Kertomuksemme vie meidät Älgsjön saareen, Inkoon saaristossa syyskuun
iltana v. 1789. [Muutamissa kohdissa on tässä poikettu historiallisesta
totuudesta, jotta kertomus tulisi jännittävämmäksi.] Syksy on jo
todenteolla käsissä, sade pieksää ruutuja ja myrskyn kamala ulvonta
ympäröivässä hongikossa kuuluu pieneen tupaseen saakka, jota valaisee
vain aimo halkonuotio nokisessa liedessä. Kreeta, kalastajan vaimo,
valmistelee parhaillaan kelpo jauhopuuroa itselleen ja miehelleen, joka
on kokemassa kalan pyydyksiään. Hänen hoikka vartalonsa kuvastuu
tummana varjona loimuavaa liettä vastaan ja hehku tekee ruusut hänen
poskillaan vieläkin punaisemmiksi. Suuret siniset silmät seuraavat
uneksuen liekkien levotonta leikkiä ja hänen ajatuksensa näyttävät
vaeltavan kaukana tästä kodista, jonka sielu ja auringonsäde hän
kuitenkin on syksymyrskyissä ja pimeydessä.
Kolme vuotta takaperin oli Michelsson viettänyt häitään hänen kanssaan
pappilassa. Hän muistaa peräti tarkoin tämän hetken ja miten hän papin
parhaillaan vakavasti tehdessä selkoa uskollisuudesta ja rakkaudesta
hyvinä ja kovina aikoina, tuli katsahtaneeksi erääsen sulhaspojista,
nuoruudenystäväänsä Oskar Brandtiin, joka alakuloisena ja kyyneleet
silmissä seisoi paikallaan; mutta tämän takana hän näki isänsä tuimat
kasvot, ja Kreeta käsitti, ettei hänen kohtalonsa enää ollut
muutettavissa.
Ja Michelssonin koti oli ensi hetkestä lähtien ollut onnellinen, sillä
itse hän oli kelpo mies, joka piti Kreetaa kuten silmäteräänsä eikä
ajatellut muuta kuin hänen onneaan. Kuinka voisi hän siis olla muuta
kuin kiitollinen miehelleen ja voimiensa mukaan koettaa säästää ja
lisätä heidän pieniä ansioitaan sekä mukautua Jumalan hänelle suomaan
kohtaloon. Mutta joskus -- hän ei sille voinut mitään, -- tapahtui,
että ajatukset tahtomattakin riensivät takaisin entisiin aikoihin,
jotka auttamattomasti olivat ohitse, jolloin hänen ja Oskarin
nuoruudenlempi oli tulisimmillaan ja he kumpikin rohkeasti katsoivat
kohti tulevaisuutta varmoina onnestaan. Mutta sitten koitti heille
esteitä, joita kumpikaan heistä ei ollut voinut aavistaa. Isän tarmokas
tahto pakoitti unelmat haihtumaan, mutta täten syöpyi myös katkeruutta
sydämiin, joissa tähän saakka vain puhtaat ja ylevät tunteet, jotka
todellinen lempi synnyttää, olivat asustaneet. Kreetan isällä oli
jotakin -- hän ei itsekään tiennyt sanoa mitä -- Oskaria vastaan.
Köyhyys ei siihen ollut syynä, -- sillä Kreetankaan vanhemmilla ei
ollut muuta, kuin mitä he työllään voivat ansaita ja täytyihän
Michelssoninkin uutterasti raataa, jos mieli tulla omillaan toimeen.
Hän koetti turhaan urkkia, mikä oli syynä isän ja hänen lemmittynsä
epäsopuun, mutta ei koskaan saanut tyydyttävää vastausta kysymyksiinsä.
Isä oli vain jyrkästi sanonut, ettei Oskar ollut sopiva puoliso niin
roimalle kelpo tytölle kuin Stoltin Kreeta oli. Ei siis ollut muuta
neuvoksi kuin taipua voimakkaamman tahdon alle, koska se oli
järkähtämätön päätöksessään. Ja hän piti liian paljon vanhemmistaan
tahtoakseen tuottaa heille surua vanhoilla päivillä, mikä hänen
vastustuksestaan varmaankin olisi ollut seurauksena. -- Ja Kreeta
koetti salata kyyneleensä ja olla iloisen näköinen kuten ennenkin; hän
oli myös alati parhaansa mukaan koettanut säilyttää onnea, jota hänen
miehensä hänelle koetti valmistaa.
Etehisestä kuului askeleita. Hän tiesi, että se oli Michelsson,
joka väsyneenä ja likomärkänä palasi pitkältä rasittavalta
kalastusretkeltään. Hän työnsi puoleksi palaneet kekäleet kokoon, niin
että tuli jälleen sai virikettä ja alkoi iloisesti loimuta liedellä.
Kantaen kädessään aimo röykkiön kookkaita haukia astui mies nyt tupaan
iloisena ja leikkisänä kuten tapansa oli, vaikka vesi tiuhkuikin joka
langasta hänen vaatteistaan ja käsivarret olivat kylmästä ja
rasituksesta kontistuneet.
-- Tässä on sinulle hieman murkinaksi huomenna, eukkoseni. Olipa tänään
koko kova työ ulapalla. Mutta nythän jälleen ollaan kuten taivaan
valtakunnassa. Ja mitä näen, puurohan on jo valmis. Sepä on maistuva
vanhalle merikarhulle, kunhan ensin saan jäseneni hieman nöyrtymään.
Hän meni lieden ääreen, riisui takkinsa ja hieroi mielihyvällä käsiään
häntä vastaan tulvivassa lämpimässä. Pukeuduttuaan sitten kuiviin
vaatteisiin, istuutui hän hyvällä ruokahalulla pöytään.
Ilta-aterian, jälkeen, kun Kreetakin oli päättänyt päivän askareet,
eivät he heti menneet levolle, vaan Michelsson pani uusia puita pesään,
nosti sitten penkin lieden ääreen, otti Kreetan polvelleen istumaan ja
virkkoi miettivästi:
-- Kuulehan, eukkoseni, en tiedä mikä minun on, mutta tänä-iltana en
ole oikein tolallani.
Kreeta katsahti häneen kummastuneena; ei koskaan ennen hän ollut
tämmöistä lausunut.
-- Olet liiaksi rasittanut itseäsi tänään ja liika työ tekee ihmisen
alakuloiseksi. Emmekö mene levolle nyt, lepo tekee mielen rauhalliseksi
ja antaa ruumiille uusia voimia.
-- Neuvosi on hyvä, mutta eipä haita olla varoillaan silloin, kun
ilmassa on pahoja enteitä.
Kreeta säpsähti ja katsahti pelästyneenä puhujaan. Hän tiesi ettei
Oskar koskaan ollut suopein silmin katsonut Michelssonia. Kenties oli
tämä huomannut, että Oskar jollakin tavoin häntä väijyi.
-- Peloitat minua sanoillasi. Mikä sinun oikein on tänä-iltana?
-- On kenties väärin ottaa asia niin totiselta kannalta, mutta luontoni
on nyt sellainen.
-- Mistä sitten Herran nimessä on kysymys?
-- Tiedätkö kun tulin tavalliselle kalastuspaikalleni olin kuulevinani
laukauksia ulapalta. En ensin niistä välittänyt, mutta kun ne alkoivat
kuulua yhä lähempää ja yhä tiheämpään, katsoin parhaaksi lähteä
kotiinpäin. Ja arvaapas! Kun soudin Brandtin tuvan ohitse, istui hän
portailla ja katseli hievahtamatta ulapalle. Mitäs siinä tirkistelet?
minä kysyin. Luulen, että Älgsjöhön saapuu vieraita tänä yönä, hän
äreästi, kuten tapansa on, vastasi. Nyt käsitin mikä oli kysymyksessä
ja tartuin airoihin sekä soudin kotiin niin että käsivarret raskivat.
-- No, mutta mitä Oskar sitten tarkoitti sanoillaan?
-- Etkö sitä käsitä? Pian on ryssä niskassamme. Raivoohan maassa sodan
liekki, ja se se mies on, joka enimmin voi toista vahingoittaa.
-- Herra siunatkoon! Teurastetaanko meidät sitten muitta mutkitta kuten
sieluttomat elukat?
-- Luulet kai että elämme pakanoiden keskellä ja että isoturkki kohta
on oleva niskassamme?
-- Mutta saako sitten vihollinen aikaan muuta kuin onnettomuutta ja
kurjuutta?
-- Niin, siinä olet oikeassa. Ja venäläiset voivat kyllä polttaa
tupamme poroksi ja riistää meiltä pienen omaisuutemme, jollei pikaista
apua saavu Ruotsin kruunulta; mutta meiltä itseltämme, sinulta ja
minulta, ei ryssä ole voiva katkaista hiuskarvaakaan, niin totta kuin
nimeni on Michelsson.
Brandt oli ennustanut oikein. Kahden laivan venäläisestä laivastosta,
joka oli ankkuroinut Porkkalan luona, oli ruotsalaisen amiraali
Rayalinin valppaudesta huolimatta onnistunut tunkeutua Älgsjöhön
saakka, jonka he ennen pitkää ottivat haltuunsa ja alkoivat rakentaa
sinne laajoja vallituksia. Heidän aikeensa voi helposti arvata.
Saaresta oli aikomus tehdä venäläisen laivaston pääasema ja täten
voisivat he suuresti ehkäistä merenkulkua ja ahdistella koko Uudenmaan
rannikkoa.
Mutta venäläisille epäsuopa sallimus oli toisin päättänyt. Heidän niin
helpolla saavuttamansa voitto oli pian muuttuva tappioksi.
Viikkoa myöhemmin, kun varustustyöt Älgsjön toisella rannikolla olivat
täydessä käynnissä, suunniteltiin sen toisella rannalla toista, vaikka
paljon vähemmän näkyvää aijetta.
-- Kreeta, Michelsson eräänä päivänä lausui vaimolleen, jos tätä menoa
jatkuu, saamme kauniina päivänä vielä kuolla nälkään, sillä eihän
merestä voi saada kalan pyrstöäkään, siitä alkaen kun tuo joukkio on
alkanut nuuskia ja mittailla ja meluta ja räyskiä rannoillamme. Mutta
minullapa on tuuma. Olen alati katsonut maani parasta, vaikka en ole
ollut tilaisuudessa edes kiittää sitä siitä, että täällä olen
saavuttanut onneni ja elatukseni. Nyt olen kuitenkin tekevä sille
pienen vastapalveluksen, ja luulen, että sinä, Kreetani, olet kyllin
rohkea minua auttamaan.
-- Ethän vain aikone, Kaarle -- --?
-- Räjähdyttää vihollista ilmaan, tarkoitat. En, sitä en kuitenkaan
tyhjin käsineni saane aikaan. Mutta mantereella, joku penikulma täältä,
on kyllä niitä, jotka kykenevät perkaamaan Älgsjön rikkaruohoista.
-- Aijot siis mennä everstin luo ja kertoa hänelle mitä täällä on
tapahtunut ja mitä on tekeillä, ja tietenkin jätät minut tänne, jotta
ryssät saavat purkaa vihansa minuun?
-- Niin, olenhan alati tahtonut sinulle pahaa!
-- Ei, sitä en olekaan sanonut, mutta nyt -- --
-- Tulee sinulla olemaan puolustaja poissa ollessani. Brandt on näet
luvannut suojella sinua yhtä huolellisesti kuin mitä itsekin tekisin.
Hänen ei tule saada vihiä siitä mitä asiaa minulla on mannermaalle. En
ole koskaan täysin luottanut siihen mieheen, mitä salaisuuksiini tulee.
Lupaa ettet hänelle sitä kerro!
Kreetan silmiin oli tullut omituinen hohde, kuten suuri onni olisi
häntä kohdannut; hän vastasi iloisesti:
-- Hän ei kautta kunniani ole saava mitään tietää. --
Oskarin ja Kreetan keskinäinen suhde tuli pian hyvin tuttavalliseksi
Oskarin ollessa hänen suojelijanaan. Kaikki nuoruuden tunteet heräsivät
pian uuteen eloon. Kreeta ei enää ollut olevinaan toisen miehen vaimo.
Hän oli kiihkeän rakkauden hurmaama neitonen, joka ei voinut muuta kuin
tehdä rakastajalleen mieliksi kaikessa. Ja Oskar tahtoi tietysti täysin
siemauksin nauttia uudesta onnestaan, semminkin kun hän samalla voi
kostaa kilpakosijalleen ja parjata tätä. Hänellä oli kuitenkin aikaa
tuon tuostakin poistua kotoa suojattinsa luota pitemmäksi aikaa
vakoilemaan venäläisten liikkeitä ja aikeita, kuten hän selitti
Kreetalle.
Tuli sitten vihdoin ilta, joka oli muodostava käännekohdan Kreetan
elämässä.
He istuivat kuten heidän tapansa oli yhdessä innokkaasti jutellen
menneistä ajoista ja uudistaen vanhoja muistoja.
-- Jospa vain olisit tahtonut tulla vaimokseni, olisit voinut sanoa sen
isällesi suoraan, mutta sinä olit tietenkin muuttanut mieltä, kuten
naisten tapa on, jollei heitä alituisesti pidä silmällä ja juokse
heidän jäljissään, Oskar virkkoi.
-- Elä tuomitse minua väärin, Kreeta vastasi. Jospa tietäisit kuinka
monta yötä olen yksinäisyydessäni katkerasti itkenyt ajatellessani,
että täytyi sinusta erota, sanoisit toisin.
Hän ojensi kätensä Oskarille, ja tämä tarttui siihen lujasti ja veti
hänet vastustuksesta huolimatta luokseen.
He istuivat näin hetkisen ääneti. Äkkiä hymyili Kreeta ja kysyi:
-- Sanohan minulle suoraan, miksi isä ei tahtonut sinua vävykseen?
Hän näki miten Oskarin kasvot synkistyivät. Tämä epäröi tuokion ja
kuiskasi sitten kokoonpurtujen hampaittensa välistä.
-- Voitko olla vaiti, Kreeta?
-- Olenko koskaan sinua pettänyt?
-- Hyvä, no sitten saat kuulla, jos sinulla vain on tarpeeksi
rohkeutta.
Kreeta riuhtasihe kauhistuneena irti hänen sylistään ja peräytyi
kalveten pari askelta poispäin.
-- Oskar! hän sopersi.
-- Kreeta, olethan sanonut minua rakastavasi.
-- Niin olen sanonut ja tietänet että vielä nytkin niin teen.
-- Vaikka saisitkin kuulla, että olen syypää rikokseen?
-- Oskar, elä kiusaa minua!
-- Muistathan Kreeta, että isäsi kerran oli hengenvaarassa ja
ainoastaan kuten ihmeen kautta pelastui uhkaavasta kuolemasta?
-- Muistan kyllä, ja mitä huomiota tapaus herätti kotiseudullani vielä
kauvan jälkeenpäin.
-- Se olin -- minä, joka aijoin ottaa isäsi hengiltä.
-- Sinä -- sinä valehtelet, sinä et _voisi_ olla niin kurja, niin
katala!
-- Elä vielä tuomitse! Isäsi oli sen ansainnut. Hänet olisi oikeuden
mukaan pitänyt myllynkivi kaulassa upottaa meren syvyyteen, sillä hän
oli riistänyt kodistamme rauhan, hän oli vietellyt äitini.
Kreeta vaipui pyörtyneenä lattialle. Oskar kostutti hänen ohimoitaan
kylmällä vedellä ja antoi hänen juoda lasillisen vettä.
Kun Kreeta oli tullut tajuihinsa, Oskar pitkitti:
-- En kaivannut hänen anteeksiantoaan eikä hänkään taasen minun. Olimme
kumpikin yhtä rikollisia eli yhtä hyviä, miten asian ottaa. Ystäviä
meistä ei voinut koskaan tulla. Ja kaikesta tästä huolimatta lemmin
sinua yhtä puhtaasti, yhtä kiihkeästi kuin ennenkin ja sinäkin lemmit
minua. Vastaa minulle, Kreeta, mutta vastaa vakavasti, olisitko myös
rakastanut minua, jos olisit tämän tiennyt silloin?
-- Oskar, miksi olet ilmaissut minulle tämän?
-- Olethan itse pyytänyt, ja todellisen rakkauden tulee olla vilpitön.
-- Niin, mutta se on hirmuista!
-- Se olisi voinut olla vielä hullummin.
He istuivat kauvan ajatuksiinsa vaipuneina, vihdoin Oskar katkaisi
äänettömyyden.
-- Kreeta, voitko antaa vanhat synnit minulle anteeksi; minusta on
sittemmin tullut uusi ihminen?
-- Mitä tarvitset anteeksi antoani, jos sinulla jo muutoinkin on
rauhallinen omatunto?
-- Tarvitsen kyllä, Kreeta, sillä kuvasi on seuraava minua kautta koko
elämäni, ja kauhistuksella nähdä tämä kuva -- tiedätkö mitä se tahtoo
sanoa?
-- Odota hieman, anna minun koota ajatukseni, tahdon neuvotella
omantuntoni kanssa.
Jos hän nyt olisi antanut järjen vallita, jos hän olisi voinut luoda
silmäyksen tuon miehen sieluun, tuon miehen, joka kylmäverisesti oli
tehnyt kauhean tunnustuksen osottamatta katumuksen merkkiäkään, tällöin
olisi hän ainiaaksi ajanut hänet pois näkyvistään, mutta hänhän oli
vain heikko nainen, kiusaaja kuiskasi hänen korvaansa: sinun täytyy
antaa anteeksi, sillä sinä lemmit häntä!
-- No niin, olen tehnyt päätökseni. Annan sinulle anteeksi, syystä
ettet koskaan ole tahrinut isäni muistoa ja mainetta lokaan, vaikka
tiesit hänet rikolliseksi.
-- Mutta samalla kertaa tahdot sanoa, että rakkautesi minua kohtaan on
sammunut?
-- En, sillä se on voimakkampi kuin aavistatkaan.
Hän vaipui penkille rakastettunsa viereen, kietoi kätensä tämän kaulaan
ja nojasi päänsä tämän rintaan. Polttava suutelo paloi hänen
huulillaan; kuten lumottuna tuijotti hän rakastajansa silmiin ja
kuiskasi vapisevalla äänellä:
-- Oskar, sinä -- sinä saatat minutkin rikolliseksi!