"Onko se mahdollista?" kysyi Walter katsellen ympärilleen ja säpsähtäen
hänkin vuorostaan. "Täällä!"
Niin, se oli mahdollista ja niin todellista, että vielä samassa kun
nuo sanat olivat hänen huulillaan Florence kiirehti hänen ohitseen,
tarttui molemmin käsin Sol-ukon nuuskan väriseen takkiin ja suuteli
häntä poskelle. Sitten hän kääntyi ja antoi kätensä Walterille niin
vilpittömällä ja vakavalla tavalla kuin vain hän osasi.
"Lähdetkö pois, Walter?" kysyi hän.
"Niin, neiti Dombey", vastasi Walter, mutta ei niin toivehikkaana kuin
olisi tahtonut, "minulla on pitkä matka edessäni".
"Ja enosi", jatkoi Florence katsahtaen Solomoniin, "on varmaankin
suruissaan sinun lähdöstäsi. Voi, senhän näkee selvästi! Walter hyvä,
minuakin se niin surettaa!"
"Taivas tietää", huudahti neiti Nipper, "että on monta, joita ilman
voisimme sensijaan tulla toimeen, jos lukumäärästä on puhe. Rouva
Pipchin ylivalvojana olisi halpa, vaikka hänestä maksettaisiin painonsa
kultaa, ja jos tarvittaisiin tietoja neekeriorjista, olisivat Blimberit
parhaat siihen paikkaan."
Niin sanoen neiti Nipper avasi hattunsa nauhat, katseli hetkisen
hajamielisen näköisenä pieneen mustaan teekattilaan, joka oli nostettu
pöydälle tavallisine arkipäiväisine kalustoineen, pudisti päätänsä ja
tinarasiaa ja alkoi pyytämättä valmistaa teetä.
Sillävälin Florence oli taas kääntynyt laivakojeiden kauppiaan puoleen,
joka oli yhtä täynnä ihailua kuin hämmästystä.
"Niin kasvanut", virkkoi Sol-ukko. "Niin komea! Eikä kuitenkaan
muuttunut! Ihan samanlainen!"
"Tosiaanko!" sanoi Florence.
"Kyllä, kyllä!" vastasi Sol hieroen käsiään hitaasti ja arvostellen
asiaa puoliääneen, kun miettivä ilme häntä tarkastelevissa kirkkaissa
silmissä kiinnitti hänen huomiotaan. "Niin, tuo sama ilme oli
nuoremmissakin kasvoissa!"
"Te muistatte minut", sanoi Florence hymyillen, "vaikka olin silloin
niin pikkuinen".
"Rakas nuori neiti", vastasi Solomon Gills, "kuinka voisin unohtaa, kun
olen niin usein ajatellut teitä ja kuullut teistä senjälkeen! Niin,
vieläpä samalla hetkellä, jolloin tulitte sisään, puheli Walter teistä
ja jätti minulle muutamia teitä koskevia tehtäviä ja —"
"Niinkö?" sanoi Florence. "Kiitos, Walter. Oi, kiitos, Walter! Pelkäsin
sinun lähtevän matkalle muistamatta minua juuri ollenkaan", ja taas hän
ojensi Walterille pienen kätensä niin avomielisesti ja luottavasti,
että Walter piti sitä muutamia hetkiä omassaan malttamatta päästää sitä
irti.
Eikä Walter kuitenkaan pitänyt sitä niin kuin olisi pitänyt sitä
aikaisemmin, eikä sen kosketus herättänyt niitä hänen poika-ikänsä
unelmia, jotka olivat vielä hiljattainkin leijailleet hänen silmäinsä
edessä ja saaneet hänet ymmälle epäselville ja hajallisine muotoineen.
Florencen viehättävän olemuksen puhtaus ja viattomuus, hänen
täydellinen luotttamuksensa ja se peittelemätön kunnioitus Walteria
kohtaan, joka ilmeni syvällä hänen uskollisissa silmissään ja loisti
hänen kauniilla kasvoillaan niitä varjostavan hymyn lävitse — voi,
se oli liian surullista hymyä näyttääkseen keveältä! — kaikki tuo ei
sopinut yhteen unelmien romanttisuuden kanssa. Ne palauttivat hänen
ajatuksiinsa sen pikku kuolinvuoteen, jonka ääressä hän oli nähnyt
Florencen istuvan hoitajana, ja sen rakkauden, jota pikku veli oli
tuntenut Florencea kohtaan. Tuollaisten mielikuvien siivillä näytti
tyttö kohoavan paljon korkeammalle kuin hänen hyödyttömät haaveensa,
kirkkaampaan ja kuulaampaan ilmaan.
"Minä — minä kai saan sanoa teitä 'Walterin enoksi', herra Gills?"
kysyi Florence ukolta. "Sallitteko?"
"Rakas pikku neiti", huudahti Sol-ukko. "Sallinko! Hyväinen aika!"
"Me olemme aina tunteneet teidät sillä nimellä ja puhuneet teistä",
virkkoi Florence katsellen ympärilleen ja huoahtaen hiljaa. "Sievä
vanha huone! Ihan samanlainen! Kuinka hyvin sen muistan!"
Sol-ukko katseli ensin häntä, sitten sisarenpoikaansa, hieroi
senjälkeen käsiään ja silmälasejaan ja virkkoi hiljaa: "Voi, aika,
aika, aika!"
Seurasi hetkisen hiljaisuus, jonka kuluessa Susan Nipper otti
nokkelasti esiin pari lisäkuppia astiakaapista ja odotteli teen
hautumista miettivän näköisenä.
"Minä haluaisin kertoa Walterin enolle jotakin, mikä tuottaa minulle
suurta huolta", huomautti Florence laskien kätensä ujosti ukon pöydällä
lepäävälle kädelle herättääkseen hänen huomionsa. "Hän jää nyt yksin,
ja jos hän sallii minun, vaikkei astua Walterin paikalle, sillä sitä
en osaisi, vaan olla hänen uskollinen ystävänsä ja auttaa häntä, jos
suinkin voin Walterin poissa ollessa, olisin hänelle tosiaankin hyvin
kiitollinen, Tahdotteko? Saanko, Walterin eno?"
Sanaakaan lausumatta painoi laivakojeiden kauppias tytön käden
huulilleen. Susan Nipper, joka nojautui taaksepäin käsivarret
ristissä, istuen parhaassa tuolissa, johon oli suvainnut asettua,
pureskeli toista hatunnauhaansa ja huoahti hiljaa, nostaen katseensa
kattoakkunaan.
"Annatte minun tulla tervehtimään teitä", sanoi Florence, "silloin kun
voin, ja te kerrotte minulle kaikenlaista itsestänne ja Walterista.
Ettekä salaa mitään Susanilta, jos hän tulee minun sijastani,
vaan luotatte meihin. Ja koetatte antaa meidän olla jonkinlaisena
lohdutuksena teille. Eikö niin, Walterin eno?"
Kauniit kasvot, lempeät anovat silmät, vieno ääni ja kevyt kosketus
käsivarrelle, käyden vieläkin viehättävämmiksi lapsen kunnioituksesta
vanhuutta kohtaan, mikä kaikki antoi suloisen epävarmuuden ja arkuuden
leiman työtön käytökselle — kaikki tuo ja Florencen luontainen vakavuus
valloitti niin kokonaan vanhan Gills-paran, että hän vain vastasi:
"Wally, sano nyt jotakin puolestani, rakkaani. Minä olen hyvin
kiitollinen."
"Ei, Walter", vastasi Florence tyynesti hymyillen. "Ole hyvä äläkä sano
mitään hänen puolestaan. Minä ymmärrän hänet oikein hyvin, ja meidän on
opittava puhelemaan keskenämme ilman sinua, hyvä Walter."
Huolestunut äänensävy, jolla hän lausui nämä viime sanat, liikutti
Walteria enemmän kuin mikään muu.
"Neiti Florence", vastasi hän koettaen taas puhua sillä hilpeällä
äänellä, jota hän käytti enonsa kanssa keskustellessaan, "minä tiedän
tosiaankin yhtä vähän kuin enoni, mitä sanoisin kiitokseksi sellaisesta
ystävällisyydestä. Mutta mitä muuta voisinkaan sanoa, vaikka
minulla olisi tunnin aika puhuakseni kuin että tämä on ihan teidän
kaltaistanne?"
Susan Nipper alkoi pureskella hattunsa nauhaa toiselta kohdalta ja
nyökkäili kattoakkunaa kohti ilmaistakseen siten hyväksymisensä
äskeisille sanoille.
"Mutta, Walter", virkkoi Florence, "erään asian haluaisin sanoa
sinulle, ennenkuin lähdet pois, ja sinun pitää sanoa minua Florenceksi
etkä saa puhua niinkuin vieraalle".
"Niinkuin vieraalle", vastasi Walter. "Ei. En voisi niin puhua. Siitä
ainakin olen varma, etten voisi tuntea vierastavani."
"Niin, mutta se ei riitä, enkä minä sitä tarkoita. Sillä, Walter",
lisäsi Florence puhjeten kyyneliin, "hän piti sinusta kovin paljon ja
sanoi ennen kuolemaansa olevansa kiintynyt sinuun ja pyysi: 'Muista
Walteria!' ja jos tahdot olla veljeni, kun hän on poissa eikä minulla
ole ketään maan päällä, olen koko ikäni sinun sisaresi ja ajattelen
sinua veljenäni, missä sitten lienemmekin! Sen minä halusin sanoa, hyvä
Walter, mutta en osaa sanoa niinkuin tahtoisin, sillä sydämeni on niin
täynnä."
Ja sydän tulvillaan ja suloisessa luonnollisuudessaan Florence ojensi
hänelle molemmat kätensä. Walter tarttui niihin, kumartui ja kosketti
kyyneleisiä kasvoja, jotka eivät väistyneet, eivät kääntyneet pois
eivätkä edes punastuneet, vaan katsoivat häneen luottavaisina ja
uskollisina. Tällä lyhyellä hetkellä hävisi pieninkin epäilyksen ja
levottomuuden varjo Walterin sielusta. Hänestä tuntui kuin hän olisi
vastannut tytön viattomaan pyyntöön pikku Paul-vainajan vuoteen
vieressä ja sitoutunut niin juhlallisen todistajan läsnäollessa
maanpakolaisena vaalimaan ja suojelemaan Florencen kuvaakin
veljellisellä kunnioituksella, säilyttämään tytön vilpittömän
luottamuksen turmeltumattomana ja pitämään itseään halpamaisena, jos
ohimennenkään päästäisi mieleensä ajatuksen, jota ei ollut Florencen
omassa rinnassa silloin, kun tämä liitto tehtiin.
Susan Nipper, joka oli tämän toimituksen aikana pureskellut molempia
hatunnauhojaan ja kattoakkunalle kaikessa salaisuudessa ilmaissut
voimakkaan liikutuksensa, vaihtoi nyt puheenaihetta kysymällä, kuka
halusi maitoa ja kuka sokeria teehensä, ja saatuaan vastauksen kultakin
rupesi kaatamaan teetä kuppeihin. He istuutuivat kaikki tuttavallisesti
pikku pöydän ääreen ja nauttivat teetä nuoren neidin toimeliaan
ylivalvonnan alaisina. Florencen läsnäolo takahuoneessa loi seinällä
olevaan fregatinkuvaankin kirkkaamman valaistuksen.
Puoli tuntia aikaisemmin olisi Walter tuskin henkensä kaupalla
maininnut Florencea nimeltä. Mutta nyt, kun tyttö oli sitä pyytänyt,
hän teki niin ja ajatteli Florencen sielläoloa ilman sitä salaista
epäilyä, että olisi ollut parempi, jollei hän olisi tullutkaan. Hän
saattoi tyynesti ajatella, kuinka kaunis Florence oli, kuinka täynnä
lupauksia, millaisen kodin joku onnellinen mies kerran saisi sellaisen
olennon rinnalla. Hän saattoi ylpein mielin ajatella omaa sijaansa
tuossa sydämessä ja hän teki lujan päätöksen, että jollei hän voisikaan
sitä ansaita — sillä se tuntui olevan liian korkealla — niin ainakin
hän koettaisi elää niin, ettei tulisi vähemmän ansiokkaaksi.
Varmaankin oli jokin hyvä hengetär leijaillut Susan Nipperin käsien
ympärillä hänen valmistaessaan teetä, tuoden sen rauhan, joka vallitsi
takahuoneessa tämän keskustelun aikana. Ja jokin vastakkainen henki oli
varmaankin leijaillut Sol-ukon kellon osoittimilla ja kuljettanut niitä
eteenpäin nopeammin kuin fregatti koskaan oli kiitänyt tuulen viemänä.
Kuinka lieneekään ollut, joka tapauksessa odottivat vierailijoita
lähistöllä rauhallisessa kadunkulmassa ajoneuvot. Ja kun sattumalta
kysyttiin neuvoa kellolta, selitti se niin ehdottomasti vaunujen jo
kauan odottaneen, ettei siitä ollut pienintäkään epäilystä, varsinkaan
kun niin luotettava todistaja sitä väitti. Vaikka Sol-ukko olisi ollut
hirtettävänä oman kellonsa mukaan, ei hän olisi mitenkään myöntänyt,
että hänen kellonsa edisti sekunnin murto-osaakaan.
Hyvästellessä Florence toisti ukolle pääkohdittain kaikki, mitä oli
aikaisemmin sanonut, ja kehoitti häntä pysymään sopimuksessa. Ukko
talutti hänet hellästi puisen merikadetin jalkojen juureen ja jätti
hänet siinä Walterin huostaan, joka seisoi valmiina saattamaan hänet ja
Susan Nipperin vaunuihin.
"Walter", virkkoi Florence matkalla, "minua peloitti kysyä sinulta sitä
enosi läsnäollessa. Luuletko viipyväsi poissa hyvin kauan?"
"En tosiaankaan tiedä", vastasi Walter. "Pelkäänpä niin käyvän. Herra
Dombey luullakseni ainakin tarkoitti sitä määrätessään minut sinne."
"Onko se suosionosoitus, Walter?" kysyi Florence hetkisen epäröityään
ja katsellen huolestuneena hänen kasvoihinsa.
"Se määräyskö?" sanoi Walter.
"Niin."
Walter olisi antanut mitä tahansa voidakseen vastata siihen
myöntävästi, mutta hänen kasvonsa vastasivat, ennenkuin hänen huulensa
ennättivät, ja Florence oli liian tarkkaavainen ollakseen ymmärtämättä
hänen ilmeensä merkitystä.
"Pelkäänpä, että sinä tuskin olet ollut isän suosiossa", virkkoi hän
ujosti.
"Eihän ole mitään syytä, jonka vuoksi olisin ollut", vastasi Walter
hymyillen.
"Eikö mitään syytä, Walter!"
"Ei ollut mitään syytä", selitti Walter ymmärtäen hänen tarkoituksensa,
"Liikkeessä toimii suuri joukko apulaisia. Herra Dombeyn ja
minun kaltaiseni nuorukaisen välillä on leveä kuilu. Jos täytän
velvollisuuteni, teen, mitä minun pitääkin, enkä tee enempää kuin
kukaan muukaan."
Olikohan Florencessa ehkä hänen itsensä tietämättä herännyt hämäränä
ja epämääräisenä jokin epäluulo äskettäin, kun hän yöllä oli mennyt
tapaamaan isäänsä: että näet Walterin satunnainen myötätunto häntä
kohtaan ja heidän varhainen tutustumisensa olisivat voineet olla syynä
isän vastenmielisyyteen ja epäsuosioon? Saattoiko Walter sen tietää
tai välähtikö hänen mieleensä ajatus, että Florence mietti sitä tällä
hetkellä? Ei kumpikaan heistä vihjannut siihen. Ei kumpikaan heistä
puhunut vähään aikaan mitään. Susan, joka käveli Walterin toisella
puolella, katseli heitä molempia terävästi, ja joka tapauksessa hänen
ajatuksensa kulkivat varmoina siihen suuntaan.
"Ehkä sinä tulet piankin takaisin, Walter", virkkoi Florence.
"_Voin_ tulla takaisin", sanoi Walter, "vanhana miehenä, jolloin tapaan
sinut vanhana rouvana. Mutta minä toivon parempaa onnea."
"Isä toipuu surustaan jonkin ajan kuluttua", huomautti Florence
hetkisen päästä. "Ehkä hän puhuu minulle avomielisemmin jonakin
päivänä. Ja jos niin käy, sanon hänelle, kuinka kovasti haluaisin taas
tavata sinua, ja pyydän häntä kutsumaan sinut takaisin minun tähteni."
Näihin isää koskeviin sanoihin kätkeytyi liikuttava merkitys, jonka
Walter ymmärsi liiankin hyvin.
Kun he olivat jo ihan lähellä vaunuja, olisi hän eronnut Florencesta
mitään puhumatta, sillä nyt hän tunsi, mitä ero merkitsi, mutta
Florence piti kiinni hänen kädestään vielä istuessaankin, ja silloin
Walter huomasi, että hänen kädessään oli pieni mytty.
"Walter", virkkoi Florence katsoen suoraan hänen silmiinsä
liikutettuna, "minä myös toivon parempaa onnea, niinkuin sinäkin. Minä
rukoilen sitä ja uskon, että se tulee. Valmistin tämän pikku lahjan
Paulille. Ole hyvä ja ota se mukaasi, mutta älä katso sitä, ennenkuin
olet lähtenyt. Ja nyt, Jumala sinua siunatkoon, Walter! Älä unohda
minua koskaan. Sinä olet veljeni."
Walter oli iloinen siitä, että Susan Nipper tuli heidän väliinsä, sillä
muuten olisi Florencelle jäänyt hänestä surullinen muisto. Hän oli
iloinen siitäkin, ettei Florence enää katsonut ulos vaunujen akkunasta,
vaan sensijaan heilutti hänelle pientä kättään niin kauan kuin hän
saattoi sen nähdä.
Florencen pyynnöstä huolimatta Walter ei malttanut olla avaamatta
myttyä jo sinä iltana ennen nukkumaan menoaan. Siinä oli pieni kukkaro,
jossa oli rahaa.
Kirkkaana nousi aurinko seuraavana aamuna, paistettuaan yön aikana
vieraisiin maihin, ja sen keralla nousi Walter ottamaan vastaan
kapteenin, joka oli jo ovella, lähdettyään liikkeelle aikaisemmin
kuin oli tarpeellista, ehtiäkseen näkyvistä rouva MacStingerin vielä
nukkuessa. Kapteeni oli olevinaan mainiolla tuulella ja toi leveän
sinisen takkinsa taskussa kovasti savustetun kielen aamiaiseksi.
"Kuuleppas, Walter", sanoi kapteeni heidän istuutuessaan pöytään,
"jos enosi on se mies, joksi häntä luulen, ottaa hän esille viimeisen
madeirapullon tähän tilaisuuteen".
"Ei, ei, Ned", huomautti ukko. "Ei niin! Se avataan silloin, kun Walter
tulee takaisin kotiin."
"Oikein sanottu!" myönsi kapteeni. "Kuuleppas häntä!"
"Se on alhaalla pikku kellarissa tomun ja hämähäkinverkkojen peitossa",
sanoi Sol Gills. "Ehkäpä on myöskin sinun ja minun päälläni tomua ja
hämähäkinverkkoja, ennenkuin se näkee päivänvalon."
"Kuuleppas tuota!" huudahti kapteeni. "Kaunista puhetta, Walter,
poikani! Kasvata viikunapuu sellaiseksi kuin se itse haluaa, ja kun
olet vanha, istu sen varjoon. Tarkastahan — no niin", lisäsi kapteeni
hetkisen mietittyään, "en tiedä oikein varmasti, missä se on sanottuna,
mutta kun tapaat sen, paina se mieleesi. Sol Gills, rohkeasti päin
tuulta vain!"
"Mutta siellä tai jossakin sen täytyy olla, Ned, kunnes Walter tulee
sitä vaatimaan", sanoi ukko. "Mitään muuta en tarkoittanut sanoa."
"Hyvin se olikin sanottu", huomautti kapteeni, "ja jollemme me kolme
nauti sitä pulloa yhdessä, niin annan teille luvan juoda minunkin
osani".
Huolimatta kapteenin ylenmääräisestä hilpeydestä ei häntä juuri
laisinkaan haluttanut syödä savustettua kieltä, vaikka hän koetti
kovasti, kun jompikumpi toisista katsoi, näyttää siltä kuin söisi
tavattoman halukkaasti. Sitäpaitsi hän pelkäsi hirveästi jäävänsä
kahden kesken joko enon tai sisarenpojan kanssa, ikäänkuin hänestä
olisi tuntunut mahdolliselta vain silloin olla luottavaisen näköinen,
kun he kaikki kolme olivat yhdessä. Tämä kapteenin tuntema kammo sai
hänet keksimään niin nerokkaita tekosyitä, että Solomonin mennessä
pukemaan takkia ylleen juoksi ovelle huomatessaan muka joidenkin
kummallisten vuokravaunujen kulkevan ohi tai syöksyi kadulle,
kun Walter meni yläkertaan lausumaan jäähyväisiä vuokralaisille,
teeskennellen muka tuntevansa nokivalkean hajua naapurin uuninpiipusta.
Kapteeni Cuttlen mielestä ei kukaan syrjäinen tarkastelija voinut
huomata näissä juonissa mitään vilpillistä.
Walter palasi yläkertaan tekemältään jäähyväisretkeltä ja oli menossa
myymälän läpi jälleen pieneen takahuoneeseen, kun näki ovella tutut
kuihtuneet kasvot. Hän kiirehti heti vierasta vastaan.
"Herra Carker!" huudahti Walter puristaen John Carker nuoremman kättä.
"Olkaa hyvä ja astukaa sisään. Sepä oli ystävällistä, että tulitte
tänne näin varhain sanomaan minulle hyvästi. Te tiesitte, kuinka
iloiseksi tulisin saadessani puristaa teidän kättänne vielä kerran
ennenkuin lähden pois. En osaa sanoa, kuinka iloinen siitä olen. Olkaa
hyvä ja astukaa sisään."
"Todennäköisesti emme tapaa enää koskaan", vastasi toinen kieltäytyen
ystävällisesti hänen kutsustaan, "ja minäkin olen iloinen tästä
hetkestä. Uskallan kai puhua teille ja tarttua käteenne näin juuri
ennen eroamistamme. Minun ei tarvitse nyt enää vastustaa teidän
avomielistä lähestymistänne, Walter."
Hänen näin puhuessaan väikkyi hänen kasvoillaan surumielinen hymy,
joka ilmaisi, että hän oli siitäkin saanut seuraa ja viihdytystä
yksinäisyydessään.
"Voi, herra Carker!" huudahti Walter. "Miksi te vastustitte sitä! Olen
varma, että teistä olisi minulle ollut pelkkää hyvää."
Carker pudisti päätään. "Jos voisin tehdä jotakin hyvää maan päällä",
virkkoi hän, "niin tekisin sitä teille, Walter. Se, että olen nähnyt
teidät joka päivä, on tuottanut minulle samalla onnea ja tunnonvaivoja.
Mutta mielihyvä on ollut tuskaa voimakkaampi. Nyt käsitän sen
tajutessani, mitä menetän."
"Tulkaa sisään, herra Carker ja tutustukaa vanhaan kunnon enooni",
pyysi Walter. "Olen usein puhunut hänelle teistä, ja hän tulee varmasti
iloiseksi saadessaan ilmaista teille, mitä kaikkea on kuullut minulta.
En ole puhunut hänelle mitään viime keskustelustamme, herra Carker",
lisäsi hän huomatessaan toisen epäröivän ja ollen itsekin hämillään,
"en edes hänelle, uskokaa minua".
Harmaatukkainen Carker puristi hänen kättään, ja kyyneleet kohosivat
hänen silmiinsä.
"Jos joskus tutustun häneen, Walter", vastasi hän, "tapahtuu se
kuullakseni uutisia teistä. Luottakaa siihen, etten käytä väärin
teidän suvaitsevaisuuttanne ja sääliväisyyttänne. Olisi väärin,
jollen kertoisi hänelle koko totuutta, ennenkuin odottaisin häneltä
luottamuksen sanaakaan. Mutta minulla ei ole ketään muuta ystävää tai
tuttavaa kuin te, ja teidänkään tähtenne tuskin koetan saada ketään."
"Soisin sydämestäni, että olisitte antanut minun olla ystävänne. Olen
aina kaivannut sitä, herra Carker, niinkuin tiedätte, mutta en koskaan
puoleksikaan niin hartaasti kuin nyt eronhetkellä."
"Se riittää, että olette minun omassa mielessäni ollut ystäväni",
vastasi Carker, "ja että, kun olen välttänyt teitä enimmin, sydämeni on
hartaimmin kaivannut luoksenne. Hyvästi, Walter!"
"Hyvästi, herra Carker. Taivas olkoon kanssanne!" toivotti Walter
liikutettuna.
"Jos ette palatessanne enää näe minua entisessä nurkassani", sanoi
toinen pidättäen Walterin kättä omassaan, "ja kuulette joltakulta,
missä lepään, tulkaa katsomaan hautaani. Ajatelkaa, että olisin voinut
olla yhtä rehellinen ja onnellinen kuin te! Ja sallikaa minun ajatella,
kun tiedän viimeisen hetkeni lähestyvän, että joku samanlainen kuin
minä aikaisemmin olin seisoo hetkisen vieressäni ja muistaa minua
säälien ja anteeksiantaen! Hyvästi, Walter!"
Hänen hahmonsa liukui kuin varjo pitkin kirkasta auringon valaisemaa
katua, joka näytti niin hilpeältä ja kuitenkin niin juhlalliselta
varhaisena kesäaamuna, ja katosi hitaasti Walterin silmistä.
Vihdoin ilmoitti säälimätön ajanmittari, että Walterin oli käännettävä
selkänsä puiselle merikadetille. Ja niin he lähtivät, Walter,
hänen enonsa ja kapteeni, vuokravaunuilla laivalaiturille. Sieltä
heidän oli kuljettava höyrypurrella jokea alas johonkin paikkaan,
jonka nimi, sellaisena kuin kapteeni sen lausui, oli selittämätön
salaisuus maamiehen korville. Edellisen yön nousuveden mukana oli
laiva saapunut sinne, ja heidän kimppuunsa karkasi siellä joukko
kiihtyneitä venemiehiä, muiden muassa likainen kyklooppi, kapteenin
tuttu, joka yhdellä silmällään oli erottanut kapteenin jo puolentoista
meripeninkulman päästä ja siitä lähtien vaihtanut hänen kanssaan
käsittämättömiä huutoja. Jouduttuaan kaikki kolme tämän henkilön
saaliiksi, jonka ääni oli tavattoman käheä ja joka oli oikein
periaatteesta jättänyt partansa ajamatta, he pääsivät soutuveneessä
_Pojan ja Perillisen_ viereen, joka oli aika lailla sekaisin,
purjeet sotkettuina märällä kannella, höllällä riippuvat köydet
kompastuttamassa ihmisiä. Punapaitaisia miehiä juoksi edestakaisin,
kaikkialla oli jaloissa tynnyreitä, ja hurjimman kahakan keskellä
seisoi musta kokki mustassa laivankeittiössä päänsä tasalle ulottuvien
vihannesten keskellä savun sokaisemana.
Kapteeni veti Walterin heti erääseen soppeen ja suurella
ponnistuksella, joka punasi hänen kasvonsa, veti esiin hopeakellon,
joka oli iso ja niin ahtaalla taskussa, että se tuli esiin kuin suuri
tulppa.
"Walter", virkkoi kapteeni ojentaen sen hänelle ja puristaen
sydämellisesti hänen kättään, "tässä on jäähyväislahja, poikaseni.
Käännä sitä taaksepäin puolituntia joka aamu — silloin sinulla on
kello, joka tuottaa sinulle kunniaa."
"Kapteeni Cuttle! En olisi voinut ajatella tällaista!" huudahti Walter
pidättäen häntä hänen yrittäessään paeta. "Olkaa niin hyvä ja ottakaa
se takaisin. Minulla on jo yksi."
"Ota sitten nämä mitättömät kapineet sen sijaan", virkkoi kapteeni,
alkaen kiireesti kaivella taskuaan ja vetäen esille kaksi teelusikkaa
ja sokeripihdit, joilla hän oli varustautunut tällaisen vastaväitteen
varalta.
"Ei, ei millään muotoa!" väitti Walter. "Tuhannet kiitokset!
Älkää heittäkö niitä pois, kapteeni Cuttle!" Kapteeni oli näet
viskaamaisillaan ne laidan yli mereen. "Niistä on teille paljon enemmän
hyötyä kuin minulle. Antakaa minulle keppinne. Olen usein ajatellut,
että olisi hauskaa saada se. Kas niin! Hyvästi, kapteeni Cuttle!
Pitäkää huolta enostani! Sol-eno, taivas sinua siunatkoon!"
Molemmat saattajat olivat sekamelskassa jo hävinneet laivasta,
ennenkuin Walter ennätti uudelleen nähdä heitä edes vilaukselta. Kun
hän juoksi perään ja katseli heidän jälkeensä, näki hän enonsa istuvan
pää painuksissa veneessä ja kapteeni Cuttlen koputtelevan häntä selkään
suurella hopeakellollaan (sen täytyi tuntua hyvin tuskalliselta)
ja tekevän rohkaisevia eleitä teelusikoilla ja sokeripihdeillä.
Huomatessaan Walterin kapteeni Cuttle pudotti tavaransa veneen
pohjalle, ilmeisesti unohtaen niiden olemassaolon, ja vahakankaista
hattuaan heiluttaen huusi hilpeän tervehdyksen Walterille.
Vahakankainen hattu välkkyi kauniisti auringossa, ja kapteeni heilutti
sitä yhä, kunnes häntä ei enää voinut nähdä. Sitten kiihtyi sekasorto
laivan kannella nopeasti. Pari kolme muuta venettä lähti laivan
kyljestä hurraten. Purjeet loistivat kirkkaina ja täysinäisinä Walterin
katsellessa, kuinka suotuisa tuuli paisutti mitä. Vesi ryöppysi
keulapuolella, ja niin lähti _Poika ja Perillinen_ matkalleen yhtä
toivehikkaana ja notkeana kuin moni muu poika ja perillinen ennen häntä
oli lähtenyt.
Joka päivä tämän jälkeen istuivat Sol-ukko ja kapteeni Cuttle pienessä
takahuoneessa ja tutkivat pyöreän pöydän ääressä merikartasta _Pojan ja
Perillisen_ reittiä. Kun vanha Sol iltaisin kiipesi yläkertaan, jossa
oli nyt niin yksinäistä ja toisinaan kuului myrskyn ulvontaa, katseli
hän ylös tähtiin, kuunteli tuulen kohinaa ja suoritti siellä pitemmän
vahtivuoron kuin mitä hänen osakseen olisi tullut laivalla. Viimeinen
pullo vanhaa madeiraa, joka oli risteillyt valtamerillä ja oppinut
tuntemaan syvyyksien vaarat, pysyi sillä välin hiljaa ja häiritsemättä
pölyn ja hämähäkinseittien peitossa.