Muutamien minuuttien kuluttua, jotka tuntuivat pöydällä istuvasta
pikku Paul Dombeystä suunnattoman pitkältä ajalta, palasi tohtori
Blimber. Tohtorin käynti oli majesteettista, ja sen nimenomaisena
tarkoituksena oli herättää nuoressa mielessä juhlallisia tunteita.
Se oli jonkinlaista marssia, mutta kun tohtori pisti eteenpäin
oikean jalkansa, kääntyi hän vakavasti kuin akselillaan puoliympyrän
muotoisessa kaaressa vasemmalle, ja kun hän pisti eteenpäin vasemman
jalkansa, kääntyi hän samalla tavalla oikealle. Siitä johtui, että
hän joka askeleellaan näytti aikovan sanoa: "Voiko kukaan olla niin
ystävällinen ja mainita minulle millä suunnalla tahansa jonkin asian,
josta minä en olisi selvillä? En oikein uskoisi sitä."
Rouva ja neiti Blimber palasivat tohtorin seurassa. Tohtori nosti pikku
oppilaansa alas pöydältä ja jätti hänet neiti Blimberin huostaan.
"Cornelia", sanoi tohtori, "Dombeystä tulee aluksi sinun holhokkisi.
Pane hänen kasvatuksensa alulle."
Neiti Blimber otti nuoren holhokkinsa vastaan tohtorin käsistä, ja kun
Paul tunsi silmälasien tarkastelevan itseään, loi hän katseensa alas.
"Kuinka vanha sinä olet, Dombey?" kysyi neiti Blimber.
"Kuusi vuotta", vastasi Paul ihmetellen itsekseen katsahdettuaan
salavihkaa nuoreen naiseen, miksi hänen tukkansa ei ollut kasvanut niin
pitkäksi kuin Florencen ja miksi hän oli pojan näköinen.
"Mitä sinä tiedät latinan kieliopista, Dombey?" jatkoi neiti Blimber.
"En mitään" vastasi Paul. Aavistaen, että tämä vastaus loukkasi neiti
Blimberin tunteellisuutta, hän katsahti niihin kolmiin kasvoihin, jotka
tarkastelivat häntä, ja lisäsi:
"Minä en ole ollut terve. Minä olen ollut heikko lapsi. En voinut lukea
latinan kielioppia, kun olin joka päivä ulkona vanhan Glubbin kanssa.
Olkaa hyvä ja pyytäkää vanhaa Glubbia käymään tervehtimässä minua."
"Mikä hirveän arkipäiväinen nimi!" huudahti rouva Blimber.
"Epäklassillinen ihan tavattomassa määrässä! Kuka se hirviö on, lapsi?"
"Mikä hirviö?" kysyi Paul.
"Glubb", vastasi rouva Blimber, tuntien ilmeistä vastenmielisyyttä
tuota nimeä kohtaan.
"Hän on yhtä vähän hirviö kuin te", vastasi Paul.
"Mitä!" huusi tohtori kauhealla äänellä. "Hm, hm, hm. Vai niin. Mitä
tämä on?"
Paul oli hirveästi peloissaan, mutta hän puolusti kuitenkin
poissaolevaa Glubbia, vaikkakin vavisten.
"Hän on hyvin kiltti vanha mies, rouva", sanoi hän. "Hänellä oli
tapana vetää minun vaunujani. Hän tietää kaikki asiat syvästä merestä
ja sen kaloista ja suurista hirviöistä, jotka nousevat mukailemaan
kallioille auringonpaisteeseen ja sukeltavat taas takaisin veteen,
pelästyessään puhaltaen ja räiskytellen niin, että sen voi kuulla
penikulmien päähän. Sitten on vielä toisenlaisiakin olentoja", jatkoi
Paul yhä innostuen aiheestaan, "jotka ovat niin monta metriä pitkiä,
etten muistakaan, enkä muista enää niiden nimeäkään, mutta Florence
tietää, ja ne ovat olevinaan hyvin onnettomia, ja kun ihminen menee
säälistä niiden lähelle, avaavat ne suuren kitansa ja hyökkäävät
hänen kimppuunsa. Mutta hänen ei tarvitse tehdä muuta", selitti Paul
ilmaisten tämän tietonsa suoraan itse tohtorille, kuin paetessaan
juosta ympyrässä. "Silloin hän varmasti voittaa ne, sillä ne pääsevät
vain hitaasti kääntymään, kun ovat niin pitkiä eivätkä voi taipua.
Ja vaikka Glubb-ukko ei tiedäkään, miksi meri saa minut ajattelemaan
äiti-vainajaani ja mitä meri aina toistaa, tietää hän kuitenkin hyvin
paljon siitä. Ja minä toivon", lopetti lapsi intonsa äkkiä laimetessa
samalla kun katseli avuttoman ja yksinäisen näköisenä kolmiin
vieraisiin kasvoihin, "että annatte Glubb-ukon tulla tänne tervehtimään
minua, sillä minä tunnen hänet oikein hyvin, ja hän tuntee minut".
"Niinpä niin", virkkoi tohtori pudistaen päätään, "tämä kuuluu pahalta,
mutta opiskeleminen saa paljon aikaan".
Rouva Blimber melkein värisi ja sanoi pitävänsä lasta kerrassaan
käsittämättömänä ja katseli häntä melkein samalla tavalla kuin rouva
Pipchin oli katsellut, mutta silloin on kuitenkin muistettava, että
näillä molemmilla rouvilla oli muuten erilainen ilme.
"Vie hänet katselemaan taloa, Cornelia", sanoi tohtori, "ja tutustuta
uuteen ympäristöön. Mene tämän nuoren neidin kanssa, Dombey."
Dombey totteli, ojensi kätensä merkilliselle Cornelialle ja katseli
häntä sivulta ujon uteliaasti heidän lähtiessään pois yhdessä. Sillä
neidin silmälasit tekivät välkkyessään hänet niin salaperäisen
näköiseksi, ettei Paul tiennyt minne hän katseli eikä ollut tosiaankaan
varma siitäkään, oliko hänellä ollenkaan silmiä lasien takana.
Cornelia vei hänet ensiksi kouluhuoneeseen, joka oli käytävän perällä.
Sinne päästiin kahdesta paksulla villakankaalla verhotusta ovesta,
jotka vaimensivat poikien äänet. Siellä oli kahdeksan nuorta herraa
henkisen väsymyksen eri asteilla, kaikki kovassa työssä ja hyvin
vakavina. Tootsilla vanhimpana oppilaana oli oma pulpettinsa nurkassa.
Paulin silmissä hän näytti siinä istuessaan komealta mieheltä ja kovin
iäkkäältä.
Kandidaatti Feeder, joka istui toisen pikku pulpetin ääressä, oli
keskeyttänyt Virgiliuksen lukemisen ja jauhatti sitä hitaasti neljälle
nuorukaiselle. Muista neljästä kaksi paineli suonenvedontapaisesti
otsaansa koettaen ratkaista matemaattisia ongelmia. Toinen, jonka
kasvot pitkän itkemisen vuoksi muistuttivat likaista akkunaa, koetti
puskea toivottoman pitkän numerorivin läpi ennen päivällistä. Toinen
tuijotti tehtäväänsä kivettyneen tylsänä ja epätoivoisena — ja
ilmeisesti hän oli ollut tuossa tilassa jo aamiaisesta lähtien.
Uuden pojan ilmestyminen ei tehnyt sellaista vaikutusta kuin olisi
voinut odottaa. Kanditaatti Feeder (joka viileyden vuoksi ajeli
tukkansa partaveitsellä, niin että hänen päälaellaan ei näkynyt
muuta kuin pieniä harjaksia) ojensi hänelle luisevan kätensä ja
sanoi olevansa iloinen nähdessään hänet — kuten Paulkin olisi hyvin
mielellään sanonut, jos olisi voinut silloin olla edes vähänkään
vilpitön. Sitten Paul Cornelian ohjaamana antoi kättä kandidaatti
Feederin pulpetin vieressä istuville neljälle pojalle, senjälkeen
niille kahdelle, jotka pulailivat ongelmien ratkaisemisessa ja olivat
suorastaan kuumeessa, sitten sille pojalle, joka työskenteli runon
oppimisessa ja oli musteen tahrima. Viimeksi hän tervehti tylsyyden
tilaan vaipunutta nuorukaista, joka oli velton ja välinpitämättömän
näköinen.
Kun Paul oli jo esitetty Tootsille, ei tämä tehnyt muuta kuin vain
hihitti ja hengähti syvään, niinkuin hänen tapansa oli, ja sitten
jatkoi äskeistä työskentelyään. Se ei ollut raskasta, sillä koska
hän oli "suorittanut" niin paljon (useammassakin kuin yhdessä
merkityksessä) ja — niinkuin jo aikaisemmin on mainittu — lakannut
kukoistamasta elämänsä keväässä, oli hänellä erikoisoikeus noudattaa
omaa menetelmäänsä opiskellessaan. Pääasiallisesti hän kirjoitteli
itselleen huomattavien henkilöiden taholta pitkiä kirjeitä, joissa
osoitteena oli "Herra P- Toots, Brighton, Sussex". Niitä hän sitten
säilytteli huolellisesti pulpetissaan.
Kun nämä muodollisuudet oli suoritettu, vei Cornelia Paulin yläkertaan.
Se kävi jokseenkin hitaasti, sillä Paulin oli pakko panna ensin
molemmat jalkansa samalle portaalle, ennenkuin hän nousi seuraavalle.
Mutta lopulta he pääsivät matkansa päähän. Siellä Cornelia näytti
hänelle etummaisessa huoneessa, josta oli näköala kuohuvalle merelle,
hyvin likellä akkunaa sievän pikku vuoteen, jossa oli valkeat verhot.
Sen yläpuolelle oli seinään kiinnitetty pahvilappu, jossa näkyi pyörein
kirjaimin — perusviivat hyvin paksut ja hiusviivat hyvin ohuet —
Dombey. Samassa huoneessa oli kaksi muutakin pikku vuodetta, jotka oli
samalla tavalla ilmoitettu kuuluviksi Briggs ja Tozer nimisille.
Juuri kun he jälleen palasivat alakerran käytävään, näki Paul sen
heikkosilmäisen nuoren miehen, joka oli pahasti loukannut rouva
Pipchiniä, tarttuvan äkkiä suureen rummunpalikkaan ja rupeavan sillä
lyömään riippuvaa käsirumpua kuin olisi tullut hulluksi tai halunnut
kostaa jollekulle. Mutta sensijaan että olisi saanut nuhteita tai
lähetetty vankilaan, hän poistui esteettömästi, pidettyään tuollaista
hirveää meteliä. Sitten Cornelia Blimber sanoi Dombeylle, että
päivällinen oli valmis neljännestunnin kuluttua ja että hänen oli ehkä
parasta mennä kouluhuoneeseen "ystäviensä" joukkoon.
Dombey astui kunnioittavasti suuren kellon luo, joka kyseli yhtä
uteliaasti kuin ennenkin, mitä hänelle kuului, avasi kouluhuoneen
oven raolleen ja hiipi sisään kuin eksynyt poika. Oven sulkeminen
oli hänestä aika hankalaa. Hänen kaikki ystävänsä olivat hajallaan
huoneessa lukuunottamatta tylsistynyttä, joka istui yhä liikkumatta.
Feeder ojenteli jäseniään harmaassa vaipassaan kuin olisi
kustannuksista välittämättä päättänyt repäistä hihat irti.
"Hiihaahuu!" huudahteli Feeder pudistaen itseään kuin työhevonen. "Voi
hyväinen aika, hyväinen aika! Hiihaahuu!"
Paulia oikein peloitti Feederin haukotteleminen. Se suoritettiin niin
suurenmoisen mittakaavan mukaan, ja Feeder oli niin kovin tosissaan.
Kaikki pojatkin (Tootsia lukuunottamatta) näyttivät uupuneilta ja
valmistautuivat päivälliselle; muutamat sitoivat uudelleen jäykkiä
kaulahuivejaan, toiset pesivät käsiään tai harjasivat tukkaansa
viereisessä huoneessa — sennäköisinä kuin eivät olisi siitä odottaneet
paljoakaan huvia.
Toots, joka oli jo kunnossa, niin ettei hänen tarvinnut ollenkaan
siistiä itseään, ennätti omistaa aikansa Paulille ja sanoi kömpelön
hyvänahkaisesti:
"Istu, Dombey."
"Kiitos", vastasi Paul.
Hänen yrityksensä heilauttaa itsensä oikein korkealle penkille ja
lipeämisensä taas lattialle näytti valmistavan Tootsin älyä uuden
keksinnön tekemiseen.
"Sinä olet kovin pieni poika", sanoi Toots.
"Niin, pieni minä olen", vastasi Paul. "Kiitoksia, herra."
Sillä Toots oli nostanut hänet penkille, vieläpä hyvin ystävällisesti.
"Mikä sinun räätälisi nimi on?" kysyi Toots tarkasteltuaan toista
hetkisen.
"Tähän asti on minun vaatteeni ommellut nainen", vastasi Paul. "Hän on
sisareni ompelija."
"Minun räätälini on Burgess ja Kumpp.", virkkoi Toots. "Hieno, mutta
hyvin kallis."
Paulilla oli kylliksi älyä pudistaakseen päätänsä kuin olisi tahtonut
sanoa, että helposti sen huomasi. Ja niin hän ajattelikin.
"Isäsihän on aika rikas, vai mitä?" kysyi Toots.
"Kyllä, herra", vastasi Paul. "Hän on Dombey ja Poika."
"Ja mikä?" kysyi Toots.
"Ja Poika", vastasi Paul.
Toots toisti toiminimen itsekseen parikin kertaa painaakseen sen
mieleensä, mutta se ei oikein onnistunut, ja hän sanoi pyytävänsä
Paulia huomisaamuna mainitsemaan sen uudelleen, koska se oli jokseenkin
tärkeätä. Eikä hän tosiaankaan suunnitellut mitään vähempää kuin
kirjoittaa itselleen heti yksityisen ja tuttavallisen kirjeen Dombey ja
Pojalta.
Sillä välin olivat muut oppilaat (kivettynyttä poikaa lukuunottamatta)
kokoontuneet heidän ympärilleen. He olivat kohteliaita, mutta kalpeita,
puhuivat hiljaisella äänellä ja olivat kaikki niin masentuneita
mieleltään, että tähän joukkoon verrattuna pikku Bitherstone oli
täydellinen seuramies. Ja kuitenkin oli myös Bitherstonekin saanut
puolestaan kärsiä loukkauksia.
"Sinähän nukut minun kanssani samassa huoneessa?" kysyi muuan
juhlallinen nuori herra, jonka paidankaulus kiersi korvannipukat
pystyyn.
"Herra Briggs?" kysyi Paul.
"Tozer", vastasi toinen.
Paul vastasi myöntävästi. Tozer osoitti kivettynyttä poikaa ja sanoi,
että se oli Briggs. Paul oli jo ollut varma siitä, että se oli joko
Briggs tai Tozer, vaikka ei olisi osannut sanoa miksi.
"Oletko sinä vahva?" kysyi Tozer.
Paul sanoi, ettei hän luullut olevansa. Tozer sanoi olevansa samaa
mieltä Paulin ulkomuodosta ja lisäsi sitten, että se oli vahinko,
sillä täällä piti olla vahva. Sitten hän kysyi Paulilta, aikoiko hän
ruveta opiskelemaan Cornelian johdolla. Kun Paul vastasi myöntävästi,
voihkaisivat kaikki pojat hiljaa (Briggsiä lukuunottamatta).
Voihkaisu häipyi käsirummun pauhuun, joka taas kuului vimmattuna.
Kaikki lähtivät silloin ruokasaliin lukuunottamatta kivettynyttä
Briggsiä, joka pysyi entisellä paikallaan. Ruokasaliin mennessään
huomasi Paul Briggsille tuotavan leipää, joka oli pantu lautaselle
hienosti ruokaliinan päälle. Poikittain leivällä oli hopeinen haarukka.
Tohtori Blimber oli jo paikallaan ruokasalissa pöydän päässä rouva ja
neiti Blimberin välissä. Mustatakkisen kandidaatti Feederin paikka oli
pöydän alapäässä. Paulin tuoli oli neiti Blimberin vieressä, mutta kun
hänen istuuduttuaan siihen huomattiin, etteivät hänen kulmakarvansa
kohonneet paljonkaan yli pöydänsyrjän, tuotiin tohtorin työhuoneesta
muutamia kirjoja hänen tuolilleen. Niiden päällä hän sai istua aina sen
jälkeen — ja kantaa ne syöntiä varten itse sisään ja ulos kuin pieni
norsu.
Kun tohtori oli lukenut pöytärukouksen, alkoi päivällinen. Ensiksi oli
maukasta lientä, sitten paahtopaistia, keitettyä lihaa, vihanneksia,
piirakkaa ja juustoa. Jokaisella pojalla oli raskas hopeahaarukka ja
ruokaliina, ja kaikki oli järjestetty komeasti ja sirosti. Erikoisesti
oli huomattava siniseen, kiiltonappiseen takkiin puettu pöytäpalvelija,
joka antoi pöytäoluelle melkein viinin maun, sillä hän kaatoi sitä
laseihin niin ylväästi.
Ei kukaan muu kuin tohtori puhunut mitään, jollei kysytty. Rouva ja
neiti Blimber vaihtoivat silloin tällöin keskenään jonkin sanan.
Milloin joku pojista ei ollut yksinomaan kiintynyt veitsen, haarukan
tai lusikan käyttelyyn, etsi hänen katseensa ehdottomasti tohtorin,
rouvan tai neidin silmiä, joihin se ujosti pysähtyi. Toots näytti
olevan ainoa poikkeus säännöstä. Hän istui Feederin vieressä Paulin
puolella pöytää ja kurkisti usein välillä olevien poikien takaa ja
edestä nähdäkseen Paulin vilahdukselta.
Vain kerran koko päivällisen aikana esitti tohtori sellaisen
keskusteluaiheen, johon pojatkin joutuivat osallisiksi. Se tapahtui
juustoa syötäessä, jolloin tohtori juotuaan lasillisen portviiniä sanoi
ensin pari kertaa "hm, hm" ja alkoi sitten:
"On merkillistä, herra Feeder, että roomalaiset —"
Kun tuo hirveä kansa, kaikkien poikien yhteinen leppymätön vihollinen,
mainittiin, kiinnitti jokainen heistä katseensa tohtoriin ja omaksui
mitä syvimmän harrastuksen ilmeen. Yksi, joka sattumalta juuri joi ja
näki lasinsa reunan yli tohtorin silmien tuijottavan häneen, lakkasi
niin äkkiä juomasta, että sai kulauksen väärään kurkkuunsa ja siten
pilasi tohtorin koko esityksen.
"On merkillistä, herra Feeder", sanoi tohtori aloittaen taas hitaasti,
"että roomalaiset upeissa ja tuhlaavaisissa kesteissään, joista
luemme keisariajan kuvauksissa, jolloin ylellisyys oli kohonnut
ennenkuulumattomaan määrään ja jolloin kokonaisia maakuntia ryöstettiin
yksien ainoiden keisarillisten kemujen herkkujen valmistamiseksi —"
Nyt puhkesi häiritsijä, joka oli pullistunut ja pingoittunut hirveästi,
turhaan odottaessaan pistettä, hurjaan yskimiseen.
"Johnson", virkkoi Feeder hiljaisella moittivalla äänellä, "juokaa
vähän vettä".
Tohtori näytti hyvin tuikealta, pysyi vaiti, kunnes vesi oli tuotu, ja
jatkoi sitten:
"Ja jolloin, herra Feeder —"
Mutta Feeder, joka näki, että Johnson ihan varmasti puhkeisi kohta taas
yskimään, ja tiesi, että tohtori ei mitenkään pääsisi lauseen loppuun
puhuessaan oppilailleen, ennenkuin oli sanonut kaiken sanottavansa, ei
voinut irroittaa silmiään Johnsonista, ja niin hän joutui kiinni siitä
rikoksesta, ettei katsonut tohtoriin, joka tietysti lakkasi puhumasta.
"Suokaa anteeksi", pyysi Feeder punastuen. "Antakaa anteeksi, tohtori
Blimber."
"Ja jolloin", jatkoi nyt tohtori korottaen ääntään, "niinkuin
olemme lukeneet, eikä meillä ole mitään syytä sitä epäillä — niin
uskomattomalta kuin se tuntuneekin meidän aikamme sivistymättömistä
— jolloin Vitelliuksen veli valmisti juhla-aterian, jolla tarjottiin
kaksituhatta eri lajia kalaruokia-—"
"Juokaa vähän vettä, Johnson — kalaruokia, tohtori Blimber", sanoi
Feeder.
"Viisituhatta eri lajia linturuokia —"
"Tai koettakaa leivänkappaleella", kuiskasi Feeder.
"Ja muuan ruokalaji", jatkoi tohtori Blimber korottaen ääntään yhä
enemmän ja katsellen ympärilleen pöydän kumpaakin sivua pitkin, "jota
sen suunnattoman koon vuoksi sanottiin Minervan kilveksi ja joka
sisälsi muiden kallisarvoisten aineksien ohella fasaanin aivoja ‒"
"Ou, ou, ou!" puuskutti Johnson.
"Lehtokurppia —"
"Ou, ou, ou!"
"Scarus-nimisen kalan uimarakkoja —"
"Voitte saada repeämän aivoihinne", sanoi Feeder. "Parasta on päästää
se valloilleen."
"Ja Karpathian mereltä tuotua nahkiaisen mätiä", pitkitti tohtori hyvin
tuikealla äänellä, "ja kun luemme tuontapaisista kalliista kemuista ja
pidämme vielä mielessämme, että on olemassa Titus —"
"Miltä tuntuisikaan äidistänne, jos kuolisitte halvaukseen!" sanoi
Feeder Johnsonille.
"Domitianus —"
"Nyt olette jo ihan sininen kasvoiltanne", huomautti Feeder.
"Nero, Tiberius, Caligula, Heliogabalus ja monta muuta", jatkoi
tohtori, "on, herra Feeder — jos suvaitsette kunnioittaa minua
kuuntelemalla — merkillistä, hyvin merkillistä —"
Mutta Johnson, joka ei enää voinut hillitä itseään, puhkesi sillä
hetkellä niin hurjasti yskimään, että vaikka hänen molemmat lähimmät
naapurinsa paukuttivat hänen selkäänsä ja Feeder piti vesilasia
hänen huulillaan ja pöytäpalvelija kävelytti häntä muutamia kertoja
edestakaisin hänen tuolinsa ja sivupöydän välillä kuin vahtisotamiestä,
kesti ainakin viisi minuuttia, ennenkuin hän jonkin verran tointui.
Sitten seurasi syvä hiljaisuus.
"Hyvät herrat", sanoi tohtori Blimber, "nouskaamme lukemaan
pöytäsiunaus. Cornelia, auta Dombey alas" — minkä jälkeen pikku
Paulista ei näkynyt muuta kuin päälaki pöydänreunan yläpuolella.
"Johnson saa lukea minulle huomenna ennen aamiaista ilman kirjaa
kreikkalaisesta testamentista Pyhän Paavalin efesolaiskirjeen
ensimmäisen luvun. Puolen tunnin kuluttua, herra Feeder, ryhdymme taas
työhön."
Pojat kumarsivat ja poistuivat huoneesta, samoin Feeder. Seuraavan
puolen tunnin kuluessa pojat kävelivät parittain käsi kädessä
edestakaisin talon takana pikku nurmikolla tai koettivat herättää
Briggsin rinnassa edes vähäisen innon kipinää. Mutta mitään niin
alhaista kuin leikkiä ei ajateltukaan. Täsmälleen määräaikana kuului
käsirummun ääni, ja niin aloitettiin taas opinnot tohtori Blimberin ja
Feederin yhteisen valvonnan alaisina.
Koska olympolainen kävelyleikki oli tällä kerralla keskeytetty
tavallista lyhyempään Johnsonin vuoksi, pääsivät kaikki oppilaat ulos
ennen teenjuontia. Briggskin otti osaa tähän ajanviettoon, jonka
kuluessa hän katsahti pari kolme kertaa synkästi kallionsyrjän yli.
Tohtori Blimber seurasi heitä. Paulin osaksi tuli se kunnia, että
tohtori itse talutti häntä. Se oli kovin suuri kunnianosoitus ja sai
Paulin näyttämään kovin pieneltä ja heikolta.
Teetä tarjottiin yhtä hienolla tavalla kuin päivällistäkin. Senjälkeen
pojat nousivat pöydästä ja kumarsivat samoin kuin ennenkin ja
vetäytyivät sitten pois suorittaakseen sen päivän keskeneräisen työn
tai valmistuakseen huomispäivän jo häämöittävään tehtävään. Paul istui
nurkassa mietiskellen, ajatteliko Florence häntä ja mitä he kaikki nyt
puuhasivat rouva Pipchinin luona.
Toots, jota oli pidättänyt erittäin tärkeän kirjeen laatiminen
Wellingtonin herttualta, huomasi vähän ajan kuluttua pikku Paulin ja
tapansa mukaan katseltuaan häntä kysyi, pitikö hän liiveistä.