"Niin, hän kertoi teidän myyneen -- myyneen kaiken pois ja tekevän
lähtöä Uusille-Hebrideille."
"Helvetin vale", kiljaisi Griffiths. Grief nyökkäsi.
"Sitähän minäkin. Olipa sillä otsaa kertoa, että oli ostanut
kaksi asemaa teiltä -- Maurin ja Kahulan. Oli maksanut teille
seitsemäntoistasataa kultasovereignia kimpsuista ja kampsuista,
tynnyreistä, hyvästä tahdosta, kauppatavarasta, krediitistä ja
koprasta."
Griffithsin silmät kapenivat ja välähtivät. Liike oli tajuton, ja
Grief huomasi sen, silmissään välinpitämätön ilme.
"Ja Parsons, asiamiehenne Hickimawilla, kertoi Fulcrum-yhtiön
ostaneen teiltä sen aseman. Mitä varten hän olisi valehdellut?"
Griffiths, auringon ja kuumeen vallassa ollen, räjähti. Hänen
henkensä kaikki katkeruus kohosi hänen kasvoilleen ja veti hänen
suunsa vinoon.
"Kuulkaas nyt, Grief, mitäs tässä näytellään? Te tiedätte, ja minä
tiedän, että te tiedätte. Pysytään sillä pohjalla. Minä _olen_ myynyt
ja _teen_ juuri lähtöä. Mitä aiotte tehdä te?"
Grief kohautti olkapäitään, eikä hänen kasvoillaan näkynyt
päättäväisyyden vivahdustakaan. Hänen ilmeensä oli ihan neuvoton.
"Ei täällä ole lakia", julisti Griffiths etunsa. "Tulagi on
sadanviidenkymmenen mailin päässä. Minulla on selvät paperit ja
olen omalla aluksellani. Ei mikään estä minua lähtemästä. Ei teillä
ole oikeutta estää minua sillä syyllä vain, että olen teille jonkun
lantin velkaa. Ja, hitto vieköön, ette te minua pidätäkään. Pistäkää
se piippuunne."
Tuskaisen hämmästyksen ilme Griefin kasvoilla syveni. "Ette kai
tarkoita, että aiotte petkuttaa minulta ne kaksitoistasataa,
Griffiths?"
"Juuri sen aion tehdä, vanha rehju. Eikä siinä auta kovat sanat.
Tuuli on tulossa. Teidän on paras kiivetä yli laidan, ennenkuin
lähden, tai jää kanoottinne alle."
"Tosiaankin, olette melkein oikeassa. En voi teitä pidättää." Grief
tavoitti laukkua, joka riippui hänen revolverivyönsä vierellä, ja
veti esille joitakin ryppysiä virallisennäköisiä papereita. "Mutta
ehkäpä tämä pidättää teidät. Siinä on töskää _teidän_ piippuunne.
Polttakaa pois vaan."
"Mitä siinä on?"
"Amiraliteetin tuomio. Uusille-Hebrideille pako ei teitä pelasta.
Tämä voidaan panna täytäntöön missä vain."
Griffiths epäröi ja nielaisi katsottuaan asiakirjaan.
Otsa rypyssä harkitsi hän tätä asiain uutta käännettä! Sitten, äkkiä,
hän katsahti ylös ja sanoi oikoisesti:
"Olittepa ovelampi kuin luulinkaan, mies. Saitte minut satimeen.
Minun olisi pitänyt tietää eikä yrittää peijata teitä. Jacobsen
sanoi, etten voisi. Ei uskonut häntä. Mutta hän oli oikeassa, ja
oikeassa olette tekin. Minun rahani ovat tuolla alhaalla. Tulkaa
sinne ja teemme välit selviksi."
Hän lähti kajuutan ovelle päin, astui sitten sivuun ja laski
vieraansa edelle, samalla katsahtaen merelle päin, missä nouseva
tuuli juuri pani merenpinnan tummana karehtimaan.
"Vetäkää ankkuri kireälle", sanoi hän perämiehelle. "Nostakaa purjeet
ja olkaa valmiit lähtöön."
"Oh, enpä välitä, vaikka jäinkin kiinni likaisen tempun
yrittämisestä", sanoi Griffiths ylimielisesti.
Istahtaessaan perämiehen makuulaverille kajuutassa pienen pöydän
ääreen huomasi Grief revolverinperän pistävän esille pieluksen alta.
Pöydällä, joka riippui saranain varassa seinästä, oli kynä ja paperia
sekä kulunut lokikirja.
"Olen ollut tropiikissa liian kauan. Olen sairas mies, kirotun
sairas mies. Ja whisky ja aurinko ja kuume ovat tehneet minut
moraaliltanikin sairaaksi. Ei ole mitään liian alhaista minulle
nyt; ymmärränpä hyvin, miksi neekerit syövät toisiaan ja ottavat
toisiltaan pään ja muuta sellaista. Voisin tehdä niin itsekin. Niinpä
pidänkin yritystäni päästä teille tuota pikku summaa maksamasta
varsin vähäpätöisenä temppuna. Tahtoisinpa tarjota teille ryypyt."
Grief ei vastannut, ja toinen oli touhuissaan yrittäen saada auki
isoa ja moninaarmuista kassa-arkkua. Kannelta kuului falsettiäänisiä
huutoja ja pyöryköiden kitkunaa sekä mäjähdyksiä mustain merimiesten
kiskoessa ylös isoapurjetta ja halkaisijaa. Grief katseli isoa
torakkaa, joka asteli likaisella maalauksella. Griffiths kirosi ja
kantoi kassa-arkun portaille paremmin nähdäkseen. Hänen seisoessaan
näin, selin vieraaseensa kumartuneena yli kassa-arkun, hänen
kätensä äkkiä ampuikin käsiksi pyssyyn, joka oli asetettu portaiden
vierustalle, ja samassa hän pyörähti ympäri.
"Älkääpäs liikahtako nyt", komensi hän.
Grief hymyili, kohotti kulmakarvansa kujeellisesti ja totteli. Hänen
vasen kätensä oli vuoteella, oikea nojasi pöytään. Hänen revolverinsa
riippui oikealla puolella näkyvissä. Mutta hän muisti sen toisen,
vuoteella olevan revolverin.
"Hoh!" irvisteli Griffiths. "Kaikki te olette Salomonin-saarilla
saanut hypnotisoiduiksi, ettepä minua. Nyt heitän teidät ulos
aluksestani vangitsemiskäskyinenne, mutta sitä ennen on teidän
tehtävä jotakin. Nostakaa ylös tuo lokikirja."
Toinen katsahti uteliaana lokikirjaan, mutta ei liikahtanut.
"Minä sanoin teille, Grief, että minä olen sairas mies; ja minä voin
ampua teidät yhtä helposti kuin tapan torakan. Nostakaa ylös tuo
lokikirja, sanon minä."
Sairaalta hän näyttikin; laihat kasvot vääntyivät hermostuneesti
kuvastaen hänessä kiehuvaa raivoa. Grief nosti kirjan sivuun. Sen
alla oli paperiarkki, jolle oli jotakin kirjoitettu.
"Lukekaa se", komensi Griffiths. "Lukekaa ääneen."
Grief totteli; mutta hänen lukiessaan alkoivat hänen vasemman kätensä
sormet hyvin hitaasti ja kärsivällisesti hiipiä pieluksen alla olevaa
asetta kohti.
"_Willi-Vaw-aluksella Bombi Bightissä, Annan saarella,
Salomoneilla_", hän luki. "_Tietäkööt kaikki tämän kautta, että minä
täten kuittaan, saatuani täyden arvon, kaikki saatavat, mitä Harrison
J. Griffiths on minulle ollut velkaa, ja on hän tänään maksanut
minulle kaksitoistasataa puntaa sterlinkiä_."
"Tuo kuitti kädessäni", irvisteli Griffiths, "ei teidän
amiraliteetintuomionne ole sen paperin arvoinen, mille se on
kirjoitettu. Kirjoittakaa alle."
"Ei siitä mitään hyvää lähde, Griffiths", sanoi Grief. "Pakonalaisena
allekirjoitettu paperi ei ole lain edessä pätevä."
"Mikä teitä sitten estää kirjoittamasta?"
"Oh, eipä mikään, säästäisin vain teiltä kiusoja olemalla
kirjoittamatta."
Griefin sormet olivat päässeet revolveriin asti, ja hänen puhuessaan
sekä leikkiessään oikealla kädellä kynällä alkoi vasen käsi hiljaa
ja huomaamattomasti vetää sitä lähemmä. Kun hänen kätensä vihdoin
tarttui siihen, pitkä keskisormi liipasimella ja etusormi sylinterin
ympärillä, ihmetteli hän, kuinka voisi onnistua vasemman käden
pika-ammunnassa.
"Älkää minusta huoliko", ivaili Griffiths. "Muistakaa vain, että
Jacobsen todistaa nähneensä minun maksavan teille rahat. Kirjoittakaa
siis, kirjoittakaa täysi kuittaus ja alle David Grief ja päivämäärä."
Kannelta kuului purjenuora-pyöryköiden kolina ja reivinuorain ratina
purjeita vasten. Kajuutassakin tuntui, kuinka _Willi-Vaw_ kallistui,
kääntyi tuuleen ja nousi pystyyn. David Grief yhä viivytteli.
Keulasta kuului halkaisijan koukkujen kilke, pieni alus kallistui
taas, ja kajuutan seinän takaa kuului veden solina.
"Joutukaa nyt, ankkuri on nostettu", huusi Griffiths.
Pyssyn suu oli suoraan Griefiä kohti ojennettuna neljän jalan
päässä, kun hän päätti toimia. Pyssy heilahti Griffithsin pitäessä
tasapainoa vihurin epätasaisesti heilautellessa alusta. Grief käytti
sitä hyväkseen, oli kirjoittavinaan, ja samassa räjähti toimintaan
kuin kissa. Samalla kuin hän kumartui alas ja lennähti eteenpäin,
lensi hänen vasen kätensä pöydän alitse esiin, ja niin tarkka oli
sormen painallus liipasimeen, että luoti lähti juuri revolverin suun
kohotessa eteenpäin. Mutta eipä ollut hidas Griffithskään. Hänen
aseensa suu tipahti kyyristyneen miehen mukaisesti, ja yht'aikaa
laukesivat pyssy ja revolveri.
Grief tunsi luodin raapaisevan hartiaansa ja tiesi itse ampuneensa
ohi. Hänen vauhtinsa toi hänet Griffithsin eteen, ennenkuin toista
laukausta ennätettiin ampua, ja hän sulki tämän syliinsä puristaen
molemmat pyssyä pitelevät kädet itseään vasten. Revolveri oli yhä
hänen kädessään, ja hän ohjasi sen suun toisen vatsaa vasten.
Kiukuissaan hän jo kohotti hanaa, kun kiukkunsa laantuikin ja hän
hillitsi itsensä. Ulkoa kuului hänen gooma-poikiensa suuttuneita
huutoja.
Kaikki kävi sekunnissa. Pysähtymättä hän kohotti Griffithsin
syliinsä ja kiiti tämä mukanaan kannelle. Hän tuli häikäisevään
päivänpaisteeseen. Musta mies seisoi irvistellen peräsinrattaan
ääressä, ja _Willi-Vaw_ kallistui tuulessa ja kiiti eteenpäin. Hänen
Gooma-kanoottinsa oli jäämässä nopeasti jäljelle. Grief käänsi
päänsä. Keskilaidalta juoksi perämies revolveri kädessä häntä kohti.
Kahdella loikkauksella, sylissään yhäkin avuton Griffiths, Grief
hyppäsi mereen.
Toisiinsa kietoutuneina miehet menivät veden alle; mutta Grief,
nostaen polvensa nopeasti toisen rintaa vasten, irroitti syleilyn
ja painoi toista alas. Molemmat jalat Griffithsin hartioilla hän
potkaisi tämän vielä syvemmälle ja kohosi itse pinnalle. Tuskin oli
hänen päänsä pistänyt esille vedestä, kun läiskäys veden pinnassa
ja toinen jalan päässä hänen päästään ilmaisi, että Jacobsen osasi
käyttää revolveria. Ei ollut aikaa ampua kolmatta laukausta, sillä
täytettyään keuhkonsa ilmalla sukelsi Grief jälleen. Veden alla hän
ui, kunnes näki yllään kanootin ja poreita synnyttävät melat. Kun hän
nousi siihen, käänsi _Willi-Vaw_ tuuleen.
"Washee-washee!" huusi Grief pojilleen. "Pojat, nyt pian rantaan."
Kaikessa häpeämättömyydessään hän käänsi selkänsä taistelulle ja
kiiti suojaa hakemaan. _Willi-Vawin_ täytyi ensin ottaa kapteeninsa
ylös, ja siinä se menetti aikaa. Kanootti kiiti täyttä vauhtia päin
rantaa, ja sen väki kaapaisi kivakasti yli sannan kohti puiden
suojaa. Mutta ennenkuin he ennättivät sinne, pöllähti santa heidän
edessään kolmasti. Sitten he sukelsivat viidakon kätköön.
Grief seurasi silmillään tarkasti, kuinka _Willi-Vaw_ laski ulos
väylästä ja sitten hellittäen purjeet lähti etelää kohti. Ja
sen kadotessa niemen taa oli latvapurje kohotettu. Muuan hänen
gooma-pojistaan, lähes viidenkymmenen ikäinen mies, jonka pinta oli
täynnä hirveitä ihotautien ja tappeluiden haavoja ja arpia, katsoi
häntä silmiin ja irvisti.
"Helkkari", selitti mies, "vieras kapteeni teille kiukku".
Grief nauroi ja johti joukkonsa rantaan kanootille.
3.
Kuinka monta miljoonaa David Griefillä oli, sitä ei kukaan
Salomonin-saarilla tietänyt, sillä hänen omaisuuttaan oli kaikkialla
pitkin eteläistä Tyyntämerta. Samoalta Uuteen-Guineaan ja
pohjoiseen päiväntasaajalle asti oli hänen plantaasejaan. Hänellä
oli helmenpyyntilupia Paumotu-saarilla. Vaikka hänen nimeään ei
näkynytkään, oli hän se saksalainen yhtiö, joka kävi kauppaa
ranskalaisilla Marquesas-saarilla. Kauppa-asemia hänellä oli joka
saariryhmällä, ja niiden väliä kulkivat hänen lukuisat laivansa.
Hän omisti asemia niin kaukaisia ja pieniä, että pienimmät kuunarit
ja jahdit kävivät niiden yksinäisten asiamiesten luona vain kerran
vuodessa.
Sydneyssä, Castlereagh-kadun varrella, olivat hänen konttorinsa
erään talon kolmannessa kerroksessa. Mutta harvoinpa hän
siellä oli. Mieluimmin hän näet kierteli saarilla etsien uusia
rahansijoituspaikkoja, tarkastellen ja ravistellen hereille
vanhoja sekä eläen seikkailuja ja hauskuuksia tuhansissa oudoissa
tilanteissa. Hän osti suuren _Gavonne_-höyryn hylyn pilahinnalla ja
onnistui saamaan sen ylös -- mahdottomana pidetty temppu, joka teki
puhdasta neljännesmiljoonan. Lusiadeille hän istutti ensimmäisen
kumipuun kaupantekotarkoituksessa, ja Bora-Boralta hän poisti
etelämeri-puuvillan ja pani iloiset saarelaiset työhön kaakaota
viljelemään. Hän se otti haltuunsa hylätyn Lallu-Ka'n saaren ja vei
sinne polyneesialaisia Ontong-Javan korallisaarelta sekä istutti
neljätuhatta acrea kookospuita. Tahitin sotaiset heimot hän lepytti
ja sieppasi suuren osan Hikihun fosfaattisaaresta.
Omat laivat hankkivat hänelle värvättyä sopimustyöväkeä, kuljettivat
Santa Cruzin poikia Uusille-Hebrideille, uushebridiläisiä Bankeille
ja Malaitan ihmissyöjiä Uuden-Georgian plantaaseille. Tongasta
Gilberteille ja kaukaisille Lusiadeille hänen pestauslaivansa
"kampasivat" saaria työväkeä hakien. Hänen aluksensa kyntivät kaikkia
valtameriä. Kolme hänen höyrylaivaansa suoritti säännöllisiä vuoroja
saarten välillä, mutta niissä hän ei juuri välittänyt matkustella,
vaan mieluummin käytti vapaampaa ja alkuperäisempää purjealusta.
Vähintään neljänkymmenen ikäinen hän oli, mutta näytti tuskin
kolmikymmenvuotiaalta. Rannallamaleksijat muistivat vielä hänen
tulonsa saarille parikymmentä vuotta sitten, jolloin keltaiset
viiksenhaivenet työntyivät silkkisinä hänen huulestaan. Toisin kuin
muut valkoiset miehet hän oli tropiikissa siitä syystä, että hän
piti siitä. Hänen ihonsa suojaavat pigmentit olivat mainiot. Hän oli
syntynyt aurinkoon. Yksi kymmenentuhannen joukossa hän oli, mitä tuli
auringonpaahteen kestämiseen. Näkymättömät ja nopeat valonsäteet
eivät häneen pystyneet. Muut valkoiset miehet olivat onnettomia.
Aurinko pisti läpi heidän ihonsa, raadellen ja tuhoten kudoksia ja
hermoja, kunnes heidän ruumiinsa ja sielunsa oli sairas; ja silloin
he heittivät kymmenet käskyt hiiteen, vajosivat petomaisuuteen,
joivat itsensä aikaiseen hautaan tai mellastivat niin pirullisesti,
että sotalaivoja täytyi lähettää heitä kurissa pitämään. Mutta David
Grief oli oikea auringon poika ja menestyi kaikissa toimissaan. Hän
vain ruskettui vuosien vieriessä, mutta hänen ihonsa ruskeassa hohti
kultainen vivahdus kuin polyneesialaisten pinnassa. Hänen siniset
silmänsä säilyttivät sinensä, hänen viiksensä pysyivät keltaisina,
ja kasvojen piirteet olivat sellaiset kuin ne olivat olleet
vuosisatoja hänen englantilaisessa rodussaan. Ja englantilainen
hän oli vereltään, mutta ne, jotka luulivat tietävänsä, väittivät,
että hän ainakin oli Amerikasta syntyisin. Eikä hän toisten lailla
tullut Etelämereltä hakemaan rahoja omaan "kotilieteen ja satulaan",
vaan toi ne mukanaan. Paumotu-saarille oli tullut. Pienoisella
kuunarijahdilla, sen isäntänä ja omistajana hän tuli nuorukaisena
romanttisia seikkailuja etsimään tropiikin aurinkoisilta teiltä. Ja
tuli hirmumyrskyssä, jonka jättiläisaallot heittivät hänet jahteineen
päivineen kookosviidakkoon kolmensadan yardin päähän rannasta. Kuusi
kuukautta myöhemmin pelasti hänet helmenpyytäjäkutteri. Mutta aurinko
oli mennyt hänen veriinsä. Tahitissa hän ei noussutkaan laivaan
kotiin lähteäkseen, vaan osti kuunarin, täytti sen kauppatavaralla ja
rihkamalla sekä lähti risteilemään vaaralliselle Arkipelagille.
Ja samalla kuin kultainen kullanvälke imeytyi hänen pintaansa,
virtasi se ulos hänen sormenpäistään. Kosketuksellaan hän loi
kultaa. Mutta hän pelasi peliä, ei kullan takia, vaan pelin. Se oli
miesten peliä, raakaa leikkiä ja kiivasta kisailua seikkailijain
kanssa, jotka olivat hänen omaa vertaan ja puolen Euroopan
verta ja muun maailman verta, ja se oli hurjaa peliä; mutta sen
yläpuolella oli hänen ihastuksensa kaikkeen, mikä muodostaa
etelämereläisen merenkulkijan elämän: särkkäin tuoksu; eläväin
korallien loppumattomat ihmeet peilikirkkaissa laguuneissa; roihuavat
auringonnousut räikeine väreineen, jotka säännötön taituruus oli
esille loihtinut; palmutupsuiset saarennot turkoosisyvyyksien
yllä; purjetuulen vilvoittava viini; aaltoilevan meren vyörynä;
kannen kohoilu hänen jalkainsa alla ja yllään pingoitettu kangas;
kukkakiehkuraiset ja kullanvälkkeiset Polyneesian miehet ja neidot,
puolittain lapsia ja puolittain jumalia; jopa Melaneesian ulvovat
villit, päänpyytäjät ja ihmissyöjät, puolipirut ja täyspedot.
Ja niin tämä auringon suosikkipoika, monien miljoonaan mies, pelkästä
yltäkylläisen voimansa ja elämänilonsa pakosta pelasi peliään
Harrison J. Griffithsin kanssa mitättömistä lanteista. Tämä oli hänen
intohimonsa, päähänpistonsa, hänen itsensä ja hänen aurinkoisen
voimansa ilmaus; leikki, pila, jossa henki oli pelin riemun panttina.
4.
Aikaisin aamulla kulki _Wonder_ lähellä Guadalcanarin rantaa.
Se liikkui hitaasti rantatuulen nukahtavan huokunan vetämänä.
Idästä nousevat pilvet lupasivat kaakkoispasaadin nousua vanhoine
vihureineen ja sadekuuroineen. Edellä, samaa rantaväylää, purjehti
pieni alus. Se ei ollut _Willi-Vaw_, ja _Wonderin_ kapteeni Ward
ilmoitti merilasejaan laskiessaan sen nimeksi _Kauri_.
Grief, joka juuri nousi alhaalta, huokasi: "Olisipa se ollut
_Willi-Vaw."_
"Ette tahtoisi myöntää hävinneenne", nauroi toverillisesti Denby,
päällysmies.
"Enpä tietenkään." Grief pysähtyi ja nauroi herttaisesti. "Sainpa
tuntea, mikä raakalainen se Griffiths on, ja kieropa se osasi olla
eilen. 'Kirjoita', sanoi, 'kirjoita täysi kuittaus ja päivämäärä'.
Ja Jacobsen, se pieni rotta, oli sen perhanan puolella. Puhdasta
merirosvousta, ihan kuin Bully Hayesin päivinä."
"Jollette olisi isäntäni, niin tahtoisinpa hieman valistaa teitä",
sanoi kapteeni Ward.
"Sylkekää suustanne mitä mielessänne on", kehoitti Grief.
"Niin rikkaan kuin teidän on hullua panna sellaisten verojen takia
henkensä vaaraan. Miksikä te siihen rupesitte?"
"Totta puhuen, en minä tiedä, kapteeni. Tekee vain mieli. Ja voitteko
te ilmoittaa parempaa tekojenne vaikutinta?"
"Kyllä te päästänne pääsette jonakin kauniina päivänä", mörisi
kapteeni vastaukseksi astuessaan kompassin luo ja katsoi ilmansuunnan
Guadalcanaria peittävistä pilvistä juuri esille pistäytyvään niemeen.
Maatuuli ponnisteli viimeiset voimansa, ja _Wonder_, liukuen
nopeasti edelleen, pääsi _Kaurin_ rinnalle ja alkoi pyrkiä edelle.
Tervehdyksiä lenteli edestakaisin, sitten David Grief huusi:
"Onko nähty _Willi-Vawia_?"
Kapteeni paljasjaloin ja hattureuhka päässä, haalistuneet
lava-lava-housut nuoranpätkällä köytettyinä ja tupakkasylkiä yli
laidan roiskautellen vastasi:
"Nähty on. Griffiths oli ankkurissa Savo'ssa viime yönä, otti sikoja
ja jamssijuurta ja täytti vesisäiliöitään. Näytti olevan pitkälle
matkalle lähdössä, mutt'ei sanonut. Haluaisitteko tavata?"
"Kyllä. Mutta jos tapaatte ennen, niin älkää sanoko, että olette
nähnyt."
Kapteeni nyökäytti päätään mietiskellen ja käveli omaa kanttaan
eteenpäin pysyäkseen nopeamman aluksen rinnalla. Huusi sitten:
"Kuulkaas! Jacobsen sanoi, että tänä iltana tulevat Gaberalle. Ovat
siellä yötä ja ottavat makeita perunoita."
"Gaberallahan on ainoat johtotulet Salomoninsaarilla", sanoi Grief,
kun olivat päässeet ohi. "Niinkö, kapteeni?"
Kapteeni nyökkäsi.
"Ja juuri niemen tällä puolen on kehno ankkuripaikka?"
"Ei ole ankkuripaikkaa. Pelkkiä koralliriuttoja ja matalikkoja sekä
hitonmoinen aallokko. Siihenhän _Molly_ pirstautui kolme vuotta
sitten."
Grief katseli hetken eteensä ilmeettömin silmin, kuin tutkien jotakin
sisäistä ilmestystä. Sitten siristyivät hänen silmänsä ja keltaiset
viikset kohosivat hymyyn.
"Me menemme ankkuriin Gaberaan", sanoi hän. "Ajakaa lähelle sitä
pientä tämänpuoleista poukamaa. Ohimennen jätätte minut veneessä
vesille. Kuusi poikaa ja pyssyt. Palaan ennen aamua."
Kapteenin kasvot ilmaisivat epäluuloa, joka läheni moitetta.
"Pieni pila vain", selitti Grief kuin puolusteleiva koulupoika, jonka
vanhempi on tavannut koirankurin teosta.
Kapteeni Ward mörisi jotakin, mutta Denby oli valmiina.
"Otatteko minut mukaan?"
Grief nyökkäsi suostumukseksi.
"Ottakaa myös kirveitä ja vesureita", sanoi hän. "Sekä muutamia
kirkkaita lyhtyjä. Ja katsokaa, että niissä on öljyä."
5.
Tuntia ennen auringonlaskua _Wonder_ sivuutti pienen poukaman.
Tuuli oli kiihtynyt, ja aallot alkoivat kohoilla. Riutta kuohui jo
valkeana, mutta tuulen yllä oli vesi vain tummunut. Kun kuunari
kohosi päin ja otti tuulen halkaisijan taa, työntyi vene ulos. Siihen
hyppäsivät vyöhousuiset Santa Cruzin pojat kullakin kädessään pyssy.
Denby, lyhdyt kädessä, hyppäsi perään. Grief pysähtyi laivan laidalle.
"Antakaa pimeä yö, kippari", hän pyysi.
"Saatte", vastasi kapteeni. "Ei tule kuuta eikä pilviä. Mutta
tuuliaisia tulee."
Ennustus kohotti Griefin kasvoille riemun, joka kultasi
päivänpaahtaman pinnan. Hän hyppäsi Denbyn rinnalle.
"Heittäkää irti", käski kapteeni. "Vetäkää isopurje kireälle, pyörä
ympäri. Noin. Sitä suuntaa nyt!"
_Wonderin_ purjeet täyttyivät, ja se lähti kiertämään Gaberaan,
veneen kiitäessä kuuden airon vetämänä ja Griefin perää pitäessä
rantaa kohti. Taitavasti hän ohjasi ahdasta, mutkittelevaa väylää
pitkin, jota isompi alus ei olisikaan voinut kulkea, kunnes
särkät ja matalikot olivat meren puolella ja he laskivat tyynenä
loiskuttelevalle rannalle.
Seuraava tunti tehtiin työtä. Liikuskellen metsäkookosten ja
viidakkopensaikon keskellä Grief valitsi puita.
"Kaataa tämä puu, tämä puu", neuvoi hän mustia. "Ei kaataa se puu",
sanoi hän päätään pudistaen.
Lopuksi oli hyvä leikkaus viidakosta avattu. Rannalle oli jätetty
pitkä palmu. Aukeaman perällä oli toinen. Pimeä levisi jo, kun lyhdyt
sytytettiin ja kiinnitettiin näihin kahteen puuhun.
"Tuo ulommainen on liian korkealla." David Grief tarkasteli sitä
kriitillisesti. "Laskekaa kymmenen jalkaa, Denby."
6.
_Willi-Vaw_ halkoi aaltoja "luu hampaissa", sillä haihtuvan
aallokon maininki oli vielä tuntuva. Mustat merimiehet kohottivat
isoapurjetta, joka oli ollut pienennettynä vihurien puskeillessa.
Jacobsen, joka johti sitä hommaa, käski heittämään nostoköydet
kannelle ja olemaan valmiina, meni sitten keulaan alalaidan puolelle,
Griffithsin viereen. Miehet tuijottivat jännitetyin silmin pimeyteen,
korvat tarkkoina kuullakseen näkymättömän rannikon kuohuja. Tämän
äänen mukaan he ohjasivat.
Tuuli helpotti, pilviverho keveni, ja tähtien valossa häämötti
viidakkoinen ranta. Edessä, alapuolella näkyi hammaspykäläinen
kallioniemi. Miehet tuijottivat siihen.
"Amboy-niemi", sanoi Griffiths. "Vettä kyllin. Mene sinä rattaan
ääreen, Jacobsen, kunnes saamme suunnan. Anna kääntyä."
Juosten perälle, paljain säärin, veden tippuessa vähistä vaatteista,
perämies vapautti mustan peräsimestä.
"Mikä suunta?" kysyi Griffiths.
"Etelä, puoli länteen."
"Anna mennä lounaiseen. Joko on?"
"Oikein on."
Griffiths vertasi Amboy-niemen muuttunutta asentoa _Willi-Vawin_
suuntaan.
"Vielä puoli-länteen."
"Puoli-länteen - on."
"Pidä siinä."
"Siinä on." Jacobsen luovutti rattaan raakalaiselle. "Pitää tämä
suunta", hän varoitti. "Jos ei hyvä, minä lyö poikki pää."
Hän meni jälleen keulaan, toisen rinnalle, ja taas taajeni
pilvikatto, tähtien loisto sammui ja uusi tuulenpuuska puhalsi.
"Pidä silmällä isoapurjetta", huusi Griffiths perämiehen korvaan,
samalla tarkaten aluksensa liikkeitä. Se kallistui, alalaita ryyppäsi
vettä hänen tutkiessaan tuulen voimaa ja harkitessaan sen helpotusta.
Haalea merivesi, siellä täällä fosforivälkkeisenä, huuhteli hänen
nilkkojaan ja polviaan. Tuuli vinkui kiivaasti, ja vantit sekä
harusköydet vastasivat kuorossa _Willi-Vawin_ kallistuessa yhä
enemmän ja syöksähtäessä eteenpäin.
"Alas isopurje", huusi Griffiths juosten piikkiköyden luo ja heittäen
sivuun sitä pitelevän mustan sekä irroittaen sen.
Jacobsen suoritti saman tempun harusköydessä. Isopurje tuli ratisten
alas, ja kiljuen hyökkäsivät mustat läpättävän kankaan kimppuun.
Perämies, tavattuaan yhden laiskoittelemasta pimeässä, iski häntä
nyrkillä naamaan ja ajoi hänet työhön.
Tuulenpuuska oli yhä voimassaan, ja pikku purjein kiiti _Willi-Vaw_
eteenpäin. Taas seisoi kaksi miestä keulassa koettaen turhaan nähdä
läpi vaakasuorassa vihmovan sateen.
"Kyllä ollaan tolalla", sanoi Griffiths. "Tämä sade ei kestä
kauan. Pidämme tämän suunnan, kunnes tulet näkyvät. Ankkuriketjua
kolmetoista syltä. Tällaisena yönä paras vetää esille neljäkymmentä.
Sitten isopurje kiinni. Sitä ei tarvita."
Puolen tunnin kuluttua palkitsi kahden tulen pilkahdus hänen
väsyneiden silmäinsä työn.
"Tuolla ne ovat, Jacobsen. Minä käyn rattaaseen. Ota alas keulapurje
ja ole valmiina laskemaan. Pane neekerit hyppäämään."
Perällä, rattaan kädensijat kourissaan, Griffiths ohjasi suuntaansa,
kunnes tulet olivat kohdallaan, jolloin hän käänsi jyrkästi ja ohjasi
niitä päin. Hän kuuli aallokon kuohun, mutta luuli sen kuuluvan
kauempaa -- kuten oli määräkin, Gaberalta.
Hän kuuli perämiehen kauhistuneen huudon ja kieputti ratasta
voimainsa takaa, kun _Willi-Vaw_ törmäsi. Samassa isomasto rasahti
poikki. Viisi hurjaa minuuttia. Kaikkien kädet pitivät lujasti
kiinni laivanrungon kohotessa ja jysähdellessä koralliriuttoihin
ja lämpöisten aaltojen huuhdellessa heitä. Rouskuen ja ryskyen
_Willi-Vaw_ työntyi yli särkkäin ja pysähtyi verrattain tyyneen
salmeen niiden takana.
Griffiths istahti kajuutan katolle, pää rintaa vasten painuneena,
hiljaisen vihan ja katkeruuden kuohuttaessa hänen mieltään. Kerran
hän kohotti katseensa ja tuijotti kahta tulta, jotka olivat toistensa
yllä ja aivan linjassa.
"Tuossa ne ovat eikä tämä ole Gabera", sanoi hän. "Mutta mikä
helvetti tämä sitten on?"
Vaikka mainingin kuohut vielä kävivätkin ja heittelivät pärskyjään,
nukahti kuitenkin tuuli ja tähdet syttyivät. Rannalta kuului airojen
loisketta.
"Mitä täällä on tapahtunut -- maanjäristyskö?" kysyi Griffiths.
"Pohjahan on ihan muuttunut. Satoja kertoja olen tähän laskenut
ankkuriin kolmentoista sylen syvällä. Tekö siellä, Wilson?"
Vene laski laivan viereen, ja mies nousi yli laidan. Himmeässä
valossa Griffiths näki automaattisen Colt-pistoolin suun kasvojensa
edessä ja David Griefin sitä pitelemässä.
"Ei, ette te tässä ole koskaan ankkuroinut", nauroi Grief. "Gabera on
tuon niemen takana, ja sinne menen heti, kun olen saanut teiltä ne
kaksitoistasataa puntaa. Ei väliä kuitista. Tässä on velkakirjanne,
saatte sen takaisin."
"Tekö tämän teitte?" kiljaisi Griffiths hyökäten pystyyn äkillisen
raivon vallassa. "Te laitoitte nuo valelyhdyt. Te olette saanut minut
haaksirikkoon, ja..."
"Pysykää alallanne!" Griefin ääni oli kylmä ja uhkaava. "Minä
pyytäisin vaivata teitä maksamaan ne kaksitoistasataa, olkaa hyvä."
Griffithsin valtasi raskas voimattomuus. Häntä inhotti -- häntä
inhottivat nämä auringon maat, ja aurinkokipeä hän oli, häntä inhotti
kaikkien ponnistustansa turhuus, häntä inhotti tuo sinisilmäinen,
kultapintainen voittaja, joka oli hänet nolannut hänen omilla
keinoillaan.
"Jacobsen", sanoi hän, "avaa kassa-arkkuni ja maksa tälle -- tälle
verenimijälle -- kaksitoistasataa puntaa".