"Minä käytän maankielistä nimitystä", oikaisi toinen. "Fulualea,
jos suvaitsette. Kun en ole vanhoja hyviä aikoja unohtanut, on
ikävä esiintyä viran puolesta. Mutta teidän on maksettava lailliset
tullit kuten muidenkin kauppiaiden, joiden tarkoituksena on jaloilta
polyneesialaisilta metsäläisiltä haalia voittoja -- missä olinkaan?
Niin, tehän olette rikkonut säännöksiä. Ehdoin tahdoin olette tullut
Fitu-Ivan satamaan auringonlaskun jälkeen sytyttämättä laitatulia.
Älkää keskeyttäkö. Omin silmin näin. Josta rikkomuksesta suoritatte
sakkoa viisi puntaa. Onko teillä viinaa? Se oli vakava rikos. Eipä
ole sopivaa panna satamamme merimiesten henkiä alttiiksi jonkun
öljyhiukkasen takia. Johan kysyin: onko teillä viinaa? Kysyn
satamamestarina."
"Koko joukko velvollisuuksia on hartioillanne", irvisteli Grief.
"Valkoisen miehen taakka. Kaupparosvot ovat osanneet nylkeä
Tui Tulifauta, hyväsydämisintä hallitsijaa, joka Etelämeren
valtaistuimilla on istunut ja kuninkaallisesta leilistä rommia
särpinyt. Siksi minä, Cornelius -- tai Fulualea, oikeammin -- olen
täällä oikeutta vartioimassa. Niin ikävä kuin onkin, täytyy minun
satamamestarina langettaa teidät syylliseksi karanteenisäännösten
rikkomiseen."
"Karanteeni?"
"Sellainen on satamatohtorin määräys. Ei mitään kanssakäymistä
väestön kanssa, ennenkuin laiva on hyväksytty. Ajatelkaa, kuinka
onnetonta olisi, jos sallisimme tuottaa tänne tuhkuria tai
hinkuyskää. Kukapa suojaa jaloa, luottavaa polyneesialaista? Minä,
Fulualea, Auringon Sulat, suoritan tätä tärkeää tehtävää."
"Kuka piru täällä on satamatohtorina?"
"Minä, Fulualea. Teidän rikoksenne on vakava. Sakoksi määrätään viisi
laatikkoa ensiluokkaista Hollannin viinaa."
Grief nauroi herttaisesti. "Kompromissataan, Cornelius. Tulkaa
kuunarille ryypylle."
Auringon Sulat hylkäsi tarjouksen ylväästi. "Tämä on lahjomisyritys.
Minulle ei tule mitään. Tyydyn suolaan-leipääni. Ja miksi ette
esittänyt laivapapereitanne? Tullipäällikkönä minä määrään teille
sakkoa viisi puntaa ja kaksi lisälaatikkoa viinaa."
"Kuulkaas nyt, Cornelius. Leikki aikanaan, mutta tämä menee liian
pitkälle. Ei tämä ole mikään Levuka. Minun tekisi mieleni kajauttaa
teitä kuonoon. Ette te minua keritse."
Auringon Sulat astui taapäin levottomana. "Älkää yrittäkö
väkivaltaa", uhkasi hän. "Oikein sanoitte, Tämä ei ole Levuka.
Ja muistakaa myös, että Tui Tulifau ja kuninkaallinen armeija
takanani voin teidät keritäkin. Te maksatte sakot heti, tai minä
takavarikoin laivanne. Ette ole ensimmäinen. Tulihan se kiinalainen
helmenostajakin, Peter Gee. Livahti satamaan rikkoen kaikkia
säännöksiä ja nosti metelin muutamista pikku sakoista. Ei, ei
luvannut maksaa, mutta sitä hän saa nyt rannikolla miettiä."
"Ette kai tarkoita..."
"Kyllä minä tarkoitan. Korkean virkani nimessä minä takavarikoin
hänen kuunarinsa. Viides osa kuninkaallisesta armeijasta on nyt sitä
vartioimassa. Se myydään jonakin päivänä tällä viikolla. Siinä on
kymmenen tonnia simpukankuoria, ja miks'en minä voisi myydä sitä
teille viinasta! Voin luvata pilkkahinnalla. Kuinka paljon teillä
sitä olikaan?"
"Vieläkö enemmän te sitä haluaisitte?"
"Miks'en? Tui Tulifaun tarpeiksi. Loma-aikansa tässä täytyy touhuta
hänen varastojaan täydentäen, sillä hän käyttelee niitä varsin
vapaasti. Koko joukko päälliköitä maleksimassa ympärillään. Ikävää
tämmöinen. Aiotteko maksaa sakot, herra Grief, vai onko ryhdyttävä
tepsivämpiin toimenpiteisiin?"
Grief käännähti kärsimättömästi kantapäillään. "Te olette päissänne,
Cornelius. Ajatelkaa ja tulkaa järkiinne. Vanhat rähjäys-ajat ovat
menneet näiltäkin meriltä. Ette voi moisia temppuja enää tehdä."
"Jos on aikomuksenne mennä aluksellenne, niin säästän teiltä sen
vaivan. Minä tunnen tuon lajin. Aavistin niskoittelunne. Ja ryhdyin
sen johdosta toimenpiteisiin. Rannalla tapaatte miehenne. Alus on
takavarikoitu."
Grief käännähti, vielä puoliksi uskoen, että toinen puhui leikkiä.
Fulualea vetäytyi taas taapäin säikähtyneenä. Pimeässä ilmestyi hänen
vierelleen iso mies.
"Sinäkö siellä, Uiliami?" sanoi Fulualea. "Täällä on toinen
merirosvo. Ole apunani vankan kätesi voimalla, jättiläisveljeni."
"Terve, Uiliami", sanoi Grief. "Mistä alkaen hallitsee Fitu-Ivaa
levukalainen vedenvietävä? Hän sanoo, että minun alukseni on otettu
takavarikkoon. Onko totta?"
"Totta on", kumisi Uiliamin syvästä rinnasta. "Vieläkö teillä on
sellaisia silkkipaitoja kuin oli Willie Smeellä? Tui Tulifau haluaisi
sellaisen. On kuullut siitä puhuttavan."
"Kaikki", keskeytti Fulualea, "paidat ja kuunarit, ne kuuluvat
kuninkaalle".
"Rohkeastihan te kahmitte, Cornelius", mutisi Grief. "Tämähän on
selvää merirosvousta. Te kaappasitte alukseni antamatta minulle
tilaisuutta..."
"Tilaisuutta? Vast'ikäänhän te kieltäydyitte maksamasta sakkojanne."
"Mutta silloinhan se jo oli kaapattu."
"Niin olikin. Enkö minä tiennyt, että te kieltäytyisitte? Selvä
peli eikä mitään vääryyttä tehtynä. Oikeus, se kirkas tähti,
jonka hohtavan alttarin ääressä Cornelius Deasy -- eli Fulualea,
oikeammin -- aina palvoo... Laittakaapa luunne täältä tai lähetän
palatsikaartin kimppuunne. Uiliami, tämä on hurja mies. Kutsu kaarti."
Uiliami puhalsi pilliä, joka kookosrihmassa riippui hänen
paljaalla rinnallaan. Grief tavoitti kiukkuisesti Corneliusta,
mutta tämä livahti Uiliamin kookkaan olemuksen taa. Toistakymmentä
polyneesialaista, seitsemättä jalkaa mitaltaan, tuli juosten
palatsitietä ja asettui komentajansa taakse.
"Saatte mennä, herra kauppias", määräsi Cornelius. "Kohtauksemme
on päättynyt. Huomenna käsittelemme oikeudessa tätä juttuanne.
Te tulette täsmälleen kello 10 palatsiin vastaamaan syytöksiin
väkivallasta, loukkaavasta ja rikollisesta puheesta, hyökkäyksestä
ylintä virkamiestä vastaan tarkoituksella haavoittaa, ruhjoa ja
rampauttaa, karanteenirikoksesta, satamasäännösten rikkomisesta ja
törkeästä tullipetoksesta. Aamulla, hyvä herra, aamulla istutaan
oikeutta, silloin kuin leipähedelmä putoaa. Ja herra armahtakoon
teidän sieluanne."
4.
Ennen oikeuden istunnon alkua pääsivät Grief ja Peter Gee Tui
Tulifaun puheille. Kuningas lojui puolenkymmenen päällikön seurassa
matoilla avocado-puitten varjossa palatsin puistossa. Vaikka oli
aikainen aamu, olivat palatsitytöt jo täydessä toimessa kaadellen
viinaryyppyjä. Kuningas ilmaisi ilonsa nähdessään vanhan ystävänsä
Davidin ja oli pahoillaan, että oli joutunut riitaan uusien
määräysten takia. Mutta hän vältti visusti keskustelua niistä
asioista. Kaikki kiristyksen alaisiksi joutuneiden kauppiaiden
vastalauseet hän huuhtoi alas tarjoamalla viinaa.
"Ottakaa ryyppy", kuului hänen yhä uudistuva vastauksensa, vaikka
kerran häneltä pääsi huomautus, että Auringon Sulat oli ihmeellinen
mies. Eivät olleet palatsin asiat olleet koskaan niin hyvällä
kannalla. Ei koskaan ollut niin paljoa rahaa ollut valtiorahastossa
eikä niin paljoa viinaa liikkeellä. "Hyvin olen mielistynyt tähän
Fulualeaan", päätti hän. "Ottakaa ryyppy!"
"Täytyy päästä irti tästä ryypyttelemisestä", kuiskasi Grief Peter
Geelle, "tai olemme pian käkinä mekin. Tietysti tässä voidaan syyttää
murhapoltosta, harhaoppisuudesta, kaatuvataudista tai mistä vain, ja
täytyy olla täydellä järjellään."
Heidän lähtiessään kuninkaan kartanoista näki Grief vilahdukselta
Sepelin, kuningattaren. Sepeli silmäili sivultapäin kuninkaallista
puolisoaan ja tämän ryyppytovereita, ja hänen kasvojensa ilmeen
nähtyään Grief oli menettelytavasta selvillä. Mitä tehtävissä
olikaan, tämän kautta se oli tapahtuva.
Suuren palatsin toisessa kulmauksessa istui Cornelius oikeutta. Hän
oli aloittanut aikaisin, koskapa Griefin ja Peter Geen tullessa oli
Willie Smeen asia jo päätöksessä. Läsnä oli myös koko kuninkaallinen
armeija, paitsi mitä oli takavarikoituja aluksia vartioimassa.
"Astukoon vastaaja esille", sanoi Cornelius, "ja kuulkoon
tuomioistuimen kohtuullisen ja oikean tuomion hänen asemassaan
olevalle miehelle sopimattomasta käytöksestä. Vastaaja selittää,
ettei hänellä ole rahaa. Hyvä. Ikävä kyllä ei meillä ole vankilaa.
Sen takia ja vastaajan köyhyyden johdosta päättää oikeus, että hän
sakkonaan suorittakoon valkoisen silkkipaidan, samanlaisen kuin on
hänen yllään juuri nyt."
Cornelius viittasi muutamille sotilaille, jotka johtivat merimiehen
puun taa, ja kun hän sieltä palasi, oli mainittu vaatekappale hänen
yltään kadonnut ja hän istahti Griefin viereen.
"Mistä olit syytettynä?" kysyi Grief.
"Hitto vie jos tiedän. Mitä rikoksia te olette tehnyt?"
"Seuraava juttu", sanoi Cornelius kaikkein ylilaillisimmalla
äänellään. "David Grief, vastaaja, nouskaa seisomaan. Oikeus on
tutkinut asiaa ja lausuu seuraavan tuomion... -- Suu kiinni!" ärjäisi
hän, kun Grief yritti keskeyttää. "Ei ole oikeuden tarkoituksena
laskea ylimääräistä kuormaa vastaajan hartioille, ja oikeus käyttää
tilaisuutta varoittaakseen vastaajaa sopimattomasta käytöksestä.
Avoimesta ja julkisesta satamasäännösten rikkomisesta, karanteenin
laiminlyömisestä ja laivausmääräysten huomioonottamattomuudesta
julistetaan täten hänen kuunarinsa _Caritani_ takavarikoiduksi ja
myydään Fitu-Ivan hallituksen laskuun julkisella huutokaupalla
kymmenen päivän kuluttua tästä päivästä, kaikkine varustuksineen ja
lasteineen. Mieskohtaisista rikoksista, väkivaltaisesta käytöksestä
ja katumetelistä sekä maan lakien julkeasta halveksimisesta vastaaja
vetäköön sakkoa sata puntaa ja viisitoista laatikkoa viinaa. En kysy
teiltä, onko teillä mitään sanottavaa. Mutta tahdotteko maksaa? Se on
kysymys."
Grief pudisti päätään.
"Sillä välin", jatkoi Cornelius, "olette julistettu vangituksi. Ei
ole vankilaa, mihin teidät sulkisi. Vielä on oikeuden tietoon tullut,
että aikaisin tänä aamuna on vastaaja omavaltaisesti ja laittomasti
lähettänyt kanakkimiehensä kalastamaan aamiaiseksi. Tämä on
tunkeutumista Fitu-Ivan kalastajaväen oikeuksien alalle. Kotimaista
tuotantoa on suojattava. Tätä rikosta oikeus pitää erittäin vakavana,
ja jos sitä vielä yritetään uusia, niin rikkoja ja hänen kaikki
toverinsa tuomitaan pakkotyöhön tämän kaupungin katujen parempaan
kuntoon saattamiseksi. Oikeuden istunto on päättynyt."
Heidän lähtiessään palatsista Peter Gee nyhjäisi Griefiä kylkeen,
että tämä katsoisi, kuinka Tui Tulifau rötkötti matolla ja merimiehen
silkkipaita vyötti hänen lihavuuttaan.
5.
"Selvä juttu", sanoi Peter Gee heidän neuvotellessaan Jeremian
talossa. "Deasy on saanut kootuksi melkein kaiken rahan. Pitäessään
kuningasta jatkuvasti päihtyneenä hän kaappaa meidän aluksemme. Niin
pian kuin saa asiansa kuntoon, hän pistää pillit pussiin ja lähtee
joko teidän laivallanne tai minun."
"Hän on katala olento", selitti Jeremia, vaikeni puhdistaakseen
lasejaan ja jatkoi sitten: "Hän on roikale ja kiristäjä. Häntä
pitäisi iskeä kuolleella sialla."
"Oikein sanottu", sanoi Grief. "Häntä on iskettävä kuolleella sialla.
Jeremia, enpä hämmästyisi, jos te olisitte se mies, joka häntä
läimäyttää sillä kuolleella sialla. Valitkaakin hyvin kuollut. Tui
Tulifau on rantavarastossa, avauttamassa skottilaislaatikkoani.
Minäpä pistäyn sill'aikaa palatsissa punomassa keittiöpolitiikkaa
kuningattaren kanssa. Laittakaa te hyllyillenne tavaraa varastosta.
Minä myyn teille, Hawkins. Lähtekää kaikki kauppaamaan, myykää
paperista vain. Minä korvaan tappiot. Jollen erehdy, on täällä kolmen
päivän kuluessa kansankokous tai vallankumous. Te, Jeremia, lähetätte
lähettejä ympäri saaren kalastajille ja maanviljelijöille sekä
vuorten vuohimetsästäjillekin ilmoittamaan, että kolmen päivän päästä
on kokous."
"Entä sotilaat?" kysyi Jeremia.
"Minä pidän niistä huolen. Eivät ole saaneet kahden kuun palkkaa.
Sitäpaitsi Uiliami on kuningattaren veli. Älkää panko hyllyille
paljoa kerrallaan. Niin pian kuin sotilaat tulevat paperirahoineen,
lakatkaa myymästä."
"Silloin ne polttavat varastot", sanoi Jeremia.
"Polttakoot. Kuningas Tulifau maksaa, jos polttavat."
"Maksaako hän paidastanikin?" kysyi Willie Smee.
"Se on teidän keskinäinen asianne", vastasi Grief.
"Paita alkaa jo revetä selästä", valitti mies. "Huomasin sen, kun
hän ei vielä ollut sitä pitänyt yllään kymmentä minuuttia. Ja minä
kun maksoin siitä kolmekymmentä shillinkiä ja kerran vain sain pitää
päälläni."
6.
"Oikein puhut, David", sanoi kuningatar Sepeli. "Tämä Fulualea on
tuonut hulluuden mukanaan, ja Tui Tulifau hukkuu viinaan. Jos hän ei
hyväksy suurta kansankokousta, niin pieksän häntä. Häntä on helppo
pieksää, kun hän on päissään."
Hän kohotti nyrkkinsä, ja niin suuret olivat hänen amatsonisuhteensa
ja sellainen hänen ilmeensä, että Grief ymmärsi kokouksen tulevan
kutsutuksi. Siinä määrin oli Fitu-Ivan kieli Samoan kielen tapaista,
että hän puhui sitä kuin alkuasukas.
"Ja sinä, Uiliami", sanoi hän, "olet huomauttanut, että sotilaat ovat
vaatineet rahaa sekä kieltäytyneet ottamasta Fulualean tarjoamia
papereita. Käske heidän ottaa paperia ja pidä huolta, että saavat
palkkansa huomenna."
"Miksi rettelöidä?" vastusti Uiliami. "Kuningas on hurmaavassa
humalassa. Paljon rahaa on rahastossa. Ja minä olen tyytyväinen.
Talossani on kaksi laatikkoa viinaa ja paljon tavaraa Hawkinsin
varastosta."
"Mikä sika sinä olet, veljeni", räjähti kuningatar. "Eikö David ole
puhunut? Eikö sinulla ole korvia? Kun viinat ja tavarat ovat sinulta
kuluneet eikä tule enää kauppiaita satamaan, ja Auringon Sulat on
purjehtinut Levukaan vieden mennessään kaiken rahan Fitu-Ivalta,
mitä silloin teet? Ja rahaa on vain kulta ja hopea; paperi on
pelkkää paperia. Minä sanon sinulle, että kansa napisee. Ei ole
kalaa palatsissa. Jamssijuuret ja makeat perunat näyttävät kadonneen
maasta, sillä niitä ei tule. Vuorelaiset eivät ole lähettäneet yhtään
villivuohta viikkoon. Vaikka Auringon Sulat pakottaa kauppiaita
ostamaan kopraa vanhaan hintaan, ei kansa myy, sillä eivät halua
paperirahaa. Tänäänkin olen lähettänyt lähettejä kahteenkymmeneen
taloon. Ei ole munia. Onko Auringon Sulat tukkinut kanat? En tiedä.
Tiedän vain, että munia ei ole. Hyvä se, että ne, jotka paljon
juovat, syövät vähän, sillä muutoin olisi palatsissa nälkä. Sano
sotilaillesi, että ottavat palkkansa. Ottakoot sen paperirahassa."
"Ja muista", varoitti Grief, "että vaikka kaupoissa myydään tavaraa,
niin sotilaiden tullessa papereineen niitä ei oteta vastaan. Ja
kolmen päivän päästä on kansankokous, ja Auringon Sulat on oleva niin
kuollut kuin kuollut sika on."
7.
Kokouspäivänä oli saaren kansa kokoontunut pääkaupunkiin. Kanooteilla
ja veneillä, jalan ja aasinselässä olivat saaren viisituhatta
asukasta tulleet. Välipäivinä oli tapahtunut yhtä ja toista.
Ensiksikin oli kauppiaiden tyhjiltä hyllyiltä myyty paljon tavaraa.
Mutta kun sotilaat tulivat, ei heille myyty, vaan käskettiin
pyytämään Fulualealta rahaa. "Eikö niissä papereissa sanota",
selittivät kauppiaat, "että niistä maksetaan vaadittaessa rahaa?"
Vain Uiliamin vankka auktoriteetti oli estänyt varastojen
polttamisen. Yksi Griefin kopra-kasoista meni kyllä savuna ilmaan,
ja Jeremia kirjoitti sen kuninkaan tilille. Jeremiaa itseään oli
myös ahdisteltu ja töykitty ja hänen silmälasinsa rikottu. Willie
Smeen rystysistä oli nahka poissa. Sotilaat olivat toinen toisensa
jälkeen asettaneet leukansa sen eteen. Kapteeni Boig oli saanut
samanlaisia muistoja. Peter Gee oli päässyt vahingoittumattomana,
koska hänen nyrkkinsä tielle oli osunut leipävasuja eikä nyrkkejä.
Tui Tulifau, Sepeli vierellään ja ympärillään päälliköt, istui
kokouksen esimiehenä palatsin aitauksessa. Hänen oikea silmänsä ja
leukansa olivat turvoksissa, kuin nekin olisivat tehneet tuttavuutta
jonkun nyrkkien kanssa. Palatsissa kuiskailtiin, että Sepeli oli
pannut toimeen perhekohtauksen. Kuningas oli ainakin selvänä, ja
hänen rasvansa pullotti elottomana Willie Smeen silkkipaidassa.
Hirveä jano häntä vaivasi, ja hänelle tarjottiin yhtenään tuoreita
juomapähkinöitä. Aitauksen ulkopuolella, sotaväen vartiota pitäessä,
olivat kansanjoukot. Vain alipäälliköt, kylätytöt, hienosto ja
puhujat virka-apulaisineen oli päästetty aitaukseen. Cornelius Deasy,
kuten suositun ja korkea-arvoisen virkamiehen sopi, istui lähellä
kuningasta. Kuningattaren vasemmalla puolella, Corneliusta vastapäätä
ja edustamainsa valkoisten kauppiaiden ympäröimänä, istui Jeremia.
Laseitta hän tirkisteli likinäköisesti rahaministeriin päin.
Vuoroonsa puhuivat tuulenpuoleisen kylän puhuja, tuulenalapuolen
puhuja ja vuorikylien puhujat, kukin alempiarvoisten puhujain ja
päällikköjen kannattamina. Heidän puheensa koski samaa asiaa. He
napisivat paperirahan takia. Liike-elämä oli lamassa. Ei enää
savustettu kookos-kopraa. Kansa oli epäluuloista. Niin pitkälle oli
tultu, että jokainen halusi maksaa velkansa, mutta kukaan ei huolinut
maksusta. Velanantajat välttivät velallista. Raha oli huonossa
arvossa. Hinnat kohosivat, ja tavaraa oli vähän. Kolminkertaisen
hinnan sai maksaa kanasta. Tulevaisuus näytti pimeältä. Merkkejä ja
enteitä alkoi näkyä. Rotat uhkasivat. Sato oli huono. Omenat olivat
pieniä. Paras tuulirannan avocado oli salaperäisesti menettänyt
lehtensä. Mango-hedelmät olivat mauttomat. Mato söi taimet. Kalat
olivat paenneet, ja paljon tiikerihaikaloja oli tullut rannoille.
Villihanhet olivat lentäneet pääsemättömille vuorille. Taro-juuresta
tehty "voi" oli hapantunut kitkeräksi. Vuoristossa kuultiin
salaperäisiä ääniä; aaveet liikkuivat öisin; muuan Puna-Punan nainen
oli isketty sanattomaksi, ja viisijalkainen vuohi oli syntynyt Eihon
kylässä. Ja että kaikki tämä oli johtunut Fulualean oudosta rahasta,
se oli kyläkokousten vankka vakaumus.
Uiliami puhui armeijan puolesta. Hänen miehensä olivat tyytymättömiä
ja kapinallisia. Vaikka kauppiaita oli kuninkaallisella määräyksellä
käsketty ottamaan vastaan seteleitä, niin he kieltäytyivät. Hän ei
osannut sanoa, mutta siltä näytti, kuin Fulualean oudolla rahalla
olisi osansa tässä.
Jeremia esiintyi sitten kauppamiesten puhujana. Kun hän nousi,
nähtiin, että hänen jalkainsa välissä oli iso ruokavasu. Hän puhui
kauppiaiden tuomista kankaista, niiden moninaisuudesta, kauneudesta
ja kestävyydestä, joka ilmeisesti voitti fitu-ivalaisten _tapan_,
mikä oli rapeaa ja haurasta. Ei kukaan enää sitä käyttänyt. Mutta
vain sitä oli ollut, ennenkuin kauppiaat tulivat. Ja sitten oli
sääskiverkkoa, jota sai pilahinnalla, mutta jota fitu-ivalainen
kutoja ei tuhanteen vuoteen osaisi valmistaa. Vielä puhui hän
pyssyjen, kirveiden ja teräksisten ongenkoukkujen verrattomista
ominaisuuksista sekä neuloista, langasta ja puuvillaisesta
kalastusrihmasta eikä unohtanut valkoisia jauhoja eikä paloöljyä.
Hän puhui pitkään ja laveasti, todisti ensiksi ja toiseksi ja lisäksi
vielä, osoitti mitä merkitsi järjestys ja sivistys. Hän väitti, että
kauppias on sivistyksen edustaja ja että häntä on turvattava, koska
hän muutoin ei tulekaan. Lännessä päin oli saaria, joilla kauppiaat
olivat turvatta. Mikä oli seuraus? Kauppiaita ei käynyt, ja kansa eli
kuin villit elukat. Ei ollut vaatteita, ei silkkipaitoja (tällöin
hän muljautti merkitsevästi kuninkaaseen päin), ja ihmiset söivät
toisiaan.
Nämä Auringon Sulkain paperit eivät olleet rahaa. Kauppiaat tietävät,
mikä on rahaa, eivätkä sitä halua. Jos Fitu-Iva yhä vaatii, että
sitä oli otettava, niin he lähtevät eivätkä koskaan palaa. Ja sitten
fitu-ivalaiset, jotka olivat unohtaneet _tapan_ valmistuksen, saivat
juosta pitkin saartaan alastomina ja syödä toisiaan.
Paljon muutakin hän puhui, puhui täyden tunnin todistellen ja aina
palaten siihen, millaisia saarelaiset olisivat, jos kauppiaat
lakkaisivat tulemasta. "Ja sinä päivänä", päätti hän, "millä nimellä
mainitaan fitu-ivalaisia maailmassa? _Kai-kanak_ -- ihmissyöjä -- on
oleva heidän nimensä. Kai-kanak! Kai-kanak!"
Tui Tulifau puhui lyhyesti. Asia oli esitetty, sanoi hän, kansan,
armeijan ja kauppiaiden kannalta. Nyt oli aika Auringon Sulkain
esittää asia puolestaan. Ei voitu kieltää, että hän oli saanut
ihmeitä aikaan rahajärjestelmällään. "Monasti on hän minulle
selittänyt, miten se toimii", päätti Tui Tulifau. "Se on hyvin
yksinkertainen selitys. Ja nyt hän on sen esittävä teille."
Tämä on valkoisten kauppiaiden juonia, sanoi Cornelius. Jeremia
puhui oikein valkoisten jauhojen ja öljyn siunauksista. Eivät
fitu-ivalaiset halua tulla kai-kanakeiksi. Fitu-Iva haluaa
sivistystä, yhä enemmän ja enemmän sivistystä. Siitä oli kysymys, ja
hän käski heidän seurata tarkoin hänen todisteluaan. Paperiraha oli
korkeamman sivistyksen tunnusmerkkejä. Siksi hän, Auringon Sulat,
oli sen maahan tuonut. Ja siksi sitä kauppiaat vastustivat. He eivät
tahtoneet, että Fitu-Iva sivistyisi. Miksi he tulivat yli aavan
valtameren tavaroineen Fitu-Ivalle? Hän, Auringon Sulat, oli sanova
sen. Hän oli sanova sen päin silmiä heille tässä kansankokouksen
edessä. Näiden kauppiaiden maissa oli kansa niin sivistynyttä,
ettei se antanut heidän kiskoa niin suuria voittoja kuin he
fitu-ivalaisilta kiskoivat. Jos nämä sivistyisivät, niin loppuisi
kauppiaiden kaupanteko. Silloin saattaisi jokainen fitu-ivalainen
tulla kauppiaaksi, jos halusi.
Siksi valkoiset kauppiaat taistelivat paperirahaa vastaan, jonka hän,
Auringon Sulat, oli tuonut. Miksi oli hänen nimensä Auringon Sulat?
Siksi, että hän oli Valon Tuoja tuolta Pilventakaisista Maista.
Paperiraha oli valoa. Valkoisten kauppiaiden rosvoukset eivät voisi
menestyä valossa. Siksi he taistelivat valoa vastaan.
Hän tahtoi todistaa sen Fitu-Ivan hyvälle kansalle, ja hän tahtoi
todistaa vastustajiensa suulla. Oli hyvin tunnettu asia, että
korkean sivistyksen maissa oli käytännössä paperiraha. Ja hän kysyi
Jeremialta, eikö ollut niin.
Jeremia ei vastannut.
"Te näette", jatkoi Cornelius, "hän ei vastaa. Hän ei voi kieltää
totuutta. Englanti, Ranska, Saksa, Amerikka, kaikki suuret
Papalangi-maat ovat panneet toimeen paperirahajärjestelmän. Se
toimii. Vuosisadasta vuosisataan se toimii. Minä haastan sinut,
Jeremia, rehellisenä miehenä, joka kerran olit harras työn mies
Herran viinamäessä, minä haastan sinut vastaamaan: Voitko väittää,
ettei suurten Papalangi-maiden rahajärjestelmä toimi?"
Jeremia ei voinut kieltää, ja hänen sormensa hypistelivät
hermostuneesti vasua, joka oli hänen polviensa välissä.
"Te näette, että niin on kuin sanoin", jatkoi Cornelius. "Jeremia
myöntää sen. Siksi minä kysyn teiltä, koko Fitu-Ivan kansalta,
miksi, jos se järjestelmä on hyvä Papalangi-maille, se ei olisi hyvä
Fitu-Ivalle?"
"Ei ole tämä järjestelmä sama", huusi Jeremia. "Auringon Sulkain
paperi on erilainen kuin suurten maiden paperi."
Että Cornelius oli tältä varalta varustautunut, oli ilmeistä. Hän
kohotti näkyville fitu-ivalaisen setelin, jonka kaikki tunsivat.
"Mikä tämä on?" hän kysyi.
"Paperia, pelkkää paperia", oli Jeremian vastaus.
"Entä tämä?" Cornelius kohotti näkyville Englannin Pankin setelin.
"Tämä on englantilaista paperirahaa", hän selitti kokoukselle
ojentaen sen Jeremian tarkastettavaksi. "Eikö ole totta, että tämä
paperi on Englannin rahaa?"
Jeremia nyökkäsi myöntäen.
"Sinä sanoit, että Fitu-Ivan raha on pelkkää paperia. Entä tämä
Englannin raha? Mitäs tämä on?... Vastaa rehellisenä miehenä...
Kaikki odottavat sinun vastaustasi, Jeremia."
"Se on -- se -- on --" tapaili ällistynyt Jeremia sekä änkytti ja
sammalsi avuttoman näköisenä.
Kaikkien kasvoilla oli ilme, joka sanoi, että he olivat tulleet
vakuutetuiksi. Kuningas taputti ihastuneena käsiään ja mutisi:
"Selvää, hyvin selvää."
"Te näette, hän myöntää sen itse." Voitonvarmuus soi Deasyn äänessä
ja näkyi hänen asennostaan. "Hän ei tiedä niillä eroa olevan. Eikä
eroa olekaan. Tämä on rahan arvo. Tämä on raha itse."
Sillä välin Grief kuiskaili Jeremian korvaan, ja tämä nyökäytti
päätään ja alkoi puhua.
"Mutta hyvin tunnettu asia kaikille Papalangeille on, että Englannin
hallitus maksaa kovaa rahaa setelistään."
Deasyn voitto oli nyt täydellinen. Hän kohotti ylös fitu-ivalaisen
setelin.
"Eikö tähänkin ole niin kirjoitettu?"
Taaskin Grief kuiskaili.
"Ettäkö Fitu-Iva myös maksaa kovaa rahaa?" kysyi Jeremia.
"Niin on kirjoitettu."
Kolmannen kerran Grief kuiskasi.
"Vaadittaessa?" kysyi Jeremia.
"Vaadittaessa", vakuutti Cornelius.
"Siinä tapauksessa minä vaadin kovaa rahaa nyt", sanoi Jeremia
ja veti pienen setelipinkan vyönsä alta. Cornelius silmäili sitä
pikaisesti arvioiden.
"Hyvä, minä suoritan siitä kovaa rahaa. Paljonko?"
"Ja me näemme, kuinka järjestelmä toimii", julisti kuningas ottaen
osaa ministerinsä voittoon.
"Te kuulitte kaikki! -- Hän antaa kovaa rahaa nyt!" huusi Jeremia
kuuluvasti kansalle.
Samalla hän upotti molemmat kätensä vasuunsa ja veti sieltä esille
koko joukon setelipinkkoja. Hänen kohottaessaan vasunsa kantta levisi
yli kokouksen omituinen lemu.
"Minulla on tässä", julisti Jeremia, "tuhat kahdeksankolmatta puntaa,
kaksitoista shillinkiä ja kuusi pennyä. Ja tähän pussiin saa panna
rahat."
Cornelius säpsähti. Hän ei ollut odottanut sellaista summaa, ja
joka taholla pitkin kokousta näkivät hänen hätääntyneet silmänsä
päälliköiden ja puhujain vetävän esille setelipinkkoja. Armeija,
kädessään kahden kuun palkat, alkoi painua kokouksen keskustaa kohti,
ja joka taholta tulvi kansaa seteleineen aitaukseen.
"Vai olette te järjestänyt pankkipaniikin", sanoi hän moittien
Griefille.
"Tässä olisi pussi, mihin pistää sitä rahaa", toisti Jeremia.
"Täytyy lykätä nyt", sanoi Cornelius epätoivoisesti. "Ei nyt ole
pankkiaika."
Jeremia silmäsi seteleihin. "Ei näissä puhuta mitään pankkiajasta.
Sanotaan 'vaadittaessa', ja nyt minä vaadin."
"Anna niiden tulla huomenna, oi Tui Tulifau", vetosi Cornelius
kuninkaaseen. "Huomenna ne saavat."
Tui Tulifau alkoi miettiä asiaa, mutta hänen puolisonsa silmäsi
häneen ja tämän voimakas käsivarsi jännittyi nyrkin puristuessa. Tui
Tulifau koetti olla sitä huomaamatta, mutta ei voinut. Hän yskähteli
hermostuneena.
"Me tahdomme nähdä sen järjestelmän toimivan", ratkaisi hän. "Kansa
on tullut kaukaa."
"Vaaditko minua maksamaan nämä hyvät rahat pois?" mutisi Deasy hiljaa
kuninkaalle.
Sepeli kuuli sen ja ärähti niin kiukkuisesti, että kuningas säikähti
ja vetäytyi vaistomaisesti poispäin hänestä.
"Älä unohda sikaa", kuiskasi Grief Jeremialle, joka nousi.
Käskevällä kädenliikkeellä hän tyynnytti äänten nousevan kohun.
"Vanha ja kunniakas Fitu-Ivan tapa oli", sanoi hän, "että kun joku
todistettiin ilkityöntekijäksi, hänen raajansa lyötiin nuijalla
poikki ja hänet pantiin matalaan veteen haikalain ruoaksi. Ikävä
kyllä tämä tapa on nyt poissa käytännöstä. Mutta onpa meillä toinen
vanha ja kunniallinen tapa. Kaikki sen tunnette. Kun joku on
todistettu varkaaksi ja valehtelijaksi, on häntä lyötävä kuolleella
sialla."
Hän pisti oikean kätensä vasuun, ja silmälasien puutteesta huolimatta
löytyi sieltä pian kuollut sika, joka kiiti suoraa päätä Deasyn
kaulaa kohti. Ja sellaisella voimalla sattui heitto, että hän kaatui
istuvasta asennosta kyljelleen. Ennenkuin hän pääsi ylös, oli Sepeli,
sadankuudenkymmenen naulan painoiselle naiselle odottamattoman
nopeasti, iskenyt hänen kimppuunsa. Toisella kädellä hän kahmaisi
miestä kauluksesta kiinni ja toisella sieppasi sian sekä antoi
hänelle hyvän saunan koko kuningaskunnan ääneensä osoittaessa
suosiotaan.
Tui Tulifaulla ei ollut muuta neuvoa kuin pitää hyvää naamaa
suosikkiaan löylytettäessä, ja hänen lihakasansa röhötti taapäin
matoilla hytkyen valtavan naurun pinteissä.
Kun Sepeli heitti sekä sian että miehen, otti tuulenpuolen puhuja
raadon käsiinsä. Cornelius oli kavahtanut käpälilleen ja alkanut
juosta, mutta pakaroille sattunut raato sai hänet kompastumaan. Kansa
ja armeija yhtyivät nyt riemuiten leikkiin. Mihin rahaministeri
kääntyikään, joka taholta iski häntä sianraato. Hän loikki kuin
säikähtynyt jänis avocadojen ja palmujen keskellä. Käsin ei häneen
koskettu, ja hänen vainoojansa väistyivät hänen edestään. Mutta yhä
he ahdistivat ja koko ajan lenteli sika niin nopeasti kuin kädet sen
ennättivät siepata.
Kun ajo häipyi rantatien mutkan taa, johti Grief kauppiaat
kuninkaalliseen rahastoon, ja päivä oli loppuun kulunut, kun
viimeinen fitu-ivalainen seteli oli vaihdettu kovaan rahaan.
8.
Hämärän pehmoisen viileyden levitessä yli maan meloi mies
viidakosta _Cantania_ kohti. Ruuhi oli hylätty ja vuotava kaukalo,
ja hän pysähtyi vähän väliä sitä tilkitsemään. Kanakki-merimiehet
virnistelivät iloisesti hänen saapuessaan aluksen vierelle ja
vaivalloisesti noustessaan yli laidan. Hän oli liassa ja loassa ja
näytti olevan puolipökerryksissä.
"Saisinko puhutella teitä, herra Grief?" sanoi hän surullisena ja
nöyrästi.
"Istukaa tuulen alle ja kauemmaksi", vastasi Grief. "Vielä
kauemmaksi. No niin."
Cornelius istahti laivan laidalle ja piteli päätään molemmin käsin.
"Niinpä kyllä", sanoi hän. "Minä haisen niinkuin äskeinen
taistelutanner. Päätäni särkee armottomasti. Niskani on kuin
poikki. Kaulanikama poissa sijoiltaan. Hampaat irrallaan suussa.
Korvissani surisevat ampiaiset. Olen ollut kuin maanjäristyksessä ja
rutossa, ja taivaasta on satanut sikoja." Hän huokasi ja kurkkunsa
korisi. "Kauheat ovat kuoleman näyt. Eivät runoilijat ole osanneet
sellaista uneksia. Joutua rottain syötäväksi, kiehua öljyssä tai
roikkua villihevosten hännässä -- ei se olisi hauskaa. Mutta joutua
sianraadolla kuoliaaksi piestyksi!" Hän värisi kauhusta. "Se käy
yli inhimillisen mielikuvituksen." Kapteeni Boig niisti nenäänsä
kuuluvasti, siirsi telttatuolinsa kauemmaksi ja istahti taas.
"Te kai matkustatte Japaniin, herra Grief", jatkoi Cornelius. "Ja
kaksi pyyntöä minä haluaisin teille esittää: että pääsisin mukaan
ja että saisin sitä vanhaa skottilaista ryypyn, jonka hylkäsin sinä
iltana kuin maihin tulitte."
Grief löi kätensä yhteen ja käski mustan kokkipojan tuoda saippuaa ja
pyyhkeitä.
"Menkää keulaan ja puhdistautukaa ensin", sanoi hän. "Poika tuo
housut ja paidan. Mutta ennenkuin menette -- selittäkääpäs, kuinka
rahastossa oli enemmän rahaa kuin oli teidän liikkeelle panemianne
seteleitä."
"Minulla oli omaa rahaa ryhtyessäni tähän seikkailuun."
"Me olemme päättäneet panna odotusrahat ja tappiot Tui Tulifaun
maksettaviksi", sanoi Grief. "Erotuksen saatte takaisin. Mutta
kymmenen shillinkiä vedetään pois."
"Mitä varten?"
"Luuletteko kuolleita sikoja kasvavan puussa? Kymmenen shillinkiä
siitä kuolleesta siasta on viety kirjoihin."
Cornelius kumarsi myöntyvästi ja sanoi väristen: "Olen kiitollinen
siitä, ettei se ollut viidentoista eikä kahdenkymmenen shillingin
sika."