1.
Gobotolla kauppamiehet astuvat maihin kuunareistaan ja viljelijät
tulevat kaukaisilta, raaoilta rannoilta, pukeutuvat kenkiin,
valkoisiin housuihin ja muihin sivistyksen merkkeihin. Siellä on
posti, siellä maksetaan laskut ja saadaan lehtiä, jotka eivät ole
viittä viikkoa vanhempia, sillä tuo pienoinen, koralliriuttain
ympäröimä saari on hyvä ankkuripaikka ja koko hajallisen saariston
postikeskus.
Elämä siellä on kuumeista, epäterveellistä ja kolkkoa, ja siellä
ilmenee saaren kokoon nähden enemmän alkoholimyrkytystapauksia
kuin missään muussa maailman paikassa. Guvutu, Salomoninsaarilla,
voi kehua, että heillä ryypätään ryypynväliajoillakin. Goboto ei
kiellä sitä, mutta huomauttaa, että sen aikakirjoissa ei tällaisia
väliaikoja ole. Tilastoilla se voi myös osoittaa tuonnin olevan päätä
kohti paljoa suuremman. Guvutu selittää tämän sanomalla, että Goboto
harjoittaa laajempaa liikettä ja että siellä käy enemmän vieraita.
Goboto vastaa, että sen vakinainen asujamisto on pienempi ja vieraat
janoisempia. Ja riita jatkuu yhä, pääasiassa siksi, että riitelijät
eivät elä kyllin kauan lopettaakseen riitansa.
Goboto ei ole iso. Saari on vain neljännesmailin läpimitaten, ja
sille on sijoitettu amiraliteetin kivihiiliasema (jossa joitakin
hiilitonneja on ollut parikymmentä vuotta koskemattomina). Vielä
on parakkeja mustille työläisille, iso peltikattoinen varastohuone
ja bangalo, jossa asuu saaren hoitaja ja pari konttoristia. He
muodostavat valkoisen väestön. Keskimäärin on yksi näistä kolmesta
aina kuumeessa. Työ on kovaa. Yhtiön politiikkana on pitää hyvänä
liiketuttaviaan, kuten kilpasille yrittäneet yhtiöt ovat saaneet
selville, ja liikkeenhoitajan kuten hänen konttoristiensakin
tehtävänä on johtaa tarjoilua. Läpi vuoden tulee kaupankävijöitä
kaukaisilta kuivilta merimatkoilta ja plantaasiherroja yhtä
kaukaisilta ja kuivilta rannikoilta tuoden mukanaan mahtavan janon.
Goboto on juomaveikkojen Mekka, ja saatuaan mekastetuksi he menevät
taas aluksilleen ja tiloilleen voimia kokoamaan.
Hieman heikommat tarvitsevat kuusikin kuukautta vierailujen
väliaikaa. Mutta liikkeenhoitaja ja konttoristit eivät mitään
loma-aikoja tunne. He ovat paikoillaan, ja viikko viikolta monsuunin
tai kaakkoisen tuomina tulee kuunareita, joilla on lastina
kookoslihaa, pähkinöitä, simpukankuoria, kilpikonnia ja -- janoa.
Työ on kovaa Gobotolla ja palkka myös kaksinkertainen muihin asemiin
verraten, ja yhtiö valitsee tänne vain rohkeita ja pelottomia
miehiä. Enempää ne eivät kestä kuin kaksi vuotta suunnilleen;
sitten kuljetetaan niiden raadot Austraaliaan elävinä tai haudataan
kuolleina saaren hietaan sen tuulenpuolelle. Johnny Bassett,
Goboton miltei legendamainen sankari, löi kaikki rekordit. Hän
oli vankkaruumiinen kauppamies ja kesti seitsemän vuotta. Hänen
konttoristinsa täyttivät tarkalleen hänen viimeisen toivomuksensa ja
panivat hänen ruumiinsa rommitynnyriin (maksaen rommin palkastaan) ja
lähettivät sen hänen kotiväelleen Englantiin.
Eipä silti, kyllä Gobotolla koetettiin olla gentlemanneja. Ja
vaikka heissä jotakin vikaa olikin, niin gentlemanneja he olivat
tai ainakin olivat olleet. Ja siksi oli Goboton kirjoittamaton
laki, että kaikkien vieraiden oli puettava ylleen housut ja
kengät. Vyöhysvaatteita ja paljaita sääriä ei suvaittu. Kun
kapteeni Jensen, hurjin merikarhuista, vaikka vanhaa newyorkilaista
Knickerbocker-sukua, tuli maihin puettuna miehustavyöhön ja
aluspaitaan, vyössä kaksi revolveria ja väkipuukko, niin hänet
pysäytettiin rannalle. Tämä tapahtui Johnny Bassettin päivinä,
sillä hän oli tarkka etiketin mies. Kapteeni Jensen nousi veneensä
kokkatuhdolle ja vakuutti, että hänen aluksessaan ei ole housuja. Ja
kun hänet vihdoin laskettiin maihin, niin heti ensi päivänä Johnny
Bassett ystävällisesti mutta varmasti vaati vieraansa pukeutumaan
talosta saamiinsa housuihin. Tämä oli suuri ennakkopäätös. Seuraavina
vuosina sitä ei koskaan rikottu. Valkoiset miehet ja housut kuuluivat
yhteen. Neekerit vain alastomina juoksivat. Housut merkitsivät
korkeampaa kastia.
2.
Tänä yönä olivat asiat kuten muulloinkin, yhtä poikkeusta
lukuunottamatta. Heitä oli seitsemän miestä, jotka loistavin silmin
ja varmajalkaisina olivat viettäneet päivänsä skottilaisen whiskyn
ja repäiseväin cocktailien ääressä, ja nyt he istuutuivat aterialle.
Jokainen oli puettu takkiin, housuihin ja kenkiin: Jerry McMurtrey,
liikkeenhoitaja; Eddy Little ja Jack Andrews, konttoristit; kapteeni
Stapler, työläisten pestauslaivasta _Merrystä_; Darby Shryleton,
plantaasiherra Tito-Itolta; Peter Gee, puoliverinen kiinalainen
helmenostaja, jonka retket kulkivat Ceylonilta Paumotu-saarille, ja
Alfred Deacon, vieras, joka oli tullut viime höyrylaivassa.
Ensin tarjosivat mustat palvelijat viiniä niille, jotka sitä joivat,
mutta pianpa kaikki siirtyivät takaisin skottilaiseen ja soodaan,
valaen syödessään ruokansa väkiviinalla, ennenkuin se meni heidän
korvennettuihin mahoihinsa.
Kahvin ääressä ollessaan he kuulivat ankkuriketjujen räminän, joka
merkitsi laivan saapumista.
"David Grief", sanoi Peter Gee.
"Mistä te tiedätte?" kysyi Deacon ylimielisesti ja ryhtyi heti
halventamaan puolirotuisen tietoja. "Luulette puijaavanne vierasta.
Mutta olen minä purjehtinut itsekin, ja tuollainen laivan
nimittäminen, kun sen purjeet vasta häämöttävät, tai omistajan muka
tunteminen ankkurin äänestä on pelkkää hölynpölyä."
Peter Gee sytytti juuri savuketta eikä vastannut.
"Jotkut neekerit tekevät siinä suhteessa ihmeitä", huomautti
McMurtrey säveästi.
Tuo vieraan käytös huolestutti isäntää. Jo Peter Geen tulosta asti
oli Deacon osoittanut halua näykkiä tätä. Hän oli väittänyt kaikessa
häntä vastaan ja ollut yleensä raaka.
"Ehkäpä se johtuu toisen kiinalaisverestä", oli Andrews arvellut.
"Deacon on austraalialainen, ja siellä eivät siedä värillisiä."
"Taitaa niin olla", oli McMurtrey myöntänyt, "mutta me emme voi
sallia mitään nokittelua Peter Geen laista miestä vastaan, joka on
valkoisempi kuin kukaan valkea mies".
Tässä suhteessa ei johtaja ollut ollenkaan väärässä. Peter Gee oli
harvinainen luomus, yhtä hyvä kuin mikä euraasialainen tahansa.
Tosiaankin, hänen suonissaan virtaava veri oli onnellinen yhtymä
kiinalaisen virheetöntä jämeyttä ja isältä perittyä brittiläistä
huolettomuutta ja häikäilemättömyyttä. Sitten hän oli saanut paremman
sivistyksen kuin kukaan läsnäolevista, puhui paremmin englanninkieltä
kuten useita muitakin kieliä ja tunsi sekä noudatti useampia heidän
gentlemanni-ihanteitaan kuin he itse. Lisäksi hän oli ylevämielinen.
Ei harrastanut väkivaltaisuutta, vaikka olikin aikoinaan kyllä miehiä
tappanut. Meteliä hän inhosi. Vältti sitä kuin ruttoa.
Kapteeni Stapler astui auttamaan McMurtreytä: "Muistanpa, kun
vaihdoin alusta ja tulin Altmaniin, niin tunsivat neekerit heti,
että minä olin tulija. Minua ei odotettu, ei varsinkaan toisella
aluksella. He sanoivat kauppamiehelle, että minä olin tulossa.
Hän katsoi kiikarilla eikä uskonut. Mutta ne tiesivät. Sanoivat
jäljestäpäin, että koko kuunarin olemuksesta he näkivät, että minä
sitä johdin."
Deacon ei ollut kuulevinaan, vaan kävi yhä helmenostajan kimppuun:
"Kuinka te ankkurin äänestä voitte tuntea sen miehen, minkä nimen
mainitsitte?"
"Monet seikat vaikuttavat siihen arviointiin", vastasi Peter Gee.
"Vaikea selittää. Siihen tarvittaisiin kokonainen käsikirja."
"Sitähän minäkin", ilkkui Deacon. "Selitys, mikä ei mitään selitä, on
helppo."
"Kuka tulee bridgeen?" keskeytti Eddy Little, konttoristi, katsellen
kysyvästi ympärilleen ja alkaen sekoittaa kortteja. "Pelaattehan,
Peter?"
"Tottahan hän nyt, kerskailija", ehätti Deacon. "Tämä humpuuki alkaa
kyllästyttää minua. Herra Gee, teette minulle palveluksen ja saatte
itsenne parempaan valoon silmissäni, jos selitätte, miten tunsitte,
kuka ankkurin laski. Sitten tulen kanssanne pikettiin."
"Minusta bridge on parempi", vastasi Peter. "Ja mitä siihen toiseen
asiaan tulee, niin se oli äänestä päättäen pieni alus; ei pilliä, ei
sireeniä. Se tuli likelle rantaa -- isot jäävät kauemmaksi. Sitten on
väylä mutkikas. Näillä mailla ei ole värväys- eikä kauppakapteenia,
joka uskaltaisi tulla pimeässä. Ei kukaan muukalainen ainakaan
uskaltaisi. Kaksi poikkeusta oli. Mutta Margonvillen teloitutti
Fidshi-saarten korkea oikeus, niin että jäi vain David Grief. Yöllä
tai päivällä, missä ilmassa tahansa hän sen tien kulkee. Tämän kaikki
hyvin tuntevat. Jos nyt Grief olisi muualla, olisi sitä voinut
yrittää joku hurjapää nuorukainen. Mutta minä en sellaista tunne eikä
kukaan muukaan. Sitten, David Grief on näillä vesillä, purjehtien
_Gungalla_, jonka on määrä pistäytyä täällä matkalla Karo-Karoon.
Kolme päivää sitten puhuttelin David Griefiä Sandfly Passagella.
Hän oli juuri sijoittamassa välittäjää uudelle kauppa-asemalle. Hän
ilmoitti menevänsä Babolle ja tulevansa sitten tänne. Hänellä on
ollut riittävästi aikaa. Kuulen ankkurin rasahtavan. Kuka muu kuin
David Grief olisi tulossa! Tunnen _Gungan_ kapteenin Donovanin ja
tiedän, että hän ei tulisi väylästä pimeällä, jos ei omistaja olisi
laivalla. Jonkun minuutin kuluttua astuu David Grief tuosta ovesta
sisään ja sanoo: 'Guvutussa juodaan ryyppyjen välilläkin.' Siitä lyön
viisikymmentä puntaa vetoa."
Deacon oli täksi kertaa nolattu. Tumma puna kohosi hänen kasvoilleen.
"Vastauksen saitte", nauroi ystävällisesti McMurtrey. "Ja minä panen
hänen vetoonsa lisäksi muutaman sovereignin."
"Bridgeä! Kuka rupeaa?" kysyi kärsimättömästi Eddy Little. "Käykää
tänne, Peter."
"Te muut saatte pelata", sanoi Deacon. "Me pelaamme hänen kanssaan
pikettiä."
"Minä pelaan bridgeä mieluummin", sanoi Peter Gee suopeasti.
"Ettekö pelaa pikettiä?"
Helmenostaja nyökäytti päätään.
"No tulkaa sitten. Ehkä voin osoittaa ymmärtäväni peliä paremmin kuin
ankkureita."
"Oh, vai niin..." alkoi McMurtrey.
"Te voitte pelata bridgeä", keskeytti Deacon. "Me pelaamme pikettiä."
Vastahakoisesti Peter Gee taipui peliin, jonka tiesi tulevan ikäväksi.
"Yksi kerta vain", sanoi hän nostaessaan.
"Paljonko?" kysyi Deacon.