1.
Fitu-Ivan saari oli viimeinen riippumaton polyneesialainen alue
Etelämerellä. Kolme seikkaa oli sen aiheuttanut. Ensimmäiseksi ja
toiseksi sen erillisyys ja kansan sotaisuus. Mutta ne eivät sitä
olisi pelastaneet, jollei olisi sattunut niin, että Japani, Ranska,
Iso-Britannia, Saksa ja Yhdysvallat havaitsivat sen yht'aikaa.
Käyttäytyivät kuin katupojat lantista riidellessään. Näiden viiden
vallan sotalaivat tunkeutuivat saaren satamaan samalla kertaa, ja
sota uhkasi. Aamiaisensa ääressä sai maailma lukea palstamäärin
tietoja Fitu-Ivasta. Kuten eräs merimies siihen aikaan sanoi,
joutuivat niiden kaikkien jalat samaan aikaan siihen kaukaloon.
Ja niin pääsi Fitu-Iva sillä kertaa yhteisholhouksestakin, ja
kuningas Tulifau, eli maan kielellä Tui Tulifau, jakoi edelleen
alempaa ja ylempää oikeutta talossa, jonka hänelle oli Kalifornian
punapuusta rakentanut sydneyläinen kauppalaivuri. Ei ollut Tui
Tulifau vain kuningas jokaista tuumaa myöten, vaan hän oli myöskin
kuningas joka sekuntinaan. Kun hän oli hallinnut 58 vuotta ja 5
kuukautta, oli hän ainoastaan 58 vuotta ja 3 kuukautta vanha,
s.o. hän oli hallinnut kuudetta miljoonaa sekuntia kauemmin kuin
oli hengittänyt, sillä hänet oli kruunattu kaksi kuukautta ennen
syntymäänsä.
Hän oli kuninkaallinen kuningas, kuusi ja puoli jalkaa pitkä, ja
olematta erikoisen lihava hän painoi 320 naulaa. Mutta se ei ollut
tavatonta Polyneesian kantakirjoissa. Sepeli, hänen kuningattarensa,
oli kuusi jalkaa kolme tuumaa ja painoi 260 naulaa, kun taas tämän
veli, Uiliami, joka komensi armeijaa pääministerin toimen välitöiksi,
oli häntä tuumaa pitempi ja painoi puolensataa naulaa enemmän. Tui
Tulifau oli iloinen sielu, aika syömäri ja juomari. Iloisia sieluja
olivat hänen kansansakin jäsenet, paitsi vihassa, jolloin saattoivat
heitellä kuolleita sikojakin päin niitä, joihin suuttuivat. Mutta
tarpeen tullen he osasivat tapella kuin maorit, kuten nahassaan
saivat tuntea merirosvomaiset santelipuunkauppiaat ja entisajan
"mustalinnut".
2.
Griefin kuunari _Cantani_ oli sivuuttanut satamansuun Patsaskalliot
kaksi tuntia sitten ja liukui satamaan nukahtavan tuulen viime
vireillä. Ilta oli viileä, tähtikirkas, ja laivaväki vetelehti,
odotellessaan etananvauhtinsa vievän heidät perille ankkuripaikkaan.
Willie Smee, päällysmies, nousi kanssista juhlapuvussa. Perämies
vilkaisi hänen paitaansa, joka oli hienointa ja valkeinta silkkiä, ja
irvisti.
"Tanssiinko heti?" kysäisi Grief.
"Ei", sanoi perämies. "On pihkaantunut Taituaan."
"Johan nyt", intti Willie.
"No sitten se on pihkaantunut sinuun, ja juttu on sama", nauroi
perämies. "Et ole puolta tuntia maissa, ennenkuin on kukka korvasi
takana, seppele päässäsi ja Taitua kainalossasi."
"Mustasukkainen", heitti Smee. "Itse ottaisit, jos saisit."
"Minulla ei ole tuollaista paitaa. Mutta lyönpä puoli kruunua vetoa,
ettei sinulla ole tuota, kun tältä saarelta lähdetään."
"Ja jos ei Taitua sitä saa, niin Tui Tulifau saa", varoitti Grief.
"Paras olisi olla näyttämättä hänelle tuota paitaa, tai se on mennyt."
"Niin onkin", yhtyi kapteeni Boig, käännähtäen tähyämästä rannan
tulia. "Viime käynnillä hän sakotti erästä kanakki-miestäni ottamalla
vyön ja tuppiveitsen." Hän kääntyi perämieheen: "Saatte laskea
ankkurin, Mash. Ei kovin paljon kettinkiä. Ei näy tuulta nousevan, ja
aamulla on muutettava kopra-kasojen luo."
Hetkeä myöhemmin ankkuri putosi ratisten. Vene oli laskettu laivan
vierelle, ja siihen astuivat rannalle-menijät. Paitsi kanakkeja,
joilla oli kaikilla halu maihin, oli veneessä vain Grief ja Smee.
Pienen korallikivilaiturin päässä viimeksimainittu mutisten jotakin
selityksen tapaista erosi isännästään ja katosi palmukujalle.
Grief lähti päinvastaiselle taholle vanhan lähetyskirkon ohi.
Täällä rannan hautojen keskellä, ahuihin ja lava-lavaan puettuina,
kukitettuina ja seppeleissä, suuria fosforiloistoisia kukkia tukassa,
tanssi nuorukaisia ja neitoja. Sitten hän kulki ohi himine-talon,
jossa vanhuksia istui pitkässä rivissä veisaamassa unohdettujen
lähetyssaarnaajain opettamia virsiä. Hän kulki myös ohi Tui Tulifaun
palatsin, jossa valoista ja melusta päättäen tavalliset illatsut
olivat käynnissä. Sillä Etelämeren iloisista saarista oli Fitu-Iva
iloisin. Siellä juhlittiin syntymiä ja kuolemia, sekä kuolleita että
syntymättömiä.
Grief kulki kukkien ja saniaisten reunustamaa polkua. Ilma oli täynnä
tuoksuja, ja tähtiä tähystäessään näki mango-hedelmiä, komeita
avocado-puita ja tupsuisia palmuja. Vähän väliä oli ruohotaloja.
Ääniä ja naurua kuului läpi pimeän. Veden yllä ilmaisivat vilkkuvat
tulet ja laulun kaiku, että kalastajat tulivat työstään.
Vihdoin astui Grief pois polulta ja kompastui pariin sikaan,
jotka röhähtivät paheksumisensa hänelle. Avoimen oven kautta hän
näki majaan, jossa kymmenkunnan maton muodostamalla kasalla istui
kookas, vanhahko alkuasukas. Aika-ajoin hän koneellisesti raapaisi
reittään kookos-kuiduista tehdyllä kärpäsläpsällä. Nenällä oli isot
silmälasit, ja hän luki kirjaa, jonka Grief tiesi englanninkieliseksi
raamatuksi. Mies oli Jeremia, hänen kauppa-asiamiehensä, profeetan
mukaan nimensä saanut.
Jeremia oli helakanvärisempi kuin fitu-ivalaiset, sillä hän
oli täysiverinen samoalainen. Lähetyssaarnaajain kouluttamana
maallikko-opettajaksi oli hän palvellut hyvin läntisillä
ihmissyöjäsaarilla. Palkinnoksi oli hänet lähetetty Fitu-Ivan
paratiisiin, jossa kaikki olivat tai olivat olleet hyviä
käännytettyjä. Hänen tehtävänään oli pakanuuteen takaisin taipuvain
uskossa pitäminen. Mutta onnettomuudekseen oli Jeremia saanut liian
hyvän kasvatuksen. Vankka Darwinin kirja, mariseva akka ja kaunis
fitu-ivalainen leski olivat saattaneet hänen uskonsa horjumaan. Itse
asiassa ei hän ollut uskoa hylännyt. Darwinin vaikutus oli ollut
vain henkisesti uuvuttava. Mitä varten yrittää ymmärtää tätä sangen
monimutkaista ja pulmallista maailmaa, varsinkin kun oli naimisissa
marisevan akan kanssa? Kun Jeremian työn tulokset alkoivat näyttää
heikoilta, uhkasi johtokunta lähettää hänet takaisin saarille, ja
hänen akkansa kieli kävi samassa suhteessa terävämmäksi.
Tui Tulifau oli ystävällinen kuningas, jota kuningatar, milloin mies
oli tavallista enemmän juovuksissa, kuului pieksävän. Valtiollisista
syistä -- kuningatar oli kuninkaallista sukua ja hänen veljensä
armeijan päällikkö -- ei kuningas voinut hänestä erota, mutta
Jeremialle hän saattoi antaa erokirjan, ja heti tämä kävi käsiksi
liike-elämään ja otti sydämensä valitun. Riippumattomana kauppiaana
hän epäonnistui, pääasiassa kuninkaan tuhoisan suojeluksen takia.
Jos ei antanut iloiselle hallitsijalle luottoa, seurasi siitä
takavarikko; jos taas antoi luottoa, seurasi varmasti vararikko.
Rannalla viettämänsä joutilaan vuoden jälkeen tuli Jeremiasta
Griefin asiamies ja hän oli toistakymmentä vuotta kunnialla hoitanut
tehtäviään, sillä Grief oli osoittautunut ensimmäiseksi, joka ei
antanut luottoa kuninkaalle ja haki ulos saatavansa, jos jolloinkin
antoi.
Jeremia katsoi painavasti yli lasiensa sisään astuvaa isäntäänsä,
pani painavasti merkin raamattunsa väliin ja nosti sen sivulle ja
pudisti painavasti Griefin kättä.
"Olipa hyvä, että tulit persoonallisesti."
"Kuinka hitossa olisin muuten voinut tulla?" nauroi Grief.
Mutta Jeremia ei ollut leikkisällä tuulella eikä ollut huomaavinaan
pilaa.
"Liikeasema saarella on sangen vakava", sanoi hän hyvin
juhlallisesti, venyttäen monitavuisia sanoja. "Minun tilikirjani
osoittaa huonoa tulosta."
"Eikö kauppa käy?"
"Päinvastoin. Mainiosti kävisi. Hyllyt tyhjinä. Mutta..." Hänen
silmänsä välähtivät ylpeästi. "Mutta hyvä joukko on tallellakin
varastossa; olen pitänyt sitä tarkasti lukossa."
"Oletko antanut Tui Tulifaulle liiaksi luottoa?"
"Päinvastoin. Ei mitään luotonantoa. Ja kaikki vanhatkin velat on
maksettu."
"Nyt en ymmärrä sinua, Jeremia", tunnusti Grief. "Mitä kaikki tämä
merkitsee? -- Tyhjät hyllyt, ei luottoa, tilit tasatut, varasto
lukossa -- mitä?"
Jeremia ei vastannut. Mattojen reunan alta hän veti esille ison
kassalaatikon. Grief pani merkille, ettei se ollut lukittu.
Samoalainen oli aina huolellisesti vartioinut rahalaatikkoa. Laatikko
näytti olevan täynnä paperirahaa. Hän otti päällimmäisen ja ojensi
sen:
"Tuossa on vastaus."
Grief silmäsi varsin hyvin tehtyä seteliä. "_Fitulvan ensimmäinen
kuninkaallinen pankki maksaa tästä vaadittaessa yhden punnan
sterlinkiä_", luki hän. Keskellä oli alkuasukasnaama. Alareunassa
Tui Tulifaun nimikirjoitus ja sen vierellä: "_Falualea, Rahaston
kansleri_."
"Mikä piru tämä Fulualea on?" tiuskaisi Grief. "Fidshi-saarten kieltä
-- merkitsee 'auringon sulat'."
"Niin juuri. Se merkitsee 'auringon sulat'. Tuollaisen nimen on se
hävytön juonittelija ottanut. On tullut Fidshiltä kääntämään tämän
saaren ylösalaisin -- liikeasioissa tarkoitan."
"On kai niitä ovelia Levukan poikia, arvaan ma."
Jeremia pudisti päätään vakavana. "Ei, tämä on valkoinen mies ja
roikale. Saavuttaakseen katalat tarkoituksensa on hän ottanut
jalon ja kajahtavan fidshiläisen nimen ja vetänyt sen lokaan. Hän
on juottanut Tui Tulifauta. Hän on juottanut häntä hyvin paljon.
Hän on pitänyt häntä juovuksissa kaiken aikaa. Ja siitä palkaksi
on hänestä tehty rahaministeri ynnä muuta. Ja hän on pannut näitä
vääriä papereita liikkeelle ja pakottanut kansan ottamaan niitä
vastaan. Hän on säätänyt varastoveron, kopraveron ja tupakkaveron.
Sitten on satamamaksuja ja säännöttelyjä ja koko joukko muita veroja.
Mutta kansaa ei ole verotettu -- kauppiaita vain. Kun kopra-vero
säädettiin, alensin minä ostohintaa vastaavassa määrässä. Silloin
kansa alkoi murista, ja Auringon Sulat sääsi vanhan hinnan, kieltäen
ketään sitä alentamasta. Minulle hän tuomitsi sakkoa kaksi puntaa
ja viisi sikaa -- hyvin tunnettua oli näet, että minulla oli
viisi sikaa. Ne näette tilikirjoihin vietyinä. Hawkins, joka on
Fulcrum-yhtiön asiamies, sai ensin maksaa sakkona sikoja, sitten
viinaa, ja kun hän yhä edelleen piti suurta ääntä, tuli armeija
ja poltti hänen varastonsa. Kun minä kieltäysin myymästä, sakotti
Auringon Sulat minua jälleen ja uhkasi polttaa varaston, jos vielä
niskoittelisin. Niin myin kaiken, mitä hyllyillä oli, ja tuossa on
laatikko täynnä arvotonta paperia. Minä ottaisin hyvin pahakseni,
jos te maksaisitte minun palkkani paperissa, mutta oikein se olisi,
vallan oikein. -- Mitä on nyt tehtävä?"
Grief kohautti olkapäitään. "Täytyy tavata ensin tämä Auringon Sulat
ja tutkia tilanne."
"Sitten on paras tavata hänet pian", neuvoi Jeremia. "Muutoin hän
ennättää säätää koko joukon sakkoja teille. Niin hän haalii kokoon
kaiken rahan koko valtakunnasta. Hänen hallussaan onkin kaikki,
paitsi mitä ovat maahan kaivaneet."
3.
Palatessaan samaa tietä Grief näki palatsin edustalla olevain
lamppujen valossa lyhyen, pyylevän herrasmiehen, sileänaamaisen,
jäykistämättömään valkopukuun puetun. Oli juuri lähdössä; kukoistavan
näköisenä hän astui, ja tutulta näytti hänen kylläinen käyntinsä.
Grief tunsi hänet heti. Kymmenkunnassa Etelämeren satamassa hän oli
tuon tavannut ennen.
"No, tavattiinpa taas, Cornelius Deasy!" huudahti hän.
"Ja ihan itse Grief, kas perhana", kuului vastaus, kun kättä lyötiin.
"Jos tulette alukselle, on siellä iiriläistä pullossa", lausui Grief.
Cornelius veti hartiansa taapäin ja otti jäykän asennon. "Ei käy nyt,
herra Grief. Vanhat tavat jääneet. Hänen armollisen majesteettinsa,
kuningas Tulifaun rahaministerinä ja ylituomarina, paitsi milloin
kuningas itse hoitelee oikeuden kalpaa..."