Kesäloman lähestyessä eivät tohtori Blimberin synkkäsilmäiset oppilaat
suinkaan päästäneet kuuluville sopimattomia ilonilmaisuja. Niin
voimakasta lausetapaa kuin "lehahtaa lentoon" olisi ollut mahdotonta
käyttää tässä hienossa laitoksessa. Nuorukaiset vain "tihkuivat"
puolivuosittain koteihinsa, he eivät koskaan lehahtaneet lentoon.
Sellaista säädyttömyyttä he olisivat halveksineet.
Tozer, jota alituisesti ahdisti ja kidutti kankea valkoinen
palttinainen kaulaliina, koska hänen äitinsä, rouva Tozer, oli
nimenomaan käskenyt hänen sitä käyttää, määrättyään hänet kirkolliselle
uralle ja ollen sitä mieltä, että hän ei voisi liian varhain
valmistautua tulevaan toimeensa — Tozer sanoi, että jos hänen oli
valittava kahden pahan välillä, jäisi hän mieluummin opistoon kuin
matkustaisi kotiin. Mutta niin vähän kuin tämä selitys näyttikin
olevan sopusoinnussa sen kanssa, mitä Tozer oli väittänyt eräässä
ainekirjoituksessaan, että näet "rakkaan kodin ajatteleminen ja
kaikki sen muistot herättivät hänen mielessään suloisia toivon ja
riemun aavistuksia", — olipa hän verrannut itseään roomalaiseen
sotapäällikköön, joka huumaantuneena iceneistä saamansa voiton
johdosta tai kartagolaisilta ryöstettyä saalista kuljettaen lähestyy
Capitoliumia, tämän tietysti vastatessa vertauksen nojalla rouva
Tozerin asuntoa —, niin tuo yllämainittu huomautus oli kuitenkin
lausuttu vilpittömässä mielessä. Sillä Tozerilla näytti olevan hirveä
eno, joka ei ainoastaan tutkistellut häneltä loma-aikoina vaikeita
asioita, vaan käytti myöskin viattomia ilmiöitä ja tapauksia samaan
julmaan tarkoitukseen. Niinpä jos hänen enonsa esimerkiksi vei hänet
ystävällisyyden varjolla teatteriin tai katsomaan jättiläistä tai
kääpiötä tai temppujentekijää tai muuta sellaista, tiesi Tozer hänen
lukeneen etukäteen jonkin klassillisen viittauksen tältä alalta.
Silloin Tozer joutui kuolettavan pelon valtaan, sillä hän ei saattanut
aavistaa, miltä kohdalta vanha herra hyökkäisi hänen kimppuunsa tai
ketä arvovaltaa vastaan hänet haastettaisiin taistelemaan.
Mitä Briggsiin tulee, ei hänen isänsä käyttänyt niin monimutkaisia
keinoja. Hän ei ylimalkaan koskaan jättänyt poikaparkaa rauhaan. Niin
usein ja niin ankarasti hän pani onnettoman nuorukaisen henkiset voimat
koetukselle loma-aikana, että perheen ystävät (Briggsit asuivat silloin
Bayswaterin läheisyydessä Lontoossa) harvoin lähestyivät Kensington
Gardenin lammikkoa ilman sitä hämärää aavistusta, että saisivat nähdä
nuoren Briggsin hatun uiskentelevan sen pinnalla ja keskeneräisen
kirjoitustehtävän lojuvan rannalla. Senvuoksi ei Briggs suinkaan ollut
haltioissaan loma-aikaa ajatellessaan, ja molemmat Paulin huonetoverit
olivat niin sopivat näytteet tohtori Blimberin oppilaitoksen pojista
yleensä, että virkeimmätkin heistä ajattelivat loman alkamista tyynen
alistuvaisina.
Toisin oli pikku Paulin laita. Tämän ensi loman loppuessa alkaisi
hänen eronsa Florencesta, mutta kuka on ajatellut niiden lomapäivien
loppumista, jotka eivät ole vielä alkaneetkaan! Ei ainakaan Paul.
Onnellisen ajan lähestyessä muuttuivat makuuhuoneen seinillä
kiipeilevät jalopeurat ja tiikerit hyvin kesyiksi ja leikkisiksi.
Lattiamaton kuvioiden ja ruutujen ärtyisät ja ovelat kasvot kävivät
suopeamman näköisiksi ja katselivat häntä vähemmän häijyin silmin.
Vakavan vanhan kellon kaavamaisessa kysymyksessä tuntui enemmän
henkilökohtaista osanottoa, ja levoton meri vyöryi kaiken yötä tosin
alakuloisen, mutta kuitenkin suloisen säveleen mukaan, joka kohosi ja
vaipui aaltojen keralla ja ikäänkuin tuuditti häntä uneen.
Kandidaatti Feeder näytti ajattelevan, että hänkin saisi perinpohjin
nauttia loma-ajasta. Toots suunnitteli koko iän kestävää lomaa, sillä —
niinkuin hän säännöllisesti sanoi Paulille joka päivä — tämä oli hänen
viimeinen lukukautensa tohtori Blimberin luona, ja hän pääsisi jo pian
käsiksi perintöönsä.
Niin suuri ero kuin Paulilla ja Tootsilla olikin iän ja aseman
puolesta, olivat he kuitenkin täysin yksimielisiä siitä, että heidän
välillään vallitsi ystävyys. Kun loma-aika lähestyi ja Toots huohotti
kovemmin ja tuijotteli useammin kuin ennen Paulin seurassa, ymmärsi
Paul hänen tarkoittavan olevansa pahoillaan siitä, että heidän täytyi
nyt erota, ja oli hyvin kiitollinen niin ison toverin ystävyydestä ja
suopeudesta.
Samoin olivat sekä tohtori, rouva ja neiti Blimber että kaikki
oppilaatkin selvillä siitä, että Toots oli jotenkin asettunut Dombeyn
suojelijaksi ja kaitsijaksi. Rouva Pipchinkin huomasi tämän seikan
niin selvästi, että hänen vanha sydämensä täyttyi kateudella Tootsia
kohtaan, minkä vuoksi hän tuon tuostakin mainitsi häntä oman kotinsa
pyhäkössä "konnamaiseksi hölmöksi". Sensijaan ei viattomalla Tootsilla
ollut enemmän aavistusta rouva Pipchinin kiukun heräämisestä kuin
mitään määrättyä käsitystä muista mahdollisuuksista tai suhteista.
Päinvastoin hän oli taipuvainen pitämään rouva Pipchiniä paremminkin
etevänä ihmisenä, jolla oli monta mieltäkiinnittävää piirrettä. Tästä
syystä hän hymyili niin kohteliaasti rouva Pipchinille ja kyseli rouvan
käydessä Paulia tervehtimässä niin usein hänen vointiaan, että rouva
Pipchin lopulta sanoi hänelle eräänä iltana suoraan olevansa tottumaton
tuollaiseen, mitä tahansa Toots siitä ajattelikin. Hän ei sanonut
voivansa eikä tahtovansakaan sietää moista Tootsin tai kenenkään
toisenkaan penikan taholta, mikä odottamaton kiitos kohteliaisuudesta
säikähdytti niin Tootsia, että hän kätkeytyi etäiseen loukkoon, kunnes
rouva Pipchin oli poistunut, eikä milloinkaan enää ilmestynyt urhean
vanhan rouvan näkyviin tohtori Blimberin talossa.
Puuttui vielä pari kolme viikkoa loman alkamiseen, kun Cornelia Blimber
eräänä päivänä kutsui Paulin huoneeseensa ja virkkoi: "Dombey, minä
lähetän kotiisi sinusta analysin."
"Kiitos, neiti", vastasi Paul.
"Ymmärrät kai mitä tarkoitan, Dombey?" kysyi neiti Blimber katsellen
häntä terävästi silmälasiensa lävitse.
"En, neiti", vastasi Paul.
"Dombey, Dombey", sanoi neiti Blimber, "minä alan pelätä, että sinä
olet ajattelematon lapsi. Kun et ymmärrä jonkin sanan merkitystä, niin
miksi et pyydä, että se selitettäisiin?"
"Rouva Pipchin kielsi minua kysymästä mitään", vastasi Paul.
"Minun täytyy pyytää sinua olemaan mainitsematta minulle rouva
Pipchiniä missään tapauksessa, Dombey", huomautti neiti Blimber. "Minun
on mahdoton sallia sitä. Meidän opetustapamme on kaukana sellaisesta.
Tuollaisten viittausten toistaminen tekisi minulle välttämättömäksi
vaatia sinua oppimaan ulkoa huomispäivän aamiaiseksi _verbum
personalesta simillima cygnoon_ asti."
"En tarkoittanut, neiti —", aloitti pikku Paul.
"Minun täytyy pyytää sinua olemaan puhumatta tarkoituksistasi, Dombey",
huomautti neiti Blimber, joka säilytti peloittavan kohteliaisuuden
moitteissaan. "Sentapaisia sanoja en voisi uneksiakaan suvaitsevani."
Paul piti turvallisimpana olla puhumatta mitään ja alkoi vain katsella
neiti Blimberin silmälaseja. Kun Cornelia oli pudistanut hänelle
vakavasti päätänsä, otti hän käteensä edessään olevan paperin.
"Tässä on analysi Paul Dombeyn luonteesta. Jos muistan oikein", virkkoi
neiti Blimber, "selittää Walker analysin synteesin vastakohdaksi
seuraavaan tapaan: 'aineellisen tai henkisen maailman alaan kuuluvan
ilmiön hajoittaminen alkutekijöihinsä'. Ymmärrätkö, se on vastakohta
synteesille. Nyt tiedät, mitä analysi on, Dombey."
Dombey ei tosin näyttänyt kokonaan huikaistuvan hänen järkeensä
osuvasta valosta, mutta kumarsi vähän neiti Blimberille.
"'Analysi Paul Dombeyn luonteesta'", toisti neiti Blimber, luoden
silmänsä paperiin, ja luki siitä edelleen: "'Minun nähdäkseni ovat
Dombeyn luontaiset lahjat aika hyvät, ja sama arvostelma sopeutuu hänen
opinhaluunsa. Jos siis otamme kahdeksikon korkeimmaksi, määrittelisin
nämä Dombeyn molemmat ominaisuudet numerolla kuusi ja kolme neljäsosaa'
—"
Neiti Blimber vaikeni nähdäkseen, kuinka Paul otti vastaan tämän
tiedon. Koska Paul oli epätietoinen siitä, tarkoittiko kuusi ja kolme
neljäsosaa kuutta puntaa viittätoista shillingiä vai kuutta pennyä
kolmea farthingia vai kuutta jalkaa kolmea tuumaa vai jotakin uutta
kuutosta ja uutta kolmea neljännestä, joita hänelle ei vielä ollut
opetettu, hieroi hän vain käsiään ja katseli suoraan neiti Blimberiin.
Tällä vastauksella sattui olemaan yhtä paljon menestystä kuin millä
muulla tahansa, ja Cornelia jatkoi:
"'Rajuus kaksi. Itsekkyys kaksi. Taipumus alhaiseen seuraan, mikä
käy ilmi Glubb-nimistä henkilöä koskevassa suhteessa, alkujaan
seitsemän, mutta sittemmin vähentynyt. Seurustelutaito neljä, mutta
parantuu aikaa myöten.' Mutta erikoisesti tahtoisin kiinnittää
sinun tarkkaavaisuuttasi, Dombey, analysin lopussa olevaan yleiseen
huomautukseen."
Paul kuunteli mahdollisimman tarkkaavasti.
"'Ylimalkaan voi Dombeystä lausua'", luki neiti Blimber kovalla
äänellä, joka toisen sanan kohdalla suunnaten silmälasinsa edessään
olevaa pikku olentoa kohti, "'että hänen kykynsä ja taipumuksensa
ovat hyvät ja että hän on edistynyt niin paljon kuin näissä oloissa
on sopinut odottaa. Mutta valitettavaa on, että tämä nuori herra on
luonteeltaan ja käytökseltään kummallinen (eli kuten tavallisesti
sanotaan pikkuvanha) ja että hän tekemättä mitään nimenomaan
moitittavaa on usein hyvin erilainen kuin muut hänen ikäisensä ja
säätyisensä nuoret herrat.' No niin, Dombey", kysyi neiti Blimber
laskien paperin kädestään, "ymmärrätkö sitä?"
"Luullakseni ymmärrän, neiti", vastasi Paul.
"Tämä analysi, Dombey", jatkoi Cornelia, "lähetetään sinun arvoisalle
isällesi. Hänestä tietysti tuntuu kovin tuskalliselta kuullessaan,
että sinä olet omituinen luonteeltasi ja käytökseltäsi. Meistäkin se
luonnollisesti on tuskallista, sillä emme voi pitää sinusta senvuoksi,
Dombey, niin paljon kuin haluaisimme."
Siinä hän kajosi lapsen arkaan kohtaan, sillä Paul oli eropäivän
lähestyessä alkanut yhä hartaammin toivoa, että talon koko väki
kiintyisi häneen. Jostakin salaisesta syytä, jota hän tajusi hyvin
vähän tai ei ollenkaan, hän tunsi vähitellen kasvavaa rakkauden
tarvetta melkein kaikkea ja kaikkia kohtaan tässä talossa. Hän ei
voinut sietää sitä ajatusta, että he olisivat täysin kylmäkiskoisia
häntä kohtaan hänen lähdettyään. Hän kaipasi sitä, että he
muistelisivat häntä ystävällisesti, olipa alkanut toivoa sitäkin, että
saisi syntymään sovinnolliset välit suuren käheä-äänisen ja pörröisen
koiran kanssa, joka oli ketjuilla kytketty talon taakse ja jota hän
siihen asti oli kauheasti pelännyt, ja että sekin ikävöisi häntä, kun
hän olisi poissa.
Hento Paul-parka, ajattelematta ollenkaan, että hän taas ilmaisi,
kuinka suuresti hän erosi tovereistaan, esitti neiti Blimberille niin
taitavin sanoin kuin osasi sen pyynnön, että tämä huolimatta tuosta
virallisesta analysista koettaisi hyväntahtoisesti pitää hänestä. Rouva
Blimberille, joka oli tullut paikalle, hän esitti saman anomuksen, ja
kun rouva ei hänenkään läsnäollessaan voinut olla tuomatta ilmi usein
lausumaansa mielipidettä, että Paul oli varhaisvanha lapsi, sanoi Paul
olevansa varma siitä, että rouva Blimber oli oikeassa, ja arveli sen
mahdollisesti johtuvan hänen luistaan, mutta toivoi rouva Blimberin
antavan sen anteeksi, sillä hän piti heistä kaikista.
"En niin paljon", lisäsi Paul puolittain ujosti, puolittain suorasti,
mikä oli hänen omituisimpia ja viehättävimpiä piirteitään, "en
tietenkään niin paljon kuin Florencesta, sehän ei kävisi päinsä.
Ettehän voisi sellaista odottaakaan, vai kuinka, rouva Blimber?"
"Voi tuota varhaisvanhaa pikku olentoa!" virkkoi rouva Blimber
kuiskaten.
"Mutta minä pidän kaikista täällä hyvin paljon", jatkoi Paul, "ja
minusta tuntuisi ikävältä, jos minun lähtiessäni pois joku olisi siitä
iloinen tai ei vähääkään välittäisi".
Nyt rouva Blimber oli täysin varma siitä, että Paul oli maailman
ihmeellisin lapsi, ja kun hän kertoi tohtorille, mitä oli tapahtunut,
oli tämä yhtä mieltä hänen kanssaan. Mutta hän lisäsi samoin kuin oli
ennenkin sanonut Paulin tullessa tähän taloon, että opiskeleminen saisi
paljon aikaan, ja sitten hän neuvoi, kuten aikaisemmin: "Kehitä häntä
eteenpäin, Cornelia, kehitä häntä eteenpäin!"
Cornelia oli aina koettanut kehittää häntä niin voimaperäisesti
kuin oli osannut, ja Paul oli senvuoksi saanut kestää kovaa. Mutta
lisänä ponnistukseensa suorittaa koulutehtävät oli Paulilla ollut
kauan aikaa mielessä toinenkin päämäärä, johon hän yhä pyrki. Hän
tahtoi näet olla kiltti, avulias ja hiljainen poika, joka koettaisi
aina herättää rakkautta ja kiintymystä muissa. Ja vaikka hänet usein
vieläkin nähtiin vanhalla paikallaan portailla tai katselemassa aaltoja
ja pilviä yksinäisestä akkunastaan, oli hän usein myöskin toisten
poikien joukossa, suorittaen heille ujosti jonkin vapaaehtoisen pikku
palveluksen. Niinpä hän oli saavuttanut tohtori Blimberin talossa
asuvien kankeiden ja sulkeutuneiden, itseään kiduttavien erakoidenkin
kesken suosiota, ollen heille kuin pieni hauras leikkikalu, josta he
kaikki pitivät ja jota ei kukaan olisi ajatellutkaan kohdella tylysti.
Mutta hän ei voinut muuttaa luonnettaan tai kirjoittaa uudelleen
analysiään, ja siksi olivat kaikki yksimielisiä siitä, että Dombey oli
varhaisvanha.
Mutta tämä luonteenpiirre soi hänelle eräitä erivapautuksia, joista
ei kukaan muu saanut nauttia. Kun toiset pojat vain kumarsivat
tohtori Blimberille ja hänen perheelleen toivottaessaan heille
hyvää yötä, ojensi Paul kätösensä ja pudisti reippaasti tohtorin
ynnä rouva Blimberin ja Cornelian kättä. Jos jotakuta koetettiin
pelastaa uhkaavasta rangaistuksesta, oli Paul aina asiamiehenä. Olipa
heikkosilmäinen palvelijakin kerran kysynyt häneltä neuvoa särjettyään
porsliiniastian. Sellainenkin hämärä huhu oli päässyt liikkeelle,
että synkkä pöydänkattaja, joka suosi Paulia, vaikkei koskaan ollut
esiintynyt herttaisena kellekään pojalle, oli väliin sekoittanut
portteria hänen pöytäolueensa vahvistaakseen häntä.
Paitsi näitä suuria etuoikeuksia oli Paulilla vapaa pääsy Feederin
huoneeseen. Sieltä hän oli pari kertaa taluttanut raittiiseen ilmaan
Tootsin, joka oli melkein pyörtynyt yrittäessään huonolla menestyksellä
polttaa väkevää sikaaria. Toots oli näet salaa ostanut tukun sikaareja
eräältä uhkarohkealta salakuljettajalta, joka oli tunnustanut kahden
kesken, että tullilaitos oli luvannut kaksi sataa puntaa hänen päästään
joko elävänä tai kuolleena. Kandidaatti Feederin huone oli hyvin
siisti. Sen takana oli toinen pienempi, jossa oli hänen vuoteensa.
Kamiinin yläpuolella riippui huilu, jota hän ei vielä osannut soittaa,
mutta hän vakuutti kohta alkavansa todella opetella. Joitakin kirjoja
siellä myöskin oli ja ongenvapa, sillä Feeder sanoi täydellä todella
ryhtyvänsä opettelemaan kalastusta, kun vain saisi aikaa. Samoissa
tarkoituksissa hän oli koonnut sinne käytetyn, kiemuraisen metsätorven,
shakkilaudan nappuloineen, espanjan kieliopin, joukon piirustustarpeita
ja nyrkkeilyhansikkaat. Feeder sanoi ehdottomasti päättäneensä oppia
itsepuolustustaidon, koska se oli hänen mielestään jokaisen miehen
velvollisuus, koska sillä kykenisi auttamaan hätään joutuneita naisia.
Mutta Feederin tärkein kalleus oli suuri vihreä nuuskarasia, jonka
Toots oli tuonut hänelle lahjaksi edelliseltä lomalta palatessaan ja
josta hän oli maksanut suuren summan, koska sen sanottiin kuuluneen
persoonallisesti prinssihallitsijalle. Ei Toots eikä Feeder voinut
ottaa tästä tai mistään muustakaan rasiasta pienintä hyppysellistäkään
nuuskaa saamatta suonenvedontapaisia aivastuskohtauksia. Sittenkin
tuotti heille suurta iloa kostuttaa rasiallinen kylmällä teellä,
sekoittaa nuuskaa paperiveitsellä pergamenttipalasen päällä ja heti
sitten antautua sen nauttimiseen. Näin ahtaessaan nenänsä täyteen
he kärsivät hämmästyttäviä tuskia niin uljaasti kuin marttyyrit ja
tunsivat juodessaan välillä pöytäolutta kaikkea mässäilyn autuutta.
Pikku Paul, joka istui mitään puhumatta heidän seurassaan tärkeimmän
suojelijansa Tootsin rinnalla, tunsi näissä hillittömissä
tilaisuuksissa kauhunsekaista ihastusta. Kun Feeder puhui Lontoon
kolkoista salaisuuksista ja sanoi Tootsille aikovansa lähteä nyt
alkavana loma-aikana tutkimaan niitä kaikissa ilmenemismuodoissa, siinä
tarkoituksessa vuokrattuaan itselleen asunnon kahden vanhan naisen
luona Peckhamissa, silmäili Paul häntä kuin jonkin matka- tai hurjan
seikkailukirjan sankaria ja melkein pelkäsi niin mahtavaa henkilöä.
Kun Paul meni tuohon huoneeseen eräänä iltana loma-ajan ollessa jo
ihan lähellä, näki hän Feederin täyttävän painettujen kirjeiden tyhjiä
kohtia, samalla kun Toots kääri kokoon ja sulki kuoriin valmiiksi
laadittuja, joita oli hajallaan pöydällä. Feeder sanoi: "Ahaa, Dombey,
siinäpä sinä olet!" — sillä he olivat aina ystävällisiä hänelle ja
iloisia nähdessään hänet — ja lisäsi sitten, heittäen yhden kirjeen
hänelle: "Ja tuossa on sinun nimesi, Dombey. Se on sinun."
"Minunko, herra Feeder?" kysyi Paul.
"Sinun kutsusi", vastasi Feeder.
Paul huomasi tarkastaessaan sitä, että siinä oli kaikki muu
kivipainotyötä paitsi hänen nimensä ja päivämäärä, jotka olivat
kandidaatti Feederin käsialaa. Siinä tohtori ja rouva Blimber
kunnioittavasti pyysivät saada herra P. Dombeyn vieraakseen
keskiviikkona, kuluvan kuun seitsemäntenätoista päivänä,
illalliskutsuihin. Saapumisajaksi oli määrätty puolikahdeksan, ja
ohjelmana oli katrillin tanssiminen. Toots näytti hänelle samanlaista
paperiarkkia, jossa tohtori ja rouva Blimber kunnioittavasti
pyysivät saada herra Tootsin vieraakseen keskiviikkona, kuluvan kuun
seitsemäntenätoista päivänä, illalliskutsuihin, joihin saapumisajaksi
oli määrätty puolikahdeksan, ja ohjelmaksi oli ilmoitettu katrillin
tanssiminen. Niinikään Paul huomasi, että Feederin edessä pöydällä
oli toisia kirjeitä, joissa tohtori ja rouva Blimber kunnioittavasti
pyysivät herra Briggsiä, herra Tozeria ja muita nuorukaisia saapumaan
tuohon samaan tilaisuuteen.
Sitten Feeder kertoi Paulin suureksi iloksi, että myös Paulin sisar oli
kutsuttu, että tuollainen juhla vietettiin aina puolen vuoden kuluttua
ja että Paul voisi, koska loma alkaisi juuri sinä päivänä, lähteä
kutsujen jälkeen pois yhdessä sisarensa kanssa, jos halusi. Silloin
Paul keskeytti hänet sanomalla, että hän tosiaankin hartaasti halusi
niin tehdä. Senjälkeen Feeder selitti hänelle, että hänen odotettiin
ilmoittavan tohtori ja rouva Blimberille sirolla käsialalla, että herra
P. Dombey oli onnellinen saadessaan kunnian heidän kohteliasta kutsuaan
noudattaen käydä tervehtimässä heitä. Lopuksi Feeder huomautti, että
Paulin oli tohtorin ja rouva Blimberin läsnäollessa parasta olla
mainitsematta tätä juhlatilaisuutta, koska sen varusteluissa ja
koko järjestelyssä noudatettiin klassillisuuden ja hienon käytöksen
periaatteita ja koska oletettiin, että tohtori ja rouva Blimber
toiselta puolen ja nuorukaiset toiselta eivät opiskeluaikana aavistaisi
pienimmässäkään määrässä, mitä oli tulossa.
Paul kiitti Feederiä näistä ohjeista, pisti kutsun taskuunsa ja
istuutui tapansa mukaan jakkaralle Tootsin viereen. Mutta Paulin pää,
joka oli tuntunut jo ennenkin enemmän tai vähemmän kipeältä, oli tänä
iltana niin raskas, että hänen oli pakko nojata sitä käteensä. Ja
kuitenkin se vaipui niin, että se vähitellen painui Tootsin polvea
vastaan ja jäi siihen, ikäänkuin se ei enää haluaisi nousta. Silti
hänen ei tarvinnut olla kuuro, mutta hän luuli varmasti olleensa,
sillä hän tajusi Feederin huutavan korvaansa ja ravistelevan hiljaa
käsivarresta herättääkseen hänen huomiotaan. Kun hän kohotti
päätänsä pelästyneenä ja katseli ympärilleen, huomasi hän tohtori
Blimberin tulleen huoneeseen, akkunan olevan auki ja otsansa olevan
kostean siihen pirskoitetusta vedestä, vaikka hänestä tuntui hyvin
kummalliselta, kuinka kaikki se oli tehty hänen tietämättään.
"Kas vain! Hyvä, hyvä! Kuinka pikku ystäväni nyt jaksaa?" kysyi tohtori
rohkaisten.
"Kiitos, oikein hyvin, tohtori", vastasi Paul.
Mutta lattiassa tuntui olevan jotakin vikaa, sillä hän ei voinut seisoa
sillä tukevasti, ja niinikään seinissä, sillä ne pyrkivät kääntyilemään
ympäri eikä niitä voinut saada pysähtymään muutoin kuin katsomalla
niihin oikein kiinteästi. Tootsin pää näytti olevan luonnottoman suuri
ja perin kaukana, ja kun hän otti Paulin syliinsä kantaakseen hänet
yläkertaan, huomasi Paul hämmästyksekseen, että ovi oli toisessa
paikassa kuin missä hän oli luullut sen olevan. Tuntuipa hänestä aluksi
melkein siltä kuin Toots marssisi ulos suoraa päätä savutorven kautta.
Toots menetteli hyvin ystävällisesti kantaessaan hänet niin hellästi
yläkertaan, ja Paul sanoikin sen hänelle. Mutta Toots vastasi, että
hän tekisi paljon enemmän, jos voisi, ja tosiaan hän tekikin enemmän,
sillä hän auttoi Paulia riisuutumaan ja sitten vuoteeseen kaikkein
ystävällisimmällä tavallaan; minkä jälkeen hän istuutui vuoteen viereen
ja nauraa hihitti lakkaamatta, samalla kun kandidaatti Feeder, joka
nojasi vuoteen jalkopäähän, veteli luisevilla käsillään päälaellaan
kasvavia pikku harjaksia pystysuoraan ja sitten oli niin taitavasti
rupeavinaan nyrkkeilemään Paulin kanssa hänen taas virkistyttyään,
että Paul oli ymmällä siitä, pitikö hänen nauraa vai itkeä, ja teki
kumpaakin samalla kertaa: niin hullunkuriselta ja ystävälliseltä
Feederin käytös tuntui.
Paul ei koettanutkaan kysellä, kuinka sitten Toots hävisi ja Feeder
muuttui rouva Pipchiniksi, eikä hän ollut edes uteliaskaan sitä
tietämään, mutta kun hän näki rouva Pipchinin seisovan vuoteen
jalkopäässä Feederin sijalla, huudahti hän: "Rouva Pipchin, älkää
kertoko Florencelle!"
"Mitä en saa kertoa Florencelle, pikku Paul?" kysyi rouva Pipchin
istuutuen tuolille vuoteen viereen.
"Minusta", vastasi Paul.
"En, en", myönsi rouva Pipchin.
"Mitä luulette minun tekevän suureksi tultuani, rouva Pipchin?" kysyi
Paul kääntäen kasvonsa pieluksellaan rouva Pipchiniin päin ja nojaten
leukaansa miettiväisenä ristissä oleviin käsiinsä.
Rouva Pipchin ei voinut arvata.
"Minä aion", sanoi Paul, "panna kaikki rahani pankkiin enkä tahdo koota
lisää, sitten lähden maalle Florence-kullan kanssa, ostan kauniin
puutarhan, peltoja ja metsää ja elän siellä hänen kanssaan koko ikäni!"
"Tosiaanko!" huudahti rouva Pipchin.
"Niin", sanoi Paul. "Sillä lailla minä aion tehdä, kun minä —" Hän
vaikeni ja mietti hetkisen.
Rouva Pipchinin harmaa silmä tutki tarkoin hänen kasvojaan.
"Jos minä kasvan suureksi", jatkoi Paul. Sitten hän rupesi heti
kertomaan rouva Pipchinille tulossa olevasta juhlasta, Florencen
kutsumisesta, siitä ylpeydestä, jota hän tuntisi, kun kaikki pojat
ihailisivat Florencea, ja kuinka he olivat ystävällisiä hänelle
itselleen, kuinka hän piti heistä ja oli siitä iloinen. Senjälkeen
hän vielä kertoi rouva Pipchinille analysistä ja siitä, että hän oli
varhaisvanha, ja kysyi rouva Pipchinin mielipidettä siinä asiassa ja
uteli, tiesikö hän, miksi se kirjoitettiin ja mitä se tarkoitti. Rouva
Pipchin kielsi kaikki päästäkseen pulasta vähimmällä, mutta Paul ei
suinkaan ollut tyytyväinen vastaukseen, vaan katseli rouva Pipchiniä
niin tutkivasti saadakseen häneltä kuulla totuuden, että rouvan oli
pakko nousta ja mennä katselemaan ulos akkunasta välttääkseen Paulin
katsetta.
Silloin ilmestyi vuoteen viereen rouva Blimberin seurassa eräs
apteekkari, hiljainen mies, jonka neuvoa aina kysyttiin tohtorin
oppilaitoksessa, jos joku pojista sairastui. Paulilla ei ollut
aavistustakaan siitä, kuinka he ilmestyivät tai kuinka kauan, he olivat
siinä olleet, mutta kun hän näki heidät, nousi hän istumaan vuoteessaan
ja vastasi kaikkiin apteekkarin kysymyksiin seikkaperäisesti ja pyysi
apteekkarilta kuiskaten, että tämä ei puhuisi Florencelle tästä
mitään ja että hän oli päättänyt saada Florencen tulemaan tohtorin
juhlaan. Hän rupatteli paljon apteekkarin kanssa, ja he erosivat hyvinä
ystävyksinä. Kun Paul taas makasi vuoteessaan silmät suljettuina,
kuuli hän apteekkarin sanovan huoneesta poistuttuaan jossakin kaukana
— tai ehkä hän näki unta — että syynä oli elinvoiman puute (Paul
mietiskeli, mitä se merkitsi) ja suuri elimellinen heikkous. Sitten
apteekkari vielä sanoi, että koska pienokainen oli päättänyt erota
koulutovereistaan kuluvan kuun seitsemäntenätoista päivänä, olisi
parasta noudattaa hänen mielihaluaan, jollei hän tulisi sairaammaksi.
Niinikään hän sanoi olevansa iloinen kuultuaan rouva Pipchiniltä, että
Paul lähtisi omaistensa luo Lontooseen kahdeksantenatoista päivänä. Hän
lupasi kirjoittaa herra Dombeylle etukäteen, kun olisi päässyt paremmin
selville taudin laadusta. Vielä ei ollut mitään suoranaista syytä —
mihin? Paul ei kuullut sitä sanaa. Sitten apteekkari lisäsi, että Paul
oli hyvin älykäs, mutta varhaisvanha pikku poika.
Paul mietiskeli läpättävin sydämin, mitä se saattoi merkitä, koska se
oli niin selvästi huomattavissa hänessä ja pisti niin monen ihmisen
silmään!
Hän ei voinut sitä ymmärtää eikä vaivatakaan itseään kauan sitä
pohtimalla. Rouva Pipchin oli taas hänen vuoteensa vieressä kuin ei
olisi ollutkaan poissa (Paul luuli hänen menneen pois tohtorin kanssa,
mutta se oli ehkä vain unta), ja ikäänkuin taikavoimalla ilmestyi
rouva Pipchinin käteen lasi ja pullo, josta hän kaatoi sairaalle
juomaa. Senjälkeen Paul sai oikein hyvää hedelmähilloa, jota itse
rouva Blimber toi hänelle. Se saattoi hänet niin hyvään vointiin, että
rouva Pipchin lähti kotiin hänen hartaista pyynnöistään, ja Briggs
ja Tozer tulivat makuuhuoneeseen. Briggs-parka nurisi kovasti omasta
analysistään, joka olisi tuskin voinut olla tuhoisampi, vaikka olisi
ollut kokoonpanoltaan kemiallinen. Mutta hän oli oikein hyvä Paulille,
samoin Tozer ja kaikki muut, sillä he kävivät jokainen ennen nukkumaan
menemistään häntä katsomassa ja sanoivat: "Kuinka nyt jaksat?" "Pysy
vain reippaalla mielellä, pikku Dombey!" ja niin edespäin. Vuoteeseen
mentyään Briggs makasi kauan aikaa valveilla surren yhä analysiään ja
sanoen tietävänsä, että se oli ihan väärä, ja väitti, että he eivät
olisi voineet murhaajasta antaa sen huonompaa analysiä; ja mitä tohtori
Blimber sitten arvelisi, jos hänen taskurahansa riippuisivat siitä?
Briggs sanoi, että hyvin helppoa oli kohdella poikaa puolen vuoden
aikana kuin kaleriorjaa ja sitten merkitä hänet laiskaksi, kieltää
häneltä kaksi päivällistä viikossa ja sitten leimata hänet ahneeksi,
mutta sellaista ei saisi enää sietää, ei tosiaankaan, vai kuinka? Ohhoh
sentään!
Ennenkuin heikkosilmäinen nuori mies seuraavana aamuna soitti
käsirumpuaan, tuli hän yläkertaan Paulin luo ja ilmoitti, että
hän saisi jäädä vuoteeseen, kuten Paul iloisena tekikin. Rouva
Pipchin ilmestyi vähän ennen apteekkarin tuloa, ja vähän myöhemmin toi
hänelle aamiaista se ystävällinen nuori nainen, jonka Paul oli nähnyt
pesevän uunia ensimmäisenä aamuna tohtori Blimberin taloon tultuaan.
Sitten oli taas jossakin kaukana uusi neuvottelu, tai Paul näki siitä
unta. Senjälkeen tuli apteekkari tohtorin ja rouva Blimberin kanssa
sisälle ja sanoi:
"Niin, tohtori Blimber, luullakseni voimme vapauttaa tämän nuoren
herran nyt heti lukutyöstä, kun lomakin niin pian alkaa."
"Kaikin mokomin", virkkoi tohtori Blimber. "Rakkaani, ole hyvä ja
ilmoita se Cornelialle."
"Kyllä, kyllä", sanoi rouva Blimber.
Apteekkari kumartui, tarkasti läheltä Paulin silmiä ja tunnusteli hänen
päätään, valtimoaan ja sydäntään niin huolellisesti, että Paul sanoi:
"Kiitoksia, herra."
"Meidän pikku ystävämme ei ole koskaan valittanut", huomautti tohtori.
"Tietysti ei", vastasi apteekkari. "Hän ei näytäkään sen tapaiselta."
"Teidän mielestänne hän voi nyt paremmin, vai mitä?" kysyi tohtori
Blimber.
"Kyllä, paljon paremmin, tohtori", myönsi apteekkari.
Paul oli alkanut omalla kummallisella tavallaan miettiä samaa asiaa,
joka juuri sillä hetkellä lienee askarruttanut apteekkariakin, koska
tämä oli niin ajatuksiinsa vaipuneena vastannut tohtorin kumpaankin
kysymykseen. Mutta kun apteekkarin katse osui pikku potilaan silmiin,
heräsi hän heti mietteistään ja alkoi ystävällisesti hymyillä. Paul
hymyili myös puolestaan ja jätti mielestään koko asian.
Hän makasi kaiken päivää vuoteessaan, välillä torkahtaen la nähden
unia ja katsellen Tootsia. Mutta seuraavana päivänä hän nousi ja lähti
alakertaan. Kas, suurta kelloa vaivasi jokin. Tikapuilla seisova
työmies oli ottanut taulun irti ja kaiveli koneistoa työkapineillaan
kynttilän valossa. Se oli merkkitapaus Paulista, joka istuutui
alimmalle portaalle ja katseli tarkkaavasti työntekoa. Silloin tällöin
hän vilkaisi kellon tauluun, joka oli hänen vieressään nojallaan seinää
vasten. Samalla häiritsi häntä vähän se tunne, että se vilkuili häneen.
Tikapuilla seisova työmies oli hyvin kohtelias ja Paulin huomattuaan
kysyi hänen vointiaan. Niin he pääsivät keskustelun alkuun, ja Paul
kertoi olleensa äskettäin vähän huonovointinen. Sitten hän kyseli
kaikenlaista kelloista ja niiden soitosta, kuten esimerkiksi,
valvoivatko ihmiset autioissa kirkontorneissa öisin saadakseen kellot
lyömään, kuinka kelloja soitettiin ihmisten kuollessa ja olivatko
hääkellot erittäin vai kaikuivatko kuolinkellot niin surullisesti
vain ihmisten mielikuvituksessa. Kun Paul huomasi, että hänen
uusi tuttavansa ei ollut oikein perillä entisajan iltakelloista,
selitti Paul tarkoin niiden rakenteen ja kysyi myöskin, mitä hän
käytännöllisenä miehenä arveli kuningas Alfredin suunnitelmasta
mitata aikaa palavilla kynttilöillä. Siihen työmies vastasi, että
jos sellainen tulisi jälleen käytäntöön, olisi se hänen mielestään
kelloteollisuuden perikato. Paul viipyi siinä niin kauan, kunnes kello
oli tullut entisensä näköiseksi ja alkanut rauhalliseen tapaansa
toistella vanhaa kysymystään. Mies pani työkapineensa pitkään koriin,
sanoi hyvästi ja lähti tiehensä. Mutta sitä ennen hän oli kuiskannut
palvelijalle ovesta mennessään jotakin, mistä Paul erotti sanan
"varhaisvanha".
Mitä olikaan tuo varhaisvanhuus, joka näytti tekevän ihmiset
surullisiksi! Mitä ihmettä se oikein oli!
Kun Paulilla ei nyt ollut mitään lukemista, ajatteli hän sitä usein,
vaikka ei niin usein kuin olisi ajatellut siinä tapauksessa, että
hänellä ei olisi ollut niin paljon muita asioita mielessään. Mutta
niitä oli kovin monta, ja hän ajatteli lakkaamatta, kaiken päivää.
Ensinnäkin tulisi Florence olemaan läsnä juhlassa. Florence... saisi
nähdä, että pojat pitivät hänestä, ja iloitsisi siitä. Se oli pääasia.
Kun selvästi näkyisi, että pojat olivat hänelle ystävällisiä ja
kilttejä ja että hänestä oli tullut heidän pikku suosikkinsa, silloin
Florence voisi surematta ajatella sitä aikaa, jonka hänen veljensä
oli viettänyt tässä talossa, ja kenties olla vielä onnellisempikin
loma-ajan loputtua, jolloin koulutyö taas alkaisi.
Niin, koulutyö alkaisi uudestaan! Viisikymmentä kertaa päivässä
sipsuttivat Paulin pikku jalat äänettömin askelin ylös portaita hänen
omaan huoneeseensa, sillä hän keräsi jokaisen kirjan ja paperipalan,
jokaisen mitättömän kapineen, joka kuului hänelle, ja pani ne kaikki
yhteen viedäkseen kotiin. Mutta Paulin mielessä ei ollut sitä ajatusta,
että hän tulisi takaisin. Hänen puuhissaan tai mietteissään ei ilmennyt
minkäänlaista valmistusta tai viittausta tuloon, paitsi mitä hän oli
kuvitellut Florencea ajatellessaan. Päinvastoin hän mietiskelevällä
tavallaan katseli liikkuessaan talossa kaikkialla jokaista esinettä
sillä silmällä, että hänen olisi erottava siitä iäksi, ja senvuoksi
hänellä oli lakkaamatta niin paljon ajattelemista.
Hänen piti kurkistaa jokaiseen yläkerran huoneeseen ja ajatella, kuinka
yksinäisiä ne olisivat hänen lähdettyään ja kuinka monta hiljaista
päivää, viikkoa, kuukautta ja vuotta ne viettäisivät yhtä vakavina ja
häiritsemättömässä rauhassa. Hänen piti miettiä, liikkuisiko niissä
joskus toinen lapsi (varhaisvanha niinkuin hän itsekin), joka erottaisi
samat eriskummaiset kuvioiden ja huonekalujen väännökset kuin hän ja
kertoisiko joku sille pojalle pikku Dombeysta, joka oli kerran ollut
siellä.
Hänen oli ajateltava myös porraskäytävään ripustettua muotokuvaa,
joka aina katseli vakavasti hänen jälkeensä, kun hän ohi mennessään
loi siihen silmäyksen olkapäänsä yli, ja joka hänen sivuuttaessaan
sen jonkun toverinsa kanssa näytti yhä tuijottavan häneen eikä hänen
seuralaiseensa. Hänellä oli paljon miettimistä erään toisessa paikassa
riippuvan Piirroksen takia, joka esitti ihmettelevän joukon keskellä
hänelle tuttua olentoa sädekehä pään ympärillä, jalona, lempeänä ja
armeliaana, osoittaen sormellaan ylöspäin.
Hänen oman makuuhuoneensa akkuna herätti lukemattomia ajatuksia, jotka
sekaantuivat näihin ja seurasivat toinen toistaan kuin vyöryvät aallot.
Missä olikaan niiden kesyttömien lintujen pesä, jotka aina liitelivät
meren yläpuolella myrskyilmalla; mistä tulivat pilvet ja ensin
alkoivat; mistä tuuli lähti kohisemaan ja missä se lakkasi; voisiko se
paikka, jossa hän ja Florence olivat niin usein istuneet katselemassa
ja puhelemassa näistä asioista, aina näyttää entisensä kaltaiselta
ilmankin heitä ja pitäisikö, jos hän olisi kaukana, Florence sitä
samanlaisena istuessaan siellä yksin?
Hänen piti ajatella myöskin Tootsia ja kandidaatti Feederiä, kaikkia
poikia, tohtoria, rouva ja neiti Blimberiä, kotia, tätiään ja neiti
Toxia, isäänsä, Dombey ja Poikaa, Walteria ja hänen köyhää vanhaa
enoaan, joka oli saanut tarvitsemansa rahat, ja karheaäänistä,
rautakätistä kapteenia. Sitäpaitsi hänen piti päivän mittaan
tehdä monta pikku vierailua, kouluhuoneeseen, tohtori Blimberin
työhuoneeseen, rouva Blimberin yksityiseen huoneeseen, neiti Blimberin
luo ja koiraa katsomaan. Sillä hänellä oli nyt vapaa pääsy kaikkialle
talossa, jossa hän sai liikkua mielensä mukaan, ja kun hän halusi erota
kaikista hyvänä ystävänä, kävi hän kaikkien luona. Välillä hän haki
kirjoista oikeat kohdat Briggsille, joka menetti ne tuon tuostakin
näkyvistään, välillä hän haki sanakirjoista sanoja toisille pojille,
jotka olivat pulassa, välillä taas piti silkkilankavyyhtiä, kun rouva
Blimber keri sitä, ja toisinaan hän järjesti Cornelian kirjoituspöydän
kuntoon. Joskus hän hiipi tohtorin työhuoneeseen, istui matolla hänen
oppineitten jalkainsa juuressa, käänteli hiljalleen pallokarttoja ja
kulki maailman ympäri tai teki lentomatkan etäisiin tähtiin.
Lyhyesti sanoen, näinä loma-ajan edellisinä päivinä, jolloin toiset
pojat tekivät työtä henkensä kaupalla kertaamalla koko lukukauden
opinnot, oli Paul sellaisen etuoikeutetun oppilaan asemassa, jollaista
ei ollut koskaan ennen nähty tässä talossa. Hän tuskin saattoi uskoa
sitä itsekään, mutta hänen vapautensa kesti tunnista tuntiin ja
päivästä päivään, ja jokainen hyväili pikku Dombeyta. Tohtori Blimber
oli niin tarkka hänen puolestaan, että Johnson kerran sai poistua
päivällispöydästä, kun oli ajattelemattomasti sanonut häntä "pikku
Dombey-raukaksi". Paulin mielestä oli rangaistus perin ankara, vaikka
hän olikin nuo sanat kuullessaan punastunut ja ihmetellyt, miksi
Johnson häntä sääli. Sitäkin epäilyttävämmältä tuntui hänestä tämä
tuomio, kun hän oli edellisenä iltana varmasti kuullut, kuinka tohtori
itse oli painavalla sanallaan myöntänyt oikeaksi rouva Blimberin
väitteen, että pikku Dombey-parka oli entistäkin pikkuvanhempi. Ja
nyt Paul alkoi ajatella, että varmaankin merkitsi pikkuvanha samaa
kuin hyvin hoikka ja kevyt ja helposti väsyvä ja sellainen, joka pyrki
asettumaan missä tahansa pitkäkseen lepäämään, sillä hän ei voinut olla
huomaamatta, että päivä päivältä nämä taipumukset yhä enemmän saivat
hänessä valtaa.
Vihdoin valkeni juhlapäivä. Tohtori Blimber sanoi aamiaispöydässä:
"Hyvät herrat, me aloitamme lukumme ensi kuun viidentenäkolmatta
päivänä." Toots vapautti itsensä heti alamaisuudestaan ja pani
sormuksen sormeensa. Mainitessaan heti senjälkeen sattumalta tohtoria
keskustelussa hän lausui vain pelkästään "Blimber". Tämä itsenäisyyden
ilmaus herätti vanhemmissa oppilaissa ihailua ja kateutta, mutta
nuoremmat olivat kauhuissaan ja ihmettelivät, ettei mikään hirsi
pudonnut alas ja murskannut häntä.
Illan juhlaan ei viitattu pienimmälläkään sanalla aamiaista!
päivällispöydässä, mutta kaiken päivää oli talossa hälinää.
Harhaillessaan kaikkialla Paul tutustui monenlaisiin ihmeellisiin
penkkeihin ja kynttilänjalkoihin ja näki vierashuoneen oven
ulkopuolella vihreällä kankaalla verhotun harpun. Päivällisellä
näytti rouva Blimberin pää myöskin jonkin verran oudolta, ikäänkuin
hän olisi sitonut tukkansa liian lujalle, Ja vaikka neiti Blimberillä
oli kummallakin ohimollaan siro sileä suortuva, näyttivät hänen omat
pikku kiharansa niiden alla olevan paperirullille käärittyinä, vieläpä
teatteri-ilmoituksille, sillä Paul luki "Kuninkaallinen Teatteri"
Cornelian toisen välkkyvän silmälasin ja "Brighton" toisen yläpuolelta.
Illan lähestyessä oli nuorten herrain makuuhuoneissa näkyvissä suuri
varasto valkeita liivejä ja kaulaliinoja ja sellainen poltetun tukan
haju, että tohtori Blimber lähetti yläkertaan palvelijan kysymään
kohteliaasti, oliko talossa tulipalo. Mutta kähertäjä oli vain
kähertämässä nuorukaisten hiuksia ja kuumensi ammatti-innossaan
pihtejään liiaksi.
Kun Paul oli pukeutunut — mikä tapahtui hyvin pian, sillä hän
tunsi itsensä pahoinvoivaksi ja väsyneeksi — lähti hän alakertaan
vierashuoneeseen ja tapasi siellä tohtori Blimberin kävelemässä
edestakaisin täysin puettuna, mutta arvokkaan ja huolettoman näköisenä
ikäänkuin olisi ajatellut vain mahdolliseksi, että joku tuttava voisi
kohdakkoin pistäytyä tervehtimään. Vähän myöhemmin ilmestyi rouva
Blimber, Paulin mielestä oikein rakastettavana, yllään niin monta
hametta, että täytyi tehdä oikein retki kiertääkseen hänen ympärinsä.
Pian äitinsä jälkeen tuli alas neiti Blimber, vähän puristuneen
näköisenä tosin, mutta hyvin miellyttävänä.
Sitten saapuivat Toots ja Feeder. Kummallakin oli hattu kädessään
kuin olisivat asuneet jossakin muualla, ja kun pöydänkattaja ilmoitti
heidät, virkkoi tohtori Blimber: "Kas vain, sepä hauskaa!" ja
näytti olevan kovin iloinen nähdessään heidät. Toots oikein loisti
jalokivineen ja nappeineen ja oli niin selvillä tästä asiasta, että
käteltyään tohtoria ja kumarrettuaan rouva ja neiti Blimberille veti
Paulin syrjään ja kysyi: "Mitä arvelet tästä, Dombey?"
Mutta vaikka Toots tunsikin tällaista ujoa itseluottamusta, näytti hän
olevan aika lailla epätietoinen siitä, oliko ylimalkaan sopivaa panna
kiinni alinta liivinnappia ja oliko, kun kylmästi harkitsi kaikkia
asianhaaroja, parasta pitää kalvosimia ylös vai alas käännettyinä.
Kun hän huomasi, että Feederin kalvosimet oli käännetty ylös, teki
hän samoin. Mutta kun seuraavalla uudella vieraalla oli kalvosimet
käännetty alas, muutti Tootskin omansa niin. Vieraiden saapuessa
nopeammin toinen toisensa jäljestä olivat eroavaisuudet liivinnappien,
ei ainoastaan alimman, vaan ylimmänkin, kiinnittämisessä niin
lukuisat ja monimutkaiset, että Toots lakkaamatta hypisteli mainittua
vaatekappalettaan kuin olisi näppäillyt soittokonetta ja näytti
joutuvan kerrassaan ymmälle tästä lakkaamattomasta puuhailusta.
Kun kaikki nuoret herrat, kaulahuivi sidottuna tiukalle, tukka
käherrettynä, kiiltävät tanssikengät jalassa ja paras hattu kädessä oli
toinen toisensa jälkeen ilmoitettu ja esitelty, saapui tanssinopettaja
Baps ynnä hänen rouvansa, jota kohtaan rouva Blimber oli erittäin
ystävällinen ja alentuva. Baps oli hyvin vakava herra, joka puheli
hitaasti ja tasaisesti. Ennenkuin hän oli seisonut lampun alla
viittä minuuttia, alkoi hän kysellä Tootsilta (joka oli kaikessa
hiljaisuudessa verrannut tanssikenkiään hänen kenkiinsä), kuinka hänen
mielestään olisi parasta käsitellä niitä raaka-aineita, joita tuotiin
Englannin satamiin korvaukseksi ulkomaille virtaavasta kullasta. Toots,
jonka mielestä kysymys tuntui sotkuiselta, vastasi, että parasta olisi
ne keittää. Mutta Baps ei tuntunut pitävän sitä sopivana.
Paul liukui nyt alas pieluksilla varustetusta sohvannurkasta, jossa hän
oli tehnyt havaintojaan, ja lähti alakertaan teehuoneeseen odottaakseen
siellä Florencea, jota ei ollut nähnyt lähes pariin viikkoon,
sillä hänen oli täytynyt pysyä tohtori Blimberin talossa edellinen
lauantai ja sunnuntai, jotta ei olisi vilustunut. Florence saapuikin
heti näyttäen kovin kauniilta yksinkertaisessa tanssiaispuvussaan,
tuoreita kukkia kädessä, ja kun hän polvistui lattialle kiertääkseen
käsivartensa Paulin kaulaan ja suudellakseen häntä (sillä saapuvilla ei
ollut muita kuin se palvelijatar, joka oli osoittanut ystävällisyyttä
Paulia kohtaan, ja eräs toinen nuori tyttö, jonka oli määrä tarjoilla
teetä), oli Paulin vaikea päästää häntä irti ja loitota hänen rakkautta
loistavista silmistään.
"Mutta mikä sinun on, Floy?" kysyi Paul melkein varmana siitä, että oli
nähnyt kyyneleen sisarensa silmässä.
"Ei mikään, kultaseni, ei mikään", vastasi Florence.
Paul kosketti hänen poskeaan lempeästi sormellaan — ja siinä oli
kyynel! "Mutta miksi, Floy!" huudahti hän.
"Pian lähdetään kotiin yhdessä, ja minä hoidan sinua, rakkaani",
virkkoi Florence.
"Hoidat minua!" kertasi Paul.
Paul ei voinut ymmärtää, mitä se tähän kuului tai miksi molemmat
palvelijattaret katselivat heitä niin vakavasti tai miksi Florence
käänsi päänsä hetkiseksi pois ja sitten taas Pauliin päin, hymyillen
ystävällisesti.
"Floy", sanoi Paul, pidellen kiinni sisarensa tummista kiharoista,
"sanoppas, olenko minä sinunkin mielestäsi käynyt varhaisvanhaksi."