"Jumala siunatkoon teitä, rakas Dombey, tuon tunteellisuuden osoituksen
vuoksi!" huudahti Kleopatra tarttuen hänen käteensä. "Mutta nyt käyn
liian vakavaksi. Taluttakaa minut alakertaan suojelusenkelinäni, ja
katsokaamme, mitä nuo ihmiset aikovat antaa meille päivälliseksi.
Jumala teitä siunatkoon, rakas Dombey!"
Kun Kleopatra oli hypähtänyt leposohvaltaan keskulaisen reippaasti
tämän viime siunauksen jälkeen, tarttui Dombey hänen käsivarteensa ja
talutti hänet juhlallisesti alakertaan. Parin astuessa ruokasaliin
työnsi yksi hyvin pitkistä vuokratuista nuorukaisista, jonka
kunnioituksentunne oli kovin vaillinaisesti kehittynyt, kielensä
poskeen toisen hyvin pitkän vuokratun nuorukaisen suureksi iloksi.
Florence ja Edith olivat jo siellä istuen vieretysten. Florence olisi
tahtonut nousta isän tullessa sisään luovuttaakseen tuolinsa hänelle,
mutta Edith laski kaikkien nähden kätensä hänen käsivarrelleen, ja
Dombey asettui vastapäätä heitä pyöreän pöydän toiselle puolelle.
Keskustelua piti melkein yksinään yllä rouva Skewton. Florence tuskin
uskalsi kohottaa silmiään, jotta niistä ei näkyisi kyynelten jälkiä.
Vielä vähemmän hänellä oli rohkeutta puhua, eikä Edith lausunut
sanaakaan muuten kuin vastaukseksi kysymykseen. Kleopatra teki
tosiaankin yksin työtä naimiskaupan hyväksi, joka oli niin lähellä
lopullista päätöstä, ja edullinen sen täytyikin olla, jotta hän saisi
kunnollisen palkkion.
"Ja niin ovat siis lopulta teidän valmistelunne melkein suoritetut,
rakas Dombey?" virkkoi Kleopatra, kun jälkiruoka oli tuotu pöydälle ja
valkopäinen pöytäpalvelija oli poistunut. "Myöskin lakimiesten hommat!"
"Kyllä, rouva", vastasi Dombey, "ja avioliittosopimus on nyt valmis,
kuten asianajotoimisto on ilmoittanut minulle. Niinkuin jo mainitsin
teille, ei tarvita muuta kuin että Edith määräisi päivän, jolloin hän
suvaitsee sen allekirjoittaa."
Edith istui kuin kaunis kuvapatsas, yhtä kylmänä ja äänettömänä ja
liikkumattomana.
"Lapsi kulta", huomautti Kleopatra, "kuuletko, mitä herra Dombey
sanoo? Ah, rakas Dombey!" lausui hän syrjään tälle herralle, "kuinka
hänen hajamielisyytensä häiden lähestyessä muistuttaa minulle niitä
aikoja, jolloin kaikkein ihastuttavin olento, hänen isänsä, oli teidän
asemassanne!"
"Minulla ei ole mitään ehdotuksia. Tapahtukoon se silloin, kun teille
sopii", virkkoi Edith tuskin vilkaisten pöydän ylitse Dombeyn puolelle.
"Huomenna?" ehdotti Dombey.
"Jos teille sopii."
"Tai sopisiko seuraava päivä paremmin teidän valmistelujenne vuoksi?"
kysyi Dombey.
"Minulla ei ole mitään valmisteluja. Olen aina käskettävissänne. Saatte
määrätä päivän ihan vapaasti."
"Ei mitään valmisteluja, Edith kulta?" nuhteli hänen äitinsä. "Mutta
sinähän olet kaiken päivää hirvittävässä kiireessä ja saat neuvotella
tuhatyksi kertaa kaikenlaisten liikemiesten kanssa!"
"Sinähän niistä asioista huolehdit", vastasi Edith ja kääntyi katsomaan
äitiinsä, rypistäen vähän kulmakarvojaan. "Sinä ja herra Dombey saatte
päättää asian."
"Juuri niin, rakkaani, ja erittäin kohteliasta sinun taholtasi!" sanoi
Kleopatra. "Florence kulta, sinun pitää tosiaankin tulla suutelemaan
minua vielä kerran, ole niin hyvä!"
Omituinen sattuma, että nämä harrastuksen puuskat Florencea kohtaan
lopettivat melkein jokaisen keskustelun, jossa Edithillä oli kuinka
pieni osa tahansa! Florence ei ollut varmaankaan koskaan saanut
osakseen niin paljon hyväilyjä eikä ehkä koskaan ennen tuottanut niin
suurta hyötyä, itse sitä aavistamatta.
Dombey ei ollut sydämessään suinkaan tyytymätön kauniin morsiamensa
käytökseen. Hänellä oli täysi syy olla myötätuntoinen ylpeyttä ja
kylmyyttä kohtaan, koska ne olivat niin selviä piirteitä hänen omassa
luonteessaan. Hänestä tuntui imartelevalta se ajatus, että nämä
ominaisuudet nöyrtyivät hänen edessään ja ettei Edithillä näyttänyt
olevan omaa tahtoa häntä vastaan. Hänestä oli mieluista kuvitella
tätä ylpeää ja komeaa naista esiintymässä emäntänä hänen talossaan ja
vaikuttamassa jäätävästi vieraisiin samoin kuin hän itsekin. Dombey ja
Pojan arvo säilyisi ja suorastaan lisääntyisikin sellaisissa käsissä.
Niin Dombey ajatteli jäätyään yksin päivällispöytään ja ajatellessaan
menneitä ja tulevia vaiheitaan- Hänen mielentilaansa vastasi hyvin
tämän huoneen niukka ja synkkä komeus. Siellä vallitsi tummanruskea
väri, ja seinillä riippui mustakehyksisiä kuvia. Neljäkolmatta
mustaa tuolia, joissa oli melkein yhtä paljon nauloja kuin yhtä
monessa ruumisarkussa, seisoi kuin mykät vartijat odottamassa
turkkilaisella matolla. Sivupöydällä kannatti kaksi nääntynyttä
neekeriä kynttilänjalan haaroja, ja ummehtunut haju vihjaisi kuin
lattian alle olisi kivisiin ruumisarkkuihin haudattu kymmenen tuhannen
päivällisvieraan tuhka. Talon omistaja oleskeli paljon ulkomailla.
Englannin ilma sopi Feenixin suvun jäsenille harvoin kauan. Huone oli
vähitellen pukeutunut yhä syvempään surupukuun hänen vuokseen, kunnes
oli niin muuttunut kalmamaiseksi, ettei sieltä puuttunut muuta kuin
ruumis, jotta vaikutus olisi täydellinen.
Dombey, joka sopi aika lailla korvaamaan ruumista hautajaisissa
ainakin jäykkyytensä, ellei juuri asentonsa puolesta, katseli alas
kuolleen mahonkimeren kylmään syvyyteen, johon oli pantu ankkuroimaan
hedelmälautasia ja juomapulloja, ikäänkuin hänen ajatustensa aiheet
kohoilisivat pinnalle yksitellen ja sitten taas vajoisivat. Edith
esiintyi siellä kasvojensa ja vartalonsa täydessä upeudessa, ja hänen
vierelleen kohosi Florence, arasti kääntäen päänsä isään päin niinkuin
äsken poistuessaan huoneesta. Edithin katse oli suunnattuna Florenceen
ja käsi suojelevasti ojennettuna. Sitten kohosi päivänvaloon pieni
olento matalassa nojatuolissa ja katseli häneen kummissaan kirkkaine
silmineen ja varhaisvanhoine kasvoineen, jotka loistivat kuin iltatulen
hohteessa. Taas ilmestyi Florence sen viereen ja valtasi hänen koko
huomionsa. Oliko Florence ennalta määrätty vaikeus ja este hänen
suunnitelmilleen vai kilpailija, joka oli astunut kerran hänen tielleen
ja saattaisi taaskin astua, vai hänen lapsensa, jota hän onnellisena
sulhasena saattoi alentua ajattelemaan, koska ei sopinut häntä
vieroksua tällaisena aikana, vai pelkkä vihjaus hänelle siitä, että
ainakin näennäisesti piti olla välittävinään omasta verestään uusien
sukulaistensa seurassa? Hän sen yksin tiesi. Ehkä hän parhaimmassa
tapauksessa oli välinpitämätön, sillä häävieraat ja vihkiäisalttarit
ja kunnianhimoiset näyt — joihin kaikkiin sekaantui Florence —
aina Florence — sukelsivat niin nopeasti ja niin sikin sokin hänen
silmiinsä, että hän nousi ja lähti naisten luokse päästäkseen niistä
eroon.
Vasta myöhään illalla tuotiin kynttilät, sillä rouva Skewton valitti
niiden tuottavan päänsärkyä. Sillä välin Florence ja rouva Skewton
istuivat yhdessä (Kleopatrasta näytti olevan perin tärkeätä pitää häntä
lähellään), tai Florence soitteli hiljalleen pianoa rouva Skewtonin
iloksi, mainitsemattakaan niitä muutamia hetkiä illan kuluessa,
jolloin hellä nainen tunsi halua pyytää Florencelta suuteloa, mikä
aina tapahtui senjälkeen kun Edith oli sanonut jotakin. Sitä ei tosin
tapahtunut usein, sillä Edith istui syrjässä toisista avonaisen
akkunan ääressä koko ajan (vaikka hänen äitinsä pelkäsikin hänen siinä
vilustuvan) ja pysyi siinä, kunnes Dombey lähti. Silloin Florence sai
isältään tyynen armollisen hyvästijätön ja meni Edithin makuusuojan
viereisessä huoneessa nukkumaan niin onnellisena ja toiveikkaana, että
ajatteli entistä itseään kuin se olisi ollut jokin toinen hylätty
tyttöparka, jonka suru herätti sääliä, ja tämän säälin vallassa hän
nyyhkytti itsensä uneen.
Viikko riensi nopeasti. He ajoivat muotikauppiaitten, ompelijattarien,
jalokivikauppiaitten, asianajajain, kukkakauppiaitten, leipurien
liikkeisiin, ja Florence oli aina mukana. Hänen oli määrä olla läsnä
vihkiäisissä, luopua surupuvustaan ja esiintyä komeassa, tilaisuutta
varten valmistetussa asussa. Muotikauppiaan suunnitelmat — hän oli
ranskatar ja muistutti suuressa määrin rouva Skewtonia — olivat
tässä kohden niin säädylliset ja hienot, että rouva Skewton tilasi
samanlaisen puvun itselleen. Muotikauppias sanoi sen sopivan hänelle
ihastuttavasti ja väitti kaikkien ihmisten otaksuvan häntä nuoren
neidin sisareksi.
Yhä nopeammin riensi aika. Edith ei katsellut mitään eikä välittänyt
mistään. Hänen upeat pukunsa saapuivat kotiin, niitä koeteltiin, rouva
Skewton ja muotikauppias ylistivät niitä äänekkäästi, ja sitten ne
pantiin talteen Edithin lausumatta niistä sanaakaan. Rouva Skewton
laati suunnitelmat joka päiväksi ja pani ne täytäntöön. Toisinaan
Edith istui vaunuissa heidän ajellessaan ostoksilla, välistä hän taas
tuli sisään myymälään, jos se oli ehdottoman välttämätöntä. Mutta
rouva Skewton toimitti kaikki, ja Edith katseli vain kylmäkiskoisesti,
ikäänkuin asia ei vähääkään koskisi häntä. Florence olisi voinut
pitää häntä, ehkä ylpeänä tai tunteettomana, jollei itse olisi saanut
häneltä toisenlaista kohtelua. Niin Florence tukahdutti kiitollisuuteen
ihmetyksensä, milloin tahansa se pyrki esille.
Sitten tuli viikon viimeinen päivä, häiden edellinen ilta. Pimeässä
huoneessa — sillä rouva Skewtonin pää ei ollut vieläkään terveempi,
vaikka hän aina toivoi jaksavansa paremmin seuraavana päivänä —
istuivat tämä arvoisa rouva, Edith ja Dombey. Edith oli taas asettunut
avonaisen akkunan ääreen ja katseli kadulle. Dombey ja Kleopatra
puhelivat hiljaa sohvalla. Oli jo myöhä, ja Florence oli väsyksissä
mennyt nukkumaan.
"Rakas Dombey", virkkoi Kleopatra, "jätättehän minulle Florencen
huomenna, kun ryöstätte minulta Edith kullan?"
Dombey sanoi suostuvansa siihen mielellään.
"Jos saan pitää häntä täällä luonani teidän kummankin oleskellessa
Pariisissa ja ajatella muovailevan! hänen mieltään, kun hän vielä on
niin nuori, rakas Dombey", jatkoi Kleopatra, "on se minulle kuin oikeaa
palsamia siinä äärimmäisen murtuneessa tilassa, johon joudun".
Edith käänsi äkkiä päätänsä. Hänen kylmäkiskoisuutensa oli
silmänräpäyksessä muuttunut kiihkeäksi harrastukseksi, ja pimeyden
suojaamana hän kuunteli tarkoin heidän keskusteluaan.
Dombey sanoi jättävänsä Florencen ilomielin niin ihastuttavan
suojelijan haltuun.
"Rakas Dombey, tuhannet kiitokset hyvästä ajatuksestanne", vastasi
Kleopatra. "Minä pelkäsin, että te aioitte tuomita minut täydelliseen
yksinäisyyteen, vieläpä harkitusta ilkeydestä, niinkuin hirveät
lakimiehet, kauhean arkipäiväiset ihmiset, sanovat!"
"Miksi syytätte minua niin suuresta vääryydestä, armollinen rouva?"
virkkoi Dombey.
"Koska ihastuttava Florence väittää huomenna välttämättä lähtevänsä
kotiin. Minä aloin jo pelätä, rakas Dombey, että te olette oikea
tyranni."
"Vakuutan teille, rouva", sanoi Dombey, "etten ole antanut Florencelle
mitään määräyksiä, ja jos olisinkin, on teidän toiveenne kaikkien
määräysten yläpuolella".
"Rakas Dombey!" huudahti Kleopatra. "Tehän olette oikea liehakoitsija.
Tosin minun ei sovi sanoa niinkään, sillä liehakoitsijoilla ei
ole sydäntä, ja teidän sydämenne näkyy kaikkialla elämässänne ja
luonteessanne. Lähdettekö tosiaankin näin varhain, rakas Dombey!"
Niin, nyt oli jo myöhä, ja Dombey luuli, että piti lähteä.
"Onko tämä totta vai onko kaikki unta!" sopersi Kleopatra. "Voinko
uskoa, rakas Dombey, että te tulette huomenna takaisin ryöstämään
minulta ainoan seuratoverini, oman Edithini?"
Dombey, joka oli tottunut ottamaan asiat kirjaimellisesti, huomautti
rouva Skewtonille, että he tapaisivat toisensa vasta kirkossa.
"Se tuska, että täytyy luovuttaa lapsi, vaikkapa teillekin, rakas
Dombey", sanoi rouva Skewton, "on kaikkein kiduttavimpia, mitä voi
kuvitella. Ja kun se yhtyy heikkoon ruumiinrakenteeseen ja sen
sokerileipurin äärimmäiseen tyhmyyteen, joka on ottanut valmistaakseen
aamiaisen, on se melkein liikaa vähäisille voimilleni. Mutta varmaankin
toivun aamuksi, rakas Dombey. Älkää pelätkö tai olko levoton minun
tähteni. Taivas teitä siunatkoon! Edith kulta, joku lähtee, enkelini!"
huudahti hän veitikkamaisesti.
Edith, joka oli taas kääntänyt päänsä akkunaan eikä enää välittänyt
heidän keskustelustaan, nousi seisomaan, mutta ei siirtynyt askeltakaan
Dombeytä kohti eikä lausunut mitään. Arvonsa ja tämän hetken mukaisella
tavalla Dombey siirtyi narisevin askelin hänen luokseen, suuteli
hänen kättään ja virkkoi: "Huomenna minulla tulee olemaan onni sanoa
tätä kättä rouva Dombeyn kädeksi." Sitten hän kumarsi ja poistui
juhlallisesti.
Rouva Skewton soitti tuomaan kynttilöitä heti kun ulko-ovi oli
sulkeutunut. Kynttilöitten mukana saapui myös hänen kamarineitonsa
tuoden sen nuorekkaan puvun, jonka oli määrä pettää maailmaa seuraavana
päivänä. Puku kosti hänelle säälimättä niinkuin sellaiset puvut aina
kostavat ja teki hänet tavattoman paljon vanhemmaksi ja rumemmaksi kuin
hänen tahrainen flanellipukunsa. Mutta rouva Skewton koetteli sitä
teeskentelevän tyytyväisenä ja hymyili kalmankarvaisille kasvoilleen
kuvastimessa kuin ajattelisi sitä musertavaa vaikutusta, jonka se
tekisi majuriin seuraavana päivänä. Sitten hän käski kamarineitonsa
taas riisua sen ja valmistaa hänet vuoteeseen, luhistuen raunioiksi
kuin korttitalo.
Koko ajan Edith pysyi pimeän akkunan luona katsellen ulos. Vihdoin
jäätyään kahden kesken äitinsä kanssa hän siirtyi paikaltaan
ensimmäisen kerran koko iltana ja pysähtyi häntä vastapäätä. Äidin
haukottelevilla, värisevillä ja äreillä kasvoilla oli varma ilme,
jota ei mikään huikentelevaisuus tai oikullisuus voinut salata hänen
kohottaessaan silmänsä tyttären suoraan ja ylpeään vartaloon.
"Olen lopen väsynyt", virkkoi hän. "Eihän sinuun voi luottaa
hetkistäkään. Sinä olet pahempi kuin pikku lapsi. Ei mikään lapsi ole
puoleksikaan niin uppiniskaisen tottelematon."
"Kuule, mitä sanon, äiti", vastasi Edith sivuuttaen tämän moitteen niin
halveksivasti kuin ei olisi tahtonut alentua ottamaan sitä huomioon.
"Sinun täytyy pysyä täällä yksin, kunnes palaan matkalta."
"Täytyykö minun olla yksin, Edith, kunnes sinä palaat!" toisti hänen
äitinsä.
"Muussa tapauksessa vannon sen nimessä, jonka kutsun huomenna
todistamaan valheellista ja julkeaa menettelyäni, että vielä kirkossa
peruutan koko naimiskaupan. Jollet niin tee, kaatakoon kohtalo minut
kuolleena kivilattialle!"
Äiti vastasi luomalla tyttäreensä nopeasti hätääntyneen katseen, joka
ei suinkaan rauhoittunut Edithin ilmeestä.
"Se riittää, että me olemme mitä olemme", jatkoi Edith vakavasti. "Minä
en salli, että enemmän nuoruutta ja viattomuutta laahataan meidän
tasollemme. Minä en salli, että viaton olento turmellaan ja tuhotaan
ja pilataan kokonaisen äitien lauman joutohetkien huviksi. Ymmärrät
tarkoitukseni, Florencen pitää palata kotiin."
"Sinä olet narri, Edith", virkkoi äiti vihaisesti. "Luuletko saavasi
nauttia uudessa kodissa minkäänlaista rauhaa, ennenkuin hän on
naimisissa ja sieltä poissa?"
"Kysy minulta tai itseltäsi, odotanko koskaan minkäänlaista rauhaa
siinä talossa", sanoi tytär. "Silloin tiedät vastauksen."
"Ja pitääkö minun kuulla tänä iltana kaikkien vaivojeni ja
ponnistusteni jälkeen, joiden avulla pääset riippumattomaksi", valitti
hänen äitinsä melkein huutaen kiihkosta samalla kun hänen päänsä
tutisi, "että minussa on turmelusta ja ruttoa ja etten ole sopiva
nuoren tytön seuraksi! Mikä sinä olet, sanoppa? Mikä sinä olet?"
"Olen kysynyt sitä itseltäni", vastasi Edith tuhkanharmaana ja akkunaan
osoittaen, "useammin kuin kerran istuessani tuolla ja nähdessäni jonkin
sukupuoleeni kuuluvan kuihtuvan olennon menevän ohitse, ja Jumala
tietää, että silloin olen saanut vastauksen kysymykseeni. Voi, äiti,
äiti, jospa olisit jättänyt minut viattoman sydämeni ohjattavaksi
silloin, kun minäkin olin tyttö — nuorempi kuin Florence — kuinka
erilainen olisin voinut olla!"
Huomaten selvästi, että kaikki vihanpurkaukset olivat nyt hyödyttömiä,
hänen äitinsä malttoi mielensä ja alkoi valitella, ettei ollut saanut
jo ennemmin kuolla ja että hänen ainoa lapsensa oli hylännyt hänet ja
että näinä pahoina aikoina oli unohdettu velvollisuudentunto vanhempia
kohtaan ja että hänen oli täytynyt kuulla luonnottomia solvauksia ja
että hän ei halunnut elää enää.
"Jos täytyy yhä elää tällaisten lakkaamattomien kohtausten toistuessa",
uikutti hän, "niin olen varma siitä, että minun olisi paljon parempi
miettiä jotakin keinoa, joka päättäisi päiväni. Voi, kuinka kauheaa on
ajatella, että sinä olet tyttäreni, Edith, ja puhuttelet minua tuolla
tavalla!"
"Meidän kesken, äiti, on molemminpuolisten moitteiden aika lopussa",
huomautti Edith surullisesti.
"Miksi sitten manaat sen taas esille? Tiedäthän raatelevasi minua mitä
kauheimmalla tavalla. Tiedäthän, kuinka heikko olen epäystävällisyyttä
kestämään. Ja vielä tällaisella hetkellä, jolloin minulla on niin
paljon ajattelemista ja luonnollisesti tahdon esiintyä parhaimmassa
valossa! Ihmettelen sinua, Edith, kuinka hennot pelästyttää äitiäsi
hääpäivän aattona?"
Vanhan rouvan nyyhkyttäessä ja hieroessa silmiään Edith katseli häntä
yhtä tyynesti kuin aikaisemminkin ja virkkoi samalla matalalla ja
hiljaisella äänellä, joka ei ollut noussut eikä laskenut siitä alkaen
kun hän ensiksi puhutteli äitiään: "Olen sanonut, että Florencen pitää
lähteä kotiin."
"Menköön vain!" huudahti masentunut ja pelästynyt äiti kiireesti.
"Minulla ei ole tosiaankaan mitään hänen lähtöään vastaan. Mitä minä
välitän siitä tytöstä?"
"Hän merkitsee minulle niin paljon, että mieluummin luovun sinusta,
niinkuin luovun (jos annat siihen aihetta) Dombeystä huomenna kirkossa,
mieluummin kuin sallin rahtustakaan siitä pahasta, mitä on minun
rinnassani, tartuttaa hänen rintaansa", vastasi Edith. "Jätä hänet
rauhaan. Mikäli voin estää, ei häntä saa myrkyttää eikä saastuttaa
niillä läksyillä, joita minulle on opetettu. Tämä ei ole mikään kova
ehto näin katkerana iltana."
"Jos olisit esittänyt sen lapsen tavalla, Edith", uikutti hänen
äitinsä, "niin silloin ehkä ei, hyvin todennäköisesti ei. Mutta noin
tavattoman loukkaavat sanat —"
"Ne ovat nyt olleet ja menneet meidän kesken", virkkoi Edith.
"Kulje omaa tietäsi, äiti. Ota mielesi mukaan osaa kaikkeen, mitä
olet saavuttanut, nauti siitä mikäli voit ja ole niin onnellinen
kuin suinkin. Meidän elämämme päämäärä on saavutettu. Tästä lähtien
nauttikaamme siitä mitään puhumatta. Minun huuleni ovat vaiti
menneisyydestä tästä hetkestä lähtien. Minä annan sinulle anteeksi
osuutesi huomisessa katalassa teossa. Antakoon Jumala minulle anteeksi
oman osani."
Hän toivotti äidilleen hyvää yötä ja poistui omaan huoneeseensa äänen
tai vartalon värähtämättä ja ikäänkuin jalallaan polkien jokaista
hellempää tunnetta.
Mutta hän ei mennyt lepäämään, sillä kun hän oli yksin, kuohuivat
hänen tunteensa kiihkeinä. Hän asteli edestakaisin, hellittämättä
edestakaisin ainakin satoja kertoja kaikkien niiden loistavain
varustusten ohitse, joilla häntä oli aikomus seuraavana päivänä
koristaa. Hän käveli musta tukka auki pudistettuna, mustat silmät
raivoisina, säälimättömän käden jättäessä punaisia naarmuja kauniiseen
valkeaan rintaan. Niin hän asteli edestakaisin pää syrjään käännettynä
kuin hän tahtoisi olla näkemättä omaa kauneuttaan ja päästä eroon
itsestään. Sillä tavalla Edith Granger suoritti hiljaisena yön hetkenä
ennen häitään rauhattoman henkensä kanssa kovan, katkeran, äänettömän
ja ylpeän taistelun, valittamatta sanallakaan.
Vihdoin hän sattumalta kosketti avonaiseen oveen, joka johti Florencen
makuuhuoneeseen.
Hän säpsähti, pysähtyi ja katsoi sinne.
Siellä paloi valo, joka näytti hänelle sikeästi nukkuvan Florencen
viattomuuden ja kauneuden kukoistuksessa. Hän pidätti hengitystään ja
tunsi vaistomaista vetovoimaa Florencea kohtaan.
Yhä lähemmäksi hän siirtyi, kunnes hän kumartui, painoi huulensa
hentoon käteen, joka riippui vuoteen ulkopuolella, ja nosti sen hiljaa
kaulalleen. Sen kosketus vaikutti kuin profeetan sauva ennen muinoin
kallioon, kyyneleet puhkesivat esiin hänen vaipuessaan polvilleen
ja laskiessaan pakottavan päänsä ja hajalliset hiuksensa Florencen
pielukselle.
Niin Edith Granger vietti häittensä edellisen yön. Sellaisessa
asennossa aurinko hänet tapasi hääaamuna.
_Edellisen osan loppu_.