Dombeyn talossa vallitsee hiljaisuus. Portaita ylös ja alas
hiipivät palvelijat asioillaan niin varoen, ettei heidän ainoakaan
askeleensa kuulu. He puhelevat lakkaamatta keskenään ja istuvat kauan
ruokapöydässä, nauttien paljon ruokaa ja juomaa ja juhlien hirveän
sopimattomalla tavalla. Rouva Wickam, jonka silmät ovat täynnä
kyyneleitä, kertoo alakuloisia tarinoita ja sanoo toisille aina
väittäneensä rouva Pipchinin luona, että näin kävisi, ja juo tavallista
enemmän pöytäolutta, ollen hyvin surullinen ja samalla seuranhaluinen.
Keittäjän mielentila on samanlainen. Hän lupaa vähän kalanmätiä
illalliseksi samalla kun ponnistelee kaikin voimin tunteitaan ja
sipuleita vastaan. Towlinson alkaa uskoa, että täällä vallitsee
kohtalo, ja haluaa tietää, voiko kukaan sanoa hänelle nurkkatalossa
asumisen koskaan tuottaneen onnea. Kaikista tuntuu kuin äskeiset
tapaukset olisivat sattuneet kauan sitten, vaikka lapsi lepää vielä
tyynenä ja kauniina pikku vuoteellaan.
Pimeän tultua saapuu muutamia vierailijoita — äänettömiä vieraita
huopakengissä — jotka ovat käyneet talossa aikaisemminkin. Heidän
mukanaan tulee se lepovuode, joka on niin outo lapselle alustaksi.
Tällä välin ei kukaan ole nähnyt onnettomuuden kohtaamaa isää,
ei edes hänen yksityispalvelijansa, sillä hän istuu oman pimeän
huoneensa peränurkassa, kun joku on sisällä, eikä näytä muulloinkaan
liikkuvan siitä paitsi astellakseen edestakaisin lattialla. Mutta
aamulla kuiskaillaan palvelijain kesken, että hänen kuultiin keskellä
yötä menevän yläkertaan ja viipyvän siellä — kuolinhuoneessa —
auringonnousuun asti.
Cityssä on liikehuoneiston alakerran akkunat peitetty luukuilla.
Samalla kun pulpeteilla palavat lamput puolittain himmenevät sisään
tunkeutuvassa päivänvalossa, hämärtyy päivä puolittain lamppujen
vuoksi, ja outo kolkkous vallitsee sisällä. Liikeasiat eivät juuri
luista. Konttoristeilla ei ole työhalua. He päättävät lähteä syömään
kyljyksiä iltapuolella ja tehdä retken joen vartta ylöspäin. Lähetti
Perch viipyy kauan asioillaan, istuskelee kapakoissa ystävineen
ja keskustelee ihmisvaiheitten epävakaisuudesta. Hän lähtee
kotiin tavallista aikaisemmin illalla ja kestitsee rouva Perchiä
vasikankyljyksillä ja skotlantilaisella oluella. Johtaja Carker ei
kestitse ketään eikä kukaan häntä, mutta istuessaan yksin huoneessaan
hän paljastaa hampaansa näkyviin kaiken päivää. Näyttää siltä kuin
Carkerin tieltä olisi poistettu jokin este, niin että hänen uransa nyt
on selvä.
Vastapäätä Dombeyn taloa asuvat punaposkiset lapset katselevat
kamarinsa akkunasta alas kadulle, sillä he näkevät siellä neljä
mustaa hevosta, joilla on sulkatöyhdöt päässään. Samoin liehuu sulkia
niiden vetämien vaunujen katolla. Tämä näky ynnä joukko suruharsoilla
varustettuja ihmisiä vetää väkeä paikalla. Ilveilijä, joka juuri aikoi
ruveta pyörittämään lautasta, heittää taas viitan kirjavan pukunsa
ylle, ja hänen hitaasti laahusteleva vaimonsa, joka on kallellaan
kantaessaan painavaa lasta sylissään, jää seisomaan nähdäkseen
hautajaisvieraitten tulevan ulos. Mutta hän puristaa lasta lujemmin
likaista rintaansa vasten, kun talosta kannetaan ulos kevyttä taakkaa,
eikä pienin niistä punaposkisista lapsista, jotka katselevat ylhäällä
vastapäisestä akkunasta, tarvitse mitään kehoitusta vakavuuteen, kun
hän katselee hoitajansa sylissä ja kysyy palleroista sormeaan ojentaen:
"Mitä tuo on?"
Sitten astuu surupukuisen palvelijajoukon ja itkevien naisten välitse
Dombey eteisen läpi häntä odottaviin vaunuihin. Katselijain mielestä
hän ei ole surun ja mielenmasennuksen murtama. Hän käy suorana,
ja hänen ryhtinsä on yhtä jäykkä kuin koskaan ennen. Hän ei peitä
kasvojaan nenäliinalla, vaan katselee suoraan eteensä. Muuten on
hänen kasvoillaan entinen ilmeensä paitsi että ne ovat jonkin verran
painuneet ja kangistuneet. Hän asettuu paikalleen ajoneuvoihin, ja
kolme muuta herraa seuraa häntä. Sitten lähtee upea hautajaissaatto
hitaasti liikkeelle pitkin katua. Sulkatöyhdöt heilahtelevat kaukana,
kun temppujentekijä pyörittää lautasta kepin päässä saman joukon
ihaillessa, joka äsken katseli hautajaissaattoa. Mutta hänen vaimonsa
on nyt vähemmän innokas kuin tavallisesti rahoja kerätessään, sillä
lapsen hautajaiset ovat johtaneet hänen mieleensä, että hänen
nukkavieruun hartiahuiviinsa kääritty poika ei ehkä kasvakaan
mieheksi, joka saisi pitää taivaansinistä otsanauhaa ja lohenpunaisia
trikoohousuja ja tehdä temppuja katukurassa.
Töyhdöt heilahtelevat synkällä tavallaan katua eteenpäin ja joutuvat
kirkonkellojen äänen ulottuville. Samassa kirkossa sai sievä poika
kaiken sen, mikä hänestä pian on yksin jäljellä maan päällä — nimensä.
Kaiken sen, mikä hänessä on kuollutta, he laskevat sinne lähelle hänen
äitinsä tomumajaa. Niin onkin hyvä. Heidän tuhkansa lepäävät siellä,
missä Florence voi kävelyretkillään — voi, kuinka yksinäisiä ne nyt
ovatkaan! — päästä niiden lähelle, milloin vain haluaa.
Hautajaismenojen päätyttyä ja papin poistuttua Dombey katsahtaa
ympärilleen ja kysyy matalalla äänellä, onko saapuvilla se henkilö,
jota on pyydetty tulemaan saadakseen määräykset hautakivestä.