Solomon Gillsin oven edustalla mahtaileva puinen merikadetti ei
kovasydämisyydessään vähääkään piitannut Walterin lähdöstä matkalle,
vaikka nyt oli jo loppumaisillaan viimeinen päivä, jolloin hän sai
oleskella takahuoneessa. Kulmamittari pyöreän mustan nappisilmänsä
edessä ja vartalo entisessä ylimielisen reippaassa asennossa
merikadetti näytteli parhailta puoliltaan lyhyitä housujaan eikä
tuntenut tieteellisiin tutkimuksiin syventyneenä minkäänlaista
osanottoa maallisia tapauksia kohtaan. Se oli sikäli olosuhteista
riippuvainen, että kuiva päivä peitti sen pölyllä ja sumuinen sirotteli
sen pinnalle pieniä nokihiutaleita, kun taas märkä päivä hetkiseksi
kirkasti himmentyneen virkapuvun ja oikein kuuma päivä kohotti sen
pinnalle pieniä näppylöitä. Mutta muuten se oli paatunut, itsepintainen
ja pöyhkeä merikadetti, joka pysyi omissa harrastuksissaan ja välitti
yhtä vähän siitä, mitä ympärillä tapahtui, kuin Arkimedes Syrakusan
valloituksen aikana.
Sellaiselta merikadetilta se ainakin näytti silloisissa kotioloissa.
Walter vilkaisi siihen ystävällisesti monta kertaa mennessään sen
ohitse sisään tai ulos. Ja kun Walter ei ollut saapuvilla, tuli vanha
Sol-parka näkyviin ja nojautui ovenpieltä vasten, niin että hänen
väsynyt tekotukan peittämä päänsä painui mahdollisimman lähelle hänen
ammattinsa ja liikkeensä suojelushengen kengänsolkia. Mutta eipä
julmannäköisinkään epäjumalankuva, jonka suu ulottuu korvasta toiseen,
ei papukaijan höyhenistä tehty verenhimoinen pääkään ole koskaan
pysynyt kylmäkiskoisempana villien rukoilijoittensa anomuksille kuin
merikadetti näille rakkaudenosoituksille.
Walterin sydän tuntui raskaalta hänen katsellessaan ympärilleen
vanhassa makuuhuoneessaan ja ajatellessaan, että hänen oli ehkä iäksi
erottava tästä huoneesta yhden ainoan yön kuluttua, joka jo alkoi
hämärtää. Nyt, kun siinä ei enää ollut entisiä vähäisiä kirjoja eikä
kuviakaan, se katseli häntä kylmästi ja moittivasti hänen lähtönsä
vuoksi. Siinä saattoi jo tavallaan huomata ennustuksen sen tulevasta
autiudesta. "Muutamien tuntien kuluttua", ajatteli Walter, "kuuluvat
kaikki koulun aikaiset unelmat minulle yhtä vähän kuin tämä vanha
huone. Nukkuessani voivat samat muistot palata, ja mahdollisesti palaan
hereillänikin tähän paikkaan, mutta uni ei ainakaan palvele ketään
muuta herraa, ja tällä huoneella on vastedes ehkä parikymmentäkin, ja
jokainen heistä mahdollisesti muuttaa ja laiminlyö ja vahingoittaa
sitä."
Mutta hän ei saanut jättää enoaan yksin pieneen takahuoneeseen,
jossa hän nyt istui ilman seuraa, sillä kapteeni Cuttle oli
hienotunteisuudesta, jota hänen karkea ulkopintansa ei ilmaissut,
jäänyt pois vastoin omaa haluaan, jotta toiset kaksi saisivat vapaasti
puhella keskenään. Senpävuoksi kiirehtikin Walter, joka oli äsken
palannut viimeisen päivänsä työstä, nopeasti alakertaan ollakseen
enonsa seurana.
"Kuules, eno", virkkoi hän iloisesti laskien kätensä ukon olkapäälle,
"mitä soisit minun lähettävän kotiin Barbadosista?"
"Toivoa, rakas Walter: Kunpa lähettäisit sen toivon, että me vielä
tapaamme toisemme haudan tällä puolen. Lähetä minulle sitä hyvää niin
paljon kuin suinkin voit."
"Niin lähetänkin, eno. Minulla on sitä kylliksi, jopa liikaakin, enkä
aio kitsastella, ja mitä tulee eläviin kilpikonniin ja sitruuniin
kapteeni Cuttlen punssia varten ja sinun haluamiisi sokerisäilykkeisiin
sunnuntaiksi ja kaikkeen tuollaiseen, niin lähetänpä sinulle sellaista
tavaraa laivanlastittain, kun tulen kyllin rikkaaksi."
Sol-ukko pyyhki silmälasejaan ja hymyili hiukan.
"Se on oikein!" huudahti Walter iloisesti ja taputteli häntä vieläkin
muutamia kertoja olkapäälle. "Sinä rohkaiset minua. Minä rohkaisen
sinua! Me olemme huomisaamuna iloiset kuin leivoset, ja lennämme
yhtä korkealle! Mitä minun toiveisiini tulee, ovat ne lentäneet niin
korkealle, etten enää näekään niitä."
"Wally, rakas poikani", vastasi eno, "minä koetan parastani, koetan
parastani".
"Ja _sinun_ parhaasi", sanoi Walter hymyillen miellyttävällä tavallaan,
"on parasta parasta, mitä tiedän. Et suinkaan vain unohda, mitä sinun
on lähetettävä minulle?"
"En, Wally, en", vastasi ukko, "kaikki, mitä kuulen neiti Dombeystä,
kun hän on jäänyt niin yksin, kirjoitan sinulle. Mutta pelkäänpä, ettei
siitä tule paljon, Wally."
"Kuuleppas, eno, mitä nyt kerron sinulle", virkkoi Walter hetken
epäröityään, "olen juuri käynyt siellä".
"Ohoo", mutisi ukko kohauttaen kulmakarvojaan ja samalla silmälasejaan.
"En _häntä_ tavatakseni", huomautti Walter, "vaikka onkin varmaa, että
olisin voinut tavata hänet, jos olisin kysynyt, sillä herra Dombey on
poissa kaupungista, mutta lausuakseni jäähyväiset Susanille. Minä näet
luulin uskaltavani niin tehdä nykyoloissa ja muistaessani, milloin olin
nähnyt neiti Dombeyn viimeksi."
"Niin, poikani, niin", vastasi eno koettaen vapautua äskeisestä
hajamielisyydestään.
"Minä tapasinkin hänet", jatkoi Walter, "nimittäin Susanin, ja
kerroin hänelle lähteväni huomenna matkalle. Ja samalla sanoin, eno,
että sinä olit pitänyt neiti Dombeystä siitä illasta alkaen, jolloin
hän oli täällä, ja aina toivonut, että hän menestyisi ja tulisi
onnelliseksi, ja että olisit aina ylpeä ja iloinen voidessasi tehdä
hänelle pienimmänkin palveluksen. Minun näet mielestäni sopi niin sanoa
lähtöhetkellä. Etkö sinäkin ole samaa mieltä?"
"Kyllä, poikani, kyllä."
"Ja lisäsin", jatkoi Walter, "että jos hän — Susan nimittäin — voisi
joskus ilmoittaa sinulle joko itse tai rouva Richardsin kautta tai
kenen muun avulla tahansa, joka menisi tästä ohitse, että neiti Dombey
on hyvässä voinnissa, tuntuisi se sinusta hyvin ystävälliseltä, ja sinä
kirjoittaisit siitä minulle, ja minäkin olisin siitä hyvin kiitollinen.
No niin, usko pois, eno", lisäsi Walter, "että tuskin ollenkaan nukuin
viime yönä ajatellessani sitä vierailua, enkä voinut päästä selville,
oliko minun tehtävä niin vai ei. Ja kuitenkin olen varma, että minua
kehoitti siihen vilpitön tunne ja että olisin ollut kovin onneton
jälkeenpäin, jollen olisi siellä käynyt."
Hänen rehellinen äänensä ja käytöksensä vahvistivat hänen sanansa ja
takasivat niiden suoruuden.
"Niin että jos joskus tapaat hänet", virkkoi Walter, "tarkoitan nyt
neiti Dombeyta — ja kuka tietää, ehkä sinä tapaatkin! — niin kerro
hänelle, kuinka suuri minun myötätuntoni häntä kohtaan on, kuinka
paljon ajattelin häntä täällä ollessani, kuinka puhuin hänestä
kyyneleet silmissä, eno, tänä viimeisenä iltana ennen lähtöäni. Kerro
hänelle, että sanoin aina muistavani hänen ystävällisen käytöksensä,
hänen kauniit kasvonsa, hänen suloisen luonteensa, joka on paras
kaikesta. Ja koska en ottanut näitä naisen tai nuoren neidon jaloista,
vaan pienen viattoman lapsen", jatkoi Walter, "niin sano hänelle,
eno, että minä pidin nämä kengät — hän kyllä muistaa, kuinka usein ne
silloin putosivat — ja vein ne mukanani muistoksi."
Juuri tällä hetkellä niitä kannettiin ulos ovesta eräässä Walterin
matkalaukussa. Muuan kantaja, joka kuljetti hänen matkalaukkujaan
tavararattailla satamaan lastattaviksi _Pojan ja Perillisen_ kannelle,
oli ottanut ne haltuunsa ja lykkäsi niitä juuri pois tunteettoman
merikadetin editse, ennenkuin niiden omistaja oli kunnollisesti
lakannut puhumasta.
Mutta saattoipa puolustaakin merimiehen kylmäkiskoisuutta sitä
aarretta kohtaan, jota juuri oltiin viemässä. Sillä samalla hetkellä
ilmestyivät hänen näköpiiriinsä ja hänen hämmästyneiden ja ammollaan
olevien silmiensä ulottuville Florence ja Susan Nipper. Edellinen
katseli merikadetin kasvoihin puolittain arasti ja sai osakseen puisen
silmäniskun koko hehkun.
Sitten he astuivat myymälään, vieläpä sisään takahuoneen ovesta,
ennenkuin heitä huomasi kukaan muu kuin merikadetti. Eikä Walter, joka
seisoi selin oveen, olisi silloinkaan tiennyt mitään heidän tulostaan,
jollei olisi nähnyt enonsa hypähtävän tuoliltaan ja melkein kompastuvan
toiseen.
"No, no, no!" huudahti Walter. "Mikä nyt on hätänä?"