikin voimin taisteli sellaista mahdollisuutta

vastaan ja sen vastapainoksi koettaa säilyttää luonnotonta ivahymyään.

— Ei nyt huolita eilisiä muistella, sanoi Margit, — nyt täytyy vain

pysyä rauhallisena.

Ranssu katsahti Margitiin hämmästyen, niinkuin olisi odottamatta

löytänyt ystävän sieltä missä luuli vain vihollisten väijyvän. Hän

tarttui Margitin ranteeseen ja kuiskasi kiihkeän nopeasti:

— Elääkö se konstaapeli vielä?

Margit otti lämpömittarin jälleen käteensä, katsahti siihen ja näki,

etteivät Ranssun asiat olleet hyvinpäin. Voimatta vastata hänen

kysymykseensä, koska puhuminen pidätettyjen kanssa muista kuin heidän

hoitoansa koskevista asioista oli sairaalan säännöissä ankarasti

kielletty, Margit sanoi vain:

— Koettakaa pysyä aivan rauhallisena, nyt täytyy ensin tulla

terveeksi, se on pääasia.

— Joo, joo, terveeksi, myönnytteli Ranssu ja ivahymy pääsi kokonaan

voitolle, — terveeksi, terveeksi, että paremmin jaksan rautoja kantaa.

Margit punastui. Tämä oli hänen kipeitä kohtiansa ja ehkä kipein. Hän

oli sairashoidon valinnut elämänurakseen, mutta tämä tapaus tässä ei

ollut suinkaan ensimmäinen, joka pani epäillen kysymään, onko yleensä

aina koetettava saada ihmistä terveeksi? Välistä näytti aivan

ilmeiseltä, että joku tauti tai kipu oli välttämätön tuon ihmisen

sielulliselle edistymiselle, jota vastoin nopea paraneminen oli vain

omansa edistämään kevytmielistä suhtautumista omantunnonasioihin ja

opetuksen nopeaa unohtamista. Ja nyt tämä: Ranssun tila ei ollut

toivoton ja Margit pani koko taitonsa ja intonsa hänen hoitoonsa. Mutta

Ranssun äskeiset sanat olivat kuin saavillinen kylmää vettä niskaan:

mitä nopeammin Ranssu paranisi sitä pikemmin Kuusinen saisi tulla

panemaan häntä rautoihin! Kuka tietää oliko näissä oloissa Ranssuun

nähden elämä vai kuolema enemmän toivottava! Ranssu koetti kurottaa

päätänsä vähän ylemmäs ja kysäsi mahdollisimman hiljaisella

kuiskauksella uudelleen:

— Elääkö se vielä?

Margit ymmärsi, että Ranssu kysyi taas konstaapelista, joka oli

tappelussa saanut kuulan vatsaansa.

— Elää, elää, sanoi Margit, — mutta koettakaa olla muistelematta ja

puhumatta niistä asioista. Ellette voi minun kanssani, kutsun toisen

hoitajan.

— No, no, ei suututa, sanoi Ranssu taas tarttuen Margitin ranteeseen,

minkä näytti omistaneen hyväksi tavakseen.

Olisi todella pitänyt suuttua, mutta Margitia vain nauratti, jopa

omituisesti miellytti tuo luottavainen tuttavallisuus.

— Onkos neiti ollut jo kauankin tässä laitoksessa? Kas kun en minä

vain ole ennen sattunut näkemään! — sanoi Ranssu huolettoman

keikarimaisesti aivankuin ei olisi ollut mitään kysymystä elämästä ja

kuolemasta.

Ranssun kasvot olivat näissä puheluissa käyneet kuumeisen punaisiksi.

Hän vilkuili ja liikutteli päätään niinkuin se joka puhuu vain toisen

huomiota harhaan johtaakseen, eikä muuta mieti kuin miten päästä

vuoteesta ja ikkunan kautta livahtamaan vapauteen.

Margit näki nyt että Ranssu, raskaasti sairaana, oli hänen

vaatimuksestaan siirretty tähän huoneeseen, jonka ikkunassa ei ollut

mitään rautaristikkoa. Eivät nimismiehen silloiset epäilyt olleetkaan

olleet aivan turhia, vaan sairas näytti olevan kylläkin tarkoin

vartioitava.

Hän nousi, meni ikkunan luo ja sulki sen tarkoin.

Margitin palatessa vuoteen ääreen Ranssu tirkisteli pilkallisesti

hymyillen hänen silmiinsä, ja matkien hullunkurisella äännähdyksellä

ikkunan kiinnilopsahtamista nyykäytti ivallisen totisena päätänsä,

siten muka tunnustaen tuon sulkemisen suurta tärkeyttä.

Margit tunsi punastuvansa aivan korvia myöten.

Hän ei voinut katsoa Ranssua silmiin, mutta tunsi tämän hellittämättä

seuraavan häntä, sama iva huulilla. Vihdoin Ranssu kuului sanovan

merkitsevän hitaasti:

— Taitaisi neidin käydäkin kovin pahoin, jos tämmöinen poika pääsisi

karkuun?

Margit tekeytyi ankaraksi.

— Minä toistan vielä kerran, hän sanoi, — että ellette voi olla

puhumatta kielletyistä asioista, saatte siirtyä takaisin

koppihuoneeseen ja jäätte muiden hoitoon. Sitä ehkä haluaisittekin.

Ranssu vaikeni ja alkoi leikkiä tupsuilla, jotka riippuivat vuoteen

selustimesta. Margitin tuli häntä sääli.

— Kysyitte, olenko ollut kauan täällä. Vasta kaksi kuukautta, — sanoi

Margit lauhkealla äänellä ja istuutui jälleen vuoteen ääreen. Hän alkoi

kertoa itsestään siinä mielessä, että toivoi Ranssun pian väsyvän

kuuntelemaan ja nukkuvan, mikä olisi ollut kovin tarpeellista näissä

oloissa. Kuumetta oli 39 astetta. Hän oli tehnyt sen havainnon, että

sairasta ei mikään hermolääke niin varmasti vaivuta uneen kuin toisen

turhan tarkka tilinteko oman elämänsä vaiheista, terveydentilasta,

käänteistä, tapauksista. Ja hän alkoi kertoa yksitoikkoisella äänellä

perhesuhteistaan, isästä, äidistä, sisaruksista, nimitteli heidän

nimiänsä, mainiten heidän ikänsä, kunkin nykyisen olinpaikan,

toimialan. Mutta Ranssu ei näyttänyt uniselta, eikä haukotellut.

Silloin Margit, ikäänkuin itsekseen puhellen ja kääntyen poispäin alkoi

selvitellä niitä syitä, jotka olivat panneet hänet valitsemaan

ammatikseen sairashoidon. Hän kertoi itsestään pitkälti eikä välttänyt

antautumasta erikoisimpiinkaan itsekohtaisuuksiin. Kun hän sitten

katsahti Ranssuun, varmana että tämä oli nukkunut, kohtasi häntä kaksi

uteliaasti räpyttelevää silmää, jotka jännittyneesti tarkkasivat häntä

peitteen alta. Ei mitään ollut jälellä ivahymystä. Suu oli vähän

auennut ja kasvoilla vallitsi kuuntelevan lapsen harras ilme sadun

joutuessa käännekohtaansa. Mikä ihme saattoikaan noin kiinnostaa

Ranssua Margitin tahallisen yksitoikkoisessa filosofoimisessa!

Poskipäät olivat punaisina. Margit pysähtyi kahden vaiheille jatkaako

enää ollenkaan.

Silloin Ranssu sanoi:

— Ei ihmistä oikein rakasta muu kuin äiti.

Tämä oli sanottu Margitin aivan satunnaisen lauseen vuoksi, joka koski

ihmisen mahdollisuutta oppia rakastamaan lähimmäistä niinkuin itseänsä.

Margit sanoi siihen:

— Paitsi inhimillistä rakkautta on olemassa myöskin jumalallinen, joka

ei tee erotusta vieraan ja omaisen välillä.

— Joo-joo, — sanoi Ranssu lyhyesti. Mutta tuo hänen myöntelynsä

tuntui pikemminkin vastalauseelta ja puheen tahalliselta jyrkältä

katkaisulta.

Nyt olisi Margitin ollut hyvä lopettaa, mutta hänestä tuntui tilanne

sietämättömältä. Ranssu oli kohdellut häntä niinkuin hän olisi sanonut:

paitsi inhimillistä rakkautta on olemassa myöskin — papillinen!

Ranssulla ei muka ollut vähintäkään asiaa siihen, mitä nuo

sairaanhoitajattaret ja muut semmoiset sielunpelastajat saarnasivat.

Sentähden Margit ei voinut pidättää, vaan sanoi väittelyn äänilajissa:

— Kanakin rakastaa poikasiansa ja antaa henkensä niiden edestä.

Ranssu oli hetken aikaa ääneti niinkuin ei olisi aikonutkaan vastata.

Katseli vain kynsiänsä. Sitten vilkasi kulmien alta Margitiin ja sanoi

hiljaisen totisella äänellä:

— Äiti ei sentään olisi sulkenut säppiin tuota ikkunata.

Nyt ei Margitilla ollut enää mitään sanomista. Hänestä tuntui niinkuin

jäisen kylmä eron muuri olisi kasvanut heidän välillensä. Ranssun

jäädessä huligaanina toiselle puolelle ja hänen itsensä

pelastussisarena toiselle. Hän jätti Ranssun huoneen, kasvava kipu

sydämessä, sillä hän tunsi Ranssun mukana — joutuneensa tappiolle.

Saman päivän iltapuolella nimismies Kuusinen pyöräili uudelleen

sairaalaan ja antoi jyrkän määräyksen Ranssun siirtämisestä

rautaristikoilla varustettuun yksinäishuoneeseen. Tämän hän teki

pidettyään alustavan kuulustelun muiden, lievemmin haavoittuneiden

kanssa. Ja kaiketi oli kuulustelussa tullut esiin jotakin erikoisen

raskauttavaa Ranssua vastaan, koskapa nimismies ei ottanut kuuleviin

korviinsakaan Margitin estelyitä eikä edes välittänyt hänen kiihkeästi

kuiskaamastaan uhkauksesta katkaista kaikki entiset suhteet. Kuusinen

oli ne jo katkaissut. Hän oli menossa takaisin ruununvoudin luo

jatkamaan juominkeja.

Asia sai Margitista nähden nyt sellaisen luonteen, että Ranssun täytyi

ajatella siirron tapahtuneen hänen toimestaan, ikäänkuin kostoksi tai

rangaistukseksi Ranssun muka sopimattomasta käytöksestä. Ja heidän

välinsä tuntuivat tämän johdosta olevan peräti lopussa.

Margit ei käynyt useaan päivään Ranssun kopissa, mutta kärsi suuresti

tämmöisen käänteen johdosta.

Ranssu parani haavoistaan verraten pian.

Usean kerran Tilda kävi esittämässä Ranssun pyyntöjä pukeutua ja nousta

vuoteesta ja lopulta lääkäri itsekin oli valmis suostumaan sekä Ranssun

pukeutumispyyntöön että nimismiehen vaatimukseen saada toimittaa

Ranssun kuulustelu.

Samana päivänä kuoli se konstaapeli, jota oli ammuttu noissa iltamissa.

Ja Margit sai kauhukseen kuulla, että kaikki epäluulot kohdistuivat

Ranssuun.

Keskustellessaan Margitin kanssa Kuusinen kiivastui siihen määrään,

että ilmoitti noutavansa Ranssun jo huomisaamuna ilman muuta

sairaalasta. He olivat Margitin kanssa nyt ilmi vihollisia keskenään.

Lääkäri ei enää vastustanut nimismiestä. Juomingit ruununvoudin kanssa

jatkuivat.

Kirkas kuutamoyö oli tämän aamun edellä.

Margit ei ollut nukkunut hetkeäkään. Eipä ollut edes riisuutunut.

Aikeessa niin tehdä hän oli vain kaulasolkensa irroittanut ja pannut

pöydälle. Sitten hän oli vain kävellyt hiljaa tohveleissa ja välistä

heittäytynyt pitkäkseen. Mutta ei mikään asento antanut hänelle rauhaa.

Ajatukset saivat hänet yhä uudelleen ryntäämään vuoteelta ja taas hän

käveli kiihkeästi edestakaisin, tuntien sietämätöntä ahtautta kaikin

päin. Kerta toisensa perästä hän päätti ajatella kaikki uudelleen ja

järjestelmällisesti alusta asti. Hän istuutui, painoi kätensä silmiä

vasten ja sanoi itsellensä:

"Äiti avaisi pojallensa ikkunan, sanoen: mene tuosta poloiseni. Minä en

avaa Ranssulle ikkunata. Miksi? Hän sanoo: siksi etten rakasta häntä

yhtä voimakkaasti kuin äiti. Mutta Jumala tietää, että minä rakastan.

Ja hänen pitäisi saada se tietää, siis minun pitää avata hänelle

ikkuna, muulla tavoin hän ei voi saada sitä tietää. Hänen pitää saada

tietää, että on olemassa jumalallinen rakkaus, joka on yhtä voimakas ja

voimakkaampi, — joka ei ota pelätäkseen mitään seuraamuksia, ei edes

hengen menetystä. — Mutta minä olen myös antanut lupauksen olla

rehellinen sairaanhoitajatar, joka ei petä esimiestänsä eikä riko

sairaalan sääntöjä. Jumala vaatii myöskin rehellisyyttä. Niin, mutta

rakkaus on ylin kaikesta ja äiti ei epäilisi hetkeäkään. Mutta minä

epäilen, minun rakkauteni ei ole ylin kaikesta, minä pelkään

onnettomuutta itselleni, kuulusteluja, ehkä vangitsemisia..."

Tässä kohden Margitin päässä ja tunteissa aina kaikki sekaantui ja

hetken taas kiivaasti käveltyänsä hänen piti jälleen istua, upottaa

päänsä käsiin ja alkaa ajatussarja alusta, vielä jännittyneemmin

koettaen tarkata, missä tuo epäloogillinen ajatuksen kohta oli, joka

johti hänet pelkuriksi ja alensi häntä.

"Minä sanon: Jumala vaatii, että pidän sairaalavalani. Mutta tuon olen

itse keksinyt vain puolustaakseni omaa pelkuruuttani. Jumala ei vaadi

mitään rakkauden vastaista. Eikä hän ole käskenyt mitään valoja

tekemään. Niinkuin hän on pannut rakkauden äidin sydämeen, niin hän on

pannut rakkauden minunkin sydämeeni, hän siis vastatkoon seurauksista!"

Hän avasi ikkunan, ja ajatteli sen tehtyänsä, sydämen sykkiessä

kuuluvasti: "Kas kun en ole sitä ennen huomannut avata, vaikka on niin

lämmin ja tyyni yö, on ihan hullua pitää ikkunata suljettuna."

Mutta hänen kätensä jo tunnusteli seinästä ristikkokopin avainta ja hän

ajatteli: "Monta kertaa olen päättänyt pitää tuota avainta taskussani,

sillä jos se jää seinään voi joku, esimerkiksi Tilda, avata lukon ja

päästää rakastettunsa menemään!"

Hän pani avaimen taskuunsa. Ja tällöin iski häneen ajatus: "Entäpä kun

koko minun rakkauteni ei ole mitään muuta kuin Tildan rakkautta!"

Tässä valossa katsottuna näytti asia niin mielettömän hullulta, että

Margitin oli pakko todistella omaa täysijärkisyyttään. "Tietysti avasin

ikkunan vain raittiin ilman vuoksi, enkä ole milloinkaan tosissani

ajatellut Ranssun päästämistä karkuun!"

Hänen piti heittäytyä taas vuoteelle ja painaa ohimoitansa

puristuksiin, ettei päässä kaikki sekaantuisi.

Raitis yöilma kuitenkin vaikutti, että hän alkoi hengittää syvään ja

tunsi suloista nukkumisen tarvetta. "Kohta, kohta kaikki tapahtuu,

mutta ensin vain vähän nukkua, aivan vähän", hän ajatteli ja meni

tainnuksiin. Siitä hän heti kavahti jälleen valveille, oman ajatuksensa

herättämänä. Ajatus oli alkanut unessa, mutta jatkui valveilla:

"Vain muutaman sylen päässä minusta nukkuu hän rauhallisesti kuin

lapsi. Minä rakastan häntä sydämeni koko voimalla, mutta en ole vielä

ilmoittanut hänelle mikä häntä uhkaa aamulla. Tietysti ilmoitan.

Tietysti heti nousen jalkeille ja menen ilmoittamaan. Mutta nyt ensin

vain vähän nukkua... Kohta menen ja koputan ... voin aivan vähän

nukkua..."

Margit nukkui kuitenkin kauan.

Kun hän heräsi ja nousi istuvilleen nähdäkseen ulos, oli kuutamossa jo

selvää aamusarastuksen tuntua. Itäinen taivas oli vaalennut. Kuu piirsi

permannolle ikkunan, joka ylettyi ovelle asti ja nousi kyynärän verran

sitä myöten ylemmäs. Ikkunasta kuunnellessa kuului kaukaa tieltä monen

miehen astuntaa ja jotakin puhelua.

Margit koetti olla ajattelematta mitään ja ihmetteli, että se onnistui

hänelle niin helposti. Hän vain uteliaana seurasi oman ruumiinsa

tekoja.

Ruumis nousi ylös ja kulki hiljaa ovelle.

Hänen kätensä painoi ovenkahvaa niin taitavasti, ettei vähintäkään

lukon loksahdusta kuulunut, sitten oven auetessa painoi vielä

voimakkaasti alaspäin, sillä ovi olisi muuten vingahtanut.

Erittäin viisaana Margit piti sitäkin, että hänen kätensä jätti oven

auki hänen tultuaan välikäytävään, sillä ensiksikin kuudan pääsi

valaisemaan käytävää, niin että ristikkokopin ovi näkyi ja toiseksi ei

olisi vingahdusta voinut sulkiessa enää välttää.

Ruumis liukui kopin ovelle kuulumattoman hiljaa kuin varjo. Korva

painautui ovea vasten ja etusormen nivelluu koputti tuskin kuuluvasti

kolme kertaa.

Sisältä kuului heräävän äkkinäinen valveille kavahdus. Sitten oli taas

hiljaa kuin haudassa.

Margit koputti uudelleen, mutta vielä varovammin.

Nyt kuului sisältä hiljainen yskähdys merkiksi, että koputus oli kuultu

ja sen salaamisen tärkeys ymmärretty.

Hetken kuluttua ovea vasten painautui sisäpuolelta toinen olento ja ovi

aukeni raolleen heidän yhteisestä toimestaan.

Margit pisti suunsa oven rakoon ja tiesi että Ranssun korva on vain

tuuman päässä hänen huulistaan.

— He tulevat, kuiskasi Margit.

Samassa puristi Ranssun käsi hänen rannettansa eikä Margit ollut

ymmärtämättä sen hätäistä rukousta: avaa siis minulle pääsy! — ja sen

syvää kiitollisuutta: tämän minä palkitsen sinulle!

Margit työnsi oven auki ja sanoi:

— Minä menen ulos ja viivyttelen heitä.

Mutta hänen näin sanoessa hänen kätensä osoitti Ranssulle tietä

avatulle ikkunalle, joka näkyi heikosti valaistun käytävän ja hänen

huoneensa läpi. Liikkumattomina kiiltelivät kuutamossa sairaalan

tuuhean puiston lehvät, yön hengittäessä Ranssulle vapautta. Ja sileä

nurmi lupaili viedä varjojen pimeyteen ja haihduttaa kaikki jäljet.

Margit näki, että Ranssun kädet ja huulet vapisivat läheisen vapauden

ajatuksesta ja kaikki muu oli unohtunut.

Hän aikoi ensin sanoa Ranssulle lähtösanat, jotka olisivat painaneet

tämän mieleen sen uhrauksen, minkä Margit oli tehdyt jumalallisen

rakkauden nimessä. Mutta nyt ei Ranssu tuossa jännityksen tilassa olisi

voinut mitään vastaanottaa... Ei ajatellut edes kättä hyvästiksi

puristaa...

Ranssu meni nopeasti ikkunaa kohden, kuulumattoman hiljaa ja notkeasti

kuin kissa.

Margit kiiruhti toista kautta siihen puoleen rakennusta, joka oli

lasiverantoineen kääntyneenä kylään päin ja sinne vievän valtatien

varrella. Nyt hän ei enää välittänyt siitä että hän kolisi ovissa ja

saattoi herättää yövirkailijan huomion. Nyt oli vain Kuusinen estettävä

liian pian havaitsemasta, että hänen parhain uhrinsa oli kadonnut.

Sitten oli Margit valmis itse tulemaan vangituksi, jopa siirtymään heti

saman ristikkokopin asukkaaksi, missä Ranssu oli ollut. Jossakin hän

oli lapsena lukenut, äidistäkö vai muusta ikiystävästä, joka oli

onnettoman vangitun pelastanut itse uhrautumalla koko elämänikänsä

vangittuna istumaan. Se kertomus oli vaikuttanut häneen mitä

syvällisimmin, ja hän oli ajatuksissaan liittänyt loistavan sädekehän

vangin pyhän marttyyripään ympärille. Ja nyt hän oli itse valmis

pyhittämään elämänsä samalle marttyriudelle.

Mutta Ranssu, jo nostettuaan jalkansa ikkunan luona olevalle tuolille,

hypätäkseen ikkunalaudalle ja siitä ulos, juuri ennen hyppäystä oli

huomannut viereisellä pöydällä Margitin soljen, ja pysähtynyt.

Tämä kapea solki näkyi aina Margitin leuan alla pitämässä kiinni hänen

puseronsa karkeata vaatekaulusta, jonka alta miellyttävästi näkyi aivan

hienoinen reuna valkeata paidan kaulusta. Tämä oli juuri se solki,

johon Ranssun silmät aina laskeutuivat, kun eivät voineet kestää

Margitin katsetta tämän puhuessa hänelle sydämen ja omantunnon asioita.

— Perkele sentään, äänsi Ranssu pitkään ja katkerasti niin kuin hänen

pakoretkeänsä olisi äkkiä kohdannut ratkaiseva ja aivan voittamaton

este.

Hän todella vasta tällä hetkellä tuli ajatelleeksi mitä seurauksia

asiasta saattoi olla Margitille. Ja kohta hän näki, että kaikki oli

järjestetty aivan päin seiniä, päättömästi niinkuin vain joku tyttö

suinkin voi tämmöisiä asioita omin päin järjestää. Eihän ollut

hipenenkään vertaa Margitille mahdollisuutta välttää epäluuloa. Jos

ehtisi edes rautaristikon jotenkin vääntää irti ja särkeä lasi, että

luulisivat karkulaisen siitä menneen. Mutta Ranssu ei ollut ensikertaa

tämän kopin asukkaana, vaan oli jo ennen koettanut tuon ristikon

lujuutta ja nähnyt, ettei se hievahda paikaltaan. Ja nyt se hullu tyttö

meni vielä päälliseksi viivyttelemään heitä! Jos ehtisi hänelle antaa

jotakin merkkiä, että ainakin sieltä laittautuisi heti pois.

Ranssu juoksi käytävän toiseen päähän ja avasi niin hiljaa kuin taisi

sen oven, josta Margit oli mennyt. Mutta edemmäs hän ei voinut päästä.

Sillä tulijain äänet kuuluivat selvästi jo jostakin rakennuksen

sisäpuolelta ja myös Margitin ääni kuului selvästi, ollen ikäänkuin

väittelyssä nimismiehen kanssa. Myöskin Tilda näkyi hääräävän täysissä

pukeissa.

— Se on nyt sitten saatanaa, kiroili Ranssu väkevästi uudestaan,

hammasta purren ja hieroen niskaansa nyrkillä. Ei ollut mitään, ei

yhtään mitään keinoa!

Hän huokasi syvään, otti koppinsa oveen jääneen avaimen, vei sen

Margitin huoneeseen ja ripusti seinään muiden avaimien viereen.

Sitten hän veti ikkunan huolellisesti kiinni, tuli takaisin käytävään

ja meni omaan koppiinsa. Tarttuen molemmin käsin oveen hän vetäsi sen

jälkeensä kiinni sellaisella voimalla, että koko talo tärähti ja

pamauksen olisi pitänyt kuulua vaikka pappilaan asti, — ainoa merkki,

millä hän enää osasi Margitille tiedottaa jääneensä koppiin ja ettei

Margitin tarvinnut olla kohtalostaan levoton tai turhanpäiten

viranomaisille mitään ilmaista.

Margit oli kuitenkin niin kiihdyksissä riitansa vuoksi kohmeloisen

Kuusisen kanssa ettei hän mitään pamausta edes kuullutkaan. Tultuaan

viranomaisten kanssa käytävään hän kohta huomasi, että Ranssun kopinovi

oli lukossa, ja nähtyään avaimen oman huoneensa seinässä hän ihastuen

ajatteli Ranssun mielenmalttia ja viisautta, kun oli ennen pakoansa

näin huolellisesti kaikki asiat järjestänyt.

— Tuossa on, sanoi Margit tylysti Kuusiselle, joka oli tullut

kynnykselle asti käsi ojona kopin avainta hakemaan. Margit ajatteli

Kuusisen mentyä ja sulkeuduttuaan huoneeseensa:

"Kuinka viisaasti se Ranssu oli tehnyt siinäkin, että oli ulos

hypättyään työntänyt ikkunan kiinni. Hän on ajatellut minua, se

kultainen poika!"

Margit naurahti liikutettuna Ranssun ilmeisistä toiveista, että hänen

onnistuisi välttää epäluuloja ja vahingoittumattomana selviytyä

asiasta. Jännittyneenä hän odotti Kuusisen tuloa ja aikoi sanoa tälle

kohta oven auetessa: "Tässä minä olen, vangitkaa minut!"

Mutta Kuusinen ei ilmestynyt hätäisin, melkein juoksevin askelin hänen

huoneensa ovelle koputtamaan, niinkuin Margit oli kuvitellut kohta

tapahtuvan.

Sen sijaan alkoi käytävästä kuulua Tildan itkun ulvontaa ja poistuvien

miesaskelten kopinaa.

Margit tempasi huoneensa oven auki.

Hän ei ehtinyt Ranssua nähdä muuta kuin takaa, kun tämä sankan

poliisijoukon ympäröimänä poistui käytävästä ja kärsimättömin liikkein

torjui luotaan ulvovaa, iiliäisenä hänen kaulassaan riippuvaa Tildaa.

Margit tahtoi huutaa poistuvia pysähtymään, mutta se oli jo myöhäistä.

Hänen voimansa pettivät ja hän olisi kaatunut, ellei olisi selin

seinään nojautunut. Hetken kuluttua oli sairaalassa kaikki jälleen

hiljaa.

Ja Kuusinen kulki saattueineen, Ranssu keskellä, jo kauppalan pääkatua.

Ihmiset heräilivät. Siellä täällä rullauutimet nousivat ikkunoissa tai

verhot syrjäytyivät uteliaiden katseiden tieltä. Mutta Kuusinen ei

käännellyt päätänsä oikealle eikä vasemmalle. Vaikka hän näki kaikki

uutimien nousut ja tunsi luissaan kaikki katseet, kulki hän niska

jäykkänä suoraan eteenpäin. Suuren tottumuksen täytyi antaa hänen

kasvoillensa välinpitämättömyyden ilmeen, niinkuin hän olisi

katselijoille sanonut: "tämähän on nyt sitä tavallista, mutta katsokaa

vain, jos haluttaa." Itse asiassa eli kuitenkin jokainen hermo hänen

niskassaan, selässään jopa nenänvarressakin.

Asunnossaan, sen punaisen puutalon alakerrassa, jonka kadunpuoleisella

seinällä tuuheat villiviiniköynnökset ylettyivät räystäälle asti ja

uhkasivat tuuheuteensa upottaa ikkunatkin, oli ruununvouti jo herännyt,

juonut kuuman aamukahvinsa ja paksuja savuja hulmutellen katseli

avatusta ikkunanpuoliskosta kadulle. Kun Kuusinen saattueineen kulki

ohitse, nyykäytti ruununvouti hyväksyvästi hymähtäen hänelle päätänsä.

Mutta Kuusinen ei vetänyt nytkään suutansa tyytyväisyyden irvistykseen.

Jäykän totisena, niska kankeana, virkalakki silmillä, sotilaallisella

notkeudella ja hitaalla sulavuudella hän vain nosti kätensä

kunniantekoon, lakin lipasta kuitenkaan koskettamatta ja pitäen

kättänsä keikarimaisesti melkein silmäinsä edessä.

Sitten he painautuivat Putka nimiseen valkeaksirapattuun taloon ja sen

ovet sulkeutuivat heidän jälkeensä.

Näin katosi Ranssu Margitin näköpiiristä.

Tämä Ranssun vangitseminen teki suuren käänteen Margitin ulkonaisessa

elämässä.

Hän jätti sikseen koko sen sairaanhoitajatar-uran, johon oli niin

innokkaasti ja suurin ponnistuksin antautunut.

Hän oli nähnyt ihmeellisen unen. Hän oli olevinaan jossakin synkässä

pimeydessä ja kovin pelästyksissään. Sillä pimeydestä oli vähitellen

alkanut erottua kaamea, ikäänkuin alhaaltapäin valaistu suunnattoman

suuri mies, jolla oli yllään harmaasarkaiset, mustajuovaiset

vanginvaatteet. Kylmä kauhun hiki oli vuotanut Margitin otsalta ja

sydän oli lyönyt niin rajusti että oli täytynyt molemmin käsin sitä

painaa estääkseen pakahtumasta. Hän oli jo aivan valmistunut ottamaan

mieheltä vastaan murhaiskun, puristanut silmänsä lujasti kiinni ja

muistanut ajatella kuoleman hetkeen soveltuvia asioita. Mutta kun

murhaisku viipyi, oli hän raottaen silmänsä katsahtanut suureen mieheen

ja ihmeekseen huomannut, etteivät tämän kasvot ilmaisseetkaan mitään

murha-aikeita, vaan päinvastoin mitä vilpittömintä, melkein lapsen

harrasta lähentymisen ja avun rukousta. Tuoko suunnaton, kesyttömän

voiman mies rukoilee apua pieneltä, heikolta neidiltä! "Margit,

Margit", oli mies sanovinaan, — "miksi olet hylännyt meidät sinä,

jonka sydämessä on jumalallinen rakkaus!"

Siitä unesta herättyään oli Margitille selvänä uusi elämäntehtävä.

Sillä vaikka unessa nähty vanki ei ollut Ranssu, vaan joku toinen, tai

oikeastaan juuri siksi ettei se ollut Ranssu, oli Margitille selvänä,

että hänen Ranssua kohtaan tuntemansa intohimo ei ole ollut turha, vaan

on kääntymässä suuren asian palvelukseen. Hän ei ollut ainoa, joka on

ihmeellisen unennäön vaikutuksesta löytänyt oikean tehtävänsä.

Tunnettua esimerkkiä seuraten hänkin aikoi pyhittää elämänsä vangeille.

Ranssua hän ei enää milloinkaan nähnyt eikä edes tavoitellutkaan nähdä.

Mutta se syvä tunne minkä hän oli tuon huligaanin tuttavuudesta saanut,

pysyi aina koko hänen toimintansa pohjasävelenä, kannattaen hänen

uskoansa siihen hyvään mikä asuu ihmisessä, jota uskoa vailla ei mikään

sielullinen työ olisi hänelle ollut mahdollinen. Pahat ovat hyviä. Se

oli Margitin usko.

Sillä aikaa Ranssu oli jo tuomittu käräjillä —elinkautiseen.

Käsi- ja jalkarautoihin pantuna hänet tuotiin vankilanmuurien eteen.

Kuljettajat soittivat portin kelloa ja raskas ovi avautui Ranssulle.

Mutta hän astui kevyesti kynnysportaan yli. Rautojansa helistellen ja

ruumistansa joka askeleella tahallisesti hytkähytellen hän asteli

vankilan mukulakivistä pihaa. Ja vaikka hän oli ollut tähän asti, eli

jo puolen vuotta, yhä tuon ihmeellisen sairaalaneidin lumoissa, joka

oli alkanut tehdä hänelle uskottaviksi aivan uskomattomia asioita, ei

hän ainakaan tällä hetkellä Margitia ajatellut. Tällä hetkellä hänen

selkäpiitänsä karmi ihana nautinto, sillä ylös katsomattakin hän tiesi,

että kolmikerroksisen vankilan ikkunat olivat täynnä miesten päitä,

joiden uteliaat katseet olivat häneen tähdätyt.