_Dombey ja Poika_ ilmestyi ensimmäisenä painoksena vuonna 1848 ja
merkitsee Charles Dickensin kirjallisessa tuotannossa tärkeätä
käännekohtaa. Tätä ennen hän oli jo kirjoittanut laajoja teoksia, joita
nimitetään romaaneiksi ja jotka hyvin tyydyttivätkin silloista makua
ja käsitystä, mutta niistä puuttui jotakin olennaista, minkä nojalla
nykyaikaisessa mielessä annetaan kaunokirjalliselle tuotteelle romaanin
nimi ja arvo.
Ennen sopi kirjailijan, kuten myös Dickens nuorempina vuosinaan
menetteli, panna kuvittelemansa henkilö kokemaan kaikenlaisia
seikkailuja ja näkemään milloin liikuttavia, milloin naurettavia
ilmiöitä, ja kun näitä eri episodeja oli karttunut kylliksi tai
päähenkilö sattumalta joutunut elämänuransa loppuun, päättyi teos
siihen, ja niin oli jälleen luotu uusi "romaani". Lukijaa varten oli
siis keksitty tilanteita ja tapauksia, jotka kukin sinänsä saattoivat
olla mielenkiintoisia ja toisinaan vastasivat nykyaikaista novellia tai
tilapäiskuvausta, mutta toiselta puolen olivat romaania koossapitävät
henkilöt olemassa pääasiassa vain siksi, että nämä eri ilmiöt
voitaisiin esittää. Niinpä voi sattua, että päähenkilö sekaantui perin
kirjaviin tapahtumiin ja vihdoin pääsi niistä eroon ollen kutakuinkin
entisellään tai ettei niillä sitten ollut mitään tajuttavaa vaikutusta
myöhempiin vaiheisiin, yhtä vähän kuin niitä olisi osannut aavistaa.
Mutta nykyaikaisessa merkityksessä on pelkästään mielikuvitukseen
perustuva romaani rakenteeltaan toisenlainen. Sitä voisi verrata
esim. tuuheaan puuhun, joka on kasvanut pienestä siemenestä,
niinkuin meidän ajallemme muutenkin on ominaista, että se, mikä on
pientä tai ainakin ennen on vähäpätöisenä sivuutettu, paisutetaan
valtavaksi. Romaanin luomiseen ei enää riitä se, että toteutetaan
jokin taiteellinen suunnitelma, vaikkapa tämä olisi kuinkakin uusi
ja merkillinen, vaan sen pohjaksi tarvitaan erikoinen ajatus tai
henkinen näky, jonka elävöittämiseksi niin kirkkaaseen ja tehoavaan
muotoon kuin suinkin esitetään yhteenkuuluva jakso elämää. Tällöin
kirjailija useinkin joutuu laajentamaan teostaan paljoa enemmän kuin
on alkujaan kuvitellut, koska ilmestyy yhä uusia keinoja, joilla sopii
valaista alkuperäistä aatetta; mutta toisaalta hänen tulee pitää
silmällä, että kaikki hänen kertomansa on syineen ja seurauksineen
tarpeellista lopullisen päämäärän saavuttamiseksi. Niin moninaisia kuin
esitetyt henkilöt ja ilmiöt ovatkin, pitää tällaisesta asteittaisesta,
yhä uusia piirteitä tarjoavasta kehittelystä käydä lukijalle
selväksi, että niiden lakien mukaan, jotka vallitsevat kirjailijan
kuvaamassa maailmassa, romaanin perustaksi otettu aate toteutuu ilman
luonnottomuutta tai hätävaraksi tekaistuja sattumia.
Tässä suhteessa, kuten jo viitattiin, "Dombey ja Poika" on
periaatteellisesti toisella tasolla kuin Dickensin aikaisemmat teokset,
esim. "Nicholas Nickleby". Jälkimäisestä voi sanoa, että kirjailija
sitä luodessaan ikäänkuin on kysynyt itseltään, minkä tapausten avulla
hänen sankarinsa voisi yhä jatkaa vaellustaan jonnekin, kun sitävastoin
edellisessä hän näkyy kysyneen, mitkä tapaukset voisivat auttaa hänen
sankariaan pääsemään perille.
Dickensissä tapahtunut kehitys nykyaikaisen romaanin luomista kohti
tulee selvästi esille, kun verrataan hänen tapaansa käsitellä
samanlaista ilmiötä kolmessa eri romaanissa. "Nicholas Nickleby",
"Dombey ja Poika" ja myöhemmin ilmestynyt "David Copperfield"
sisältävät kukin kuvauksen poikakoulusta. Ensimmäisessä koulu ei ole
vähääkään olemassa siksi, että se kertoisi meille jotakin romaanin
sankarista, sillä se ei vaikuta hänen historiaansa tai sieluunsa: hän
joutuu vain Squeersin kouluun ja poistuu sieltä luonteeltaan samana tai
oikeastaan yhtä luonteettomana, ja koko koulujuttu on episodi sinänsä.
Mutta kun pikku Paul Dombey pannaan Blimberin opistoon, kuuluu se
kertomukseen juoneen, ja lukija aavistaa heti, että oleskelu siellä
ratkaisee pojan kohtalon, samalla kun se tuo esille lapsellisuuden
uusia puolia ja mainittu opisto muutenkin on kiinteässä yhteydessä
toisten henkilöiden vaiheiden kanssa. Samoin on laita viimemainitussa
romaanissa. Pikku David sai aluksi kokea elämän kovuutta, ja Creaklen
huono koulu vaikutti häneen myös pahasti, kun sensijaan myöhemmin
Strongin opetus teki hänelle hyvää.
Se aate, joka elävöitetään "Dombey ja Pojassa", voidaan lausua
sanoilla: Nöyryys on elämänilon ainoa mahdollinen pohja. Jos siis
jollakulla ei ole muuta tapaa pysyä nöyränä kuin olemalla köyhä, niin
hänen on parempi jäädä köyhäksi ja olla iloinen; jos taas on syntynyt
älyltään vajavaiseksi, niin on parempi olla tyhmä ja siinä tilassa
iloita. Sitävastoin vie ylpeys ehdottomasti turmioon.
Samoin kuin Dickensin muut romaanit, voi myöskin "Dombey ja Poika"
tuntua nykyaikaisesta lukijasta liian monisanaiselta, tarpeettomiin
yksityiskohtiin ja sivutapauksiin takertuvalta, mutta silloin on
otettava huomioon, mistä tämä esityksen laajuus oikeastaan johtuu.
Jos jätetään syrjään pateettiset pitkäveteisyydet ja monin paikoin
tavattavat kovin seikkaperäiset asialliset tiedot, nähdään tässäkin
romaanissa kuvauksen paisuvan etusijassa huumorin vuoksi, sillä missä
tahansa Dickens huomasi saavansa tilaisuuden höystää kertomustaan
huumorilla, käytti hän sitä hyväkseen. Tosin hän saattoi tässäkin
mennä liian pitkälle, luoden tyyppejä, joiden olemassaolo todellisessa
maailmassa näyttää epäiltävältä, mutta toisaalta on varmaa, että
monet hänen koomillisista henkilöistään auttavat lukijaa mielihyvin
taivaltamaan teoksen läpi, niin laaja kuin se onkin, ja jäävät
pysyvästi muistiin.
Niinpä esiintyy tässä romaanissa mestarillisesti kuvattu Toots
näyttämässä toteen sitä väitettä, että hölmömäisyys yhtyneenä nöyrään
hyvyyteen ei suinkaan ole onneton kohtalo. Elämän ulkonaiset puolet
Toots käsittää väärin, mutta aina silloin, kun pitää mitata sisällistä
arvoa ja sen mukaan toimia, hän viattoman luonteensa nojalla osuu
oikeaan.
Tootsin vastakohtana taas majuri Bagstock edustaa paatunutta,
itserakasta hölmöä, joka uskoo olevansa vilpittömän rehellinen
purkamalla suustaan joutavuuksia. Maailmassa ei hänen kannaltaan
ole muita värejä kuin musta ja valkoinen, eikä totuuden lausumiseen
hänen mielestään tarvita sen enempää kuin että kulloinkin räikeällä
sutkauksella isketään asia umpeen. Hänen pöyhkeytensä on niin
suuri, ettei hän malttaisikaan kuunnella totuutta, koska se vaatisi
ajattelemista.
Koomillisista henkilöistä mainittakoon tässä vielä Feenix-serkku,
entinen parlamentinjäsen, jonka tehtävänä on esittää naurettavia puolia
n.s. "seurapiireistä" eli ylhäisöstä. On näet huomattava, että Dickens
aikaisemmissa teoksissaan oli kuvannut hienoston henkilöitä vain
matkan päästä, koska hän itse kuului keskisäätyyn, mutta saavutettuaan
kirjailijana yleistä suosiota hän oli tähän aikaan jo päässyt
seurustelemaan myös ylempien piirien kanssa. Niinpä olikin ennen voitu
muistuttaa, että hänen loordityyppinsä tai muut ylimyksensä olivat
irvikuvia, joilta puuttui todellisia piirteitä. Mutta nyt hän saattoi
tarkastella heitä lähempää, ja siitä johtui, että omalla tavallaan
hupsu Feenix-serkku on saatu mainiosti edustamaan Englannin ylimystön
omituisuuksia naurettavalta puolelta.
* * * * *
Esipuheessa koottujen teosten painokseen v:lta 1867 tekijä lausuu:
"Uskallan olla sitä mieltä, että kyky (tai tottumus) oikein huomata
ihmisten luonteita on harvinainen. Enpä ole edes saanut kokea, että
ihmisten kasvojakaan osataan oikein panna merkille. Tavallisimpia
virheitä näkyy siinä kohden olevan se, että ujous ja julkeus
sekoitetaan toisiinsa ja ettei käsitetä itsepäisen luonteen olevan
ainaisessa kamppailussa itsensä kanssa.
"Sellaisessa miehessä kuin Dombeyssa ei tapahdu rajua muutosta, ei tässä
kirjassa eikä todellisessa elämässä. Se tunne, että hän on väärässä,
hänellä on koko ajan. Mitä enemmän hän koettaa sitä tukahduttaa, sitä
suurempi on hänen vääryytensä. Sisäinen häpeä ja ulkonaiset asianhaarat
voivat johtaa kamppailun lopputulokseen viikossa tai päivässä, mutta
kamppailua on kestänyt vuosikausia, ja voitto on kauan aikaa ollut
epätietoinen.
"Tämän kirjan aloitin Genevenjärven rannalla ja jatkoin sitä muutamia
kuukausia Ranskassa, ennenkuin sain sen valmiiksi Englannissa.
Kirjoitustyön ja -paikan yhteys on mielessäni niin omituisen vahva,
että vielä nytkin, vaikka mielikuvituksessani tunnen joka portaan pikku
merikadetin tyyssijassa ja voisin osoittaa joka penkin siinä kirkossa,
jossa Florence vihittiin, tai kaikkien nuorten herrojen vuoteet tohtori
Blimberin opistossa, hämärästi kuvittelen kapteeni Cuttlen karkaavan
rouva MacStringerin luota Sveitsin vuoristossa. Samoin, jos jokin
sattuma muistuttaa minulle mitä aallot alinomaa kuiskailivat, lähtee
muistini vaeltamaan talviseksi yöksi pitkin Pariisin katuja — kuten
levotonna ja raskain mielin teinkin sinä iltana, kun olin kirjoittanut
sen luvun, jossa pikku ystäväni ja minä erosimme toisistamme."