Heti harmaan aamun sarastaessa huusivat suuret autofonit kaikista
säätykuntien ravintoloista ja julkisista rakennuksista rauhoittavia
tiedoituksia. Ennen kaikkea ilmoitettiin, että jokaisen, joka halusi
lähteä pois A 15:stä, oli tehtävä se rauhallisesti ja hyvässä
järjestyksessä ja vähintään tuntia ennen ilmoittauduttava suuressa
ilmalaivahallissa. Matkatavaraa ei saisi ottaa mukaan liikennettä
rasittamaan. Sitä vastoin oli yksityisarachnioitten käyttäminen
sallittu, riippuen niitten omistajista. Kansalaisten korkea sivistys
— lausuttiin myös kehoituksissa — takaisi kyllä, ettei mitään
häikäilemättömyyttä ilmaantuisi...
Siitä huolimatta vallitsi niiden välillä, jotka tahtoivat paeta
ilmalaivoilla, jo varhain kiihkeä kamppailu jättiläissuuressa hallissa,
joka sijaitsi kaupungin yllä kohoavassa suuressa tornissa. Jokainen
koetti ensimäisenä päästä käsiksi ilmalaivoihin.
Sulkemalla hissit oli hetkeksi koetettu pidättää kansanjoukkoa. Mutta
silloin oli se kiipeillyt ylös viistoja portaita myöten, joita muuten
käytettiin ainoastaan hissien korjaustöiden aikoina. Joukkoa virtasi
kuin tulipalo olisi ollut kintereillä.
Ylhäällä nousulaatoilla tungeksi kansalaisia. Kiellosta huolimatta
oli jokainen laahannut mukaansa kalleuksiaan. Heikoissa käsivarsissa
riippui lapsia huutaen korkeilla, kimeillä äänillään. Suuret
aurinkoverhot valonheittäjäpeileineen välkkyivät yli ylpeästi
työntyvien, kaljujen päitten muodostaman virran. Naisten tähtikoristeet
riippuivat repaleisina alas selkiä pitkin, tarttuivat ohikulkijoihin,
repeytyivät yhä ja putoilivat.
Joku puhui sivistyksestä... hienotunteisuudesta... eihän tarvinnut
hätäillä, koska ilmalaivoja oli kyllä tarpeeksi...
Hänet huudettiin alas. Hänet uhattiin heittää yli kaiteiden alas
syvyyteen kadulle. Oltiin puristuksessa, valiteltiin, vaatteet
repeytyivät.
Muuan rouva vaipui polvilleen... melkein tajuttomana.
Pari miestä tarttui häneen ja tempasi pystyyn. Joukon kesken kiihtyi
kamppailu aivan mielettömäksi.
Joku huusi kimeästi:
"Väistykää sivuille! Te estätte toisia! Tietä heille!"
Kiihtynyt väki jakautui kahdelle puolelle taistellen kuin raivoisat
sudet, perusteettomasti, hyödyttömästi sillä siten he vain pahensivat
mahdollisuuksiaan. Sillävälin hankittiin lakkaamatta ilmalaivoja.
Kaikista kaupungeista oli radion avulla kutsuttu ilmalaivoja
tänne avuksi pakolaisten poiskuljetukseen. Useilta seuduilta ei
niitä kuitenkaan saatu, sillä sielläkin oli nähty revontulien tai
tulisielujen ilmestyneen.
Niin paljon kuin saattoivat kantaa, täyttyivät ilmalaivat
tunkeilevista, väsyneistä ja suuttuneista kansalaisista, kiitäen sitten
pois. Ja kuitenkaan ei niihin pyrkivien, kärsimättöminä odottavien luku
lainkaan vähentynyt.
Vaaleanharmaa aamuvalo lankesi alas kalpeana ja viileäntuntoisena.
Aurinkoverkkojen loistekin kalpeni. Pari ohutta, punaista pilveä
liikehti pois värittömän taivaanrannan rihmamaisin reunamin.
Ihmisjoukko hallissa oli yhäkin kuin suuri, raivoava, sinne tänne
loiskuva aalto, joka suinpäin murti tieltään jokaisen esteen. Lujasti
kiinnitaotut hissiovet oli jo säretty ja yksin kappalein oli ylemmät
pylväät syösty alas syvyyteen.
Jälleen kehoittivat tiedonannot rauhallisuuteen, järkevyyteen.
Turha kehoitus!
Koko halli heilui ja vapisi lukuisten autinojen alla. Rautainen torni
huojui kuin keväinen heinä.
Hissit suljettiin uudestaan.
Kadulta kaikui alasjääneiden huuto... hirveä kirkuna!
He uhkasivat sytyttää tornin... hävittämisraivossaan kamppailivat he
nyt sen juurellakin. Vihanpurkaukset kaikuivat siellä, kun ilmalaivoja
saapui taas ylös ja pääskysten tavoin kierteli tornin ympäri ennenkuin
asettui paikoilleen.
Kansaa ryntäsi taas portaille... 50... 100... 500 ihmistä kiipesi
käsittämättömin voimin, käsittämättömän taitavasti teräsrappusia ylös.
Siellä täällä irtosi tottumaton käsi ja ruumis putosi kuin kivimöhkäle
alas syvyyteen.
Kukaan ei siitä välittänyt.
Kiipeilevien jälessä seurasi taas toisia.
Mutta kun tornin huojunta alkoi käydä yhä uhkaavammaksi, tuli ylhäällä
odottaville kauhea hätä.
He huusivat alas, että oli käännyttävä takaisin... heti!
Mutta nämä eivät totelleet, eivät edes kuulleet, vaan kiipesivät
porras portaalta, kasvot kalpeina, huulet verelle purtuina, tai jos
kuulivatkin, eivät uskaltaneet enää kääntyä takaisin huimaavasta
korkeudesta.
Irtautuminen merkitsi alas syöksymistä.
He yrittivät siis vain edelleen.
Ylhäällä riehuva joukko repäisi hallin seiniltä irti valtavia
tukipylväitä. Parinkymmenin miehin laahasivat he ne parvekkeen
reunalle, pyörittivät kaiteitten ylle ja laskivat putoamaan alas.
Ne eivät kuitenkaan juuri koskettaneetkaan kiipeäviin. Sensijaan
musersivat nämä rautaiset, hirmuisen raskaat palkit alleen kymmenittäin
ihmisiä alhaalla, sananmukaisesti vertavuotavaksi velliksi litistäen.
Ylhäällä huudettiin...
Alhaalla huudettiin...
Hissit avattiin...
Ihmisrynnäkkö hävitti heti kaksi niistä käyttökelvottomiksi. Muut
jäivät eheämmäksi.
Mielettömiksi tulleet syöksähtivät jo samassa jokaiseen hissihyttiin
kuin muurahaiset, jotka rientävät täyttämään kuningattarensa käskyä.
Jälleen heilahti ja huojahteli koko rakennus.
Äkkiä taipui torni huomattavasti toiselle sivulle.
Hallin alusta alkoi vajota... Sielläolijat juoksivat vimmatusti
toiselle puolelle...
Kuului kaameata huutoa... puristukseen jääneiden mieletöntä,
eläimellistä karjuntaa...
Alusta vajosi ja vajosi.
Eräällä puolittain lastatun ilmalaivan ohjaajalla oli malttia,
irroittaakseen koneensa.
Hänen takanaan heilui hurjasti... vajosi... Rautaa ja lasia vyöryvä
horna jyrisi ukkosena alas syvyyttä kohti.
Kannatinpylväät taipuivat kuin ohuet langat... murtuivat ja
taittuivat... kierretangot, jotka taitavasti oli kierretty toistensa
ympäri, eivät myöskään voineet kestää ylhäältä murtavaa painoa.
Torni luhistui kokoon, ja röykkiön yläpuolelle syöksyi säihkyvä pilvi
metallia, murskautuneita, käsivarrenpaksuisia kimpaleita.
Heikosti kuin lintujen viserrys kuului yksinäisiä huutoja ympärillä
liitelevistä ilmalaivoista, jotka avuttomina etsivät laskeutumispaikkaa.
Luhistuvan tornin kauhea ryminä oli vapisuttanut koko kaupunkia, aina
alimpiin kerroksiin, kuormastoratoihin saakka...
* * * * *
Numero 50000:n talossa, väkevään ruusuntuoksuun peittyneessä
helmihuoneessa, havahti Aine raivokkaaseen meluun ja huutoon.
Hän oli maannut yön kuumehoureessa ja aamusarastuksessa oli siitä vielä
jälellä puolittainen tajuttomuus. Herättyään äkilliseen pelästykseen
tunsi hän itsensä vielä hyvin raukeaksi ja väsyneeksi.
Hänen loistavat silmänsä olivat kuitenkin jo avoinna, kun Numero 50000
paria minuuttia myöhemmin astui hänen vuoteensa viereen.
Pienen, heikkorakenteisen miehen kasvot olivat huolestuneet ja valkea,
suonikas otsakin oli tavallista kalpeampi.
Huolellisesti kumartui hän tyttärensä puoleen, ainoan olennon, jossa
hänen vertaan virtasi.
Tytär loi häneen katseen, joka oli ikäänkuin toisesta maailmasta.
"Oletko hyvin pelästynyt, lapseni?" Isä silitti rauhoittavasti
tyttärensä päätä hienolla, hieman vapisevalla kädellään.
"En oikein tiedä... niin... minä luulen..." Hänen hiljainen äänensä oli
viime päivinä käynyt soinnuttomaksi.
Isä silitti jälleen.
"Kuulehan, rakkaani!" sanoi hän surullisesta koettaen peittää
huolestuneisuuttaan, "voisitko tehdä pienen matkan Leilan ja hänen
vanhempiensa kera? Meidän kauniissa, suuressa arachniossamme, joka
liitää niin hienosti, ettei sitä juuri erotakaan... voisitko?"
Aine hymyili hieman.
"Yksinäni en... olen niin väsynyt... Mutta jos sinä tulet mukaan..."
"Ei, rakas lapsi, minä en voi. Sinähän tiedät, että minulla on suuret
virkavelvollisuuteni. Ehkä tulen parin päivän kuluttua jälestä..."
"Siinä tapauksessa tahdon mieluummin odottaa... jos on kysymys vain
parista päivästä..." Hän painoi poskensa voimattomasti isän hyväilevää
kättä vasten. "Onhan paljon sievempää ja sivistyneempää, jos matkustan
sinun kanssasi. Leila on niin suurpuheinen!"
Mies olisi vastannut, mutta samassa hiipi ovelle eräs hänen
virkamiehistään, kasvoillaan niin tuskainen ilme, että hän jätti heti
tyttärensä ja johti tulijan pois helmihuoneesta.
Jos Aine näkisi hänet, saattaisi hän säikähtää vaarallisesti... ja
sellaisesta oli lääkäri ankarasti varoittanut.
Tyttö vielä hymyili isälleen ja vaipui jälleen jo viikon ajan
kestäneeseen, sekavaan puolihoureeseen, jossa todellisuuden rajat
vähitellen katosivat tajunnasta.
Hän ei tiennyt, oliko hän taas vaipunut uneen... niin monta hiljaista
haamua kulki hänen sielunsa ohitse... tuskin kuuluvin hentosin
askelin...
Sitten tuntui hänestä, kuin muodostuisi jono olentoja... outo,
varjomainen rytmi.
Niitten takana avautui notkea niitty, ikäänkuin loistava hopeamaisema.
Ja olennot ratsastivat sitä pitkin... jokainen toistaan tuntematta,
mutta kuitenkin yhteenkuuluen. Ensimäiset olivat tummia... kuin mustaa
kiveä. Mutta heidän otsallaan oli jotain hohtavaa... Oliko se valoisa
pilvi?... kristalliliekki?... Aine ei voinut määritellä sitä.
Hän ei nähnyt sitä selvästi, vaikka tarkkasi näitä olentoja sielunsa
syvillä silmillä.
Syntyivätkö ne hänen omasta verestään? Ja matkasivatko ne maahan, joka
odotti elämän maailman tuolla puolen?
Tulivatko ne kaukaa ja palasivatko ne kaipuumatkansa jälkeen hänen
vereensä?
Uni oli aivan kirkas, mutta hän ei osannut vastata siihen.
Tummia olentoja seurasivat vaaleammat. Kuin valkeat linnut harisuttivat
ne ojennettuja käsiään; heidän katseensa oli loistava, ja otsalla
leimusi lieska läpinäkyvä timanttihohto.
Mutta viimeiset näyttivät olevan itse soihtuja... lumivalkoista valoa.
Heissä ei ollut mitään synkkää... heidän varjonsakin, jotka heiluen
seurasivat heitä, olivat valoisat.
Sitten ei tullut enää ketään.
Aine katseli, yhä katseli, vaikka viimeinenkin oli jo liitänyt ohi.
Kukaan heistä ei ollut häntä nähnyt, ei hänelle nyökännyt.
Mutta hänestä tuntui kuin täytyisi vielä tulla jonkun, joka tuntisi
hänet ja selvittäisi hänelle unelman sisällön.
Hitaasti suli hopeamaisema hienoon sumuun, joka tippui pehmeästi kuin
valkeat ruusunlehdet. Ja sitten oli kaikki ainoastaan valoa... sumua...
pilviä... jotka väistyivät taas yhä kauemmaksi.
Ainen sielu odotti yhä.
Hän odotti niin kiihkeästi, että äkkiä huumaus hänen jäsenistään
katosi, hän aukasi silmänsä ja katsahti hämmästyneenä ympärilleen.
Hän oli selvästi valveilla, ja ajatus oli kirkkaampi kuin pitkään
aikaan.
Kummastellen katsoi hän.
Sielunnäyt häipyivätkin samassa. Mutta yksi tunne oli jäänyt jälelle...
tunne, että hänen oli tehtävä jotain, sangen tärkeätä ja ratkaisevaa.
Aine otti aurol-pastillin ja sai palan valikoitua herkkuruohoa, jota
yötä päivää oli hänen vuoteensa vierellä pöydällä.
Sitten hän nousi ja käveli muutaman joustavan askeleen, ikäänkuin ei
viime päiviä olisikaan viettänyt yksinomaan vuoteessa.
Hänen hermojensa kuolettava väsymys oli kuin poispuhallettu. Jälleen
noppi hän ruokapaloja, kuin lintunen. Senjälkeen hän pukeutui, asetti
tähtikoristeisen pyörökypärin päähänsä, ja viimein astui seinän luo,
painoi näkymätöntä nappia ja antoi parfyymiliekkien taas tanssia
pitkästä aikaa — kuinka pitkästä, sitä hän ei enää muistanutkaan.
Huoneeseen virtaavassa sataruusulehtituoksussa hän seisoi pitkän
ajan... ja kuunteli hiljaa sydänlyöntiään.
Mitä hän siitä odotti?
Hän tunsi jonkinlaista levottomuutta... outoa ja käsittämätöntä
ahdistusta, joka tahtoi vetää häntä johonkin... levottomuutta, joka
kasvoi kasvamistaan.
Pitäisikö hänen mennä isän luo?
Pitäisikö hänen kutsuttaa lääkäri?
Hän astui ikkunan luo ja katsoi ulos.
Siellä alhaalla kiiruhtivat ihmiset ohi autinoillaan, näyttäen
korkealta ikkunasta jyriseviltä pieniltä palloilta.
Mutta miksi ajoivat he niin kovaa vauhtia?
Niin... hän arvasi... isä oli antanut sataa!
Aivan harmaana ja pilvien peitossa oli muulloin äärettömän sininen
taivas! Hän ei tiennyt kuitenkaan... eikä ollut pitkään aikaan tiennyt,
mitä kaupungissa oli tapahtunut, mitä puuhailleet hänen ystävättärensä
ja Marian...
Äkkiä hän tunsi suuren halun nähdä Leilaa. Leila oli aina ollut
kuitenkin niin ystävällinen hänelle, joskin niin poikamaisen meluava
käytökseltään. Mutta siihenhän oli syynä vain hänen vanhanaikuinen
kasvatuksensa!
Niin, hän tahtoi lähteä Leilan luokse... nyt heti!
Hänhän oli aivan terve ja iloinen... pieni liikunto autinolla poistaisi
varmaan tykkänään lopunkin huumauksesta.
Ensin hän lähtisi sinne ja ilmoittaisi sieltä isälleen... kylläpä isä
saisi kerran hämmästyksen syytä!
Hän hiipi etuhalliin ja nousi autinolleen, jota ei ollut käyttänyt
moniin aikoihin.
Häntä ihmetytti kyllä hieman se, ettei näkyvillä ollut yhtään naisista,
jotka muuten olivat häntä palvelemassa.
Mutta hän ei ajatellut asiata sen enempää, vaan laskeutui hississä ja
muutaman minuutin päästä olikin jo kadulla.
Miten harmaa ja kuuma ilma olikaan!
Hyvä, ettei Leilan luo ollut edes pitkä matka!
Kiitäessään katua miltei yksinään hän äkkiä tunsi uudelleen
levottomuuden, ja nyt se valtasi hänet voimakkaasti kasvaen
ahdistavaksi tuskaksi.
Hän halusi kääntyä takaisin... hän tunsi silmissään kaiken pyörivän!
Leilan luo oli sittenkin liian pitkälti... liian pitkälti tässä
pelossa, joka tuntui pysähdyttävän verenjuoksun suonissa.
Hän katsoi ympärille... apua etsien... suu jo avoinna huutoon...
Seurue hätääntyneitä, köyhiä kansalaisia riensi hänen ohitseen kuorma
tavaroita mukanaan. Hän ehti kuulla heidän puheistaan katkonaisia
lauseita:
"... Hallitorni on nyt kokonaan luhistunut... mutta ilmalaivoja on
Yleisen Viraston katolla... meidän täytyy nousta sinne..."
Ainen suu sulkeutui. Hän piti lujasti kiinni autinonsa ohjaustangosta
kootakseen sekavat ajatuksensa.
Joku onnettomuus... kauhea, ennenkuulumaton onnettomuus?
Samassa muistui hänen mieleensä pelottava jylinä, joka oli herättänyt
hänet unestaan. Hänen muistoihinsa sukelsi kuva nuoresta miehestä,
joka oli käynyt sairauden aikana hänen luonaan... eilenkö... päiviä
sittenkö?... hän ei voinut muistaa.
Hän oli puhunut... jostain onnettomuudesta...
Tuhosta... mahtavan maailmankaupungin A 15:n tuhosta...
Ja hän oli tahtonut... pelastaa... hänet....
Tuska sydämessä yltyi. Hän ei rohjennut enää mennä Leilan luo... eikä
rohjennut palata kotiinsakaan, tuohon suureen yksinäiseen taloon, jossa
hän niin kauvan oli maannut sairaana, yksinäisyydessä.
Ei, hän ei voinut nyt olla yksin!...
Kunpa Marian nyt olisi hänen luonaan... hän, joka oli niin kylmä ja
viisas!
Marian... Marian...
Hän tahtoi Marianin luokse, jonka puolisoksi hänen piti tulla jo viikon
kuluttua. Marian voisi... hänen täytyisi auttaa häntä hädänhetkellä!
Hän ei ajatellut enempää, vaan ohjasi koneensa leveälle kiertokadulle,
jonka varrella Marianin laboratorio sijaitsi. Siellä hänet varmimmin
tapaisi!
Muutamia ihmisiä kohtasi hän vielä matkallaan, muuten oli kaupunki
aivan hiljainen... pelottavan hiljainen...
Keskipäivän kuumuus oli luonut talojen seinätkin hiottavaan kosteuteen.
Synkkänä lepäsi taivas vihamielisenä... auringottomana...
Vihdoin pääsi Aine talon eteen.
Jostain kaukaa kuuli hän töminää ja huutoa, kauhistuttavaa, pitkää
huutoa... mutta ketään ei näkynyt.
Kun hän oli ylhäällä päässyt hissistä, oli hän aivan hengästynyt ja
pyörtymäisillään.
Kuin unessa liukui hän suuren huoneen läpi.
Täälläkään ei ollut ketään, ei ketään monista oppilaista ja
apulaisista. Huone oli jätetty kiireisesti, sillä kaikki oli
epäjärjestyksessä, lattialla oli kimaltelevia lasinsiruja.
Jos ei Marian olisikaan täällä?
Ah tätä tuskaa, polttavaa, hermoja repivää tuskaa!
Vihdoin, pitkän etsinnän jälkeen löysi hän Marianin.
Tämä seisoi jättiläissuuressa salissa, joka oli täynnä keinotekoisia
kukkia. Ne oli eilen tuotu kattopuutarhasta tänne, koska ne eivät olisi
sietäneet sadetta.
Aine katsoi pitkään ja pelokkaasti Marianin tuskaisiin, vihamielisiin
kasvoihin. Mitä olikaan tapahtunut, että Marian oli voinut noin
muuttua?...
Marian väänteli vipuja ja rattaita, joista johti lankoja seinille. Ja
hän kiristeli hampaitaan.
Sitten hellitti hän kätensä ja ajoi kukkien luo, keskelle kultaisten
aurinkoruusujen sarkaa.
Hänen autinonsa alla taipuivat korkeat kasvien varret ja suuret,
sametinkeltaiset kukat rusentuivat maahan. Ja autinolla seisova löi
hurjasti ympärilleen, repi ja polki maahan kaiken, mihin kätensä
yltivät.
"Marian!"
Aine ei saattanut kauempaa katsoa, kuinka toinen hävitti ihania kukkia.
Hänen silmänsä ihan kyyneltyivät.
Marian hätkähti ja katsahti ympärilleen tuijottavin silmin. Sitten
näytti hän havahtuvan. Katse selkeni ja kasvoille tuli taas tuo hänelle
tavallinen, liikkumaton ilme. Hän kiiti pois hävityksensä parista kohti
ääntä, joka oli häntä kutsunut... nyt jo hillittynä ja näennäisesti
kylmänä. Hän näki nyt tytön, joka tuijotti häntä kohti pelästyneenä.
"Aine... sinäkö täällä?" Hän hymyili teennäisen kohteliaasti.
"Mitä sinä teet, Marian?" Aine ei voinut pidättyä lausumasta
kysymystään kauhistuneella äänensävyllä. Hän tunsi polviensa horjuvan
ja kylmien väreiden käyvän pitkin selkäpiitään.
Marian huomasi toisen tilan ja ohjasi hänet patjalle, joka oli huoneen
nurkkauksessa. Tahdottomana vaipui Aine sille.
"Minulta on suljettu happipumput!" sanoi mies, ja hänen äänessään soi
vielä vihan sävel. "Kukkiani varten ei voida enää antaa yhtään happea,
sanottiin minulle, sillä vähäiset varastot täytyy säästää kansalaisia
varten. — Mutta olet oikeassa... ei ole sivistykseni arvon mukaista
tehdä tällaista hävitystyötä."
Aine katsoi häneen ymmärtämättä puhetta.
"Miksi on sinulta suljettu!... Minä en ymmärrä... Mitä sitten on
tapahtunut?"
Tuskan heikontamana nojasi hän päänsä seinään. Silmäluomet
sulkeutuneina ja huulet värittöminä näytti hän siinä kuolleelta.
Marianin aikoessa vastata, nosti hän kätensä torjuen: "Minä olen niin
peloissani! Älä sano mitään! Ole vain minun luonani!"
Marian kohautti olkaansa ja kääntyi poispäin. Hän tarkkasi kukkiansa.
Eliväthän vielä sentään...
Mitä hän tekisi Ainelle?
Parasta kai olisi saattaa hänet kotiin!
Täällä hän olisi vain tiellä...
Hänen mieltään poltti taas tutkimisinto. Kuinka tulisivat kasvit
kestämään hapenpuutteen? Siihen täytyi hänen kokonaan keskittyä, ei
ajatellakaan mitään muuta!
Ainen suojeleminen oli tämän isän velvollisuus, niinkauvan kuin hän
asui kotonaan... ei hänen velvollisuutensa...
Hän astui taas aivan kukkien ääreen. Hyväillen siveli hän
safiirinsinisiä ja kullanpunervia, omituisen muotoisia orkideankukkia.
Se oli hänen luomaansa... kaikki tämä oli hänen luomaansa! Iänikuinen
tarina Prometheuksesta, joka luo eläviä olentoja... sehän oli täyttynyt
juuri hänessä!
Ja pitikö tämän maailman muka käydä perikatoon jonkun mielettömän
pakokauhun takia vain! Hän ei uskonut siihen, mitä kaduilla huudettiin,
hän ei voinut siihen uskoa. Ihmisen olemassaolo, hänen sivistyksensä,
tietonsa, ne sadat päämäärät, jotka hän oli saavuttanut vuosituhansien
työllä ja vaivalla... nuo maasta nousevat tuliset pilvet eivät voisi
tätä kaikkea hävittää...
Yhä silitteli hän suuria, silkinkihtaavia kellokukintoja.
Ainen heikko huokaus palautti hänet taas ajatuksistaan.
"Sinä jätät minut... jää minun luokseni!" valitti hän hiljaa; suurten
kyynelkarpalojen virratessa pitkistä silmäripsistä alas puvulle, kuin
kimaltavien helmien.
Marian tuli kärsimättömäksi, mutta sai vielä hillityksi itsensä.
"Sinun täytyy mennä kotiin, tyttö!" sanoi hän kylmällä, välinpitämällä
tavallaan. "Minun pitää jäädä tänne kukkieni luo, joiden keksimiseksi
olen työskennellyt yli 12 vuotta. En saata antaa tämän kauneuden
maailman joutua tuhon omaksi!"
"Jää kuitenkin vielä minun luokseni!" Tyttö ojensi arasti hennot
kätensä sulhastaan kohti.
"Älä ole lapsellinen... Isäsi tulee viemään sinut H 19:een... siellä on
hyvin somaa... Me näemme jälleen toisemme, kun tämä raivonta täällä on
ohitse!"
"Minä jäisin mielelläni tänne... sinun luoksesi... isäni ei voi nyt
vielä lähteä matkalle... ja minun huoneessani on niin äärettömän
yksinäistä..."
Hän kohotti kapeata pikku päätään loistavan pyörökypärinsä alta. Suu
jäi puolittain auki, kuin odottamaan jotakin... hyväilyä... suuteloa...
Mutta Marian ei enää katsonutkaan häneen.
Ei edes vastannut.
Kukkasten nestepaino laski aivan äkkiä. Orkideat taivuttivat jo
kuninkaalliset päänsä alas.
Marian kiiruhti toisten luo.
Kaikkialla oli havaittavissa samaa. Väkevämmissä kasveissa oli
lamautuminen pienempi, heikommissa taas huomattavampi. Koko sali näytti
ulkomaiselta puutarhalta juuri auringonnousun edellä, jolloin upeat,
loistavat kasvit nukkuvat tyyntä yöuntaan.
Uudestaan koetti hän saada johtoa kuntoon. Mutta manometrin viisari ei
liikahtanutkaan. Se oli lopettanut palveluksensa.
Marian seisoi kuin paikalleen kiinnilyötynä ja katseli epätoivoisena
kukkaislavojaan. Siinä oli vuosien työ... korkeimman kulttuurin
suurin saavutus... ja nyt se hitaasti, auttamattomasti kävi
käyttökelvottomaksi.
Eikä hän voinut tehdä mitään... ei mitään...
Hän ei kyennyt itse luomaan puuttuvaa happea.
"Kukkasi kuolevat..." sanoi äkkiä Aine, hiljaa ja surullisesti.
Marian havahtui taas.
Hän oli kokonaan unohtanut morsiamensa läsnäolon.
"Me myöskin kuolemme..." jatkoi tyttö sortuneella äänellä, kauniiden
silmien harhaillessa kuin kaukaisessa haavemaassa. "Sinä... minä,
me kaikki kuolemme! Koko maailma kuolee samoinkuin sinun kukkasi...
Silloin on kaikki jo myöhäistä!" Viimeiset sanat tulivat värisevänä
kuiskauksena.
Marian tuli taas hänen lähelleen.
"Mikä sinun on, lapsi? Sinähän olet vielä sairas!" Tyttö säikähti kuin
painajaisesta vapautuneena. Hän siveli otsaansa.
"Mitä... Ah, minä luulin... lienen uneksinut! On niin hyvä, kun sinä
olet luonani!"
Hän katsoi sulhastaan liikuttavan hellästi. Kuvankauniit marmorikasvot
saivat hienon, vaalean loisteen. Levätessään siinä patjalla näytti hän
aralta, juuri puhjenneelta vuokolta.
Ja kuitenkaan ei Marian silmänräpäystäkään ajatellut ottaa häntä
syliinsä paetakseen hänen kanssaan johonkin turvaisempaan paikkaan.
Hän oli antanut sielunsa, kaiken tunteensa ja tahtonsa noille
kirjavaloisteisille kukille, jotka hänen tietonsa oli luonut.
Hän itse oli tyhjä... loppuunpalanut... vailla rakkautta tai vihaakaan.
Hänellä oli vain kukkansa.
Sentähden hän oli sokea näkemään Ainen sydämen hienoutta. Hän oli
päättänyt mennä Ainen kanssa avioliittoon ainoastaan sentähden, että
tämä nuori, hiljainen tyttö oli Numero 50000:n tytär.
Salin hiljaisuuteen kuului äkkiä jostain ulkopuolelta kohinaa,
aaltoavien äänien ja melun synnyttämää pauhua. Se tunkeutui läpi
paksujen seinien ja näytti panevan kukkaistuoksuisen ilmankin
liikehtimään.
Kaupungista paettiin. Marian kuuli sen. Todennäköisesti oli tähän asti
käytetty toisia katuja, mutta nyt täyttyivät talon muurien kaikki
nurkkaukset kauheasta melusta. Kaiunhiljentäjälaitteet olivat tietysti
myös lakanneet toimimasta kuten happipumputkin...
Se ajoi hänet jälleen kukkiensa luo. Varsien smaragdivihreys muuttui
hiljalleen ruskeaksi.
Marian kumarsi tutkimaan niitä lähemmin. Polvillaan tarkasteli hän
nihkeitä, kiharoita lehtikoristeitaan, jotka taipuivat alas maata
kohti. Hänen tuskaiset kasvonsa peittyivät kyynelvirtaan.
Näytti siltä kuin makaisi hän tomussa ja tuhkassa tunteettoman
jumalankuvan edessä.
Häviävä viheriöinti synnytti pistävää katkua. Sinne ja tänne muodostui
kellervää hyytelöä.
Kukat kuolivat jatkuvasti...
Kun Marian nousi, olivat hänen kasvonsa verettömät ja kauhean
vääristyneet.
Hän oli ymmärtänyt, ettei mitään ollut enää pelastettavissa.
Poistuiko tai jäikö hän tänne — mikään ei kuitenkaan pidättänyt
kukkien nopeata kuolemaa. Asiaa ei voinut enää millään auttaa, kun
kerran keinotekoinen munanvalkuaisaine, josta ne oli tehty, jo hajosi
ammoniakkiin ja salpietarihappoon. Vaikkapa happipumput saataisiinkin
taas toimimaan, olisi pelastus liian myöhäistä!
Hiljaa liukui hän sarkoja pitkin.
Hänen oli otettava jäähyväiset siltä, mikä oli ollut hänen elämänsä
toivo, onni ja ylpeys.
Yhä valjummiksi kävivät kukat. Ruusut luhistuivat punertavaksi
kasaksi, liljakelloista oli jälellä vain tutisevia korsia. Hyansithien
tuhannet siniset tähdet hajosivat. Ruskeina kuin vanhat rypistyneet
paperipalaset riippuivat krysantheemit. Vain unikkojen silkkistä punaa
oli vielä hieman näkyvissä.
Marian seisoi paikallaan. Naurahtaen sanomattoman katkerasti ojensi hän
kätensä kukkia kohti.
Mutta niinpian kuin hän kosketti niitä, muodostuivat ne
ilkeänhajuiseksi, kellanruskeaksi hyytelöksi, joka valui sormista
pisaroina lattialle.
Tuoksu oli väkevää ja pistävää.
Aine tuli samassa sulhasensa viereen.
Hänen silmänsä olivat nyt täysin valveilla.
"Sinun täytyy lähteä pois!" sanoi hän hiljaa, mutta varmasti. "Minä
tunnen, että kuolema vaanii täällä. Tule!?"
Marian tuijotti häneen kuin vieraaseen.
Sitten työnsi hän morsiamensa luotaan, räikeästi naurahtaen, silmät
palaen pahaaennustavasti.
"Mene minun puolestani!" läähätti hän, yskien. "Kuka sinua täällä
pidättää? En ainakaan minä... mene! Minä tahdon, että menet!"
"Ja sinä... jäät tänne... kuolemaan?"
"Jätä se minun huolekseni! Tahdon olla yksin! Etkö sinä siis huomaa,
etten minä voi enää elää ilman kukkiani... että sinun täytyy antaa
minun käydä turmiooni niiden, tuhoutuvien keralla!"
"Mutta jossain muualla..."
"Ei ole mitään: jossain muualla. Koko 'muualla' murtuu, katoaa... Älä
häiritse minua! Noissa ulommaisissa tulililjoissa on vielä hiukan
loistoa. Minun täytyy katsoa niitä... Ne ovat viimeiset..."
Äkkiä kääntyi hän Ainea kohti.
"Mene!" huusi hän kaikuvalla äänellä. "Mene. Jos et nyt mene, tukehdut
sinä..."
Ja hän kohotti kätensä.
Ainesta katosi viimeinenkin rohkeuden hiven. Hän tarttui autinonsa
ohjaustankoon ja pelosta mielettömänä kiiti pois. Takanaan tunsi hän
myrkyllisen tuoksun, joka leijaili pieninä, valkeina huntuina.
Marian jäi sinne...
Häntä pyörrytti, ja vihdoin yritti hänkin syöksyä pois. Hän ryki
yhtämittaa, lyhyesti yskien. Hyytelöä virtasi nyt jo leveinä puroina
yli lattian. Hänen autionansa ei tahtonut lähteä.
Hän huumautui... mutta pääsi taas tuntoihinsa. Höyryt salpasivat
häneltä hengityksen.
Hän tempoi käsillään tarttuakseen johonkin... ei saanut kiinnekohtaa...
vaipui polvilleen.
Vielä nosti hän päänsä... yskähteli, suu jo täynnä verta.
Suurentuvilla silmillään eroitti hän vielä tuskin huomattavaa punaa
yksinäisissä tulililjoissa, jotka eivät vielä olleet täysin sulaneet.
Nyt häipyivät nekin... ensin muuksi... mustanruskeiksi... myrkkyä
levittäen...
Marian, niiden herra ja orja, ei nähnyt niitä enää.
Hänen keuhkojensa kirkas veri juoksi lattiaa peittävän myrkkyhyytelön
sekaan.
Värittömät silmät tuijottivat puoliksi avoimina harmaansekaiseen
ilmaan, ikäänkuin syyttäen jotain tärkeätä... jotain olentoa...
Jumalaa...
Tiedottomana, kaihoisana aukeni tahrainen suu...
Mutta alhaalla hississä oli Aine, happohöyryjen tunkiessa sieramiin, ja
hänen kauhistunut sielunsa hoiperteli kuin elämästä pois, raskaaseen,
rajattomaan pimeyteen...
* * * * *
Ulkona kaduilla jatkui pakokauhu kasvaen minuutti minuutilta.
Julkisen Viraston katolta, jonne nousua varten oli pystytetty erikoinen
laite, lensi ilmalaivoja, sullottuina aivan liian täyteen matkustajia.
Mutta kaupunki oli suuri, tiheään asuttu; sen kuljetusvälineet eivät
riittäneet niin suurelle joukolle. Siitä syystä jatkui täälläkin
yhtämittainen hirveä kamppailu, jossa naisia ja lapsia poljettiin niin,
että heitä putoili yli kaiteiden.
Pakolaisjono kaduilla ei myöskään näyttänyt pienentyvän, mutta
se kehittyi nyt enemmän pääkaduille. Sensijaan jäivät sivukadut
hiljaisiksi ja kuolleiksi. Kaikkialla ammottivat ovet avoimina.
Ikkunat heiluivat sateessa, joka juuri keskipäivän alettua oli pantu
virtaamaan. Joissakin kattopuutarhoissa liehui unohdettuja vaatteita ja
roikkuvat aurinkoverkot huojuivat harmaina ja valottomina parvekkeilta
ja päädyiltä.
Mutta yhä vielä hehkui kuumuus yli katujen. Sadepisarat, joita
tippui sileille käytäville, haihtuivat pian nousten usvana kuumiin
rakennuksiin. Raskaita, sumuisia pilvijonoja kierteli yläpuolella.
Huolimatta kaikista hälyytystiedoista ei Henrik ollut ryhtynyt
mihinkään pakovalmisteluihin. Hän teki työtä herkeämättä, vaikka Helios
poika oli paennut jo yöllä ja Alfrediakaan ei ollut näkynyt enää
muutamiin tunteihin.
Nyt ei hän kestänyt enää pitemmälti laboratorionsa hiljaisuutta ja
bakteerien ilkeän imelää tuoksua. Hän ei voinut enää myöskään salata
itseltään sitä, että hänen kaikki vaivannäkönsä oli nyt hyödytöntä
ja että hän tähän asti oli lakkaamatta työskennellyt vain pitääkseen
ahdistavat ajatuksensa loitolla.
Turhaan oli hän koettanut päästä yhteyteen Yleisen Viraston,
lihatehtaiden ja muiden paikkojen kanssa. Hän ei saanut vastauksia, tai
jos sai, olivat ne epävarmoja, sekavia.
Hänen oli ollut mahdotonta saada tietää, olivatko maja-asukkaat vielä
työssä.
Niin lähti hän viimein itse ottamaan asioista selkoa.
Hiljaisille kaduille, jotka hän valitsi suunnakseen, kuuli hän jostain
jyrähtelyjä.
Monasti tuntui hänestä, kuin maa autinon alla vajoaisi ja järähtelisi.
Toisinaan kuuli hän ilmasta kirkuvia valitushuutoja... kuin
haavoitettujen lintujen kirkunaa.
Levollisesti kiiti vanha mies eteenpäin. Hän oli jo niin kauvan
tottunut yksinäisyyteen, että hän kiersi kuolemaan tuomitun kaupungin
katuja kuin omana varjonaan... tunteettomana... ilman toivoa, mutta
myös ilman pelkoa...
Pisaroivassa sateessa kohtasi hän pienen joukon. Naiset olivat
hunnutetut aina silmiin asti... eräällä oli lyijynharmaat, laihat
kasvot, ja silmäluomet melkein suljetut.
He eivät näyttäneet huomaavankaan häntä.
Mutta jonkun matkaa hänestä he pysähtyivät ja katsahtivat odottavasti
mukanaan olevaan mieheen. He levittivät, kuin käskystä, kätensä ylös,
sormet ojennettuina.
"Sisareni..." sanoi mies.
"Veljemme..." vastasivat naiset.
"Te tahdotte, sisareni..."
"Me tahdomme, veljemme..."
Henrik jäi ihmetellen paikalleen talon suojaan, ettei häiritsisi heitä.
Hän hieman hymyili, ei heille, vaan itselleen, ettei hän tällaisena
vaarankaan hetkenä voinut olla havaintopäiväkirjaansa muistiin
merkitsemättä tapahtumia ja ihmisten tekoja...
Laulavalla äänellä aloitti mies jälleen:
"Te tiedätte, että tahto on kaikki kaikessa!"
"Me tiedämme sen!"...
"Jos te tahdotte, tullaan kaupunki säästämään!"
"... säästämään..." vastasi kaiku kalpeilta huulilta.
"Hengen voima on vahvempi kuin me aavistamme, vahvempi kuin koko
maailman voima...
"Se on vahvempi..."
Ylös ojennetut kädet tuskin vavahtivatkaan. Sade virtasi vienona heidän
ylitseen kastaen posket, olkapäät, koko vaatetuksen.
He seisoivat kuin paleltuneet, silmät kiinni, huulet
yhteenpuristettuina. Heistä hohti yli-inhimillisen tahdonponnistuksen
hurmio.
"Kaupunki jää elämään!" julisti vihdoin mies.
Huokauksia... autuaiksi kirkastuneita katseita... käsivarret vaipuivat
raskaasti alas kuin kivet, vahankalpeat sormet vääntyivät kuin
tuskasta. Sitten lähtivät he taas, hiipien toinen toistensa vieressä,
kasvot loistaen ja ylös kohotettuina.
He peittyivät sateeseen kuin valoisaan pilveen, he jotka uskoivat,
että he salaista tahtoaan ponnistamalla voisivat estää tai muuttaa
tapahtumain kulun.
Henrik katsoi ihmeellisen joukon jälkeen.
Jälleen kuului harmaalta taivaalta ahdistavaa kirkunaa. He eivät sitä
kuulleet.
He uskoivat...
Taas olivat kadut peloittavan hiljaiset, kuolleet. Kaukana näki Henrik
jonkun, varmasti pakoon päässeen haaveksijan; hän puheli hiljaa
talolle, ja hän syleili ja syvin kumarruksin tervehti... Kunnes
mielipuolisuus yhtäkkiä pani hänet kiitämään pois... tietämättä
itsekkään, minne...
Unohdettuina olivat ylemmän kiertoradan raiteet. Kirkkaat korkeat
kiskot loistivat märkinä. Myöhemmin tapasi hän radan keskivaiheilla
sentään erään vaunun, joka ei ollut päässyt päämääräänsä asti.
Näytti siltä kuin sen kohdalla olisi ollut katutaistelu. Suuri
ozoninpuhalluslaite riippui rikkirepeytyneenä katosta. Sen alla oli
särkyneen autinon jäännökset tummanruskeassa verilammikossa, johon
silloin tällöin putosi sadepisara särkyneen katon läpi.
Mutta mitään muuta ei näkynyt... ei yhtään ihmistä... ei elon
merkkiäkään...
Mutta maja-asukkaitten neliössä oli touhua.
Muutamat nuoret juoksivat myttyineen kadun poikki. Liinoista pisti
esiin päitä, jotka epäluuloisin katsein tarkastelivat tulijaa.
Keskenkasvuinen poika veti nuorasta karitsaa jälessään. Talonsa edessä
seisoi Aldrans 16 ja hänen luokseen ohjasi Henrik.
Talonpoika katsahti häneen ja virkkoi sitten painavasti:
"Onpa hyvä, että edes joku teistä kaupunkilaisista tulee tänne, jotta
saamme sen sanoa teille. Esimiehistä ei enää ketään ole täällä."
"Mitä haluatte sanoa?"
"No niin... meistä se onkin yhdentekevää. Parin tunnin kuluttua ovat
viimeiset meistäkin menneet menojaan. Tekisimme kyllä herroille
mieliksi jäämällä tänne kuolemaan..." Hän keskeytti, jatkaen sitten
hiukan mietittyään: "Minä olen kaivatuttanut ison kaivon kaupungin
tuolla puolen, koska karjamme ei voi käyttää tätä keinotekoista vettä.
Mutta siitäkään emme saaneet vettä esille... ainoastaan höyryjä ja
savua nousi... ja siellä on kuuma, niin ette, voi sitä enää mennä
lähelle. Kuumuus tulee punaisesta savusta..."
Henrik katsoi puhujaa niin jännittyneenä, että maja-asukaskin sitä
kummasteli.
"Eikö ollut teiltä väärin kuljettaa meidät tänne, missä meidän tämän
hirveän kuumuuden tähden on jo täytynyt lopettaa suuri osa karjaamme?
Se oli vääryyttä!" Hän kumartui sivuun ja sylkäisi halveksivasti
suoraan toisen autinon eteen.
Henrikin täytyi ihan naurahtaa.
"No, rauhoittukaahan!" pisti hän väliin. "Tällä hetkellä ei sille voida
mitään. Mutta missä on tuo teidän kaivauksenne?"
"Jos herra haluaa tulla mukaamme... viimeiset valmistelut näyttävätkin
jo olevan tehdyt... muut ovat menneet jo ennen..."
Siihen ilmestyi nyt muutamia naisia, lapsineen ja tavaroineen. Kovasti
määkivää karitsaa vedettiin nuorasta.
Kiireesti lähti pieni jono nyt matkalle.
Edellä kulkivat molemmat miehet, vaiteliaina, luoden toisiinsa
sivusilmäyksiä. Henrik ajatteli, miten oli mahdollista, ettei ihmisillä
näin vaaran hetkenäkään ollut toisilleen mitään sanottavaa ja että
he tunsivat nytkin vain tuon kuilun, jonka vuosisatojen kehitys oli
repeyttänyt eri ihmisrotujen välille... Aina vain sama ristiriita!
He pääsivät jo kadun päähän asti.
Heidän edessään aukeni märkä, tumma tasanko.
Aldrans nosti kätensä.
"Tuolla toisella laidalla... herrahan näkee höyrypilvet, jotka nousevat
maasta... siellä on kaivanto!"
Mies ei antanut hänelle, kättä hyvästiksi. Välinpitämättömästi kuin
tiepylvään jätti hän Henrikin seisomaan paikalleen. Muuan vaimo otti
hänen paikkansa.
Henrik katsoi heidän jälkeensä vielä hetken.
Siinä palasi vanha maailma takaisin kotoiseen luontoonsa...
aavistamatta mitään... varmana päämäärästään...
Kumpi näistä kahdesta ihmisrodusta jäisi elämään?
— Mutta tarvitsiko sitä edes kysyä!
Hän mietti vähän. Nyt täytyy toimia nopeasti, päättäväisesti. Tutkimus
voisi kyllä olla hänen viimeisensä, mutta ellei se voisikaan pelastaa
enää nykyisyyttä, niin ehkä kuitenkin tulevaisuuden!
Hän lähti valoa hohtavaa höyrypilveä kohti...
Pian alkoikin tuntua kuumuutta ilmassa.
Hiki pusertui hänen otsaltaan. Hän hengitti jo raskaasti.
Kaiken varalta oli hän ottanut laboratoriosta mukaansa pienen
ilmapainepumpun, jossa oli sulaa hiilihappoa. Hän irroitti kojeen, joka
oli kiinni autinossa erikoisessa kiinnityslaitteessa. Sitten astui hän
pois koneestaan. Lyhyin, varovaisin askelin lähestyi hän valkoista
pilveä.
Heikko tuuli leyhytti savua toiselle puolelle, joten hänen onnistui
päästä lähemmäksi kuin oli toivonutkaan.
Silloin... valkea höyry tihentyi... punertui... näytti syöksevän
maanalaisia lieskoja...
Henrik kohotti pumpun, suuntasi sen keskelle yhä kasvavaa lieskaa ja
painoi.
Sähisten kuin eläin painui höyrypilvi kaivannon syvyyteen. Muutaman
kerran nousi vielä usvannäköistä, mutta senkin painoi sade maahan.
Samassa hetkessä katosi myöskin kuumuus.
Henrik harppasi kuilun reunalle.
Hän laskeutui polvilleen tirkistäen rosoisen reunan yli. Ohuita
liekkejä löi sieltä häntä kohti.
Syvällä pimeydessä luuli hän näkevänsä kaukaista, sinoberinpunaista
valoa. Muuten vallitsi alhaalla synkkä pimeys... läpinäkymätön...
pahaaennustava pimeys...
Vielä kerran lähetti hän sinne hiilihapposuihkeen.
Jälleen sähähti... kihisi... sitten vallitsi taas mykkä hiljaisuus.
Elämä, hehku kuilussa oli kokonaan sammunut.
Hiljalleen nousi hän ja ojensi kätensä, jolla oli suojannut kasvojaan.
Hän tunsi hyvin voimakasta pyörrytystä. Ohimoilla kiilsi kylmiä
pisaroita.
Silloin huomasi hän aivan oikealla puolellaan, ihan vieressään jotain,
joka ei ollut kiveä eikä maata, mutta jotain lämmintä. Se oli harmaata,
litistynyttä hyytelömäistä ainetta ja sen pinta loisti äärettömän
pieninä, teräksenvärisinä kiteinä.
Oppinut katsoi sitä tarkemmin ja hän aavisti, mitä se oli.
Sen täytyi olla... kuollut tulisielu!
Hän tohti koskettaa sitä.
Se oli jäykkä... liikkumaton.
Päättävästi veti hän puvustaan piiteräksisen, hiotun, läpinäkyvän
rasian, jossa tavallisesti säilytettiin puristettua alkonia.
Hän otti päähineensä ja sen varassa työnsi tuon aineen rasiaan. Ja hän
luuli hetkisen huomanneensa sen liikahtelevan. Mutta sitten näytti
siltä kuin olisi hän kuitenkin erehtynyt.
Hyytelö oli jo aivan kylmentynyt, ja sade oli lisäksi painanut sen
ruttuun.
Mutta kun se oli ollut vähän aikaa rasiassa, se leveni täyttäen rasian
tilan kokonaan.
Vanha mies ei viivytellyt enää sitä tarkastaakseen. Se oli nyt
tutkittava aivan perinpohjin, ei täällä!
Sillä jokaisella ihmisen löydöllä oli myös vihollisensa, hävittäjänsä!
Kotiin! Kotiin laboratorioon!
Hän heittäytyi autinolleen ja kiiti kaupunkia kohti.
Mutta hänen takanaan alkoi jo uusia höyrypilviä nousta
kaivoskuilusta... arasti... hitaasti... taistellen voimakkain ottein
sadetta vastaan.
Ja maja-asukkaat olivat jo häipyneet kauas harmaaseen,
läpitunkemattomaan sumuseinään...