Dombey ilmoittaa hänelle, mihin se on asetettava, ja näyttää hänelle
kädellään seinää vasten, minkä näköinen ja kokoinen siitä on tehtävä
ja kuinka se on liitettävä äidin hautakiveen. Sitten hän kirjoittaa
lyijykynällä omistuskirjoituksen ja ojentaa sen miehelle lisäten:
"Tahtoisin saada sen pian valmiiksi."
"Se tehdään heti, arvoisa herra."
"Mitään muuta ei, nähkääs, kaiverreta kiveen kuin nimi ja ikä."
Mies kumartaa paperiin katsahtaen, mutta näyttää epäröivän. Dombey ei
huomaa sitä, vaan kääntyy poispäin ja aikoo mennä ovesta ulos.
"Suokaa anteeksi, arvoisa herra", muistuttaa mies koskettaen hiljaa
hänen surutakkinsa hihaa, "mutta koska haluatte sen viipymättä
valmistettavaksi ja se voidaan panna tekeille heti, kun ehdin täältä —"
"Mitä sitten?"
"Tahdotteko olla hyvä ja lukea paperinne vielä kerran? Luullakseni siinä
on erehdys."
"Missä?"
Kivenveistäjä antaa hänelle takaisin paperin ja näyttää
taskuviivoittimellaan sanoja "rakastettu ja ainoa lapsi".
"Siinä kai pitäisi olla 'poika', arvoisa herra?"
"Olette oikeassa. Tietysti. Korjatkaa."
Dombey lähtee askeliaan jouduttaen ajoneuvoihin. Kun kolme muuta,
jotka seuraavat hänen kintereillään, ovat istuutuneet, peittää hän
ensimmäisen kerran kasvonsa — viitallaan. Koko päivänä eivät toiset
niitä enää näekään. Hän astuu ensimmäisenä maahan vaunuista ja menee
suoraa päätä omaan huoneeseensa. Toiset saattovieraat (nimittäin
Chick ja kaksi lääkäriä, sillä muita ei ole) menevät yläkerran
vierashuoneeseen, jossa heidät ottavat vastaan rouva Chick ja neiti
Tox. Kukaan ei saa tietää, millaiset kasvot on alakerran huoneeseen
sulkeutuneella olennolla tai mitä siellä ajatellaan, millainen
kamppailu ja millainen kärsimys siellä täyttää sydämen.
Pääasia, josta huomautetaan alhaalla keittiössä, on se, että
"tuntuu sunnuntailta". He voivat tuskin uskoa muuta kuin että on
jotakin sopimatonta, jollei suorastaan jumalatonta toisten ihmisten
käytöksessä, jotka hoitelevat tavallisia tehtäviään, yllään
jokapäiväiset vaatteensa. Suorastaan hämmästyttävää on nähdä uutimet
vedettyinä ylös ja akkunaluukut auki. Palvelijat viihdyttävät synkkää
mielialaansa viinipullojen ääressä, joita avataan runsaasti kuin
kemuissa. He ovat hyvin halukkaita moralisoimaan. Towlinson sanoo
viinilasiaan; kehottaessaan huoahtaen: "Meidän kaikkien parannukseksi!"
Ja siihen keittäjätär myöskin huoahtaen lisää: "Taivas tietää, että
sitä kyllä tarvitaan."
Illalla rouva Chick ja neiti Tox ottavat taas esille ompelutyönsä, ja
samaan aikaan Towlinson lähtee ulos saamaan raitista ilmaa yhdessä
sisäkön kanssa, joka ei vielä ole koettanut suruhattuaan. He ovat hyvin
helliä toisilleen hämärissä kadunnurkissa, ja Towlinson haaveilee
toisenlaisesta ja nuhteettomasta elämästä vakavana vihanneskauppiaana
Oxford-torin varrella.
Sinä yönä nukutaan Dombeyn talossa sikeämmin ja levätään paremmin kuin
monina edellisinä öinä. Aamuaurinko herättää vanhan talouden, joka
alkaa taas luistaa entiseen tapaansa. Vastapäätä asuvat punaposkiset
lapset juoksevat kadulla vanteineen. Kirkossa on komeat vihkiäiset.
Ilveilijän vaimo ravistelee rahalaatikkoa toisessa kaupunginosassa.
Kivenhakkaaja laulaa ja viheltelee kaivertaessaan edessään olevaan
marmorilevyyn kirjaimia P-A-U-L.
Onko mahdollista, että niin täysinäisessä ja toimeliaassa maailmassa
yhden ainoan heikon olennon menettäminen jättää tyhjän sijan yhteenkään
sydämeen, vieläpä niin laajan ja syvän aukon, ettei mikään muu kuin
rannattoman iäisyyden laajuus ja syvyys voi sitä täyttää! Florence
olisi viattomassa surussaan voinut vastata: "Oi, veljeni, oi hellästi
rakastettu ja rakastava veljeni! Yksinäisen lapsuuteni ainoa ystävä ja
toveri! Saattaisiko mikään vähäisempi ajatus levittää sitä valoa, joka
jo alkaa syttyä varhaiselle haudallesi, tai herättää sitä lievitettyä
surua, joka tulvii näkyviin tämän kyynelvirran keralla!"
"Lapsi kulta", sanoi rouva Chick, joka piti velvollisuutenaan käyttää
tilaisuutta hyväkseen, "kun sinä olet yhtä vanha kuin minä —"
"Siis parhaimmassa kukoistuksessasi", huomautti neiti Tox.
"Silloin tajuat", jatkoi rouva Chick puristaen hiljaa neiti Toxin kättä
kiitokseksi hänen ystävällisestä huomautuksestaan, "että kaikki suru on
hyödytöntä ja että meidän velvollisuutemme on alistua".
"Minä koetan, täti rakas. Minä koetan", vastasi Florence nyyhkyttäen.
"Olen iloinen kuullessani sen", sanoi rouva Chick, "sillä, kultaseni,
niinkuin meidän rakas neiti Toximme — jonka terveestä älystä ja
erinomaisesta arvostelykyvystä ei voi olla muuta kuin yksi käsitys —"
"Louisa rakas, minä tulen tosiaankin pian ylpeäksi", keskeytti hänet
neiti Tox.
"— sanoo sinulle ja vahvistaa omalla kokemuksellaan", jatkoi rouva
Chick, "on meidän velvollisuutemme kaikissa tilanteissa ponnistaa
parhaamme mukaan. Meiltä vaaditaan sitä. Jos jokin — rakkaani", sanoi
hän neiti Toxiin päin kääntyen, "minulta puuttuu sopiva sana. Epä — epä
—"
"Epäkohta?" ehdotti neiti Tox.
"Ei, ei, ei", sanoi rouva Chick. "Kuinka voitte niin sanoa?"
"Voi hyväinen aika, se pyörii ihan kielelläni. Epä —"
"Epäoikeutettu kiintymys?" ehdotti neiti Tox arasti.
"Voi, laupias taivas, Lucretia!" huudahti rouva Chick. "Kuinka kauheaa!
Epäsuhtainen ihminen — siinä se sana, jota tapailin. Millainen ajatus!
Epäoikeutettu kiintymys! Sen sanon, että jos joku epäsuhtainen
esittäisi minun läsnäollessani kysymyksen: 'Miksi olemme syntyneet?'
niin vastaisin: 'Ponnistellaksemme'."
"Erinomainen ajatus", sanoi neiti Tox, johon tämän lausunnon
omintakeisuus teki syvän vaikutuksen. "Suurenmoinen."
"Valitettavasti olemme omin silmin nähneet varoittavan esimerkin",
jatkoi rouva Chick. "Meillä on liiaksikin syytä, lapsikulta,
olettaa, että jos tässä perheessä aikanaan olisi tehty ponnistus,
niin kokonainen sarja surullisia ja onnettomia tapauksia olisi
saatu ehkäistyksi. Mikään ei saa konsanaan minua luopumaan siitä
käsityksestä", lisäsi kelpo rouva päättävän näköisenä, "että jos rakas
Fanny-parka olisi tehnyt ponnistuksen, niin rakas pieni Paul-raukkamme
olisi ainakin saanut voimakkaamman ruumiinrakenteen".
Rouva Chick antautui tunteittensa valtaan silmänräpäykseksi, mutta
valaistakseen oppiaan käytännössäkin hän voitti pian itsensä keskellä
nyyhkytystään ja jatkoi taas:
"Anna siis meidän huomata, Florence, että sinulla on mielenlujuutta,
äläkä itsekkäästi lisää sitä surua, johon onneton isäsi on vaipunut."
"Rakas täti!" sanoi Florence polvistuen nopeasti hänen eteensä
voidakseen paremmin nähdä hänen kasvonsa. "Kerro minulle enemmän
isästä. Ole hyvä ja kerro minulle hänestä! Onko hän kovin murtunut?"
Neiti Tox oli lämminsydäminen, ja tässä pyynnössä oli jotakin, mikä
liikutti häntä kovasti. Joko hän näki laiminlyödyn lapsen taholla
jatkoa siihen hellään huolenpitoon, jota hänen velivainajansa
oli niin usein ilmaissut — tai rakkautta koettamassa kiertyä sen
sydämen ympäri, joka oli rakastanut Paulia, ja etsimässä myötätuntoa
tällaisessa surussa ja tuskassa — tai huomasi siinä vain vakavaa ja
altista nöyryyttä, joka hyljättynä ja torjuttunakin hehkui uskollista
yksipuolista hellyyttä ja suuren surunsa yksinäisyydessä toivoi isän
etsivän siitä lohdutusta, tahtoen sitä antaakin — kuinka tahansa
neiti Tox sen käsitti — kaikissa tapauksissa se liikutti häntä.
Hetkiseksi hän unohti rouva Chickin mahtavuuden ja taputtaen äkkiä
Florencen poskea kääntyi sivulle ja antoi kyyneltensä valua silmistään
odottamatta viisaan rouvan esimerkkiä.
Rouva Chick menetti myös hetkiseksi malttinsa, josta hän niin ylpeili,
ja istui vaiti katsellen kauniita kasvoja, jotka olivat niin kauan,
niin hievahtamatta ja kärsivällisesti olleet kääntyneinä pikku
vuoteeseen päin. Mutta pian hän taas jaksoi hallita ääntään — mikä
oikeastaan merkitsi hänelle samaa kuin malttaa jälleen mielensä — ja
sitten hän vastasi arvokkaasti:
"Florence, rakas lapsi, sinun isäsi on toisinaan omituinen, ja kun
minulta kysytään hänestä, on se samaa kuin jos minulta kysyttäisiin
jotakin asiaa, johon en osaa vastata mitään varmaa. Luullakseni on
minulla suurempi vaikutusvalta isääsi kuin ehkä kenelläkään toisella.
Mutta kuitenkaan en voi sanoa muuta kuin että hän on puhunut minulle
hyvin vähän ja etten ole nähnyt häntä useammin kuin kerran pari
hetkisen ajan, ja tuskin olen silloinkaan nähnyt häntä, sillä hänen
huoneensa on ollut pimeä. Olen sanonut isällesi: 'Paul!' — juuri näin
olen sanonut — 'Paul, miksi et nauti jotakin vahvistavaa?' Isäsi on
aina vastannut: 'Louisa, ole hyvä ja jätä minut- En tarvitse mitään.
Minun on parempi olla yksinäni.' Jos minun pitäisi huomenna vannoa
se oikeudessa, Lucretia", lisäsi rouva Chick, "niin en epäilisikään
vahvistaa valallani juuri näitä sanoja".
Neiti Tox ilmaisi ihailunsa sanomalla: "Minun Louisani on aina
täsmällinen!"
"Lyhyesti sanoen, Florence", jatkoi hänen tätinsä, "tähän päivään asti
ei ole kirjaimellisesti tapahtunut mitään isäsi ja minun välilläni.
Mutta tänään mainitsin hänelle, että sir Barnet ja lady Skettles ovat
kirjoittaneet erittäin ystävällisiä kirjeitä — voi meidän suloista
Pauliamme, lady Skettles rakasti häntä kuin — missä on- nenäliinani?"
Neiti Tox ojensi hänelle nenäliinan.
"Niin, erittäin ystävällisiä kirjeitä ja ehdottaneet, että sinä
lähtisit heidän luokseen vierailemaan saadaksesi vaihtelua.
Mainitessani isällesi, että minun mielestäni neiti Tox ja minä voisimme
nyt lähteä kotiin (mistä hän oli yhtä mieltä kansaani), kysyin häneltä,
olisiko hänellä mitään sitä vastaan, että sinä suostuisit tuohon
ystävälliseen kutsuun. Hän sanoi: 'Ei, Louisa, ei vähintäkään!'."
Florence kohotti kyyneleiset silmänsä.
"Mutta jos sinä, Florence, mieluummin jäisit tänne kuin lähtisit sinne
vierailulle tai haluaisit tulla minun luokseni —"
"Jäisin mieluummin kotiin", kuului ujo huomautus.
"No niin, lapsi", sanoi rouva Chick, "sinä saat jäädä. Mutta se minun
on sanottava, että se on kummallinen valinta. Sinä oletkin aina ollut
kummallinen. Kuka toinen sinun ikäisesi tahansa olisi luullakseni
mielellään lähtenyt pois kaiken senjälkeen, mitä on tapahtunut — rakas
neiti Tox, nyt olen taas kadottanut nenäliinani."
"Minusta tuntuisi ikävältä nähdä, että tätä taloa vältettäisiin", sanoi
Florence. "Minä en tahtoisi ajatella, että hänen huoneensa yläkerrassa
olisivat ihan tyhjät ja autiot, täti. Mieluummin jäisin nyt tänne. Voi,
voi veljeäni!"
Se oli luonnollinen tunteenpurkaus, jota ei voinut hillitä. Kyyneleet
tunkeutuivat hänen sormiensa välitse hänen peittäessään kasvonsa
käsillään. Täpötäyden ja tulvehtivan sydämen täytyi välillä saada
purkautua, sillä muuten se olisi haavoitettuna ja yksinäisenä vaipunut
maahan kuin siipirikko lintu.
"Lapseni", virkkoi rouva Chick lyhyen äänettömyyden jälkeen, "minä en
tahtoisi millään ehdolla sanoa sinulle mitään epäystävällistä, ja siitä
olen varma, että sen tiedätkin. Jää siis tänne ja tee niinkuin itse
haluat. Kukaan ei sekaannu siihen, Florence, tai haluakaan sekaantua
siihen, se on varmaa."
Florence pudisti päätään surullisesti myönnytykseksi.
"Tuskin olin ennättänyt neuvoa isällesi, että hänen todellakin pitäisi
etsiä vaihtelua ja virkistystä paikan muutoksesta", sanoi rouva Chick,
"kun hän kertoi minulle jo päättäneensä lähteä maalle vähäksi aikaa.
Toivoisinpa tosiaankin hänen pian lähtevän. Hän ei voi lähteä liian
pian. Mutta minun luullakseni hänen täytyy jonkin verran järjestellä
yksityispapereitaan sen surun vuoksi, joka on kohdannut meitä kaikkia
niin ankarana — en ymmärrä minne nenäliinani on joutunut, Lucretia,
lainaa minulle omasi, rakas ystävä — ja ne pidättävät häntä vielä
parisen iltaa huoneessaan. Sinun isäsi on Dombey, lapsi jos kukaan",
jatkoi rouva Chick kuivaten molemmat silmänsä samalla kertaa hyvin
huolellisesti neiti Toxin nenäliinan vastakkaisilla nurkilla. "Hän
kyllä ponnistelee. Hänen tähtensä ei ole syytä pelätä."
"Eikö ole, täti, mitään", sanoi Florence vavisten, "mitä voisin tehdä —"
"Laupias taivas, lapsikulta", keskeytti hänet rouva Chick kiireesti,
"mistä sinä puhut? Jos isäsi sanoi minulle — olenhan kertonut hänen
omat sanansa: 'Louisa, minä en tarvitse mitään. Minun on parempi olla
yksinäni' — niin mitä luulisit hänen sanovan sinulle? Älä näytä itseäsi
hänelle, lapsi. Älä haaveilekaan sellaista."
"Täti", sanoi Florence, "minä menen nukkumaan vuoteeseeni".
Rouva Chick hyväksyi tämän päätöksen ja antoi hänen mennä suudeltuaan
häntä. Mutta neiti Tox oli hakevinaan kadotettua nenäliinaa ja meni
hänen jäljessään yläkertaan. Siellä hän koetti salavihkaa lohduttaa
häntä muutaman minuutin ajan välittämättä Susan Nipperin epäsuopeista
katseista. Sillä neiti Nipper nimitti neiti Toxia hehkuvassa innossaan
krokotiiliksi, mutta hänen myötätuntonsa näytti vilpittömältä ja oli
ainakin epäitsekästä, sillä hän ei saattanut toivoa voittavansa mitään
sen nojalla.
Eikö Florencella ollut ainoaakaan lähempää ja rakkaampaa kuin Susan,
joka oli vahvistanut hänen värisevää sydäntään sen tuskassa? Eikö ollut
ainoaakaan toista kaulaa, johon hän olisi voinut tarttua, yksiäkään
kasvoja, joiden puoleen olisi voinut kääntyä, ketään muuta, joka
olisi voinut virkkaa hänelle lohdutuksen sanan niin syvässä surussa?
Oliko Florence niin yksin kolkossa maailmassa, ettei mitään muuta
ollut hänelle jäänyt? Ei mitään. Jouduttuaan samalla äidittömäksi ja
veljettömäksi — sillä menetettyään pikku Paulin hän vasta tunsi oikein
raskaana ensimmäisen ja suurimman menetyksensä hän sai pitää Susania
ainoana tukenaan. Oi, kuka voi sanoa, kuinka paljon hän alussa tarvitsi
apua!
Ensin, kun elämä alkoi talossa sujua entiseen tapaansa, ja kaikki muut
olivat lähteneet pois paitsi palvelijat ja Dombey sulkeutui omiin
huoneisiinsa, Florence ei voinut tehdä muuta kuin itkeä ja kuljeskella
edestakaisin ja välillä paeta omaan huoneeseensa, kun yksinäisyyden
muistaminen tunkeutui hänen mieleensä äkillisenä kipuna. Silloin hän
väänteli käsiään, painoi kasvonsa vuoteelleen ja oli tyyten lohduton.
Kaikki muu hävisi silloin hänen tietoisuudestaan paitsi tuskan
katkeruus ja julmuus. Näin kävi tavallisesti silloin, kun hän näki
jonkin paikan tai esineen, joka oli ollut Paulille rakas, ja se teki
synkän talon alussa oikeaksi tuskien tyyssijaksi.
Mutta puhtaan rakkauden olemukseen ei kuulu palaa kauan niin rajusti
ja kiivaasti. Tuollainen liekki voi karkeammassa ja maallisemmassa
muodossaan jäytää armottomana sitä rintaa, johon se on päässyt
majailemaan, mutta taivaan pyhä tuli on niin lempeä sydämelle kuin
levätessään kerran kahdentoista koolla olleen päiden yläpuolella ja
näyttäessään kullekin toinen toisessaan veljen, mutta kirkastuneena ja
vahingoittumattomana. Kun Florence näki sen kuvan hengessään, palasi
hänen kasvoilleen pian rauha ja lempeä ilme, ja tyyni turvallisuus
täytti mielen. Ja vaikka hän vielä itkikin, valuivat kyyneleet
rauhallisemmin eikä äskeisten kokemusten muisto enää kirvellyt hänen
sydämessään.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän saattoi tyynenä katsella määräaikana
seinällä väreilevää kultaista vettä, joka vähitellen häipyi
näkymättömiin. Ei kestänyt kovin kauan, ennenkuin hän taas voi
istua samassa huoneessa yksin yhtä kärsivällisenä ja lempeänä kuin
valvoessaan Paulin pikku vuoteen ääressä. Jos hänen mieleensä äkkiä
koski kipeästi tyhjyys, saattoi hän polvistua vuoteen viereen ja
rukoilla Jumalalta kaikesta sydämestään, että jokin enkeli saisi häntä
rakastaa ja muistaa.
Ei kestänyt kovin kauan, ennenkuin hämärähetkinä synkässä ja avarassa
talossa hänen hiljainen äänensä hitaasti ja välillä vaieten hyräili
samaa säveltä, jota Paul oli niin usein kuunnellut nojaten väsynyttä
päätänsä hänen käsivarteensa. Kun sitten oli tullut pimeä, väreili
huoneessa heikko sävel, niin hiljaa soitettu ja laulettu, että se
tuntui paremminkin alakuloiselta muistelemiselta, mitä hän oli tehnyt
Paulin pyynnöstä viimeisenä iltana, kuin todelliselta laululta. Mutta
se toistui hyvin usein pimeässä yksinäisyydessä, ja katkonaisia säveliä
kajahteli vielä koskettimilta senjälkeenkin, kun suloinen ääni oli jo
tukehtunut kyyneliin.
Niin hän sai vähitellen rohkeutta katsahtaa siihen työhön, jossa
hänen hyppysensä olivat ahkeroineet Paulin istuessa hänen vieressään
merenrannalla. Eikä sitten kestänytkään kovin kauan, ennenkuin hän
taas ryhtyi siihen, tuntien suorastaan rakkauttakin sitä kohtaan,
ikäänkuin se olisi elävä olento ja Paulin tuttava. Sillä lailla hänellä
oli tapana istua tuntikausia mietteisiinsä vaipuneena akkunakomerossa
lähellä äitinsä muotokuvaa käyttämättömässä huoneessa, joka oli niin
kauan ollut hyljättynä.
Miksi kääntyivät tytön tummat silmät niin usein työstä sinne,
missä punaposkiset lapset asuivat? He eivät muistuttaneet hänelle
välittömästi äskeistä menetystä, sillä he olivat kaikki tyttöjä, neljä
pientä sisarusta. Mutta he olivat äidittömiä samoin kuin hän — ja
heillä oli isä.
Helppoa oli huomata, milloin heidän isänsä oli lähtenyt ulos ja milloin
häntä odotettiin kotiin, sillä vanhin lapsi seisoi silloin aina
odottamassa vierashuoneen akkunassa tai parvekkeella. Kun isä ilmestyi,
levisi lapsen odottaville kasvoille ilon loiste, samalla kun toiset,
jotka niinikään olivat odottaneet yläkerran akkunassa, taputtivat
käsiään, rummuttivat niillä akkunalautaa ja huusivat hänelle. Vanhin
lapsi tuli usein alas eteiseen, pani kätensä isän käteen ja talutti
hänet yläkertaan. Monta kertaa Florence sitten näki tytön istuvan isän
vieressä tai polvella tai riippuvan leperrellen hänen kaulassaan.
Ja vaikka heillä oli aina hauskaa yhdessä, katseli isä usein lapsen
kasvoja sennäköisenä kuin olisi ajatellut hänen muistuttavan
äitivainajaa. Toisinaan tapahtui, ettei Florence enää katsellut heitä,
vaan purskahti itkemään akkunaverhojen takana kuin olisi pelännyt tai
riensi pois akkunan luota. Mutta hän ei voinut olla palaamatta, ja pian
putosi hänen käsityönsä taas huomaamatta helmaan.
Tuo talo oli ollut tyhjänä pitkän aikaa, monta vuotta. Vihdoin, hänen
ollessaan kotoa poissa, oli sinne muuttanut väkeä. Talo oli korjattu
ja uudelleen maalattu, ja akkunoiden kohdalla oli lintuja ja kukkia,
joten se näytti toisenlaiselta kuin ennen. Mutta Florence ei koskaan
ajatellut taloa. Lapset ja heidän isänsä olivat kaikki kaikessa.
Kun perheen isä oli syönyt päivällistä, näki Florence avonaisten
ikkunoitten läpi heidän menevän alas puutarhaan kotiopettajattaren
tai lapsenhoitajan kanssa ja asettuvan pöydän ympärille. Tyynessä
kesäilmassa kaikui lapsellisia ääniä ja heleätä naurua kadun poikki
sen huoneen alakuloiseen ilmakehään, jossa Florence istui. Sitten
lapset kiipesivät ja hyppelivät isän kanssa yläkertaan ja melusivat
hänen ympärillään sohvassa tai ryhmittyivät hänen polvilleen oikeana
ruusuisena kukkavihkona punaisine poskineen, isän kertoessa heille
jotakin satua. Välillä he juoksivat taas ulos parvekkeelle, ja silloin
Florence kätkeytyi nopeasti, jottei hänen näkemisensä yksin ja
surupukuisena häiritsisi lasten iloa.
Vanhin tyttö jäi isänsä luokse toisten lähdettyä pois ja valmisti
hänelle teetä — kuinka onnelliseksi hän silloin tunsikaan itsensä pikku
emäntänä! — ja istuutui juttelemaan isänsä kanssa toisinaan akkunan
luo, toisinaan huoneen perälle, kunnes tuotiin kynttilöitä. Isä piti
tyttöä seuralaisenaan, vaikka tämä oli joitakin vuosia Florencea
nuorempi, ja lapsi osasikin olla yhtä tyyni ja rakastettava kuin
täysi nainen istuessaan siinä mukanaan kirjansa tai käsityövasunsa.
Sittenkun heidän huoneeseensa oli sytytetty kynttilöitä, ei Florence
pelännyt taas katsella heitä pimeästä kamaristaan. Mutta kun tuli se
aika, jolloin lapsen piti sanoa: 'Hyvää yötä, isä' ja mennä nukkumaan,
nyyhkytti ja vapisi Florence eikä voinut enää katsella, kun tyttö
kohotti kasvonsa isää kohti.
Ja kuitenkin hän keskeytti ennen nukkumaan menoaan tuon tuostakin sen
yksinkertaisen säveleen, jolla oli aikoja sitten niin usein tuudittanut
Paulin uneen, katsellakseen taas vastapäistä taloa. Mutta hän säilytti
omassa nuoressa rinnassaan salaisuutena, että koskaan sitä ajatteli tai
katseli.
Mutta pitikö Florence — niin avomielinen ja vilpitön, niin täysin sen
rakkauden arvoinen, jota Paul oli tuntenut häntä kohtaan ja ilmaissut
vielä viimeisessä heikossa kuiskauksessaankin — rehellisen sydämen
kuvastuessa kasvojen kauneudessa ja huokuessa hänen suloisen äänensä
joka värähdyksessä — pitikö hän rinnassaan mitään muuta salaisuutta?
Kyllä, hänellä oli vielä yksi lisää.
Kun ei kukaan muu talon väestä enää liikkunut ja kaikki valot oli
sammutettu, lähti hän hiljaa omasta huoneestaan ja sipsutti äänettömin
askelin portaita myöten alakertaan isänsä ovelle. Sitä vasten hän
tuskin hengittäen painoi kasvonsa ja päänsä ja huulensa rakkautensa
kaihossa. Joka ilta hän kyyristyi sen edessä kylmälle kivilattialle
kuunnellakseen edes isänsä hengitystä. Koko sydämestään hän toivoi
voivansa osoittaa isälleen rakkauttaan, lohduttaa häntä, saada hänet
sietämään yksinäisen lapsensa hellyyttä. Jos hän olisi uskaltanut,
olisi hän polvistunut hänen jalkojensa juureen rukoilemaan sitä
nöyrästi.
Kukaan ei sitä tiennyt tai ajatellut. Ovi oli aina lukossa, Dombey
sulkeutuneena sen taakse. Kerran pari hän lähti sieltä ulos, ja
talonväki sanoi hänen hyvin pian matkustavan maalle, mutta hän asui yhä
yksin huoneessaan, ollenkaan tapaamatta tai kyselemättä Florencea. Ehkä
hän ei edes tiennyt tyttärensä olevankaan samassa talossa.
Eräänä päivänä noin viikkoa hautajaisten jälkeen Florence istui
käsityönsä ääressä, kun Susan ilmestyi puolittain itkevän, puolittain
nauravan näköisenä ilmoittamaan, että oli tullut vieras.
"Vierasko! Minuako tapaamaan, Susan!" huudahti Florence hämmästyneenä.
"Niin, se on ihmeellistä, eikö olekin Floy-neiti?" sanoi Susan, "mutta
toivoisin tosiaankin, että teillä kävisi paljon vieraita, sillä se
olisi vain hyväksi teille, ja minun käsitykseni on, että mitä pikemmin
te ja minä lähdemme vaikka vanhojen Skettlesien luo, sitä parempi
se on meille kummallekin. Minä en tahdo elää suuressa väkijoukossa,
Floy-neiti, mutta enhän kuitenkaan ole mikään osteri."
Totuudenmukaisesti on tunnustettava, että neiti Nipper puhui
enemmän nuoren emäntänsä kuin itsensä puolesta. Se kuvastui hänen
kasvoistaankin.
"Mutta se vieras, Susan", sanoi Florence.
Susan vastasi hysteerisellä puuskalla, joka oli yhtä hyvin nyyhkytystä
kuin naurua: "Herra Toots!"
Hymy, joka ilmestyi Florencen kasvoille, hävisi samassa, ja hänen
silmänsä täyttyivät kyynelillä. Mutta se oli joka tapauksessa hymyä ja
tuotti neiti Nipperille suurta tyydytystä.
"Tuollaiselta minustakin tuntuu, Floy-neiti", virkkoi Susan painellen
esiliinallaan silmiään ja pudistaen päätään. "Kohta kun näin tuon
hölmön eteisessä, Floy-neiti, purskahdin ensin nauramaan ja sitten
minun täytyi ruveta nyyhkyttämään."
Vaistomaisesti Susan Nipper teki nyt samoin. Sillä välin Toots, joka
oli tullut hänen jäljessään yläkertaan tietämättömänä herättämästään
vaikutuksesta, ilmoitti saapumisensa koputtamalla ovelle ja astui
ripeästi sisään.
"Hyvää päivää, neiti Dombey", virkkoi hän. "Kuinka jaksatte — minä itse
voin oikein hyvin, kiitos. Mitä teille kuuluu?"
Toots, jota hyväluontoisempia olentoja maailmassa on vain vähän, vaikka
mahdollisesti joku älykkäämpi, oli työläästi keksinyt tämän pitkän
puheen, toivoen siten keventävänsä Florencen ja omaakin mieltään. Mutta
huomattuaan tuhlanneensa koko varastonsa ajattelemattomalla tavalla,
ennenkuin oli istuutunutkaan tai Florence virkkanut sanaakaan, vieläpä
ennenkuin oli kunnolleen päässyt sisään ovestakaan, hän piti sopivana
aloittaa uudelleen.
"Hyvää päivää, neiti Dombey. Minä voin oikein hyvin, kiitos. Mitä
teille kuuluu?"
Florence ojensi hänelle kätensä ja sanoi voivansa hyvin.
"Minulle kuuluu oikein hyvää", jatkoi Toots istuutuen. "Tosiaankin
oikein hyvää. En muista koskaan voineeni niin hyvin kuin nyt, kiitos",
lisäsi hän mietittyään vähän aikaa.
"Olitte hyvin ystävällinen kun tulitte", huomautti Florence ottaen taas
esille käsityönsä. "Minusta on kovin hauskaa nähdä — teitä."
Toots nauraa hihitti vastaukseksi. Ajatellen sitten, että se ehkä
tuntuisi liian iloiselta, hän korjasi asian huokauksella. Sitten hänen
mieleensä tuli, että se ehkä tuntuisi liian surumieliseltä, ja niin
hän taas paransi esiintymistään hihityksellä. Mutta kumpainenkaan
vastaustapa ei täydelleen tyydyttänyt häntä, joten hän vihdoin hengähti
syvään.
"Olitte kovin ystävällinen rakkaalle veljelleni", sanoi Florence
noudattaen omaa luontaista vaistoaan auttaakseen toista pulasta. "Hän
puhui minulle usein teistä."
"No, sehän ei merkitse mitään", sanoi Toots nopeasti. "Nyt on lämmin,
eikö ole?"
"Oikein kaunis ilma", vastasi Florence.
"Se miellyttää minua kovasti", huomautti Toots. "En luule koskaan
olleeni paremmassa voinnissa kuin nyt, kiitoksia hyvin paljon."
Tuotuaan julki tämän kummallisen ja odottamattoman asian Toots upposi
syvään äänettömyyden kaivoon.
"Olette luullakseni jo poissa tohtori Blimberin laitoksesta?" sanoi
Florence koettaen auttaa häntä pälkähästä.
"Toivoakseni", vastasi Toots ja suistui samaan kaivoon.
Hän näytti pysyvän sen pohjalla ainakin kymmenen minuuttia. Sitten hän
äkkiä nousi pinnalle ja sanoi:
"Niin, hyvästi, neiti Dombey."
"Aiotteko lähteä?" kysyi Florence nousten seisomaan.
"En oikein tiedä. Ei, en juuri vielä", sanoi Toots, istuutuen taas.
"Asia on niin — tarkoitan, neiti Dombey!"
"Älkää pelätkö puhua minulle", virkkoi Florence rauhallisesti
hymyillen. "Olisin hyvin iloinen, jos tahtoisitte puhua kanssani
veljestäni."
"Tosiaanko!" tokaisi Toots, jonka muuten ilmeettömissä kasvoissa joka
huokonen kuvasti myötätuntoa. "Dombey-parka! En olisi tosiaankaan
koskaan uskonut, että Burgess ja Kumpp. — hienoja räätäleitä (mutta
hyvin kalliita), joista meillä oli tapana puhella — tekisi tämän puvun
sellaiseen tarkoitukseen." Toots oli näet surupuvussa. "Dombey-parka!
Tosiaankin, neiti Dombey!" nyyhkytti Toots.
"Niin", sanoi Florence.
"Yhdestä ystävästä hän piti hyvin paljon viime aikoina. Ajattelin,
että te ehkä haluaisitte saada sen jonkinlaiseksi muistolahjaksi.
Muistattehan hänen pitäneen Diogeneesta?"
"Kyllä, kyllä!" myönsi Florence.
"Dombey-parka! Niin minäkin", sanoi Toots.
Tootsin, joka näki Florencen silmissä kyyneleitä, oli hyvin vaikea
päästä pitemmälle, ja hän oli vähällä pudota takaisin äskeiseen
kaivoon. Mutta hihityksen puuska tuli hänelle avuksi.
"Neiti Dombey", jatkoi hän, "minä olisin voinut toimittaa sen
siepatuksi kymmenestä shillingistä, jolleivät he olisi antaneet sitä
minulle, ja niin aloinkin tehdä, mutta he olivat luullakseni iloiset
päästessään siitä eroon. Jos haluatte saada sen, niin se on ovella.
Minä toin sen teitä varten; tosin se ei ole naisten koira", lisäsi
Toots, "mutta ettehän te siitä välitä, eikö niin?"
Kun he sitten varmuuden vuoksi katsoivat alas kadulle, tuijotti
Diogenes tosiaankin vuokravaunujen akkunasta. Se oli houkuteltu
ajoneuvoihin sillä tekosyyllä, että olkien seassa oli rottia, ja sitten
kuljetettu määräpaikkaan. Totta puhuen se oli niin vähän naisten koiran
näköinen kuin suinkin, ja jurossa innossaan päästä pois se näytti hyvin
vähän lupaavalta haukahdellessaan lyhyesti toisella suupielellään ja
tupsahtaessaan alas olkiin joka kerta kun yritti päästä tasapainoon.
Sitten se taas hypähti läähättäen ylös ja työnsi kielensä näkyviin kuin
olisi tullut varta vasten hoitolaan tutkituttamaan terveyttään.
Mutta vaikka Diogenes oli niin hullunkurinen koira kuin suinkin voi
tavata kesäisenä päivänä, kömpelö, ruma ja isopäinen, jota alinomaa
vaivasi se harhakuvitelma, että jossakin lähellä oli vihollinen,
jolle piti haukkua, ja vaikka se oli äreä ja kaikkea muuta kuin
älykäs ja vaikka sen silmät olivat kokonaan karvan peitossa, kuono
hullunkurisen näköinen, häntä ihan muodoton ja ääni karhea, oli
se Florencelle rakkaampi kuin kaikkein arvokkain ja kaunein koira,
koska se oli muistona Paulista, joka oli pyytänyt pitämään siitä
huolta. Niin rakas tämä ruma Diogenes tosiaankin oli hänestä ja niin
tervetullut, että hän tarttui Tootsin jalokivillä koristettuun käteen
ja suuteli sitä kiitollisena. Ja kun Diogenes vapaaksi päästyään
syöksyi ylös portaita ja ryntäsi sisään (kuinka vaikeata ensin olikaan
saada se ulos vaunuista!), pujahtaen kaikkien huonekalujen alle
ja kiertäen kaulassaan riippuvan pitkän ketjun tuolien ja pöytien
jalkojen ympärille ja sitten tempoen sitä, kunnes sen silmät tulivat
luonnottoman selvästi näkyviin, melkein pullistuessaan ulos kuopistaan,
ja kun se murisi Tootsille, joka teeskenteli olevansa sen hyvä tuttu,
ja syöksyi silmittömänä Towlinsonin kimppuun, vilpittömän vannana
siitä, että tuossa oli se vihollinen, jota hän oli haukkunut koko
ikänsä nurkan takaa koskaan häntä näkemättä, oli Florence siihen niin
tyytyväinen kuin se olisi ollut oikea viisauden ihme.
Toots oli niin ylenmäärin iloissaan lahjansa suosiollisesta
vastaanotosta ja niin onnellinen nähdessään Florencen kumartuvan
Diogeneen puoleen silittämään sen karheaa selkää hienolla pikku
kädellään — Diogenes salli sen heidän tuttavuutensa ensimmäisestä
hetkestä lähtien — että hänestä tuntui vaikealta lausua jäähyväisiä.
Epäilemättä häneltä olisikin mennyt paljon pitempi aika tämän päätöksen
tekemiseen, jollei Diogenes olisi auttanut häntä saamalla äkkiä
päähänsä ruveta haukkumaan Tootsia ja hypähdellä häntä vastaan suu
auki. Keksimättä sopivaa tapaa tämän mielenosoituksen lopettamiseksi
ja tajuten sen panevan vaaraan Burgess ja Kumppanin taidokkaasti
valmistamat housut Toots pujahti nauraa hihittäen ulos ovesta.
Kurkistettuaan siitä vielä sisään pari kolme kertaa ihan aiheettomasti,
jolloin Diogenes joka kerta otti hänet uudella hyökkäyksellä vastaan,
hän lopulta lähti pois.
"Tuleppas tänne, Di! Rakas Di! Rupea ystäväksi uuden emäntäsi kanssa.
Rakastakaamme toinen toistamme, Di!" sanoi Florence hyväillen koiran
pörröistä päätä. Ja Di, tyly ja töykeä, pani kuononsa hänen poskeaan
vasten vannoen uskollisuutta, ikäänkuin sen sydän olisi sulanut
kyynelestä, joka oli tipahtanut sen turkille.
Mies Diogenes ei puhunut selvemmin Aleksanteri Suurelle kuin koira
Diogenes Florencelle. Se otti pikku emäntänsä tarjouksen iloisesti
vastaan ja antautui hänen palvelukseensa. Erääseen nurkkaan
valmistettiin sille heti juhla-ateria, ja kun se oli syönyt ja
juonut kyllikseen, tuli se akkunan luo, jonka ääressä Florence istui
katselemassa, nousi takajaloilleen, pani kömpelöt etujalkansa Florencen
olkapäille, nuoli hänen kasvojaan ja käsiään, painoi ison päänsä hänen
rintaansa vastaan ja heilutti häntäänsä, kunnes väsyi. Vihdoin Diogenes
paneutui kiemuralle Florencen jalkoihin ja nukahti.
Vaikka neiti Nipper pelkäsi koiria ja piti välttämättömänä
huoneeseen tullessaan koota hameensa helmat tiukasti ympärilleen
kuin hiippaillessaan puron poikki porrasta myöten, päästää pikku
huudahduksia ja nousta tuoleille seisomaan, kun Diogenes ojenteli, oli
hän omalla tavallaan liikutettu Tootsin ystävällisyydestä ja nähdessään
Florencen iloitsevan pikku Paulin pörröisen ystävän kiintymyksestä ja
seurasta lausui siitä joitakin huomautuksia, jotka saivat kyyneleet
nousemaan hänen silmiinsä. Dombey liittyi varmaankin jollakin lailla
hänen mietteissään tämän koiran herättämiin ajatuksiin, sillä
tarkastettuaan kaiken iltaa Diogenesta ja sen emäntää ja suopeasti
valmistettuaan Diogeneelle vuoteen eteiseen Florencen oven taakse hän
sanoi kiireesti ennenkuin toivotti hyvää yötä.
"Teidän isänne lähtee matkalle huomisaamuna, Floy-neiti."
"Huomisaamuna, Susan?"
"Niin, neiti. Sillä lailla on päätetty. Varhain."
"Tiedätkö, Susan, minne isä lähtee?" kysyi Florence katsomatta häneen.
"En oikein, neiti. Hän lähtee ensin tapaamaan oivallista majuria, ja
minun täytyy sanoa, että jos minä olisin tuttu jonkin majurin kanssa
(mistä taivas varjelkoon), ei se ainakaan saisi olla sininen!"
"Hiljaa, Susan!" pyysi Florence lempeästi.
"Niin, Floy-neiti", vastasi neiti Nipper, jonka sydän oli tulvillaan
leimuavaa kiukkua ja joka välitti pysähdyksistä tavallistakin vähemmän.
"Minä en voi sille mitään, että hän on sininen, ja niin kauan kuin olen
kristitty, joskin vain alhainen ihminen, haluaisin ystävikseni vain
luonnollisen värisiä ihmisiä tai en sitten ketään."
Siitä, mitä hän lisäsi ja oli kuullut alakerrassa, kävi ilmi, että
rouva Chick oli ehdottanut majuria Dombeyn matkatoveriksi ja että
Dombey jonkin verran epäröityään oli kutsunut hänet.
"Tuoko nyt tosiaankin tuottaisi vaihtelua!" huomautti neiti Nipper
itsekseen rajattoman halveksivasti. "Jos hän on vaihtelua, niin silloin
minä kaipaisin yksitoikkoisuutta."
"Hyvää yötä, Susan", sanoi Florence.
"Hyvää yötä, kiltti Floy-neiti."
Hänen säälivä äänensävynsä kosketti sitä kieltä, jota niin usein oli
kovakouraisesti kosketeltu, mutta jonka värähdystä ei kukaan ollut
kuullut. Yksin jäätyään Florence painoi päänsä kättään vasten ja
pannen toisen kätensä kiihkeästi kohoilevalle povelleen päästi surunsa
valloilleen.
Ilta oli kostea, ja alakuloinen sade pieksi yksitoikkoisesti kohisten
akkunoita. Hidas tuuli puhalsi ja kiersi valittaen taloa kuin tuntien
tuskaa tai surua. Kimeä ääni vaikerteli puissa. Hänen istuessaan siinä
itkemässä tuli myöhä ja kirkontornista kuului juhlallinen ja kaamea
keskiyön soitto.
Florence oli tuskin sivuuttanut lapsuusvuotensa — hän ei vielä ollut
täyttänyt neljäätoista — ja sellaisen hetken yksinäisyys ja synkkyys
talossa, jossa kuolema oli hiljattain tehnyt hirveää hävitystä, olisi
voinut täyttää vanhemmankin mielikuvituksen epämääräisellä kauhulla.
Mutta Florencen viaton mieli oli niin tulvillaan yhtä tunnetta, ettei
sinne päässyt mitään muuta. Hänen sydämessään ei liikkunut muuta kuin
rakkautta — tosin harhailevaa ja hyljättyä — mutta se kääntyi joka
hetki hänen isäänsä kohti.
Sateen kohinassa, tuulen ulvonnassa, puiden heilumisessa ja
juhlallisten kellojen äänessä ei ollut mitään, mikä olisi voinut
työntää syrjään tätä ajatusta tai vähentää sen vaikutusta. Kun hän
muisteli rakasta vainajaa, oikeastaan hetkeksikään' lakkaamatta Paulia
ajattelemasta, liittyi se tähän samaan asiaan. Voi, olla niin eristetty
ja niin yksinäinen, hän kun ei ollut kertaakaan tuon hetken jälkeen
saanut katsahtaa isänsä kasvoihin tai koskettaa häntä!
Hän ei voinut, lapsiparka, mennä eikä ollut tuosta illasta lähtien
kertaakaan mennyt nukkumaan tekemättä yöllistä pyhiinvaellusretkeään
isänsä ovelle. Outoa ja surullista olisi ollut nähdä hänen nyt hiipivän
kevyesti alas portaita sakean pimeyden lävitse ja pysähtyvän isän oven
taakse läpättävin sydämin, silmät täynnä kyyneleitä, tukan riippuessa
irtonaisena alas hartioille hänen itsensä tietämättä siitä mitään. Hän
painoi kosteaa poskeaan ovea vasten, mutta yö peitti kaikki, joten
kukaan ei tiennyt siitä mitään.
Kun Florence tänä yönä kosketti oveen, huomasi hän sen olevan
lukitsematta. Ensimmäisen kerran se oli nyt auki, tosin vain pikkusen
raollaan, ja sisällä oli valoa. Aran lapsen ensimmäinen ajatus oli
vetäytyä nopeasti pois — ja hän tekikin niin. Mutta samassa häntä alkoi
haluttaa mennä takaisin ja sisään, ja tämä toinen mieliteko viivytti
häntä epätietoisena portailla.
Kun ovi oli auki, vaikka ainoastaan niinkin vähän, tuntui siinä olevan
toivoa. Hänestä oli rohkaisevaa nähdä sisältä valonsäde, joka pujahti
ulos raosta pimeään ja levisi kultaisena juovana marmorilattialle.
Hän kääntyi takaisin tuskin tietäen mitä teki, mutta häntä veti sinne
sydämessä asuva rakkaus ja koettelemus, joka oli kohdannut heitä
kumpaakin, mutta josta he eivät olleet toisilleen mitään puhuneet. Ja
niin hän astui sisään vapisevat kädet vähän kohotettuina.
Hänen isänsä istui vanhan pöytänsä ääressä keskellä huonetta. Hän oli
järjestellyt joitakin papereita ja hävittänyt niistä muutamia, jotka
lojuivat revittyinä hänen edessään lattialla. Sade huuhteli rankasti
ulomman huoneen lasiseiniä, jossa Dombey oli niin usein katsellut
Paul-parkaa pikku lapsena, ja ulkoa kuului tuulen hiljainen valitus.
Mutta Dombey ei sitä kuullut. Hän istui silmät pöytään luotuina ja niin
ajatuksiinsa vaipuneena, että paljon raskaammatkaan askeleet kuin hänen
lapsensa keveiden jalkain polkemat eivät olisi voineet herättää hänen
huomiotaan. Hänen kasvonsa olivat kääntyneet Florenceen päin. Lampun
kalpeassa valossa ja näin myöhäisenä hetkenä ne näyttivät riutuneilta
ja alakuloisilta. Tässä autiossa yksinäisyydessä, joka ympäröi häntä,
Florence tunsi vihlovaa vetoomusta.
"Isä, isä! Puhu minulle, rakas isä!"
Dombey säpsähti kuullessaan tyttärensä äänen ja hypähti seisomaan.
Florence seisoi hänen edessään käsivarret ojennettuina, mutta isä
perääntyi.
"Mikä nyt on hätänä?" kysyi hän yrmeästi. "Miksi sinä tulet tänne? Mikä
on pelästyttänyt sinua?"
Jos jokin peloitti tyttöä, niin juuri nuo kasvot, jotka olivat häneen
suunnattuina. Nuoren tytön rinnassa palava rakkaus hyytyi jääksi
tuollaisen katseen edessä, ja niin hän seisoi tuijottaen isäänsä kuin
kivettyneenä.
Dombeyn kasvoissa ei ilmennyt hellyyden tai säälin värähdystäkään.
Niistä ei heijastunut myötätuntoa, isällistä mieltymystä tai mielialan
huojennusta. Niissä tapahtui muutos, mutta ei siihen suuntaan.
Aikaisempi kylmäkiskoisuus ja jäykkyys olivat väistyneet jonkin uuden
tunteen tieltä. Mikä tämä uusi oli, sitä ei Florence ajatellut eikä
olisi uskaltanutkaan ajatella, ja kuitenkin hän tunsi sen koko voiman
ja oli siitä selvillä, vaikkei kuvitellutkaan sen nimeä. Se tuntui
heittävän varjon hänen päähänsä silloin, kun Dombey katseli häntä.
Näkikö isä edessään poikansa onnellisen kilpailijan täynnä terveyttä
ja elämää? Katseliko hän omaa onnellista kilpailijaansa, joka oli
voittanut hänen poikansa rakkauden? Tai myrkyttivätkö mieletön kateus
ja murskattu ylpeys ne suloiset muistot, joiden olisi pitänyt tehdä
Florence hänelle entistä rakkaammaksi? Saattoiko hänestä tuntua
katkeralta nähdä tyttö niin kauniina ja lupaavana, kun hän samalla
ajatteli pientä poika-vainajaansa?
Florencen mieleen ei juolahtanut näin kysellä. Mutta rakkaus on herkkä
tuntemaan, milloin se sysätään toivottomasti pois. Ja toivo kuoli
hänessä hänen seisoessaan siinä tuijottaen isän kasvoihin.
"Minä kysyn sinulta, Florence, pelkäätkö? Onko tapahtunut jotakin,
koska sinä tulet tänne?"
"Minä tulin, isä —"
"Vastoin toivomustani. Miksi?"
Florence tajusi isän tietävän syyn. Se oli selvästi kirjoitettu hänen
kasvoihinsa. Tyttö painoi pään käsiinsä päästäen hiljaisen valituksen.
Muistakoon Dombey sen myöhempinä aikoina. Se häipyi kuuluvista,
ennenkuin Dombey katkaisi hiljaisuuden. Luulkoon hän sen häviävän
mielestään yhtä nopeasti, mutta se pysyy siellä. Muistakoon hän sen
tuossa huoneessa vuosien kuluttua!
Hän tarttui Florencen käsivarteen. Hänen kätensä oli kylmä ja kosketti
vain höllästi.
"Sinä olet kaiketi väsynyt", virkkoi hän ottaen kynttilän käteensä ja
taluttaen tytön ovelle. "Mene nyt lepäämään. Me tarvitsemme kaikki
lepoa. Mene, Florence. Sinä olet nähnyt unta."
Se uni, jonka hän oli nähnyt, oli loppunut. Jumala häntä auttakoon! Ja
hän tunsi, ettei se voisi koskaan enää palata.
"Minä seison tässä valaisemassa tietäsi ylös portaita. Talon koko
yläkerta kuuluu sinulle", sanoi hänen isänsä hitaasti. "Sinä olet nyt
sen emäntä. Hyvää yötä!"
Peittäen yhä kasvonsa Florence nyyhkytti ja vastasi: "Hyvää yötä,
isä kulta", ja nousi äänettömästi yläkertaan. Kerran hän katsahti
taakseen kuin olisi halunnut palata isänsä luo uskaltamatta sitä
kuitenkaan. Se oli vain hetkellinen ajatus, liian toivoton pysyäkseen
vireillä. Ja hänen isänsä seisoi paikallaan kynttilä kädessä — kovana,
itseensäsulkeutuneena, liikkumattomana — kunnes hänen suloisen lapsensa
liehuva puku oli kadonnut pimeyteen.
Muistelkoon Dombey sitä tuossa huoneessa tulevina aikoina. Sade,
joka valuu katolle, tuuli, joka ulvoo oven ulkopuolella, voivat
surumielisyydessään olla sen ennustajia.
Kun Dombey oli viimeksi katsellut, kuinka Florence oli kiertänyt ylös
noita samoja portaita, oli tytöllä ollut pikku veli sylissään. Se ei
nyt lähentänyt hänen sydäntään tyttären puoleen, vaan kovetti sen. Hän
meni huoneeseensa, lukitsi oven, istui tuolilleen ja itki menetettyä
poikaansa.
Diogenes oli hereillään tavallisella paikallaan ja odotti pikku
emäntäänsä.
"Oi, Di! Oi, rakas Di! Rakasta minua hänen vuokseen!"
Diogenes rakasti häntä jo hänen itsensä vuoksi eikä koettanutkaan
sitä salata. Niinpä se tekikin itsensä tavattoman naurettavaksi
suorittamalla erilaisia kömpelöitä hyppyjä eteishuoneessa. Kun
Florence-parka vihdoin oli vaipunut uneen ja alkanut uneksia vastapäätä
asuvista ruusuisista lapsista, avasi Diogenes raappimalla hänen
huoneensa oven, kietoi makuuvaatteensa jonkinlaiseksi pielukseksi,
oikaisi itsensä paljaalle lattialle niin pitkälle kuin kaulaketju
myönsi, pää Florenceen päin, ja tuijotti häneen raukean näköisenä,
kunnes silmien räpytellessä yhä nopeammin se itsekin nukahti ja äreästi
haukahdellen näki unta vihollisestaan.