Seuraava päivä valkeni tukahuttavana, lyijynraskaana. Elämä
työpaikoissa ei ollut vielä kokonaan alkanut, kun Alfred,
kalpeakasvoisena ja valvonein silmin, ajoi kiertorataa maja-asukkaiden
neliötä kohti.
Kone- ja valaistusvirkailijat, elintarvetehtaiden ja kuormaratojen
apulaiset työntyivät pitkiin, kapeisiin liitovaunuihin ehtiäkseen
oikeassa ajassa työvuoroilleen. Vaikka ihmisten oli täytynytkin
levätä, kaikki kovempi työ kun tehtiin A 15:ssä kahdeksassa kolmen
tunnin vuorossa — olivat heidän kasvonsa väsyneet, kalpeat. Monet
liikahtelivat hermostuneesti eivätkä saaneet hetkeksikään rauhallista
ilmettä pysymään kasvoilla. Vilkas, kiihkeä keskustelu kuului miltei
äänettömällä radalla.
"Minä en kestä enää tätä kuumuutta", valitti muuan nuori mies Alfredin
vierellä. "Täytyy laskea sadetta! En ole enää viikkoon voinut nukkua!"
"Kolmen tunnin yhtämittainen työ on liian raskas jokaiselle
kulttuuri-ihmiselle", lisäsi toinen, jonka kasvojen vasen puoli
värähteli lyhyin nykäyksin. "Yleisen Viraston on myönnyttävä yhden
tunnin työaikaan! Tämä mahdoton ponnistelu vie meidät perikatoon!"
"Oletteko lukeneet viimeisiä ilmoituksia... F 24:stä? Tuleekohan se
tännekin?"
"Kun vain annettaisiin sadetta... niin minulla ei olisi mitään sitä
vastaan... minä menehdyn!" voihki edellinen nojautuen hikeä vuotavana
vaunun seinään.
Muuan pani liikkeeseen suuren ozoniviuhkan niin, että viileä tuuli
puhalsi yli koko vaunun.
Väsynyt huokasi vapaammin ja näytti nukkuvan seisaalleen — hän ei ollut
poistanut autinoa.
Viimein tultiin hänen asemalleen. Hän antoi pysähtymismerkin ja liukui
alas vaunusta pieniä kaltevia askelmantapaisia myöten.
Oli hyvin painostava... sietämättömän kuuma.
Nuori mies muisteli, ettei hänen eläessään ollut vielä milloinkaan
ollut niin korkeaa ilmanlämpöä. Hänestä tuntui kuin ajatuksetkin
sulaisivat. Mutta hänen oli kiidettävä eteenpäin.
Nopea vauhti aiheutti voimakkaan ilmavedon, joka hieman virkisti
häntä. Mutta pölynharmaalta taivaalta paistoi loistoton aurinko niin
säälimättä, että hän oli vallan menehtynyt päästessään maja-asukkaiden
luo. Hän otti esiin osoitekartan ja kysyi eräältä pieneltä
paljasjalkaiselta tytöltä, joka heiluvin helmoin juoksi kadulla,
Aldrans 16:n osoitetta, jonka puoleen hänen piti kääntyä.
Lapsi näytti sormellaan lähintä vastapäistä taloa ja juoksi sitten
pelokkaana pois.
Vaivaloisesti pääsi Alfred avonaiselle ovelle asti. Tässä täytyi
hänen nousta pois, sillä sileät liitoradat, jotka kaikkialla A 15:ssä
toimivat portaitten asemesta, oli täällä korvattu eräänlaisilla
askelmilla, joita myöten autinolla kiitäminen ei käynyt päinsä.
Aldrans 16 oli vanha, vaaleanharmaa talonpoika, jolla oli leveä niska
ja paksu, sekavankihara parta. Hän otti väsyneen kaupunkilaisen vastaan
miltei epäystävällisesti.
Epäluuloisena katseli hän Alfredia, tottuneena kuulemaan jokaiselta
noin puetulta ainoastaan käsittämättömiä, typeriä määräyksiä, saamatta
lainkaan ymmärtämystä omille toivomuksilleen.
"Mitä herra tahtoo?" kysyi hän hyvällä vanhalla saksalla.
"Yleinen Virasto tarjoaa tärkeän tehtävän arvoisille kansalaisille,
jotka nauttivat kaupungin vieraanvaraisuutta.
"Sitten täytyy herran istua, sillä aikaa kun hän puhuu... tänne!"
Maja-asukas osoitti vieraalle eräänlaista parveketta, joka näkyi
ikkunan takana.
Suojaksi aurinkoa vastaan oli asetettu muutamia liinoja. Niiden
ohella oli ikkunan vierillä kasveja huolellisesti kastelluissa
ruukuissa. Muutamiin ruukkuihin oli istutettu viljakasveja, joitten
tähkät olivat vaaleankeltaiset, läpikuultavat. Muutamissa oli
vihanneksia... puolikypsiä kaalinpäitä... tummanpunaisia papuja...
salaattia... soppajuuria... mutta kaikki surkastunutta, harmaan pölyn
peittämää... kuin hivutustaudin heikentämää. Alfred kumartui katsomaan
pihannurkkaan, josta kuului outoa eläimenääntä.
Kapeassa varjossa lojui kolme ruskettunutta poikaa jonkinlaisella
vuoteella leikkien pienen pörröisen koiran kanssa, joka väliin aina
päästi vinkuvan haukun, kun kanat uskalsivat sitä lähestyä.
"Herran sopii puhua!"
Vaivoin sai Alfred kootuksi voimansa. Eilisestä alkaen oli hän niin
herpaannuksissa, että hän tunsi silmissäänkin jotain sumua. Hän
olisi mielellään jo tänä aamuna luopunut Henrikin hänelle antamasta
tehtävästä, mutta hän oli kuitenkin tottunut aina tottelemaan
opettajansa toivomuksia. Nyt oli hänestä kuitenkin taas kaikki
sanomattoman yhdentekevää... hän ei voinut enää miltei kiintyä
ajattelemaan tulevaisuutta.
"Herra ajattelee, että olot pahenevat, ellei maita kaupungin ympärillä
saada lannoitetuiksi... tai miten se kuuluu...!"
Alfred nyökkäsi, kykenemättä vieläkään lähemmin selittämään pyyntöään.
Voimattomin käsin pyyhki hän uudelleen hikeä otsaltaan.
"Voinhan katsoa, mitä pystyn tekemään" jatkoi mies. "Mitä tulee
talonpoikiimme, he eivät mielellään puhu herroille... Eikä se
ole ihmekään! Meidät on houkuteltu tänne kuollaksemme täällä
koti-ikävään... ja miksikä?... Mutta herrakaan ei voi sille mitään..."
Alfred nyökkäsi jälleen tuskin tietäen, mitä toinen puhui.
"Herran täytyy puhua meidän puolestamme, että meikäläiset pääsisivät
täältä pois... sitte kyllä voisimme mekin tehdä jonkun palveluksen..."
Näin sanoen hän lopetti, tehden hieman ylimielisen liikkeen.
Alfred vastasi parilla epämääräisellä sanalla. Hänen mieleensä juolahti
kyllä kysyä sitä vanhaa naista, jonka kanssa hän oli käynyt Ainen
luona. Mutta hän ei jaksanut puhua mitään, sillä harvat sanat olivat jo
tähänkin asti vaatineet kovaa ponnistusta.
Vain pois... kotiin... mihin tahansa, missä saisi hetkeksi päänsä
viileään varjoon!
Kotimatkalla havaitsi hän kansalaisten kiihtymyksen yltyneen. Mutta
hän ei välittänyt siitä... jokainen uusi vaikutelma tuotti hänelle
mahdotonta tuskaa.
Hän ei ohjannut heti laboratorioon, vaan suureen, oman säätyluokkansa
ravintolaan, joka tänään jo tähän aikaan aivan vilisi ihmisiä, vaikka
se tavallisesti täyttyi vasta iltaisin.
Hän heittäytyi hetkeksi tyynyille ja sulki silmänsä. Vasta hetken
kuluttua kävi hän käsiksi ruokaan ja suureen lasilliseen alkonia, jotka
ilmestyivät hänen eteensä sivuseinämästä nappia painamalla.
Juodessaan suurin kulauksin alkoniansa, jolla oli aikaisemmin käytetyn
alkoholin kiihoittava vaikutus, mutta ei juovuttava — kantautui hänen
korviinsa voimakas, kiihtynyt ääni.
Hän ihmetteli itsekseen, että tässä ylhäisten ravintolassa, jossa
muutoin vain kuiskaamalla puhuttiin, tohti joku olla niin äänekkäänä.
Mutta samassa tuntui hänestä kuin tämä outo, tuskallinen ääni olisi
soinut hänen korvissaan jo kauvan... hän ei vaan ollut pannut siihen
huomiota.
Suuri annos alkonia alkoi jo vaikuttaa häneen. Mutta nyt hän kuunteli
jo tarkkaavaisena: "... luonnollisesti, osaanko sitä sanoakaan... Se
on kuitenkin viimeisin tieto: kertakaikkiaan ei enää mitään... kaikki
hävinnyt... sulanut... syöksynyt johonkin... Joka tapauksessa F 24 ei
ole enää olemassa..."
Alfred hypähti ylös. Huumaus, joka oli verhonnut häntä kuin raskas
vaate, katosi tykkänään. Mitä se merkitsi... eikö F 24 ollut enää
olemassa?
Hän kurkotti päänsä joukosta ja näki erään porvarin, joka nousi suoraan
pöydälle tiheään sulloutuneen ihmisjoukon keskellä, joka surisi
hämmästelevistä äänistä.
Miehen ääni kuului yli muiden hänen kertoessaan: "Minä tiedän sen
aivan tarkkaan... saanhan minä kaikki kulttuuritiedonannot muista
kaupungeista, minulla on asunnossani kaukoradiolennätin... Tässä on
radiolennätinsanoma, joka tuo suuren kulttuuripostin G 12:sta... G 12
on F 24:n lähin naapurikaupunki.
"Jatkakaa, lukekaa!" huudettiin väkijoukosta.
"Pian, pian!"
Mies veti esiin viittansa laskoksesta läpinäkyvän, tummansinisen
lasitaulun. Muuan ravintolavirkailija ojensi hänelle keltavaloisen
lampun. Sen valaistessa syntyi taululle ohuita rihmamaisia viivoja ja
pisteitä.
Kuuntelijat tulivat jo kärsimättömiksi.
Vihdoin aloitti hän:
"... Silminnäkijät ovat kertoneet meille maailmankaupunki F 24:n
tuhoutumisesta. Senjälkeen kuin miltei kuusi tuntia seisauksissa
olleet sähkökoneet äkkiä taas olivat alkaneet toimia, oli sähkökemian
asiantuntijain neuvosta ilmiötä kohti johdettu noin 12 miljoonan
voltin sulkusähkövirtoja. Ne synnyttivät suunnattoman suuren, kauhean
ukonilman lukemattomine salamoineen ja taukoamattomine jyrinöineen.
Kymmenen minuutin kuluttua nousi ilmiön yläpuolelle jättiläissuuri
musta pilvi. Salamat moninkertaistuivat, ukkonen paisui kaameaksi
paukkeeksi, ja sen jyrinästä sortui useita rakenteilla olevia taloja
kaupungin eteläosassa. Siitä huolimatta johdettiin virtoja edelleen
luullen niiden estävän ilmiötä levenemästä. Samanaikaisesti syttyi
taivaalle suuria, kirkasvärisiä revontulia, pilviseinä alkoi tiheytyä
ja muuttua alempana punertavaksi. Nyt sulettiin virrat. Noin puolen
tunnin aikana muuttui seinä valkeaksi hehkuksi. Mutta äkkiä irrottautui
se maasta kuin pyörremyrsky ja ryntäsi kaupunkiin. Pieni osa asukkaista
pääsi pakenemaan pohjoiseen, mutta useimmat jäivät taloihin, jotka
tuota pikaa hautautuivat liekkeihin. F 24 palaa vielä osittain, ja
ennenkuulumattoman kuumuuden vuoksi on mahdotonta lähestyä sitä.
Teleskoopeilla nähdään tummia kerrostumia, jotka peittävät kaupungin
jäännökset. Kerrostumia luullaan tuhkaksi, toiset taas pitävät niitä
rautakuonana. Muuten on koko kaupunki täynnä tuota ilmiötä, jota
kuuluisa fysiikko Georges 48693 nimittää 'tulisieluiksi' pitäen näitä
elävinä olentoina..."
Lukija vaikeni.
Seurasi muutaman minuutin kauhunhiljaisuus, kunnes kuuntelijain
joukosta taas nousi voimakas äänten sorina.
Alfred palasi paikalleen. Hän puristi käsillä läähättävää rintaansa,
jossa henki uhkasi salpautua.
Hän nousi... seisoi hetken miltei tiedottomana... tarttui autinoonsa ja
kiiti pois.
Henrikin luo! Hänen täytyi heti päästä Henrikin luo! Heti!
Riippuovien alapuolelle kuuli hän autofonin äänen, joka muulloin
tiedotti A 15:n juhlallisuuksista.
"Kansalaisia pyydetään rauhoittumaan! A 15 on täysin turvassa. Että K
29:ssä, G 12:ssa ja J 9:ssä olisi nähty revontulia, on väärä tieto.
Meillä on nyt keino ilmiötä vastaan. Sen on keksinyt kansalaisemme
Henrik 25534, aikaisemmin 19530! Jos Yleisen ja Salaisen Viraston
määräyksiä tarkkaan noudatetaan, ei sen suhteen ole enää mitään
pelättävänä!"
Ilmoitus rauhoitti Alfredia hieman. Kiihkeä sydämentykytys alkoi
asettua. Hän alkoi taas eroittaa elämän ympärillään.
Kotimatkallaan sai hän vielä kaksi ilmoitusta. Talonpojat olivat
jo aloittaneet clostridiumviljelyksen kaupungin ympäristössä, ja
Numero 50000 oli päättänyt järjestää kolmeksi päiväksi sadetta alkaen
huomisaamusta. Kansalaiset voisivat siis olla maltillisia...
Laboratoriossa tapasi hän Henrikin samassa kuumeisessa työinnossa, joka
eilisestä saakka oli hänessä näkynyt. Tämän tästä ilmoitti puhelin tai
lasinen valokuutio uutisia laboratoriosta. Sitä varten seisoi Helios
poika kuulotorven ääressä ja vastaili rauhallisesti kysymyksiin:
"Mestari pyytää ilmoittaa, että kaikki käy hyvin. Ei tarvitse olla
huolissaan."
"Siinäpä sinä vihdoinkin olet!" kääntyi vanhus oppilaansa puoleen.
"Tulin juuri ulkoa. Maja-asukkaat tekevät työtä erinomaisesti. Kahden
viikon kuluttua on bakteerilinja kaupungin ympärillä valmis!"
"Numero 50000 järjestää huomisesta lähtien sadetta..." Niin
huonovointisiksi kuin vielä itsensä tunsikin alkoi Alfred heti käydä
työhön käsiksi.
"Tiedän sen. Olen sen itse saanut aikaan! Kuuluuko mitään uutta?
Minulla ei ole ollut aikaa lähemmin kysellä!"
"F 24..." Nuori mies viivytteli vastatessaan.
"Mitä?" Oppinut loi häneen yötyöstä rasittuneet silmänsä. "Mitä... puhu
siis! Olen jo kyllin hermostunut enkä siedä kiusattavan itseäni!"
"F 24... on tuhoutunut..." sanoi Alfred hiljaisella, epävarmalla
äänellä. Vanhus syöksyi hänen luokseen.
"Se ei kait ole totta... ei voi olla... joku väärinkäsitys... kerro
heti kaikki, mitä tiedät."
Hänen kätensä jatkoivat automaattisesti hienoa kokeilutyötään, mutta
pää rintaa vastaan painuneena kuunteli hän, suun vavahdellessa
hermostuneesti.
Kun Alfred oli lopettanut kertomuksensa, ei hän vastannut mitään.
Vasta hetken kuluttua lausui hän näennäisesti välinpitämättömällä
äänellä:
"Emme saa nyt ajatelle sitä... se ei tule koskemaan meitä. Muuten me
emme kestäisi sitä! Meidän täytyy tehdä työtä... Jokainen hitunen
energiaa on tärkeä, korvaamaton! Ja vaikka... vaikka meidänkin täytyisi
nähdä näitä tulisieluja... me emme saa keskeyttää..."
Koeidut alkoivat tanssia Alfredin silmissä. Hän ei vastannut. Mutta
jälleen hän joutui tuon kauhean, lamauttavan tunteen valtaan, että
kaikki olisi sittenkin turhaa... liian myöhäistä... että he seisoivat
avonaisen haudan partaalla...
Sillä välin vastaili Helios poika kuulotorveen... mekaanisesti... kuin
automaatti.
Seurasi lyhyt hiljaisuus.
Sitten kääntyi Helios Henrikin puoleen:
"Joku yksilö haluaa puhua teidän kanssanne, mestari. Mitä vastaan?"
"Ei mitään... minulla ei ole aikaa!" mutisi vanhus äreästi.
Helios teki kuten käskettiin. Mutta parin sekunnin päästä tuli pyyntö
uudelleen.
"Mestari, se on taas sama, Gustajo 25854... hän sanoo Salaisen Viraston
lähettävän hänet tänne!"
"Hirteen! No, tulkoon sitten! Minulla on aikaa viisi sadasosaa tuntia,
enempää... Sano se hänelle lujasti!"
"Kuten tahdotte, mestari!"
Molemmat tekivät taas työtä kuumeisella kiireellä. Laboratorion ilman
täytti bakteerien imelä tuoksu. Autoklaafin putkissa sihisi ja lauloi
puserrettu vesihöyry.
He eivät enää puhuneet, vaan hermostunein sormin työnsivät välistä ylös
hiuksia, joita viileä, voimakas happipumppujen aiheuttama ilmavirta
liehutteli.
Koko ajan kuului kadulta epäselviä, pauhaavia ääniä, mutta nämä kolme
eivät panneet niihin huomiota.
Tässä jännittävässä hiljaisuudessa kuului äkkiä Gustajon autinon tulo.
Vihaisena, hikeä vuotaen astui punervakasvoinen Gustajo alas ja sysäsi
autinon jalallaan huoneen toiseen päähän, missä Helios asetti sen
nurkkaan.
"Voinko puhutella teitä yksin, arvoisa herra?"
"Tehän näette, että olen täällä työssä kaksin käsin!" vastasi Henrik
samaan kiihtyneeseen sävyyn, jolla kysymyskin oli tehty. "No, olkoon
sitten... minun puolestani! Minulle se kyllä onkin yhdentekevää!"
Henrik ei vastannut, vaan laittoi yhä kojeitaan kuntoon, tutkiakseen
viimeisten viljaseriumien kokoomusvoimaa.
Gustajo puhkui raivosta.
"Lopettakaa toki tämä taikauskoinen ilveily! On naurettavaa vielä tähän
aikaan työskennellä elimellisen elämän parissa... Missä ei meidän
kidekemiamme auta, siinä ei auta muukaan!"
Henrik sihtasi tarkkaan telemikroskooppiinsa ja kiersi mikrometriruuvia.
"Onko siinä kaikki, mitä teillä on ilmoitettavana?" murahti hän
sivusta. "Siinä tapauksessa olisitte voinut säästää tulovaivanne."
"Ei... jos te luulette solvauksen olevan tarpeen... Ennenkuulumatonta!
Salaisen Viraston tieteellinen osasto on minut lähettänyt... Teidän
on heti jätettävä kokoamanne ainehisto ammattimiesten ankaran,
nykyaikaisen tarkastuksen alaisiksi. Te ymmärrätte! Vaikka teidän
onnistuikin johtaa Numero 50000 harhaan väärien, toteennäyttämättömien
luulottelujen perusteella, emme me, arvoisa herra, emme me anna jonkun
— puoskarin pettää itseämme. Lähettäkää siis nuo taikakalunne sinne!"
"Se ei käy päinsä."
"Te siis kieltäydytte?... No, siis olen ollut oikeassa. Teidän
n.k. metoodinne on siis sitä lajia, ettette rohkene näyttää sitä
ammattimiehille! Erinomaista! Sen tiesin kyllä hyvin!" riemuitsi
virkamies, koko kasvojen loistaessa vahingonilosta.
Vanhus jätti työnsä ja otti askeleen häntä kohti.
"Korkeasti kunnioitettava yksilö!" sanoi hän hitaasti ja painokkaan
kylmästi, "pyydän teidän oman etunne vuoksi olemaan erillänne asioista,
joita ette ymmärrä. Olen pannut synnynnäisen typeryytenne tilille
sen, että estitte minut aikoinaan menemästä Numero 50000:n luo.
Tyhmät ihmiset eivät nähtävästi ole teoistaan vastuunalaisia. Mutta
hävyttömyyksistä minä pyydän päästä!"
"Mitä?... Tuollaista rohkenette te lausua... suoraan Salaisen Viraston
luotetulle!" Gustajo oli suunniltaan. Hänen poskensa olivat nyt aivan
punakat.
"Rohkenen varmasti! Luuletteko oikein tosissanne, että minulta riittää
minuuttiakaan lörpötelläkseni mielettömyyksiä asioista tietämättömien
narrien kanssa!"
Vanhus oli jälleen telemikroskoopin äärellä kiinnittäen siihen uuden
koelaitteen. "_Jälkeenpäin_ voitte kyllä minun puolestani pitää
tutkimuksen, jos se sitte enää nähdään tarpeelliseksi... ei nyt!
Muutoin, minulla on Numero 50000:n antama päätös, että kaikki tulee
käymään minun järjestelyni mukaisesti!"
"Siihen ei Numero 50000:llä ole enää oikeutta, sillä Salainen Virasto
on jo ottanut 'veto'-vallan."
"Se ei minua liikuta. Minulla on oikeus pelastaa kansalaiseni
ja A 15. Sitä ette te eivätkä teidänlaisenne voi tehdä. Sen
näin jo vuorikaivoksessa, jossa herrat olivat liian tyhmiä ja
mukavuuttaharrastavia saadakseen selville häiriön syyt. Jos te olisitte
tehneet velvollisuutenne, olisi teidän täytynyt, kuten minun, päästä
tulisielujen perille 19:ssä kerroksessa!"
"Nämä n.k. tulisielut..." Gustajon ääni oli vihasta aivan muuttunut,
"ovat napaliikuntojen aiheuttamia maansäteilyjä. Napaliikunnot taas
on saanut aikaan sähkövirtojen monivuotinen keskittyminen maailman
kaupunkien alueelle. Sen tietää jokainen tosi tiedemies! Tuollaisia
tyhmiä kuvitteluja! Te luulette saavanne meidät uskomaan, että
bakteereillanne voisitte estää nämä säteilyt. — Te tahdotte johtaa
kaiken taantumukseen, siinä koko päämääränne; luuletteko, ettemme ole
selvillä siitä?! Sensijaan, että tasoittaisitte tietä sivistykselle, te
päinvastoin revitte sitä... Te... ja maja-asukkaat!"
"Tahtoisin ollakin yksi heistä... ja te todennäköisesti toivotte
piankin samaa!" sanoi Henrik painavan pisteliäästi ja sysäsi
telemimikroskoopin suuria kondensaattoreita saadakseen enemmän valoa.
Gustajo ymmärsi, että hänen mahtinsa oli tässä kohdannut rajansa.
"Te siis ette lähetä kasvinäytteitänne?" kysyi hän ylpeästi.
"Senhän olen teille jo sanonut!"
"Hyvä... sen tulen ilmoittamaan. Te saatte vielä ajatusaikaa, mutta
ellei Salainen Virasto saa niitä kahdeksan päivän sisällä, teemme
esityksen teidän karkoittamiseksenne A 15:stä. Te tiedätte, että se
koskee samalla muitakin maailmankaupunkeja ja että sivistyksen ovet
siten ovat teiltä ainaiseksi suljetut!"
Henrik katsahti häneen... hiljaa, totisena. Hänen kasvoillaan oli
jotain halveksivan säälin tapaista.
"Odottakaa ensin sitä, mitä näitten kahdeksan päivän kuluttua on
jälellä A 15:stä!" sanoi hän, enemmän itsekseen. Sitten kääntyi hän
jälleen viholliseensa: "Mutta jos me voimme vannoa vaaran olevan liian
suuren, niin... sanon sen teille... lakkaa myös olemasta Salainen
Virasto, joka koko tämän onnettomuuden onkin aikaansaanut! Tämä
tyhjänpäiväinen sivistysromu on kertakaikkiaan tuuletettava ... Me emme
ollenkaan tahdo palata eläimellisyyteen... mutta emme myöskään halua
olla sairaita narreja, onttokalloisia haaveksijoita, olentoja, joilla
on kuolemanmerkki otsallaan. Ihminen on elimellinen kokonaisuus, jonka,
niinkuin kaiken elollisen, täytyy sopeutua luonnollisiin olosuhteisiin
voidakseen elää. Jos hänet siitä estetään, kadottaa hän pohjan altaan,
tulee yksipuoliseksi ja lopulta kulkee perikatoon. Se on 20:nnen
vuosisadan viisautta — jota kyllä ei enää pitkään aikaan ole uskottu
— mutta se pätee vieläkin, aina vastaisuudessakin. — Näkemiin, arvon
herra! Ja hän kääntyi nyt kokonaan työhönsä, niin ettei virkamiehen
auttanut muu kuin poistua raivostuneena. — Kun hän oli lähtenyt
laboratoriosta, lausui Alfred, joka koko ajan oli vaieten jatkanut
työtään, surullisella äänensävyllä.
"Te sanoitte äsken, opettaja: mitä kahdeksan päivän kuluttua on jälellä
A 15:stä... Luuletteko te todella?..."
Vanhus kohautti olkaansa.
"Kukapa sen tietää? F 24 sijaitsi tosin epäedullisessa paikassa...
vanhassa malmisyvänteessä... rautaa on kaikkialla... maan sydän on
rautaa... Kysymyksessä on nyt kilpajuoksu kuoleman kanssa, poikaseni!
Kumpi juoksee nopeammin?" Hän keskeytti, ikäänkuin olisi sanonut
liikaa. —
Iltapäivään asti tekivät he työtä.
Tällöin oli jo suuri pino mustia lasilippaita valmiina lähetettäväksi.
Termostaatissa oli muodostunut siemen toisensa jälkeen ja seuraavaksi
aamuksi kasvaisivat ne uusia ituja. Tällä aikaa oli myös tutkittu
lihatehtaista tänne lähetetyt kokeet ja ne oli havaittu hyvin
käyttökelpoisiksi.
Vanhus virkkoi:
"Minun täytyy nyt levätä tunti ollakseni taas illalla virkeä. Tällä
hetkellä ei täällä olekaan mitään tehtävää... Eräs seikka vain: Sinulla
on päänkivistystä, näen sen, poikaseni... ravista se pois pistäytymällä
hetkeksi katsomaan maja-asukkaita kaupungin vierellä! Se tekee hyvää
molemmin puolin. Yösi voit sitten nukkua rauhassa..."
"Aivan kernaasti, opettaja!"
Alfred nousi vaivaloisesti paikaltaan, jolta hän ei ollut poistunut
tulonsa jälkeen aamulla. Hänen kätensä vapisivat — hänhän oli
yhtämittaa pistellyt neulalla sitkeään munanvalkuaishyytelöön pikku
levyillä. Selkää pakotti kuin pitkän sairauden jälkeen.
Hän hieroi väsyneitä silmiään ja voimattomin liikkein, miltei
mekaanisesti, riisui yltään työpuvun. Aivoissa poltti tuska, oli kuin
suurilla moukareilla olisi hakattu pääkuorta.
Hän meni kaksinkertaisella lezitinannoksella höystettyyn kylpyyn,
aterioi hiukan ja lähti senjälkeen matkalle.
Kylpy oli hieman helpottanut päänkivistystä ja kun hän oli jättänyt
taakseen kiertoradan ihmisvilinän, tunsi hän jo itsensä virkeämmäksi
kuin moniin päiviin.
Kuivuneella maalla talojen ulkopuolella pääsi hän autinollaan
etenemään varsin hyvin. Ennenmuinoin oli siellä kasvanut ruohikkoa, ja
Alfredkin muisti vielä joitakin vuosia sitten nähneensä siellä ohutta
viheriöintiä, jossa asusti lukematon määrä hiiriä. Kaupunki koetti
hävittää niitä kaikin keinoin, mutta eivät ne paljoakaan vähentyneet,
niillä kun ei ollut muita vihollisia.
Mutta nyt oli kadonnut viimeinenkin jälki elämästä. Yhtään viheriäistä
kortta, yhtään elävätä ei näkynyt harmaanruskealla tasangolla,
joka ulottui kauvas taivaanrantaan mustana viivana. Sen yllä oli
vaaleansininen taivas kuin vankilanmuuri... pilvettömänä, kuolleena
kuin autio maa...
Kiitäessään eteenpäin tunsi Alfred yhä voimakkaampana ilkeän tuoksun,
joka nousi mädästä maasta. Hän huomasikin autinonsa pienien pyörien
välissä jotain niljakkaa, tunkkaista, joka esti koneen vauhtia.
Viimein hän pysähdytti ja kumartui katsomaan kaukoputkellaan, mikä
tässä maassa oli esteenä.
Silloin löyhähti hänen kasvoilleen niin kauhea pilvi, että hänen täytyi
nopeasti kohota pystyyn ja tarttua happikoteloonsa.
Hän ehti kuitenkin nähdä lasillaan, mikä oli tähän ilmestykseen syynä.
Siellä ja täällä oli säännöttömiä, nähtävästi maasta muodostuneita
pieniä röykkiöitä. Mutta kaikkialla tirkisteli valkeita luita, joku
pyöreä, kellastunut pääkallo, vain pähkinänkokoinen, mutta molempine
terävähampaisine leukoineen... Ne olivat jäännöksiä lukemattomista
pikku jyrsijöistä, jotka olivat kuukausia sitten osittain kuolleet
nälkään ja janoon, osittain tukehtuneet ilmanpuutteeseen.
Ja maa ei enää kyennyt vastaanottamaan kuolleitaan!
Näitä pikku ruumiitakaan ei se enää kyennyt muuttamaan hedelmälliseksi
kasvien ravinnoksi...
Alfred katseli niitä kuin murhaaja, joka äkkiarvaamatta löytää
uhrinsa ruumiin. Sillä eikö hänkin kerran ollut ajatellut: sehän on
_ainoastaan_ luonto...!
Ja nyt?...!
Hän tunsi pienten toivojensa peittyvän raskaaseen katumukseen. Hän
olisi mielellään palannut takaisin ja ryöminyt johonkin synkkään
pimentoon kuin sairas eläin... ja kuollut siellä häpeissään ja
kalvavassa tietoisuudessa vääryydestään...
Kuitenkin ajoi hän eteenpäin. Vihdoin tapasi hän maja-asukkaat, jotka
olivat täydessä toimessa. Pari arachniota oli tuonut jo tänne suuren
määrän bakteeriainetta. Joukko miehiä käänteli kuivaa turvetta ja
levitti kuoppiin kuohuvaa, harmaankeltaista mutaa. Sitten käännettiin
maa taas uudestaan, ja putkista johdettiin lämmintä keinotekoista vettä
maahan välttämättömäksi kostukkeeksi. Varsinaisen kastelun suorittaisi
vesisade huomisaamuna...
Leveä, märkä sarka oli jo valmiina työmiesten takana, jotka eivät
näyttäneet kärsivän enempää clostridiumien tukahduttavasta huurusta
kuin lukuisten ruumiiden levittämästä löyhkästäkään, joista bakteerit
saisivatkin mitä parhainta ravintoa.
Alfred silmäili tehtyä työtä, kyseli työntekijöiltä yhtä ja toista, ja
kääntyi pian taas takaisin kaupunkia kohti.
Hän ei sietänyt nähdä kauemmin tätä raiskattua, nälkään näännytettyä
maata...
Nopeasti lähenevän hämärän varjo, joka teki ympäristön yhä
lohduttomammaksi, sai hänet katsomaan taivaalle.
Pilvettömällä taivaanlaella riippui tummanharmaita harsoja, jotka
kuitenkaan eivät olleet mitään pilviä, mutta tiheämpää kyllä kuin sumu.
Alhaalla etelässä näytti kuin tyhjästä nousevan synkkä, uhkaava seinämä.
Numero 50000:n lupaamaa sadetta alettiin siis jo valmistella.
Vaikka toivo yhä synkkenikin ja aurinko jo laski kaukana näköpiirissä,
tuli ilma yhä painavammaksi ja kuumemmaksi. Kun Alfred viimein
saapui talojen kohdalle, tunsi hän ihollaan polttavaa pistelyä.
Oli kuin taukoamaton sähkövirta olisi käynyt läpi ihon. Hänen oli
vaikeata pysyä rauhallisesti pystyssä autinollaan, ja vain vaivoin
sai hän vastustetuksi jäsentensä nytkähtelyä. Ohjaaminen kävi melkein
mahdottomaksi. Ja olipa hän iloissaan, kun lopulta pääsi sileälle
kiertoradalle.
Pitkään aikaan ei tullut vaunua.
"Joku häiriö... kuten viime aikoina niin monasti..." ajatteli Alfred,
luoden silmänsä taivaalle, joka nyt näytti riippuvan aivan tuolla
mutkakadun päällä.
Pilvet olivat nyt käyneet mustiksi ja paksuiksi ja keskitaivaskin oli
peittynyt synkkään harmauteen. Kalpeassa hämyssä näyttivät valkokiviset
talot aavemaisen kelmeiltä. Hehkuva ilma ei enää lainehtinut, vaan
seisoi paikallaan kuin maahan lyöty tukki.
Vieläkään ei kuulunut vaunua.
Huolimatta lamaannuksestaan ja painavasta säästä päätti Alfred jatkaa
kotimatkaa autinolla.
Hän vainusi näkymättömän, käsittämättömän vaaran, joka hiipi ympärillä
hitaasti, mutta mitään säästämättä.
Hämäryys oli nyt jo niin musta, ettei hän oikein kyennyt pysymään
kiertoradan tielläkään. Ilmassa tuntui myös heikkoa metallista tuoksua.
Pari henkilöä kiiti hänen ohitseen... harmaankalpeita varjoja, kuin
Haadeksen kulkijoita...
Alfred ajoi vain vimmatulla vauhdilla eteenpäin.
Hänen jäsenissään oli jännitys hiukan hellittänyt, mutta ihoa pisteli
yhä kirpeästi. Pää tuntui aivan tyhjältä ja hän luuli syöksyvänsä
vahaavassa lieskapilvessä suoraan maan sulaa sisusta kohti.
Hänen ohitseen vilahti siellä täällä ihmisiä, ilmeisesti samallaisen
pelon eteenpäinajamina. Mutta hän ei katsonut heitä... hän syöksyi
edelleen... tiedottomasti kuin koneen pyörä...
Hän oli jo ajanut sangen pitkälle, aivan kaupungin keskustaan, jossa
myös Henrikin laboratorio sijaitsi, kun hän tunsi sielustaan jotain
irtautuvan, kuin jonkun ahdistavan taakan...
Enää ei hän voinut jatkaa.
Kokonainen ihmismeri, pää päähän, olkapää olkapäähän puristuneena,
sulki tien eräälle suuremmalle torille, jonka läpi hänen olisi
pitänyt ajaa välttääkseen huomattavaa kierrosta. Hän näki kelmeitä,
luonnottoman harmaita kasvoja, joihin hetkittäin sattui valoa, joka
kuitenkin taas samassa välähti pois.
Hän käänsi autinonsa ja katsahti taakseen.
Talorivejä tuskin enää eroitti. Heikosti näkyvinä viivoina kohosivat
toria ympäröivien rakennusten haahmot valottomaan yöhön...
Vierasta selkää vasten nojaten tuijotti Alfred, kuten kaikki muutkin,
katse jännittyneesti tähdättynä korkeuteen.
Taivaalla ei näkynyt mitään loistetta. Kuin suuri, pimeä kuoleman
portti ammotti se kaupungin yläpuolella. Musta seinä näytti ulottuvan
aina korkeisiin kattopuutarhoihin saakka. Jostain sieltä tulivat ne
välähtelyt, jotka ajottain sattuivat väkijoukkoon.
Nyt sinkosi sininen salama. Se oli kuin jättiläissähkökoneen kimpoama
suuri kipuna...
Seurasi taas pimeys.
Sitten syttyi ohutliekkinen, smaragdinen soihtuvalo...
Sinipunainen tähti, joka heti kiiruhti takaisin taivaan mustasta
portista.
Jälleen pimeys...
Kansa katseli henkeä pidätellen. Mutta sydämet löivät silti kuin
moukarit.
Kaksi pilveä, jotka laskeutuivat alas miltei aivan torin kohdalle,
alkoi nyt hitaasti valoittua. Oli kuin kuutamo, jota alemmat
sumukerrokset olisivat himmentäneet. Nyt muuttui niiden väri reunoilla
vaaleanpunaiseksi. Se näytti heijastelevan heikkoja liekkejä...
Kauvan aikaa pysyi tämä reunaväri paikoillaan muuttuen sitten
tummemmaksi, lopulta kuparinhohteiseksi ja jääden taas sellaisena
loistamaan.
Musta ihmismeri seisoi kauhuissaan, jännittyneenä paikoillaan, aivan
hiljaa. Äänettömyyden katkaisi joku epäilevä ääni:
"... Revontulia..."
Vain tämä yksi sana... kuolemanennustus...
Kukaan ei vastannut.
He kaikki olivat sen tienneet.
Suurin ponnistuksin sai Alfred käännytyksi katsomaan vierustoveriaan.
Hän pelästyi.
Vieraat kasvot olivat viheriänkelmeät, kuin kauvan sitten kuolleen
ruumiin. Ja aivan jäykät, sieluttomat. — Koko olento näytti joka hetki
lopullisesti vaipuvan kokoon...
Uudestaan loi Alfred katseen peloittavalle taivaalle.
Hän ei sietänyt nähdä näitä ihmiskummituksia ympärillään... hän, joka
itsekin oli varmaan samallainen haamu, aave...
Palavien pilvien takana leikki nyt epämääräisiä valoja, jotka
tuikahtivat esiin ja katosivat, levenivät ja jälleen häipyivät.
Harmaanmustalle taivaanrannalle kohosi äkkiä hopeansinervä kehä.
Sitä seurasi toisia, ne yhdistyivät suuremmaksi ja lainehtivat kuin
tulen pullistama esirippu. Spiraalimaiseksi muuttunut reuna hohti nyt
kullanvihreänä.
Kaupungin yllä seisoi kuolema nostellen säteilevän helmansa
päärmeitä... ikäänkuin tahtoisi se samalla sekä pilkata että
lohduttaa...
Hiljaisuudessa kajahti kimeä huuto.
Nyt huusivat he kaikki.
He heristivät nyrkkejään taivasta kohti, haukkoivat ilmaa ja ärjyivät.
Ilman täytti ainoastaan kaamea, mielipuolinen ulvonta, synkät
kiroukset, kirkuminen ja voivotus...
He raivosivat ja läähättivät... tuskassa, epäilyksessä, kuolemanhädässä
ja elämänhimossa...
Mutta heidän yläpuolellaan väijyi... suloisesti houkuttelevana...
kuolema... keinuen nyt jalokivisäihkyssä ja tähtiloisteessa...