Grenelle-Saint-Honoré-kadulta ja Rue du Coqilta ryntäsi esiin
kaksoisvirta, joka mursi sveitsiläisen kaartin heikon ketjun ja
aaltoili d'Artagnanin ja Portoksen hevosten jalkoihin asti.
Tämä uusi murtautuminen oli vaarallisempi kuin edelliset, sillä
hyökkääjät olivat aseellisia miehiä, ja paremminkin aseistettuja kuin
rahvas tuollaisissa tilanteissa yleensä on. Viime liike ei voinut olla
satunnaista tyytymättömyyden kasautumista samaan kohtaan, vaan
vihamielisen johtelun järjestämää hyökkäystä.
Kumpaisellakin joukolla oli päällikkö, joista toinen ei nähtävästi
kuulunut tavalliseen kansanjoukkoon, vaan kerjäläisten kunnianarvoisaan
ammattikuntaan, ja toinen oli helposti tunnettavissa aatelismieheksi,
vaikka hän yrittikin jäljitellä alemman kansan käytöstapaa.
Molemmat toimivat ilmeisesti saman suunnitelman mukaan.
Tuli kiivas yhteentörmäys, joka tuntui kuninkaallisissa vaunuissa asti;
sitten kohosi ilmoille tuhansia huutoja yhtämittaisena pauhuna, jossa
eroitti pari kolme musketinlaukausta.
"Tänne, muskettisoturit!" huusi d'Artagnan.
Suojelusvartio jakautui kahdeksi osastoksi; toinen vaunujen oikealle,
toinen vasemmalle puolelle, kokoontuen d'Artagnanin ja Portoksen
ympärille.
Sitten alkoi käsirysy, -- sitä kamalampi, kun sillä ei ollut mitään
tarkoitusperää, sitä surkeampi, kun ei tiedetty, minkä tai kenen
puolesta oteltiin.
Tuon väkijoukon rynnäkkö oli hirvittävä kuten kaikkikin kansanmetelit;
harvalukuiset muskettisoturit, joiden rivit oli murrettu, eivät voineet
käännellä hevosiaan ja alkoivat juuttua ahdinkoon tikahtamattomiksi.
D'Artagnan tahtoi laskea alas vaunujen nahkasuojustimet, mutta nuori
kuningas ojensi käsivartensa ja sanoi:
"Ei, herra d'Artagnan, tahdon nähdä."
"Teidän majesteettinne tahtoo nähdä?" vastasi d'Artagnan; "no, katsokaa
siis!"
Ja kääntyen niin vimmaisesti kuin peloittavina hetkinään ainakin
d'Artagnan karautti metelin johtajan kimppuun, joka pistooli toisessa
kädessä ja iso säilä toisessa yritti raivata tietänsä vaununovelle,
taistellen kahta muskettisoturia vastaan.
"Pois tieltä, _mordioux_!" karjaisi d'Artagnan; "tilaa!"
Pistoolia ja isoa säilää pitelevä mies kohotti päätänsä sen äänen
kuullessaan, mutta se oli jo myöhäistä: d'Artagnanin survaisu oli
osunut, miekka oli lävistänyt hänen rintansa.
"Ah, tuhannen pentelettä!" kirkaisi d'Artagnan, yrittäessään liian
myöhään pidättää pistoaan; "mitä lempoa teidän pitikään tehdä täällä,
kreivi?"
"Tulin täydentämään kohtaloani", vastasi Rochefort painuen toisen
polvensa varaan. "Olen toipunut kolmesta miekanpistostanne, mutta
neljäs teki lopun."
"Kreivi", virkkoi d'Artagnan hiukan liikuttuneena, "survaistessani en
tuntenut teitä. Jos kuolette, niin en soisi kuolevanne vihoissanne
minulle."
Rochefort ojensi d'Artagnanille kätensä, johon tämä tarttui. Kreivi
tahtoi lausua jotakin, mutta verensyöksy tukahdutti hänen puheensa; hän
suoristausi kouristuneesti ja heitti henkensä.
"Takaisin, heittiöt!" kiljaisi d'Artagnan. "Päällikkönne on kuollut, ja
teillä ei enää ole mitään tekemistä täällä."
Tuntui tosiaan siltä kuin olisi kreivi de Rochefort ollut
hyökkäysliikkeen sieluna tällä puolen kuninkaan vaunuja, sillä koko se
parvi, joka oli seurannut häntä ja noudattanut hänen käskyjään,
hajautui pakosalle nähdessään hänen kaatuvan. D'Artagnan teki
kahdenkymmenen muskettisoturin etunenässä hyökkäyksen Rue
de Coqille, ja tämä osa metelöitsijöitä katosi kuin savuna
Saint-Germain-l'Auxerrois-torille ja laitureille päin.
D'Artagnan palasi katsomaan, tarvitsisiko Portos apua; mutta Portos oli
omalla tahollaan toiminut yhtä rivakasti kuin kumppaninsakin. Vaunujen
vasen puoli oli lakaistu puhtaaksi kuten oikeakin, ja parhaillaan
vedettiin jälleen ylös suojustimet, jotka Mazarin oli varokeinoksi
laskenut alas vähemmän sotaisena kuin kuningas.
Portos näytti kovin synkältä.
"Mikä helkkarin pilvi onkaan kasvoillasi, Portos? Tuonko näköinen sopii
olla voittajan!"
"Entä sinä itse?" vastasi Portos; "näytät järkkyneeltä!"
"Syystä kyllä, _mordioux_! Tulin surmanneeksi vanhan ystävän."
"Niinkö!" virkahti Portos. "Kenet?"
"Kreivi de Rochefort-paran."
"No, samaten sattui minullekin: sohaisin miestä, jonka kasvoja en
varmaankaan nähnyt ensi kertaa. Valitettavasti satutin päähän, niin
että kasvot heti peittyivät vereen."
"Eikö hän virkkanut mitään kaatuessaan?"
"Kyllä, hän sanoi: Uh!"
"Jo käsitän", huomautti d'Artagnan, joka ei voinut olla naurahtamatta,
"että jos hän ei virkkanut sen enempää, et siitä saanut suurtakaan
valaistusta."
"No, monsieur?" kysyi kuningatar.
"Madame", selitti d'Artagnan, "tie on nyt aivan vapaa, ja teidän
majesteettinne voi jälleen edetä."
Koko kulkue päätyikin sen enemmittä seikkailuitta Notre-Damen
tuomiokirkolle, jonka pääovella koko papisto koadjutorin johtamana
odotti kuningasta, kuningatarta ja ministeriä, jotta näiden onnellisen
paluun johdosta veisattaisiin kiitosvirsi.
Jumalanpalveluksen loppupuolella ilmestyi kirkkoon säikähtynyt poika,
riensi sakastiin, pukeutui hätäisesti kuoripojaksi ja pääsi
kunnianarvoisan asunsa perusteella tunkeutumaan temppeliin ahtautuneen
yleisön läpi Bazinin luo, joka sinisessä kauhtanassaan ja hopeahelainen
sauva kädessään seisoi juhlallisena vastapäätä kirkonvartijaa
kuorikäytävän päässä.
Bazin tunsi nykäisyn hihassaan. Hän käänsi maata kohti silmänsä, jotka
oli hartaasti kohottanut taivaaseen päin, ja tunsi Friquetin.
"No, jolppi, mikä on hätänä, kun uskallat häiritä minua
virkatoimissani?" kysyi pedelli.
"Herra Bazin", vastasi Friquet, "tiedättehän Maillardin, joka on
jaellut Saint-Eustachen vihkivettä..."
"Kyllä, mitä sitten?"
"Häntä iskettiin katukahakassa miekalla päähän; tuo jättiläinen, joka
seisoo tuolla kultaompeleisena, se häntä löi."
"Vai niin", sanoi Bazin; "siinä tapauksessa hänen tilansa on varmaankin
hyvin huono."
"Niin huono, että hän kuolee, mutta sitä ennen hän tahtoisi ripittää
itsensä herra koadjutorille, jolla sanotaan olevan valta päästää
suurista synneistä."
"Ja hän kuvittelee, että herra koadjutori vaivautuisi hänen takiaan?"
"Niin kyllä, koska herra koadjutori kuuluu luvanneen hänelle."
"Kuka sinulle on sen sanonut?"
"Maillard itse."
"Olet siis nähnyt hänet?"
"Tottahan toki, kun olin saapuvilla hänen kaatuessaan."
"Mitä sinä siellä teit?"
"Ka, kiljuin: 'Alas Mazarin! Kuolema kardinaalille! Hirteen
italialainen!' Ettekö käskenyt minun sillä tavoin huutaa?"
"Vaiti siinä, pikku lurjus!" sähähti Bazin silmäillen levottomasti
ympärilleen.
"Maillard-parka sanoi minulle: 'Mene hakemaan herra koadjutoria,
Friquet, ja jos tuot hänet luokseni, saat periä minut.' Ajatelkaas'
isä Bazin, -- minä saan periä herra Maillardin, Saint-Eustachen
vihkiveden jakelijan! Hei, eipä ole minun enää tarvis tehdä muuta kuin
laskea käsivarteni ristiin! Mutta eipä väliä, tahtoisin kuitenkin tehdä
hänelle sen palveluksen. Mitä sanotte?"
"Menen ilmoittamaan herra koadjutorille", vastasi Bazin.
Kunnioittavasti ja verkalleen lähestyi hän kirkkoruhtinasta, kuiskasi
hänelle muutamia sanoja, joihin tämä vastasi nyökkäyksellä, ja palasi
sitten yhtä hiljaa kuin oli mennytkin.
"Ilmoita kuolevalle, että hänen pitää olla kärsivällinen; monseigneur
tulee hänen luokseen tunnin kuluessa."
"Hyvä", vastasi Friquet, "nyt pääsen varoihini!"
"Kuules vielä", kysyi Bazin, "minne hän on antanut kantaa itsensä?"
"Saint-Jacques-la-Boucherien torniin."
Lähetystoimensa menestyksestä hyvillään Friquet lähti ulos
kirkosta, riisumatta kuoripukuaan, jonka avulla hän sai helpommin
raivatuksi tiensä. Kadulle tultuaan hän porhalsi juoksemaan
Saint-Jacques-la-Boucherien tornia kohti.
Kiitospalveluksen päätyttyä koadjutori lupauksensa mukaan ja papillista
asuansakaan vaihtamatta suuntasi vuorostaan askeleensa vanhaan torniin
päin, jonka hän niin hyvin tunsi.
Hän ehti perille ajoissa. Hetki hetkeltä voipuneenakin oli haavoittunut
vielä hengissä.
Koadjutorille avattiin sen kammion ovi, jossa kerjäläinen virui
henkitoreissaan.
Seuraavassa tuokiossa lähti sieltä Friquet, pidellen isoa nahkamassia.
Heti ulos päästyään hän avasi sen, ja hänen suureksi hämmästyksekseen
se oli täytetty kultarahoilla.
Kerjäläinen oli pitänyt sanansa ja tehnyt hänet perillisekseen.
"Voi, muori Nanette!" huudahti Friquet tukahtuneesti; "voi, muori
Nanette!"
Hän ei kyennyt hiiskumaan enempää, mutta vaikka ääni petti, kykeni hän
kuitenkin toimimaan. Kuin mieletön kapaisi hän vauhtiin, ja niinkuin
Maratonin kentältä juossut kreikkalainen kaatui laakeriseppele
kädessään Ateenan turulle, samaten Friquet suistui nurin saapuessaan
parlamenttineuvos Brousselin asunnon ovelle. Täysinäisestä massista
kierähti silloin päällimmäisiä louisdoreja lattialle.
Muori Nanette poimi ensin näppiinsä kultarahat ja auttoi sitten ylös
Friquetin.
Kuninkaallinen kulkue palasi sillävälin Palais-Royaliin.
"Tuo d'Artagnan on hyvin urhoollinen mies, äitini", sanoi nuori
kuningas.
"Niin on, poikani, ja hän on tehnyt suuria palveluksia isällesi.
Säilytä hänet senvuoksi puolellasi vastaisen varalle."
"Herra kapteeni", virkkoi nuori kuningas d'Artagnanille, astuessaan
alas vaunuista, "kuningatar on antanut toimekseni käskeä teidät ja
ystävänne, parooni du Vallonin, päivällisillemme tänään."
Tämä oli suuri kunnia d'Artagnanille ja Portokselle; jälkimmäinen
joutuikin ihan hurmioon. Mutta koko juhla-aterian aikana näytti arvoisa
ylimys kuitenkin kovin miettiväiseltä.
"Mikä vaivaakaan paroonia?" virkkoi hänelle d'Artagnan laskeutuessaan
alas Palais-Royalin portaita; "näytit tavattoman huolestuneelta
päivällisillä."
"Yritin muistutella mieleeni", vastasi Portos, "missä olin nähnyt tuon
kerjäläisen, jonka varmaankin surmasin."
"Ja sinä et saanut hänestä tolkkua?"
"En."
"No, muistuttele, veikkonen, muistuttele, ja kun pääset selville,
ilmoitat minullekin, niinhän?"
"Totta hitossa!" vakuutti Portos.