Vaikka lumottua taloa ei enää ollut ja työteliäs maailma oli
tunkeutunut sinne vasaroiden ja paukuttaen ja juosten portaita
ylös alas pitkin päivää, niin että Diogenes oli lakkaamattomien
haukkumispuuskien vallassa auringonnoususta auringonlaskuun —
ilmeisesti varmana siitä, että vihollinen oli vihdoin päässyt voitolle
ja paraikaa ryösti taloa voitonriemuisena ja uhmaavana — ei Florencen
elämä aluksi muuttunut mainittavassa määrässä. Iltaisin, kun työmiehet
lähtivät pois, oli talo taas synkkä ja autio, ja kuunnellen, kuinka
heidän äänensä kaikuivat eteisessä ja portaissa heidän lähtiessään,
hän kuvitteli itsekseen niitä iloisia koteja, joihin he palasivat,
ja lapsia, jotka odottivat heitä, ja oli iloinen ajatellessaan, että
työmiehet olivat onnellisia päästessään heidän luokseen.
Hän toivotti iltahiljaisuuden tervetulleeksi vanhana ystävään, mutta se
tuli nyt muuttuneen näköisenä ja katseli häntä ystävällisempänä. Siinä
oli uutta toivoa. Se kaunis nainen, joka oli lohduttanut ja hyväillyt
häntä samassa huoneessa, jossa hänen sydämensä oli niin vuotanut verta,
oli hänelle lupauksen henkenä. Suloiset aavistukset uudesta valoisasta
elämästä, jolloin hän vähitellen voittaisi isänsä rakkauden ja kaikki
tai hyvin paljon saavutettaisiin, mitä hän oli menettänyt synkkänä
päivänä, jolloin äidin rakkaus oli hävinnyt samalla kun äidin viimeinen
henkäys oli tuntunut hänen poskellaan, leijailivat hänen ympärillään
hämärässä ja olivat hänen mieluisana seuranaan. Katsellessaan
naapureinaan asuvia punaposkisia lapsia hän ajatteli uuden ja suloisen
tunteen valtaamana, että he voisivat pian tuntea toisensa ja puhella
toisilleen. Silloin hän ei pelkäisi, niinkuin ennen, näyttäytyä heille,
jotta he eivät tulisi surullisiksi huomatessaan hänen istuvan yksinään
mustassa puvussaan!
Ajatellessaan uutta äitiään ja rakkauden ja luottamuksen täyttäessä
hänen puhtaan sydämensä tätä naista kohtaan, Florence rakasti omaa
äitivainajaansa yhä enemmän. Hän ei pelännyt laisinkaan kilpailijan
päästämistä rintaansa. Hän tiesi uuden kukan versovan syvälle
istutetusta ja kauan hoidetusta juuresta. Jokainen ystävällinen sana,
joka oli lähtenyt kauniin naisen huulilta, soi Florencen korvissa kuin
kaikuna siitä äänestä, joka oli vaiennut kauan sitten. Kuinka hän olisi
saattanut vähemmän rakastaa tätä muistoa elävän olennon hellyyden
vuoksi, kun se oli hänen ainoa muistonsa vanhemman hellyydestä ja
rakkaudesta!
Florence istui eräänä päivänä lukemassa huoneessaan, ajatellen tulevaa
äitiään ja sitä pikaista vieraskäyntiä, jonka hän oli luvannut tehdä
— sillä hänen kirjassaan käsiteltiin samantapaista aihetta — kun hän
kohottaessaan silmänsä näki odotetun seisovan oviaukossa.
"Äiti!" huudahti Florence mennen iloisesti häntä vastaan.
"Tullut takaisin?"
"Ei vielä äiti", virkkoi puhuteltu hymyillen vakavasti, kietoessaan
käsivartensa Florencen kaulaan.
"Mutta hyvin pian", sanoi Florence.
"Hyvin pian, Florence, hyvin pian."
Edith taivutti päätänsä vähän, niin että sai Florencen kukoistavan
posken painetuksi omaansa, vastaan, ja joitakin hetkiä he viipyivät
siinä asennossaan puhumatta mitään. Niin paljon hellyyttä oli hänen
käytöksessään, että Florence tunsi sen paljoa selvemmin kuin heidän
tavatessaan ensimmäistä kertaa.
Hän talutti Florencen istumaan viereensä. Florence katseli hänen
kasvojaan ihmeissään hänen kauneudestaan ja antoi mielellään kätensä
viipyä hänen kädessään.
"Oletko ollut yksin, Florence, siitä alkaen kun kävin täällä viimeksi?"
"Olen", vastasi Florence hymyillen.
Hän epäröi ja loi silmänsä alas, sillä hänen uuden äitinsä katse
suuntautui vakavana ja miettiväisenä hänen kasvoihinsa.
"Minä — minä olen tottunut olemaan yksin", jatkoi Florence.
"Minä en sure sitä ollenkaan. Di ja minä vietämme joskus päiväkausia
yhdessä." Florence olisi voinut sanoa kokonaisia viikkoja ja kuukausia.
"Onko Di sinun palvelijattaresi, lapsi kulta?"
"Ei, vaan koirani, äiti", vastasi Florence nauraen. "Palvelijattaren
nimi on Susan."
"Ja nämä ovat sinun huoneesi", virkkoi Edith katsellen ympärilleen.
"Minulle ei näytetty näitä huoneita, kun viimeksi kävin täällä. Meidän
pitää saada ne korjatuiksi, Florence. Niistä tehdään talon kauneimmat."
"Jos saisin muuttaa näistä, äiti", vastasi Florence, "niin yläkerrassa
on yksi, josta pitäisin paljon enemmän".
"Eikö tämä ole kyllin korkealla, rakas lapsi?" kysyi Edith hymyillen.
"Yläkerrassa oli veljeni huone", sanoi Florence, "ja minä pidän siitä
kovasti. Olisin puhunut siitä isälle palatessani kotiin ja nähdessäni
työmiehet täällä ja kaikkea muutettavan, mutta —"
Florence loi silmänsä alas, jottei äskeinen katse saisi häntä taas
hämilleen.
"— mutta pelkäsin sen pahoittavan hänen mieltään, ja kun sinä sanoit
tulevasi tänne pian, äiti, ja olet kaiken emäntä, päätin rohkaista
mieleni ja kysyä sinulta".
Edith katseli häntä yhä, loistavat silmät kiinteästi luotuina hänen
kasvoihinsa, kunnes Florence kohotti silmänsä, jolloin hän vuorostaan
alkoi katsoa lattiaan. Silloin Florence ajatteli, kuinka perin
toisenlaiseksi hän oli kuvitellut tämän naisen kauneutta. Hän oli
ajatellut sitä ylpeäksi ja upeaksi, mutta hänen käytöksensä oli niin
nöyrää ja ystävällistä, että jos he kaksi olisivat olleet yhdenikäiset
ja samanlaatuiset, se tuskin olisi voinut herättää suurempaa
luottamusta.
Paitsi silloin, kun omituinen umpimielisyys valtasi Edithin olemuksen,
jolloin näytti siltä kuin hän tuntisi itsensä nöyryytetyksi ja
rauhattomaksi Florencen edessä (mutta Florence tuskin ymmärsi sitä,
vaikkei voinut olla sitä huomaamatta ja ajattelematta). Kun Edith oli
sanonut, ettei hän vielä ollut Florencen äiti, ja kun Florence oli
nimittänyt häntä kaiken emännäksi, tapahtui tuo muutos hänessä äkkiä ja
yllättävästi. Ja nyt, kun Florencen katse viipyi hänen kasvoillaan, hän
istui sennäköisenä kuin olisi tahtonut mieluummin kätkeytyä näkyvistä
kuin rakastaa ja hyväillä tytärpuoltaan.
Hän lupasi Florencelle mielellään huolehtia uudesta huoneesta ja sanoi
antavansa siitä itse heti määräykset. Sitten hän kyseli yhtä ja toista
Paul-raukasta, ja kun he olivat puhelleet jonkin aikaa, ilmoitti hän
Florencelle tulleensa noutamaan häntä omaan kotiinsa.
"Olemme nyt muuttaneet Lontooseen, äitini ja minä", selitti Edith, "ja
sinä asut meidän luonamme häihin asti. Toivon, että oppisimme tuntemaan
toisemme ja luottamaan toisiimme, Florence."
"Sinä olet kovin ystävällinen minulle, rakas äiti", virkkoi Florence.
"Kuinka kiitollinen olenkaan sinulle!"
"Salli minun sanoa nyt, sillä mahdollisesti nyt on paras tilaisuus",
jatkoi Edith katsellen ympärilleen nähdäkseen, että he olivat kahden
kesken, ja puhuen matalalla äänellä, "että kun minut on vihitty ja olen
lähtenyt matkalle muutamiksi viikoiksi, olen levollisemmalla mielellä,
jos palaat siksi ajaksi tänne. Älä välitä, vaikka kuka käskisi sinun
pysyä muualla, tule vain tänne. Parempi on olla yksin kuin — niin,
tahdoin vain sanoa", lisäsi hän keskeyttäen aloittamansa lauseen, "että
tiedän sinulle olevan parasta asua täällä kotona, Florence kulta".
"Minä tulen kotiin samana päivänä, äiti."
"Tee niin. Luotan siihen lupaukseen. Valmistu nyt tulemaan minun
mukaani, Florence. Tapaat minut alakerrassa, kun olet valmis."
Hitaasti ja mietteissään Edith kuljeskeli yksin talon läpi, jonka
valtiattareksi hän niin pian tulisi, ja vähän hän välitti kaikesta
siitä hienoudesta ja loistosta, jota siinä alkoi huomata. Sama
lannistumaton sielun uhma, sama ylpeä halveksiva ilme silmissä ja
huulilla ja sama raju kauneus, joita kesytti vain tietoisuus omasta
mitättömyydestä ja kaiken ympärillä olevan arvottomuudesta ja jotka
olivat rikkoneet kahleensa lehdon siimeksessä ja raivonneet ja
repineet itseään, vaelsivat nyt mahtavien huoneitten ja käytävien
kautta. Maalatut ruusut seinillä ja lattioilla olivat terävien
piikkien reunustamia, jotka repivät hänen rintaansa. Jokaisessa
silmiä häikäisevässä kultajuovassa hän näki jonkin vihatun hiukkasen
myyntihinnastaan. Leveät korkeat kuvastimet näyttivät hänelle täydessä
koossa naisen, jolla oli vielä yksi jalo piirre luonteessaan, mutta
joka oli liian uskoton paremmalle itselleen ja liian turmeltunut ja
vajonnut pelastaakseen itsensä. Hän luuli tämän olevan niin selvää
kaikille muillekin, että hänelle ei jäänyt muuta apukeinoa tai
itsetunnon kannustinta kuin ylpeys, ja ylpeytensä avulla, joka kidutti
hänen sydäntään yötä päivää, hän taisteli kohtalonsa kanssa, astui
uljaasti sitä vastaan ja uhmasi.
Oliko tämä se nainen, johon nuori tyttö — viaton, vahva vain
vakavuudessaan ja yksinkertaisessa vilpittömyydessään — saattoi niin
vaikuttaa, että hän Florencen seurassa oli kuin toinen olento, jonka
rinnassa intohimon myrsky hiljeni ja ylpeyskin muuttui nöyryydeksi?
Oliko hän sama nainen, joka nyt istui hänen rinnallaan vaunuissa käsi
kädessä hänen kanssaan ja joka, samalla kun pyysi häneltä rakkautta ja
luottamusta, painoi kauniin päänsä hänen rinnalleen ja olisi antanut
oman henkensä suojellakseen Florencea vääryydeltä ja suruilta?
Oi, Edith, kuinka suloista olisikaan kuolla sellaisella hetkellä! Ehkä
paljon parempi ja suloisempi kuolla niin, Edith, kuin elää loppuun asti!
Arvoisa rouva Skewton, jolla oli mielessä kaikkea muuta kuin
tuollaisia tunteita — sillä samoin kuin monet muut hienotapaiset
ihmiset, jotka ovat eläneet entisinä ja nykyisinä aikoina, ei hänkään
tunnustanut kuolemaa eikä tahtonut kuulla puhuttavankaan niin
alhaisesta ja kaikki tasoittavasta nousukkaasta — oli vuokrannut
talon Brook Streetin varrelta, Grosvenor Squarelta, eräältä
mahtavalta sukulaiselta (Feenixin heimolaiselta), joka oli poissa
kaupungista ja mielellään lainasi talonsa häitä varten, koska hän
siten lopullisesti vapautui antamasta muita lainoja ja lahjoja rouva
Skewtonille ja hänen tyttärelleen. Koska perheen arvon vuoksi oli
välttämätöntä tällöin esiintyä loistavasti, oli rouva Skewton hankkinut
sinne erään sopuisan liikemiehen avulla, joka asui Marylebonen
seurakunnassa ja lainasi korkealle aatelistolle ja hienoille ihmisille
kaikenlaisia esineitä pöytäastioista palveluskuntaan asti, valkopäisen
hovimestarin (erikoista lisäpalkkiota vastaan, hän kun näytti
vanhalta perhepalvelijalta), kaksi hyvin pitkää nuorta liveripukuista
miestä ja valikoidun palveluskunnan keittiöön. Sen johdosta syntyi
alakerrassa sellainen tarina, että entisen miespalvelijan Withersin,
joka äkkiä vapautettiin monista talousvelvollisuuksistaan ja
pyörätuolin työntämisestä (se kun ei soveltunut pääkaupunkiin), oli
nähty useampia kertoja hierovan silmiään ja nipistelevän jäseniään
ikäänkuin hän olisi epäillyt nukkuneensa liiaksi Leamingtonissa
maitomiehen luona ja näkevänsä yhä taivaallista unta. Kun vielä oli
samasta mukavasta saantipaikasta tuotu tarpeellisia pöytäkaluja ja
porsliiniesineitä ynnä kaikenlaisia lisävarustuksia, niiden joukossa
sievät vaunut kilpahevosineen, asettui rouva Skewton istumaan suurelle
sohvalle pielusten varaan Kleopatran asentoon ja otti kaikessa
viehättäväisyydessään vastaan vierailijoita.
"Ja kuinka voi suloinen Florenceni?" kysyi hän, kun hänen tyttärensä
tuli sisään suojatteineen. "Sinun pitää tulla suutelemaan minua,
Florence rakkaani, ole niin hyvä."
Florence kumartui ujosti löytääkseen jonkin valkean kohdan rouva
Skewtonin kasvoissa, mutta silloin tarjottiinkin hänelle korva, ja niin
hän pelastui pulasta.
"Edith kulta", virkkoi rouva Skewton, "kuuleppas, mitä sanon — astuhan
hetkiseksi kirkkaampaan valoon, suloinen Florenceni."
Florence totteli punastuen.
"Sinä et muista, rakkahin Edith", sanoi hänen äitinsä, "millainen
olit samanikäisenä kuin tämä harvinaisen ihastuttava Florencemme tai
muutamia vuosia nuorempana?"
"Olen unohtanut sen kauan sitten, äiti."
"Sillä minä luulen tosiaankin, rakkaani", jatkoi rouva Skewton,
"huomaavani selvän yhdennäköisyyden meidän erikoisen lumoavan nuoren
ystävämme ja sinun välilläsi sellaisena kuin olit silloin. Ja se
osoittaa", lisäsi hän matalammalla äänellä ilmaistakseen siten, ettei
Florence vielä ollut lähimainkaan täydellisellä asteella, "mitä
kasvatus ja sivistys voi saada aikaan".
"Niin tosiaankin", vastasi Edith jurosti.
Hänen äitinsä katseli häntä hetkisen terävästi ja tuntien olevansa
epävarmalla pohjalla jatkoi kääntääkseen huomion toisaanne:
"Suloinen Florence, sinun pitää tulla suutelemaan minua vielä kerran,
rakkaani, ole hyvä."
Florence tietysti totteli ja painoi taas huulensa rouva Skewtonin
korvalehdelle.
"Ja sinä olet epäilemättä kuullut, kullanmuruni", virkkoi rouva
Skewton pitäen häntä kädestä, "että isäsi, jota me kaikki ihailemme
ja kunnioitamme tavattomasti, menee viikon päästä naimisiin rakkaan
Edithini kanssa".
"Tiesin, että se tapahtuisi hyvin pian", vastasi Florence, "mutta en
tarkalleen milloin".
"Edith kulta", virkkoi äiti hilpeästi, "onko mahdollista, ettet ole
vielä kertonut sitä Florencelle?"
"Miksi minä kertoisin Florencelle?" vastasi Edith niin äkkiä ja
tylysti, että Florence tuskin saattoi uskoa sitä samaksi ääneksi.
Sitten rouva Skewton mainitsi Florencelle, saadakseen asian uudelleen
ja varmemmin suunnatuksi toisaanne, että hänen isänsä tulisi tänne
päivälliselle ja että hän epäilemättä ihastuisi ja hämmästyisi kovasti
tavatessaan tyttärensä, koska hän oli edellisenä iltana sanonut
viipyvänsä Cityssä eikä ollut tietänyt mitään Edithin aikomuksesta,
jonka toteuttaminen rouva Skewtonin odotusten mukaan saattaisi hänet
oikein haltioihinsa. Florence kävi levottomaksi tämän kuullessaan,
ja hänen pelkonsa muuttui päivällishetken lähestyessä niin suureksi,
että jos hän olisi keksinyt keinon päästä kotiin tarvitsematta
vihjaista isäänsä, hän olisi kiirehtinyt takaisin jalkaisin, avopäin,
hengästyneenä ja yksin mieluummin kuin antautunut vaaraan herättää
hänen tyytymättömyyttään. Lopulta hän kykeni tuskin hengittämäänkään.
Hän ei uskaltanut lähestyä akkunaa, jottei isä näkisi häntä kadulta,
eikä lähteä yläkertaan salaamaan liikutustaan, jottei ovesta mennessään
kohtaisi isää odottamatta. Sitäpaitsi hänestä tuntui kuin hän ei sitten
uskaltaisi tulla takaisin, kun häntä kutsuttaisiin isän puheille.
Näiden erilaisten pelontunteitten vallassa hän istui Kleopatran
leposohvan vieressä koettaen ymmärtää rouvan mitätöntä puhelua ja
vastata siihen, kun kuuli isänsä askelia portailta.
"Nyt hän tulee!" huudahti Florence pelästyen.
Kleopatra, joka nuorekkuudessaan oli aina halukas kujeiluun ja oli
nyt kokonaan vaipunut omiin asioihinsa, ei vaivannut mieltään tämän
levottomuuden aiheella, vaan työnsi Florencen leposohvansa taakse ja
heitti huivin hänen päälleen hämmästyttääkseen Dombeyta. Se tapahtui
niin pian, että Florence kuuli hetkistä myöhemmin isänsä peloittavat
askelet huoneessa.
Hän tervehti tulevaa anoppiaan ja tulevaa puolisoaan. Hänen äänensä
vieras sointu värisytti lapsen joka hermoa.
"Rakas Dombey", virkkoi Kleopatra, "kertokaapa nyt minulle, kuinka
suloinen Florencenne voi"..
"Florence voi oikein hyvin", vastasi Dombey lähestyen leposohvaa.
"Kotonako?"
"Kotona", kuului vastaus.
"Rakas Dombey, oletteko varma, ettette petä minua?" kysyi Kleopatra
viehättävän vilkkaasti. "En tiedä, mitä rakkain Edithini sanoo minulle,
kun nyt lausun erään väitteen, mutta, kunniasanallani, pelkäänpä, että
te olette vilpillisin kaikista ihmisistä, rakas Dombey."
Vaikka Dombey olisi ollutkin vilpillinen ja joutunut itse teossa kiinni
kaikkein suurimmasta kavalluksesta, minkä koskaan voi mainita tai
tehdä, olisi hän tuskin voinut olla tyrmistyneempi kuin nyt, kun rouva
Skewton veti huivin pois, ja Florence kohosi hänen eteensä kalpeana ja
värisevänä kuin aave. Dombey ei ollut vielä malttanut mieltään, kun
Florence oli juossut hänen luokseen, kietonut kätensä hänen kaulaansa,
suudellut häntä ja kiirehtinyt ulos huoneesta. Dombey katseli
ympärilleen kuin vedotakseen asiassa johonkin toiseen henkilöön, mutta
Edith oli heti poistunut Florencen jäljessä.
"Tunnustakaa vain, rakas Dombey", virkkoi rouva Skewton ojentaen
hänelle kätensä, "ettette ole koskaan eläissänne ollut hämmästyneempi
ja iloisempi".
"En ole koskaan enemmän hämmästynyt!" myönsi Dombey.
"Ettekä enemmän ilostunut, rakkahin Dombey?" tiukkasi rouva Skewton
kohottaen viuhkaansa.
"Minä — niin, olen kovin iloinen tavatessani Florencen täällä", sanoi
Dombey. Hän näytti miettivän asiaa vakavasti hetkisen ja virkkoi
sitten päättävämmin: "Niin, olen tosiaankin oikein iloinen tavatessani
Florencen täällä."
"Ihmettelette kai, kuinka hän on tullut tänne?" kysyi rouva Skewton.
"Edith ehkä —" arveli Dombey.
"Ah, ilkeä arvaaja!" vastasi Kleopatra pudistaen päätänsä. "Voi, kuinka
viekas mies! Sellaisia asioita ei pitäisi arvata. Teidän sukupuolenne,
rakas Dombey, on niin turhamielinen ja halukas käyttämään väärin meidän
heikkouttamme, mutta te tunnette avomielisyyteni — hyvä on, heti!"
Viime sanat lausuttiin hyvin pitkälle nuorelle miehelle, joka ilmoitti
päivällispöydän olevan katetun.
"Mutta, rakas Dombey", jatkoi Kleopatra kuiskaten, "kun ei Edith voi
pitää teitä lähellään — ja niinkuin olen sanonut hänelle, hän ei voi
toivoa sitä aina — tahtoo hän ainakin pitää läheisyydessään jotakin tai
jotakuta teille kuuluvaa. Niin, kuinka tavattoman luonnollista se on!
Ja senvuoksi hän ei antanut minkään pidättää itseään tänään lähtemästä
vaunuilla noutamaan Florence-kultaa. Kuinka perin ihastuttavaa se
onkaan!"