"Mutta ne väittävät niin", sanoi Paul, "ja minä tahtoisin tietää, mitä
he tarkoittavat".
Siihen katkesi heidän keskustelunsa, sillä ovelta kuului kova
kaksoiskoputus, jolloin Florence kiirehti teepöydän luo. Paulia
kummastutti taas, kun hän näki toisen palvelijattaren kuiskaavan
jotakin Florencelle ikäänkuin lohduttaakseen, mutta se haihtui pian
hänen mielestään, kun huoneeseen saapui uusia vieraita.
Ne olivat sir Barnet Skettles, lady Skettles ja nuori herra Skettles.
Tämän nuorukaisen oli määrä tulla tohtori Blimberin oppilaaksi loman
jälkeen. Kaikkitietävä huhu oli jo tuonut Feederin huoneeseen tiedon
siitä, että sir Barnet Skettles oli Alahuoneen jäsen ja että kun hän
vihdoin saisi itseensä kiintymään puhemiehen huomion (niinkuin jo
kolme neljä vuotta oli odotettu) hän varmaankin ravistelisi tuntuvasti
radikaaleja.
"Ja mikä huone tämä sitten on?" kysyi lady Skettles Paulille
ystävälliseltä palvelijattarelta.
"Tohtori Blimberin työhuone, arvoisa rouva", kuului vastaus.
Lady Skettles tarkasteli huonetta lornettinsa läpi ja virkkoi sir
Barnet Skettlesille hyväksyvästi nyökäten: "Oikein hyvä." Sir Barnet
myönsi sen, mutta nuori herra Skettles näytti epäluuloiselta ja
arvostelevalta.
"Ja tämä pikku olento sitten", virkkoi lady Skettles kääntyen Pauliin
päin, "onko hän —"
"Yksi oppilaista, arvoisa rouva", sanoi palvelijatar.
"Ja mikä on sinun nimesi, kalpea lapsi?" kysyi lady Skettles.
"Dombey", vastasi Paul.
Nyt sekaantui sir Barnet Skettles heti keskusteluun ja sanoi, että
hänellä oli ollut kunnia tavata Paulin isä yleisillä päivällisillä, ja
lausui sen toivomuksen, että hän jaksoi hyvin. Sitten Paul kuuli hänen
sanovan lady Skettlesille: "City — hyvin rikas — hyvin kunnianarvoisa —
tohtori mainitsi siitä." Ja senjälkeen hän virkkoi Paulille: "Sanoppa
arvoisalle isällesi, että sir Barnet Skettles oli iloinen kuullessaan
hänen jaksavan oikein hyvin ja lähetti hänelle parhaat terveisensä."
"Kyllä, herra", vastasi Paul.
"Tässä on minun reipas poikani", virkkoi sir Barnet Skettles. "Barnet",
virkkoi hän pojalleen, joka koetti saada etukäteen korvausta tuleville
opinnoilleen luumukakusta, "tässä on nuori herra, joka sinun pitää
tuntea. Tässä on nuori herra, jonka sinä saat tuntea, Barnet", lisäsi
sir Barnet Skettles, ilmaisten erikoisen painokkaasti tämän lupansa.
"Millaiset silmät! Millainen tukka! Kuinka rakastettavat kasvot!"
huudahti lady Skettles hiljaisella äänellä katsellessaan Florencea
lornettinsa läpi.
"Sisareni", sanoi Paul esittäen hänet.
Skettlesien tyytyväisyys oli nyt täydellinen. Ja kun lady Skettles oli
ensi näkemältä tuntenut mieltymystä Paulia kohtaan, lähtivät he kaikki
yhdessä yläkertaan sir Barnet Skettlesin pitäessä huolta Florencesta ja
nuoren Barnetin tullessa heidän jäljessään.
Nuori Barnet ei jäänyt pitkäksi ajaksi taustalle senjälkeen kun he
olivat astuneet vierashuoneeseen, sillä tohtori Blimber oli ennen
pitkää saanut hänet tanssimaan Florencen kanssa. Paulin mielestä hän
ei näyttänyt erikoisen onnelliselta eikä juuri miltään muultakaan
kuin nyrpeältä eikä tuntunut välittävän siitä, mitä teki; mutta kun
Paul kuuli lady Skettlesin sanovan rouva Blimberille lyöden tahtia
viuhkallaan, että hänen poikakultansa oli silminnähtävästi ihan
kuolettavasti ihastunut pikku enkeliin, neiti Dombeyhin, täytyi Paulin
otaksua hänen olevan autuuden tilassa, vaikkei sitä päältä päin
huomannut.
Pikku Paulin mielestä oli omituinen sattuma, ettei kukaan ollut
anastanut hänen paikkaansa pielusten välissä ja että hänen palatessaan
kaikki tekivät hänelle tilaa, niin että hän pääsi jälleen sinne,
ja muistivat sen kuuluvan hänelle. Kukaan ei myöskään seisonut
hänen edessään, kun he huomasivat hänen haluavan katsella Florencen
tanssimista, vaan jättivät hänen edessään näköalan vapaaksi, niin että
hän saattoi tarkata sisartaan. Olivatpa he niin ystävällisiä, oudotkin,
joita pian saapui lukuisasti, että tulivat tuon tuostakin puhelemaan
hänen kanssaan ja kyselivät, kuinka hän jaksoi, särkikö hänen päätään
ja oliko hän väsyksissä. Hän oli kovin kiitollinen heille kaikesta
heidän ystävällisyydestään ja huomaavaisuudestaan ja nojasi selkäänsä
pieluksiin. Rouva Blimber ja neiti Skettles istuivat samalla sohvalla,
ja Florence istahti hänen viereensä aina kun oli päässyt tanssimasta,
ja se teki Paulin hyvin onnelliseksi.
Florence olisi tahtonut istua hänen vieressään kaiken iltaa
tanssimatta ollenkaan omasta aloitteestaan, mutta Paul sai hänet
tanssimaan sanomalla, että se tuottaisi hänelle suurta iloa. Ja totta
hän puhuikin, sillä hänen pikku sydämensä paisui ja hänen kasvonsa
hehkuivat, kun hän näki, kuinka kovasti kaikki ihailivat hänen
sisartaan, joka oli koko salin kaunis pieni ruusunnuppu.
Pehmeästä pieluspesästään Paul saattoi nähdä ja kuulla melkein
kaikki, mitä tapahtui, ikäänkuin juhla olisi pantu toimeen hänen
huvikseen. Muiden pikku huomioiden joukossa hän pani merkille, että
tanssinopettaja Baps ryhtyi keskusteluun sir Barnet Skettlesin kanssa
ja kysyi hyvin pian samoin kuin oli kysynyt Tootsilta, kuinka olisi
käsiteltävä niitä raaka-aineita, joita tulvi Englannin satamiin
korvaukseksi ulkomaille valuvasta kullasta. Se tuntui Paulista niin
salaperäiseltä, että häntä kovasti halutti tietää, mitä niillä olisi
tehtävä. Sir Barnet Skettlesillä oli paljon sanomista siitä asiasta,
ja hän sanoikin, mutta se ei näyttänyt ratkaisevan kysymystä, sillä
Baps virkkoi: "Niin kyllä, mutta jos Venäjä toisi tänne talinsa?" Se
mykistytti sir Barnetin, sillä hän ei osannut sen kuultuaan muuta kuin
pudistaa päätään ja sanoa: "No, silloin kai olisi taas turvauduttava
puuvillavarastoihin."
Sir Barnet Skettles katseli Bapsin jälkeen ja meni ilahduttamaan rouva
Bapsia (tämä kun yksin jääneenä oli katselevinaan harppua soittavan
herran nuottivihkoa) sennäköisenä kuin olisi pitänyt häntä varsin
arvokkaana miehenä. Pian senjälkeen hän huomauttikin siitä tohtori
Blimberille ja kysyi, saisiko hän udella, kuka tuo herra oli ja oliko
hän ehkä kauppakamarin jäsen. Tohtori Blimber vastasi: "Ei, luultavasti
ei; muuten hän on professori —"
"Tilastotieteessä tai jollakin sentapaisella alalla, eikö niin?"
huomautti sir Barnet Skettles.
"Ei, sir Barnet", vastasi tohtori Blimber hieroen leukaansa, "eipä
juuri".
"Sen ainakin uskallan, väittää, että hänellä on tekemistä numerojen
kanssa", sanoi sir Barnet Skettles.
"Niin tosiaankin", myönsi tohtori Blimber, "mutta ei sellaisten.
Herra Baps on hyvin kunnianarvoisa mies, sir Barnet, mutta oikeastaan
tanssitaidon professori."
Paul hämmästyi nähdessään, kuinka perinpohjin tämä uutinen muutti
sir Barnet Skettlesin mielipiteen herra Bapsista ja että sir Barnet
joutui suorastaan raivoihinsa ja tuijotti Bapsia kiukkuisesti huoneen
poikki. Menipä hän niinkin pitkälle, että puhuessaan tapauksesta
lady Skettlesille toivotti Bapsin hiiteen ja sanoi tuollaisen
ammatin sopivan oikein hyvin yhteen Bapsin suunnattoman ja kirotun
häpeämättömyyden kanssa.
Paul huomasi vielä muutakin. Juotuaan muutamia lasillisia kuumennettua
viiniä alkoi Feeder olla iloisella tuulella. Tanssi suoritettiin
ylimalkaan jäykästi, ja soitto oli hyvin juhlallista — suorastaan
kuin kirkkomusiikkia — mutta viinilasillisten jälkeen Feeder sanoi
Tootsille aikovansa antaa vähän vauhtia tälle puuhalle. Sitten hän
alkoi tanssia ikäänkuin ei olisi muuta ajatellutkaan kuin tanssimista
ja houkutteli salaa soitonkin hurjiin säveliin. Sitäpaitsi hän kävi
erittäin huomaavaksi naisia kohtaan ja tanssiessaan neiti Blimberin
kanssa kuiskasi — kuiskasi hänelle! — mutta ei niin hiljaa, ettei Paul
olisi sitä kuullut, seuraavan huomattavan runon:
"Vaikk' inha vilpin pesä mielen' ois,
en sulle koskaan pahoin tehdä vois."
Nämä säkeet Paul kuuli hänen toistavan neljälle neitoselle peräkkäin.
Niinpä Feederillä olikin syytä sanoa Tootsille, että hän pelkäsi
itselleen käyvän huonosti huomenna!
Rouva Blimber kävi levottomaksi tästä jokseenkin sopimattomasta
käytöksestä ja etenkin soiton sävyn muuttumisesta, sillä nyt alkoi
kuulua alhaisia sävelmiä, jotka olivat tavallisia kaduilla ja senvuoksi
saattaisivat loukata lady Skettlesiä. Mutta lady Skettles oli niin
ystävällinen, että pyysi rouva Blimberiä olemaan puhumatta siitä
enempää ja kuunteli mahdollisimman kohteliaasti selitystä, kuinka
kandidaatti Feeder joskus meni liiallisuuksiin näissä tilaisuuksissa,
ja huomautti, että tuo herra oli asemaansa nähden hyvin puoleensavetävä
mies ja että häntä erikoisesti miellytti vaatimaton tukan malli. (Kuten
aikaisemmin on mainittu, oli Feederin tukka noin neljännestuuman
pituinen.)
Eräällä tanssien väliajalla lady Skettles kysyi Paulilta, pitikö
hän paljon soitosta. Paul vastasi pitävänsä soitosta ja laulusta
ja lisäsi, että jos lady Skettlesillä oli sama maku, pitäisi hänen
kuulla Florencen laulavan. Lady Skettles keksi heti olevansa ihan
nääntymäisillään tätä nautintoa odottaessaan, ja vaikka Florence aluksi
kovin pelästyi, kun häntä pyydettiin laulamaan niin suurelle seuralle,
ja hartaasti tahtoi vapautusta siitä, meni hän kuitenkin suoraa päätä
pianon luo ja aloitti, kun Paul kutsui hänet luokseen ja sanoi:
"Laulathan, Florence? Minun tähteni, rakkaani!" Kun kaikki vetäytyivät
vähän syrjään, jotta Paul voisi katsella sisartaan, ja kun hän näki
Florencen istuvan siinä yksin niin nuorena ja hyvänä ja kauniina ja
ystävällisenä häntä kohtaan ja kuuli värisevän äänen kaikuvan niin
luonnollisena ja suloisena ja tajusi hiljaisuudesta kohoavan esiin
kultaisen ketjun, joka yhdisti hänet kaikkeen elämän rakkauteen ja
onneen, silloin hän käänsi kasvonsa poispäin kätkeäkseen kyyneleensä.
Ei senvuoksi, että laulu oli liian kaihoisa tai surumielinen, vaan
siksi, että Florence oli niin rakas hänelle, niinkuin hän selitti
toisille, jotka kyselivät syytä hänen kyyneliinsä.
Kaikki he pitivät Florencesta. Ja kuinka olisi muu ollut
mahdollistakaan! Paul oli etukäteen arvannut niin käyvän. Hänen
istuessaan siinä sohvan nurkassa pielusten varassa kädet rauhallisesti
ristissä, toinen sääri allaan, saattoivat harvat aavistaa, millainen
voitonriemu ja ilo täytti hänen lapsenrintansa, kun hän katseli
sisartaan, tai millaista suloista rauhallisuutta hän tunsi.
Haltioituneita ihastuksen ilmaisuja "Dombeyn sisaresta" kuului hänen
korviinsa kaikkien poikien suusta. Jokaisen huulilta tulvi ylistystä
maltilliselle ja ujolle pikku kaunottarelle. Lakkaamatta hän kuuli
mainittavan Florencen lahjakkuutta ja taitavuutta, ja kuin kesäillan
ilmassa leijaillen oli kaikkialle levinnyt Florenceen ja häneen
kohdistunut epämääräinen ystävällisyyden tunne, joka teki niin hyvää ja
liikutti häntä.
Hän ei tietänyt miksi. Sillä kaikki se, mitä Paul katseli ja tunsi
ja ajatteli tuona iltana — läsnä ja poissa olevia, nykyisyyttä ja
menneisyyttä — sekaantui yhteen kuin sateenkaaren värit tai eri
vivahdukset monikirjavissa linnuissa auringon paistaessa niihin tai
värit vaalenevalla taivaanrannalla auringon laskiessa. Ne monet asiat,
joita hänen oli pitänyt viime aikoina ajatella, liitelivät hänen
silmiensä editse laulun aikana. Ei niin, että ne olisivat jälleen
vaatineet hänen tarkkaavaisuuttaan tai koskaan enää vaatisivat, vaan
rauhallisesti loppuun käsiteltyinä ja menneisyyteen siirtyneinä.
Yksinäinen akkuna, josta hän oli katsellut aikoja sitten, avautui
merelle monien penikulmien päähän. Aalloilla keinuteltiin ja
tyynnytettiin lepoon mielikuvia, jotka olivat täyttäneet hänen
mielensä vielä eilispäivänä ja nyt häipyivät näkymättömiin kuin
murtuneet laineet. Hän luuli vielä erottavansa sisarensa laulussa,
äänten sorinassa ja jalkojen kopinassa saman salaperäisen kohinan,
jota oli ihmetellyt maatessaan lepovuoteellaan meren rannalla.
Samaa muistuttivat hänelle ohi kiitävät kasvot ja Tootsin kömpelö
kohteliaisuus, tämä kun kävi tuon tuostakin puristamassa hänen
kättään. Paul luuli vielä kuulevansa salaperäistä kohinaa yleisen
ystävällisyyden läpi, ja se yleinen usko, että hän oli varhaisvanha,
tuntui olevan yhteydessä sen kanssa, hänen käsittämättään oikein millä
lailla. Näin istui pikku Paul mietiskellen, kuunnellen, katsellen ja
uneksien ja oli hyvin onnellinen.
Vihdoin tuli lähdön aika, ja silloin saattoi huomata seurassa
mielenliikutusta. Sir Barnet Skettles toi nuoremman Skettlesin Paulin
luo hyvästelemään ja pyysi, että Paul muistaisi sanoa arvoisalle
isälleen sir Barnet Skettlesin parhaat terveiset ja kertoa hänen
toivovan, että molemmat pojat tulisivat hyviksi ystäviksi. Lady
Skettles suuteli häntä, pyyhkäisi hänen tukkansa pois otsalta ja
syleili häntä. Tulipa rouva Bapskin — ja se ilahdutti Paulia — harppua
soittavan miehen nuottivihkon äärestä ja lausui hänelle jäähyväiset
yhtä sydämellisesti kuin kuka muu tahansa huoneessa olijoista.
"Hyvästi, tohtori Blimber", sanoi Paul ojentaen kätensä.
"Hyvästi, pikku ystäväni", vastasi tohtori.
"Olen hyvin kiitollinen teille, tohtori", lisäsi Paul katsellen
viattomasti hänen ankaroihin kasvoihinsa. "Olkaa hyvä ja käskekää
pitämään huolta Diogeneesta."
Diogenes oli koira, jolla ei ollut elämässään ollut ainoaakaan
ystävää ennen Paulia. Tohtori lupasi, että Paulin poissa ollessa
huolehdittaisiin tarkoin Diogeneesta, ja kun Paul oli taas kiittänyt ja
kätellyt häntä, lausui hän rouva Blimberille ja Cornelialle jäähyväiset
niin sydämellisen vakavasti, että rouva Blimber unohti puhua Cicerosta
lady Skettlesille, vaikka hänellä oli ollut sellainen aikomus koko
illan. Cornelia tarttui Paulin molempiin käsiin ja sanoi: "Dombey,
Dombey, sinä olet aina ollut lempioppilaani. Jumala sinua siunatkoon!"
Ja Paulin mielestä se osoitti, kuinka helposti voi tehdä väärin
jollekin henkilölle, sillä neiti Blimber oli nyt tosiaankin vilpitön,
niin ankara kuin hän olikin ollut vaatimuksissaan.
Sitten kuului poikien kesken suhinaa: "Dombey lähtee! Pikku Dombey
lähtee!" ja kaikki riensivät Paulin ja Florencen jäljestä alas
portaille ja käytävään, koko Blimberin perhe mukana. Sellaista, sanoi
Feeder ääneensä, ei ollut hänen aikanaan kertaakaan ennen sattunut
ainoallekaan pojalle, mutta vaikeata oli tietää, oliko tämä totta vai
viinipikarien ansiota. Palvelijat, pöydänkattaja etunenässä, halusivat
kaikki saattaa pikku Dombeyta. Olipa heikkosilmäinen nuori mieskin
kantaessaan Paulin kirjoja ja matkatavaroita vaunuihin, joiden oli
määrä kuljettaa Florence veljineen rouva Pipchinin luokse yöksi,
ilmeisesti liikutettu.
Ei edes hellempien tunteitten vaikutus pojissa — he olivat kaikki
järjestään hullaantuneet Florenceen — voinut estää heitä lausumasta
hyvin äänekkäitä jäähyväisiä Paulille heiluttamalla hattujaan hänen
jälkeensä, tunkeutumalla alakertaan puristamaan hänen kättään ja
huutamalla hänelle kukin vuorostaan: "Dombey, älä unohda minua!" He
ilmaisivat tunteitaan muutenkin kovin meluisasti, mikä oli kerrassaan
tavatonta näiden opiskelijain kesken. Paul kysyi kuiskaten Florencelta,
joka kääri hänet vaatteisiin ennenkuin ovi avattiin, kuuliko hän
poikain melua. Unohtaisiko hän sitä koskaan? Oliko hän iloinen siitä?
Ja voimakas ilo loisti Paulin silmistä hänen puhellessaan Florencelle.
Vielä kerran Paul kääntyi jäähyväisiksi ja katsoi niin moniin
kasvoihin, jotka olivat suuntautuneet häneen, ihmetellen nähdessään
kuinka ne kaikki loistivat ja säteilivät ja kuinka ne olivat
kokoontuneet vieretysten kuin täpötäydessä teatterissa. Samalla ne
näyttivät aaltoilevan kuin heiluvassa peilissä, ja sitten hän oli
ulkona pimeissä vaunuissa, nojautuen Florenceen. Milloin tahansa hän
senjälkeen muisteli tohtori Blimberin taloa, palasi se hänen mieleensä
sellaisena kuin hän oli nähnyt sen tänä iltana, eikä se koskaan enää
tuntunut todelliselta paikalta, vaan unelta, jossa oli silmä silmän
vieressä.
Mutta se ei ollut kuitenkaan viimeinen muisto tohtori Blimberin
talosta. Tapahtui vielä jotakin. Toots näet esiintyi vielä. Hän laski
odottamatta alas vaunujen akkunan, kurkisti sisään ja sanoi kerrassaan
kummallisesti hihittäen: "Onko Dombey siellä?" ja pani sen taas heti
kiinni odottamatta vastausta. Eikä edes se ollut Tootsin viimeinen
temppu, sillä ennenkuin ajaja ennätti panna vaunut liikkeelle, laski
hän alas toisen akkunan, kurkisti sisään samalla lailla hihittäen
ja virkkoi samanlaisella äänenpainolla: "Onko Dombey siellä?" minkä
jälkeen hän katosi samoin kuin äskenkin.
Kuinka Florence nauroikaan! Paul muisti sen usein ja nauroi silloin
aina itsekin.
Mutta monista asioista, joita pian jälkeenpäin sattui — seuraavana
päivänä ja senjälkeen — oli Paulilla vain hämärä muisto, kuten
esimerkiksi, miksi he viipyivät rouva Pipchinin luona päiviä ja öitä
sensijaan että olisivat lähteneet kotiin, miksi hän makasi vuoteessa
Florencen istuessa hänen vieressään, oliko huoneessa käynyt hänen
isänsä vai oliko se vain suuri varjo seinällä, oliko hän kuullut
lääkärin sanovan jostakin henkilöstä, että jos hänet olisi siirretty
pois ennen sitä tilaisuutta, jonka herättämät mielikuvat olivat liian
voimakkaita hänen omaan heikkouteensa verrattuina, olisi hän kaiketi
kokonaan riutunut.
Eikä hän liioin voinut muistaa, oliko hän usein sanonut Florencelle:
"Oi, Floy, vie minut kotiin äläkä milloinkaan jätä minua!" mutta hän
luuli niin tapahtuneen. Toisinaan hän kuvitteli kuulleensa itsensä
toistelevan: "Vie minut kotiin, Floy. Vie minut kotiin!"
Mutta hän muisti kotiin tullessaan, kun häntä kannettiin ylös tuttuja
portaita, että vaunut olivat tärisseet monta tuntia yhtä mittaa,
samalla kun hän oli maannut Florencen istuessa hänen vieressään ja
vanha rouva Pipchin istui vastapäätä. Niinikään hän muisti vanhan
vuoteensa, kun hänet laskettiin sille, tätinsä, neiti Toxin ja Susanin,
mutta myös jotakin muuta äsken tapahtunutta, mikä yhä pani hänet
ymmälle.
"Tahtoisin mielelläni puhua Florencen kanssa", sanoi hän. "Nyt heti
kahden kesken!"
Sisar kumartui hänen puoleensa, ja toiset vetäytyivät syrjään.
"Floy kulta, eikö isä ollut käytävässä, kun minut tuotiin vaunuista?"
"Oli, rakkaani."
"Eihän hän itkenyt mennessään huoneeseensa, kun oli nähnyt minun
tulevan, vai kuinka, Floy?"
Florence pudisti päätään ja painoi huulensa hänen poskeaan vastaan.
"Minusta on oikein hauskaa, ettei hän itkenyt", virkkoi pikku Paul.
"Minä luulin hänen itkeneen. Älä kerro toisille, että kysyin."