"Niin minäkin", virkkoi Toots.
Sinä iltana ei Toots enää puhunut sanaakaan. Hän vain katseli
Paulia sennäköisenä kuin olisi pitänyt hänestä, ja koska siinä oli
kyllin seuraa eikä Paulia haluttanut puhella, vastasi se hänen
seurustelutarpeitaan paremmin kuin keskustelu.
Noin kello kahdeksan ajoissa käsirumpu taas kutsui rukouksiin
ruokasaliin, ja sitten pöytäpalvelija tarjoili sivupöydän ääressä
leipää, juustoa ja olutta niille pojille, jotka niitä halusivat. Tämän
aterian lopulla tohtori sanoi: "Hyvät herrat, me aloitamme opintomme
kello seitsemän huomisaamuna." Silloin näki Paul ensi kerran Cornelia
Blimberin silmät ja huomasi niiden olevan itseensä suunnattuina. Kun
tohtori oli puhunut, kumarsivat oppilaat taas ja menivät nukkumaan.
Yläkerran turvallisessa makuuhuoneessa Briggs sanoi päätänsä särkevän
niin, että se oli halkeamaisillaan, ja lisäsi, että hän mielellään
kuolisi, jollei olisi äitiä ja mustaa rastasta kotona. Tozer ei puhunut
paljon, huokaili vain ja käski Paulin olla varuillaan, sillä huomenna
olisi hänen vuoronsa. Lausuttuaan nämä profeetalliset sanat hän
riisuutui synkkänä ja meni vuoteeseensa. Briggskin oli jo vuoteessa ja
samoin Paul, ennenkuin heikkosilmäinen miespalvelija ilmestyi ottamaan
pois kynttilän toivottaen samalla hyvää yötä ja hauskoja unia. Mutta
hänen hyväntahtoiset toivotuksensa olivat turhat, mitä Briggsiin ja
Tozeriin tuli, sillä Paul, joka makasi valveillaan pitkän aikaa ja
sen jälkeenkin usein heräsi, huomasi läksyjen ahdistavan Briggsiä
painajaisena ja Tozerin, jota häiritsivät unessa samanlaiset aiheet,
vaikka vähemmässä määrässä, puhelevan vierailla kielillä tai mutisevan
katkonaisia kreikan- tai latinankielisiä lauseita — se kaikki oli
Paulista samaa sotkua ja teki yön hiljaisuudessa sanomattoman pahan ja
kammottavan vaikutuksen.
Paul nukahti sitten ja näki unta, että hän käveli käsi kädessä
Florencen kanssa kauniiden puutarhojen kautta. Siellä he tulivat suuren
auringonkukan luo, joka äkkiä laajeni käsirummuksi ja alkoi soida.
Avatessaan silmänsä hän huomasi, että oli pimeä tuulinen aamu ja
tihkusade ja että todellinen käsirumpu alakerran käytävässä kehoitti
hirveällä äänellä valmistautumaan päivän varalle.
Hän nousikin heti ja huomasi Briggsin, jolla tuskin näkyi olevan
silmiä, painajainen ja huolet kun olivat pöhöttäneet hänen kasvonsa,
vetävän saappaita jalkaansa. Tozer seisoi lattialla värisevänä ja
pahantuulisen näköisenä ja hieroi hartioitaan. Paul-paralta kävi
pukeutuminen työläästi, hän kun ei ollut siihen tottunut, ja senvuoksi
hän pyysi tovereitaan hyväntahtoisesti sitomaan pari nauhaa hänen
vaatteissaan. Mutta kun Briggs sanoi vain "anna olla" ja Tozer "kyllä
maar", meni hän lähimpään kerrokseen, kun oli muuten valmis. Siellä hän
näki sievän nuoren naisen nahkahansikkaat käsissä puhdistavan uunia.
Tämä nuori nainen näytti hämmästyvän huomatessaan hänet ja kysyi,
missä hänen äitinsä oli. Kun Paul sanoi, että hän oli kuollut, riisui
tyttö hansikkaansa ja teki, mitä pyydettiin; sitäpaitsi hän vielä
hieroi Paulin käsiä lämmittääkseen niitä ja suuteli häntä sitten ja
sanoi, että milloin tahansa Paul tarvitsisi tuontapaista — nimittäin
pukeutumisapua —, hänen pitäisi vain kysyä Meliaa. Paul kiitti häntä
lämpimästi ja lupasi tehdä niin. Sitten hän meni hiljaa alakertaan
sitä salia kohti, jossa pojat taas aloittivat opintonsa. Hänen
sivuuttaessaan erään raollaan olevan oven kuului sisäpuolelta ääni:
"Onko se Dombey?" Kun Paul vastasi: "Kyllä, neiti", sillä hän tunsi
tuon äänen neiti Blimberin ääneksi, sanoi neiti Blimber: "Tule sisään,
Dombey." Paul totteli.
Neiti Blimber oli samannäköinen kuin edellisenäkin päivänä, paitsi
että hänellä oli huivi hartioillaan. Hänen lyhyt vaalea tukkansa oli
yhtä kiharainen kuin ennenkin. Niinikään oli hänellä jo nenällään
silmälasit, niin että Paul ihmetteli itsekseen, pitikö hän niitä
vuoteessakin. Cornelialla oli täällä oma pieni viileä huone, jossa oli
muutamia kirjoja eikä ollenkaan tulta. Mutta neiti Blimberiä ei koskaan
palellut eikä nukuttanut.
"Dombey, minä lähden ulos terveyteni vuoksi", sanoi neiti Blimber.
Paul ei päässyt selville, mitä hän sillä tarkoitti ja miksi hän ei
lähettänyt palvelijaa tuolle asialle, kun sää oli niin ruma. Mutta hän
ei ilmaissut ajatuksiaan ääneen, sillä hänen huomionsa kiintyi pieneen
kirjapinoon, jota neiti Blimber näytti juuri järjestelleen.
"Nämä kuuluvat sinulle, Dombey", virkkoi neiti Blimber.
"Kaikkiko?" kysyi Paul.
"Niin", vastasi neiti Blimber, "ja herra Feeder valitsee sinulle pian
muutamia lisää, jos olet niin oppivainen kuin odotan sinun olevan,
Dombey."
"Kiitoksia, neiti", virkkoi Paul.
"Minä lähden ulos terveyteni vuoksi", toisti neiti Blimber, "ja sillä
välin kun olen poissa, nimittäin tästä aamiaiseen asti, Dombey, toivon
sinun lukevan läpi sen, mitä olen merkinnyt näissä kirjoissa, ja
sanovan sitten minulle, oletko ymmärtänyt sen kaiken ja mitä mieleesi
on siitä jäänyt. Älä hukkaa aikaa, Dombey, sillä sinulla ei ole sitä
ollenkaan liikaa, vaan vie ne alakertaan ja aloita heti."
"Kyllä, neiti", vastasi Paul.
Niitä oli niin monta, että vaikka Paul pani toisen kätensä alimman
kirjan alle ja toisen ynnä leukansa ylimmälle ja puristi niitä lujasti
rintaansa vasten, luiskahti keskimmäinen kirja pois, ennenkuin hän
oli päässyt ovelle, ja sitten ne putosivat kaikki lattialle. Neiti
Blimber sanoi: "Voi, Dombey, Dombey, tuo näyttää huolimattomalta!" ja
järjesti ne taas pinoksi Paulin syliin. Tällä kerralla onnistui Paulin
taitavasti säilyttämällä tasapainonsa päästä ulos huoneesta ja muutamia
porrasaskelmia alaskin, ennenkuin kaksi kirjaa taas tipahti. Mutta hän
piti toisista kiinni niin lujasti, ettei häneltä enää pudonnut muita
kuin yksi alakerroksen lattialle ja yksi käytävään. Kun hän oli saanut
muut kirjat viedyksi kouluhuoneeseen, lähti hän taas portaita ylös
kokoamaan pudonneita. Saatuaan lopulta yhteen koko kirjavarastonsa
ja kiivettyään paikalleen hän ryhtyi työhön Tozerin rohkaisemana
sillä huomautuksella, että "hän nyt oli päässyt siihen käsiksi". Se
olikin ainoa keskeytys, joka hänelle sattui ennen aamiaista. Tällä
aterialla hänellä ei ollut laisinkaan ruokahalua, mutta kaikki oli yhtä
juhlallista ja hienoa kuin muillakin kerroilla. Kun se oli päättynyt,
seurasi hän neiti Blimberiä portaita ylös.
"Jaha, Dombey", sanoi neiti Blimber. "Mitä olet oppinut kirjoistasi?"
Niihin sisältyi vähän englantia ja jonkin verran latinaa — esineiden
nimiä, artikkelien ja nimisanojen taivutuksia, niiden harjoituksia
ja alkeissääntöjä — hiukan oikeinkirjoitusta, silmäys muinaisajan
historiaan, viittaus tai pari nykyajan historiaan, muutamia taulukoita,
joista pari kolme käsitteli painoja ja mittoja, ja vähän yleistietoa.
Kun Paul-parka oli tavaillut numero kahden läpi, huomasi hän, ettei
aavistanut enää mitään numero yhdestä. Katkelmia siitä tunkeutui
sitten numero kolmeen, joka sekaantui numero neljään, ja tämä taas
takertui numero kahteen. Lopulta hän ei ollut oikein varma siitä,
tekikö kaksikymmentä Romulusta Remuluksen tai oliko _hic haec hoc_
jokin painomitta tai teonsana aina samaa sukua kuin muinainen britti
tai oliko kolme kertaa neljä taurushärkä — kaikesta tuosta hän oli
kerrassaan epäselvillä.
"Voi, Dombey, Dombey", sanoi neiti Blimber, "tämähän on kovin ikävää".
"Suokaa anteeksi", sanoi Paul, "jos saisin jonkin kerran vähän puhella
Glubbs-ukon kanssa, osaisin luullakseni paremmin".
"Joutavia, Dombey", sanoi neiti Blimber. "En tahdo kuulla tuollaista.
Tämä paikka ei ole sovelias minkäänlaisille Glubbseille. Sinun
täytyy luullakseni viedä kirjat yksitellen alakertaan ja oppia ensin
täydellisesti päivän osuus A, ennenkuin siirryt B:hen. Niin, Dombey,
vie nyt mukaasi päällimmäinen kirja ja palaa sitten, kun olet oppinut
siitä läksysi."
Neiti Blimber ilmaisi mielipiteensä Paulin sivistymättömästä tilasta
synkän iloisesti ikäänkuin olisi odottanut tällaista tulosta ja ollut
mielissään huomatessaan, että heidän piti olla alituisesti tekemisissä
toistensa kanssa. Paul poistui vieden päällimmäisen kirjan, niinkuin
oli käsketty, ja rupesi puskemaan läpi alakerrassa. Välillä hän muisti
siitä joka sanan, välillä taas unohti kaikki ja samalla muunkin
maailman. Vihdoin hän uskalsi mennä yläkertaan läksynsä kuulusteluun.
Nyt se oli jälleen vähällä haihtua hänen päästään, ennenkuin hän oli
päässyt alkuunkaan, kun neiti Blimber sulki kirjan ja sanoi: "Anna
kuulua, Dombey!" Tämä temppu ilmaisi niin selvästi neidillä olevan
kaikki tiedot tallella mielessään, että Paul katseli häntä hämmästyksen
vallassa kuin skolastisilla oljilla täytettyä keinotekoista mörköä.
Mutta hän selviytyi kuitenkin aika hyvin. Neiti Blimber kehui häntä
toivorikkaaksi aluksi, joka nopeasti menestyisi, ja antoi hänelle heti
suoritettavaksi läksyn B. Siitä hän sai siirtyä vielä ennen päivällistä
läksyihin C ja D. Raskasta oli jatkaa lukuja heti päivällisen jälkeen.
Paul tunsi päätään ihan huimaavan. Hän oli sekaisin kaikesta, uninen ja
haluton. Mutta kaikilla muillakin pojilla oli samanlaiset tunteet, ja
heidän oli kuitenkin pakko ruveta myös lukuihin käsiksi — jos se muuten
oli miksikään lohdutukseksi. Kumma kyllä, eteisen suuri kello toisti
yhä uudelleen ensimmäistä kysymystään eikä kertaakaan sanonut: "Hyvät
herrat, nyt käymme taas käsiksi opintoihin", sillä se sai lakkaamatta
kuulla sitä lausetta lähellään. Opinnot kiersivät ympäri kuin mahtava
pyörä, jonka päällä nuorukaisia hellittämättä venytettiin.
Teen jälkeen oli taas harjoituksia ja valmistuksia seuraavan päivän
varalle kynttilän valossa. Ja sitten määräaikana oli mentävä
vuoteeseen, jossa sai nauttia levosta ja unhotuksen suloisuudesta,
mikäli päivän opinnot eivät kummitelleet unessa.
Oi lauantaipäiviä, suloisia lauantaita, jolloin Florence aina tuli
puolenpäivän aikana eikä suostunut jäämään pois minkäänlaisella
ilmalla, vaikka rouva Pipchin mutisi ja torui ja kiusasi häntä kovasti.
Nämä lauantait olivat todellisia sapatteja ainakin kahdelle pikku
kristitylle kaikkien juutalaisten joukossa, ja silloin suoritettiin
pyhitystä vahvistamalla yhä kiinteämmiksi veljen ja sisaren rakkautta.
Eivät edes sunnuntai-illat — raskaat sunnuntai-illat, joiden varjo
pimitti jo aamun ensimmäistä valonkoittoa — voineet turmella näitä
kalliita lauantai-päiviä. Paul ei välittänyt siitä, oltiinko laajalla
merenrannalla, missä he istuskelivat tai kävelivät yhdessä, vai
ainoastaan rouva Pipchinin synkässä takahuoneessa, jossa Florence
lauloi Paulille niin lempeästi, pidellen hänen väsynyttä päätänsä
sylissään. Hän ei välittänyt muusta kuin Florencesta. Mitään muuta
hän ei ajatellut. Sunnuntai-iltaisin taas ammotti tohtorin synkkä ovi
nielaistakseen hänet viikoksi, ja silloin oli aika lausua jäähyväiset
Florencelle.
Rouva Wickam oli viety takaisin kotiin Lontoon-taloon, ja neiti
Nipper, joka nyt oli sievä nuori nainen, oli tullut Brightoniin,
joutuen moneen rivakkaan otteluun rouva Pipchinin kanssa. Jos vanha
rouva oli koskaan tavannut vertaistaan, oli hän nyt tavannut. Neiti
Nipper oli vetänyt miekkansa esille huotrasta heti ensimmäisenä aamuna
rouva Pipchinin talossa herättyään. Hän ei pyytänyt eikä antanut
armoa. Hän halusi sotaa, ja sota syttyikin, ja rouva Pipchin sai siitä
päivästä lähtien alituisesti pelätä yllätyksiä, kiusantekoa, pilkkaa
ja kahakoita. Hyökkäsipä vihollinen hänen kimppuunsa käytävästä hänen
nauttiessaan kaikessa rauhassa kyljyksistään eikä säästänyt edes hänen
paahtoleipäänsä.
Neiti Nipper oli palannut eräänä sunnuntai-iltana Florencen kanssa
saattamasta Paulia tohtorin luo, kun Florence otti poveltaan pienen
paperipalan, johon oli kirjoittanut muutamia sanoja lyijykynällä.
"Katsoppas tätä, Susan", virkkoi hän. "Tässä on niiden pikku kirjojen
nimet, jotka Paul tuo kotiin harjoitellakseen tehtäviä silloinkin, kun
hän on kovin väsynyt. Jäljensin ne eilen illalla hänen kirjoittaessaan."
"Älkää näyttäkö niitä minulle, Floy-neiti", vastasi Nipper. "Yhtä
mielelläni näkisin vaikka rouva Pipchinin."
"Susan, ole niin hyvä ja osta ne minulle huomisaamuna. Minulla on rahaa
kylliksi", pyysi Florence.
"Mutta hyväinen aika, Floy-neiti!" huudahti neiti Nipper, "kuinka
voitte puhua tuollaista, kun teillä on jo kyllin kirjoja ennestään
ja opettajia ja opettajattaria, jotka lakkaamatta opettavat teille
jotakin, vaikka minun uskoni on se, ettei teidän isänne olisi opettanut
teille mitään eikä olisi ajatellutkaan sellaista, jollette olisi
pyytänyt häneltä, eikä hän silloin voinut suoraan kieltää; mutta
myöntyminen pyydettäessä on ihan eri asia kuin jos vapaaehtoisesti
tarjoaisi jotakin. Minulla ei voi olla mitään sitä vastaan, jos
nuori mies seurustelee kanssani, ja kun hän kosii, voin ehkä vastata
myöntävästi, mutta se ei ole samaa kuin jos sanoisin: Tahtoisitteko
olla hyvä ja rakastaa minua?"
"Mutta voithan sinä ostaa minulle nuo kirjat, Susan. Ja kyllähän sinä
ostatkin, kun tiedät minun haluavan niitä."
"Kyllä, neiti, mutta mihin te tarvitsette niitä?" virkkoi Nipper ja
lisäsi hiljaisemmalla äänellä: "Jos olisi tarkoitus heitellä niitä
rouva Pipchinin päähän, ostaisin kokonaisen vaununlastillisen."
"Luulisin voivani ehkä vähän auttaa Paulia, Susan, jos minulla olisi
nuo kirjat", sanoi Florence, "ja tehdä tulevan viikon vähän helpommaksi
hänelle. Ainakin haluaisin koettaa. Osta ne siis minulle, hyvä Susan,
niin en koskaan unohda, kuinka kiltti sinä olet!"
Olisi täytynyt olla kovempi sydän kuin Susan Nipperillä, jotta olisi
voinut kieltäytyä vastaanottamasta sitä pikku kukkaroa, jota Florence
tarjosi, tai vastustaa ystävällistä, harrasta katsetta, joka seurasi
hänen pyyntöään. Susan pani kukkaron taskuunsa sanaakaan vastaamatta ja
lähti heti suorittamaan asiaa.
Kirjoja ei ollut helppo hankkia. Muutamissa myymälöissä vastattiin,
että ne olivat heiltä juuri loppuneet tai etteivät he koskaan myyneet
sellaisia tai että heillä oli ollut hyvin monta kappaletta viime kuussa
tai että suurta lähetystä odotettiin ensi viikolla. Mutta Susan ei
peräytynyt vähällä, vaan sai houkutelluksi mukaansa etsintäretkelle
vaaleatukkaisen, mustaesiliinaisen nuorukaisen eräästä kirjakaupasta,
jossa hän oli tuttu, ja kiusasi häntä niin perin pohjin koko ajan,
että nuorukainen edes päästäkseen vapaaksi hänestä lopulta haali
kokoon kaikki tarvittavat kirjat ja Susan saattoi palata kotiin
voitonriemuisena.
Näiden aarteiden ääressä Florence istui omien oppituntiensa jälkeen
iltaisin seuratakseen Paulin jälkiä tieteen okaisilla poluilla. Ei
kestänytkään kauan, ennenkuin hän pääsi Paulin kintereille, saavutti
hänet, vieläpä meni hänen ohitseenkin, sillä hänellä oli nopea ja selvä
käsityskyky ja apuna kaikkein ihmeellisin opettaja, nimittäin rakkaus.
Ei sanaakaan tästä hiiskuttu rouva Pipchinille, mutta monena yönä, kun
kaikki jo olivat vuoteessa ja neiti Nipper, tukka paperikäärylöissä ja
itse nukkumassa jossakin epämukavassa asennossa Florencen rinnalla,
lepäsi mitään aavistamatta ja kun kamiinin ritisevä hiillos oli
muuttunut kylmäksi ja harmaaksi ja kynttilät paloivat loppuun ja
kovertuivat pohjaa myöten, koetti Florence niin innokkaasti asettua
pienen Dombeyn tilalle, että hänen mielenlujuutensa ja kestävyytensä
nostivat hänet melkein oikean Dombeyn tasolle.
Ja suuri oli hänen palkintonsa, kun hän eräänä lauantai-iltana Paulin
istuuduttua tapansa mukaan lukujensa ääreen saattoi asettua hänen
rinnalleen ja tehdä helpoksi kaikki, mikä tuntui vaikealta, ja valaista
ja selventää kaiken hämärän. Tosin oli palkintona vain hämmästynyt
ilme Paulin kalpeilla kasvoilla — punastus — hymy — ja sitten luja
syleily — mutta taivas tietää, kuinka Florence iloitsi siitä runsaasta
korvauksesta, jonka hän näin sai vaivoistaan.
"Oi, Floy!" huudahti veli, "kuinka minä rakastan sinua! Kuinka minä
rakastan sinua, Floy!"
"Ja minä sinua, kultaseni!"
"Niin, senhän tiedän, Floy."
Paul ei puhunut siitä enempää, mutta istui koko illan hiljaa sisarensa
vieressä, ja yöllä hän huusi omasta pikku huoneestaan, joka oli
Florencen huoneen vieressä, kolme neljä kertaa rakastavansa häntä.
Siitä päivästä alkaen valmistautui Florence istumaan Paulin vieressä
joka lauantai-iltapäivä ja kärsivällisesti auttamaan häntä seuraavan
viikon työssä, mikäli he osasivat arvata sen etukäteen. Se ilahduttava
ajatus, että sai tehdä juuri samaa työtä, jota Florence oli tehnyt
hänen edellään, olisi jo sinänsä ollut Paulille yllykkeenä ryhtymään
uutterasti lukuihin käsiksi, mutta kun ottaa huomioon kuorman
kevennyksen, jonka tämä apu tuotti, on juuri ehkä sen ansioksi
laskettava, ettei hän uupunut kuorman alle, jonka kelpo neiti Blimber
oli sälyttänyt hänen selkäänsä.
Asia ei suinkaan ollut niin, että neiti Blimber olisi tahallaan ollut
hänelle liian ankara tai että tohtori Blimber olisi tahtonut kohdella
poikia liian ankarasti. Cornelia vain piti kiinni siitä uskosta, jossa
hänet oli kasvatettu, ja tohtori jonkinlaisen käsitteiden hämmennyksen
vallassa katseli poikia sellaisin silmin kuin he kaikki olisivat
tohtoreita ja täysikasvuisina syntyneitä. Oppilaittensa lähimpien
omaisten kiitoksen rohkaisemana ja heidän sokean turhamaisuutensa ja
harkitsemattoman kiireensä yllyttämänä tohtori Blimber ei tietysti
voinut huomata erehdystään tai kääntää pullistuneita purjeitaan toiseen
suuntaan.
Samoin kävi Paulinkin. Kun tohtori Blimber sanoi hänen edistyvän aika
lailla ja osoittavan hyviä luontaisia lahjoja, vaati Dombey entistä
enemmän jouduttamaan hänen opintojaan. Kun tohtori Blimber taas
Briggsistä ilmoitti, ettei hän edistynyt paljon eikä ollut luonnostaan
lahjakas, vaati pojan isä hellittämättä ankaraa opetusta jatkettavaksi.
Lyhyesti sanoen, kuinka korkea ja väärä lämpötila tohtorin ansarissa
olikin, olivat kasvien omistajat aina valmiit tarttumaan kiinni
palkeisiin ja lietsomaan tulta.
Sen vähän iloisuuden, mitä Paulilla ehkä alussa oli, hän menetti
tietysti pian. Mutta kaiken sen hän säilytti, mikä hänen luonteessaan
oli omituista ja varhaisvanhaa ja miettiväistä, ja eläessään oloissa,
jotka olivat niin suosiollisia näiden ominaisuuksien kehittymiselle,
hän kävi entistäänkin omituisemmaksi ja varhaisvanhemmaksi ja
miettiväisemmäksi.
Ainoa erotus oli se, että hän säilytti luonteensa oman itsensä
salaisuutena. Päivä päivältä hän muuttui yhä miettivämmäksi ja
umpimielisemmäksi eikä pannut ainoaankaan henkilöön tohtorin talossa
samantapaista uteliasta huomiota kuin aikoinaan rouva Pipchiniin. Hän
oli mielellään yksin, ja niinä lyhyinä välihetkinä, jolloin hän ei
ollut vaipunut lukuihinsa, ei häntä miellyttänyt mikään niin paljon
kuin vaeltelu talossa yksikseen tai istuminen portailla kuuntelemassa
eteisen suurta kelloa. Hän tunsi tarkoin kaikki talon seinäpaperit ja
näki niiden kuvioissa sellaista, mitä ei kukaan muu huomannut. Hän
keksi pieniä tiikereitä ja jalopeuroja juoksentelemassa makuuhuoneen
seinillä ja kierosilmäisiä kasvoja vilkuilemassa lattiamaton kuvioissa
ja ruuduissa.
Niin eleli yksinäinen lapsi kaikkien näiden kuvittelemainsa ilmiöiden
keskellä, eikä kukaan häntä ymmärtänyt. Rouva Blimber piti häntä
"kummallisena", ja toisinaan sanoivat palvelijat pikku Dombeyn
"haaveilevan", mutta siinä oli kaikki.
Vain nuori Toots käsitti häntä hiukan, mutta ei kyennyt sitä
ilmaisemaan. Käsitteiden laita on samoin kuin kummitusten (ainakin
sen mukaan kuin yleensä ajatellaan kummituksia), että niille pitää
puhua vähän ennenkuin ne selittävät olemuksensa lähemmin, ja Toots
oli jo kauan sitten lakannut rasittamasta mieltään omintakeisilla
kysymyksillä. Mahdollisesti kohosi hänen aivoistaan jonkinlaista
sumua, joka olisi kehittynyt mahtavaksi hengeksi, jos se olisi voinut
valautua johonkin muotoon, mutta se ei pystynyt siihen, vaan noudatti
siinä määrin arabialaisessa sadussa mainitun savun esimerkkiä, että
tuli näkyviin paksuna pilvenä ja jäi paikalleen leijailemaan. Siitä jäi
kuitenkin pieni olio yksinäiselle rannikolle, ja Toots tuijotti siihen
hellittämättä.
"Mitä kuuluu?" oli hänellä tapana kysyä Paulilta viitisenkymmentä
kertaa päivässä.
"Kiitos, oikein hyvää", vastasi Paul.
"Paiskaappas kättä", jatkoi Toots tavallisesti.
Paul totteli tietysti heti. Tuijotettuaan kauan Pauliin ja
läähätettyään kovasti Toots jatkoi tavallisesti: "Mitä kuuluu?" Siihen
Paul taas vastasi: "Kiitos, oikein hyvää."
Eräänä iltana Toots istui pulpettinsa ääressä vaipuneena kirjeitten
kirjoittamiseen, kun hänen mieleensä näytti juolahtavan suurenmoinen
aie. Hän laski kynän kädestään ja lähti etsimään Paulia, jonka vihdoin
löysi pitkän hakemisen perästä katselemassa ulos pienen makuuhuoneensa
akkunasta.
"Kuuleppa", huudahti Toots ruveten puhumaan samalla kun avasi oven,
jottei unohtaisi, mitä aikoi sanoa, "mitä sinä ajattelet?"
"Voi, minä ajattelen niin monia asioita", vastasi Paul.
"Tosiaanko?" kysyi Toots näyttäen pitävän jo tätä seikkaa sinänsä
hämmästyttävänä.
"Jos teidän täytyisi kuolla", virkkoi Paul katsoen hänen kasvoihinsa —
Toots säpsähti ja näytti kovin levottomalta.
"— niin ettekö mieluummin kuolisi kuutamoisena yönä, jolloin taivas on
oikein kirkas ja tuuli puhaltaa niinkuin viime yönä?"
Toots katseli epäröivän näköisenä Paulia ja sanoi päätänsä pudistaen,
ettei hän sitä tiennyt.
"Ei tarvitse tuulla kovasti", jatkoi Paul, "vaan soida ilmassa samoin
kuin laineet soivat näkinkengissä. Oli kaunis yö. Kun olin kuunnellut
kauan aikaa laineitten kohinaa, nousin makuulta ja katselin ulos
akkunasta. Silloin näin veneen tuolla täydessä kuuvalossa, purjeveneen."
Lapsi katseli Tootsiin niin kiinteästi ja puheli niin vakavasti, että
toinen tunsi velvollisuudekseen sanoa jotakin veneestä ja virkkoi:
"Salakuljettajia." Mutta puolueettomasti muistettuaan, että kaikella on
kaksi puolta, hän lisäsi: "Tai tullivartijoita."
"Purjevene", toisti Paul, "täydessä kuuvalossa. Purje kuin käsivarsi,
puhdasta hopeaa. Se poistui kauas, ja mitä luulette sen näyttäneen
tekevän heiluessaan aalloilla?"
"Kaatuvan kumoon", sanoi Toots.
"Se näytti viittaavan", virkkoi lapsi, "viittaavan minua tulemaan! —
Tuolla hän on! Tuolla hän on!"
Toots oli melkein suunniltaan pelosta kuullessaan tämän äkillisen
huudahduksen äskeisen jälkeen ja huusi: "Kuka?"
"Sisareni Florence!" vastasi Paul. "Hän katselee ylös tänne ja
heiluttaa kättään. Hän näkee minut — hän näkee minut! Hyvää yötä,
Florence, hyvää yötä, hyvää yötä."
Hänen nopea siirtymisensä rajattoman ilon valtaan, kun hän seisoi
siinä akkunan ääressä lähettäen lentosuukkoja ja taputtaen käsiään, ja
kirkkauden häipyminen hänen piirteistään Florencen kadotessa näkyvistä,
jolloin hänen pikku kasvoilleen jäi alistuva surumielisyys, olivat niin
silmäänpistävät, ettei Tootskaan voinut olla niitä huomaamatta. Heidän
puhelunsa keskeytyi juuri silloin, sillä viemisille tuli rouva Pipchin,
joka tavallisesti ilmestyi mustassa puvussaan Paulia tervehtimään
juuri ennen hämärän tuloa kerran pari viikossa, mutta alulle pantu
keskustelu oli vaikuttanut niin tuntuvasti Tootsin mieleen, että hän
vaihdettuaan tavalliset tervehdykset palasi pari kertaa kysymään rouva
Pipchiniltä, mitä hänelle kuului. Tätä piti pikavihainen vanha rouva
harkitusti keksittynä ja kauan suunniteltuna loukkauksena, joka oli
kypsytetty alakerrassa asustavan heikkosilmäisen miehen pirullisissa
aivoissa. Mainittua nuorta miestä vastaan hän tekikin nimenomaisen
valituksen tohtori Blimberille vielä samana iltana. Tohtori ilmoitti
asianomaiselle heti, että jos hän kerrankaan vielä käyttäytyisi samoin,
olisi pakko erottaa hänet toimestaan.
Kun illat nyt olivat pitemmät, hiipi Paul joka ilta akkunansa ääreen
odottaakseen Florencea, joka käveli määräaikana edestakaisin, kunnes
näki Paulin. Heidän molemminpuolinen tervehdyksensä oli auringonvalon
välähdys Paulin jokapäiväisessä elämässä. Usein pimeän tultua käveli
toinenkin olento yksinään tohtorin talon edustalla. Harvoin hän enää
tuli lauantaisin tapaamaan. Hän ei voinut kestää sitä. Hän tuli
mieluummin tuntemattomana katselemaan ylös niihin akkunoihin, joiden
takana hänen poikansa valmistautui mieheksi. Hän odotti ja katseli ja
suunnitteli ja toivoi.
Voi, jospa hän olisi voinut nähdä samoin kuin toiset hennon, laihan
pojan ylhäällä katselemassa aaltoja ja pilviä hämärissä vakavin silmin
ja nojautumassa yksinäisen häkkinsä akkunaan lintujen lentäessä ohi,
ikäänkuin olisi tahtonut itsekin lähteä lentämään pois kilpaa niiden
kanssa!