D'Artagnan tunsi sananlaskun, että rauta on taottava kuumana ja hän ei
ollut mies päästämään tilaisuutta käsistään. Hän laati täsmällisen ja
taatun matkasuunnitelman, lähettäen ennakolta varahevosia Chantillyn
kaupunkiin, ehtiäkseen Pariisiin viidessä tai kuudessa tunnissa. Mutta
ennen lähtöään hän tuli ajatelleeksi, että järkevän ja kokeneen miehen
olisi omituista antautua epätoivoiseen asemaan ja jättää varma
taakseen.
-- Totta tosiaan, -- hän tuumi ollessaan juuri nousemaisillaan satulaan
vaarallisen tehtävänsä aloittamiseksi, -- Atos on jalomielisyydessään
oikea romaanisankari. Portoksella on oivallinen, mutta herkkä
mielenlaatu, ja Aramiilla on hieroglyfiset kasvot, -- niitä on aina
mahdoton lukea. Mitä saavatkaan aikaan nuo kolme ainesta, kun minä en
ole pitämässä niitä koossa? ... kardinaalin vapautuksen kenties. Mutta
kardinaalin pelastuminen olisi meidän toiveittemme hukka, ja toiveemme
ovat tähän saakka ainoana palkkiona kahdenkymmenen vuoden
ponnistuksista, joihin verraten Herkuleen suurtyöt olivat kääpiön
näperrystä.
Hän haki käsiinsä Aramiin.
"Sinä, hyvä d'Herblay", hän virkkoi, "olet ruumiillistettu
frondelaisuus. Epäile siis Atosta, joka ei tahdo hoitaa kenenkään
asioita, ei omiansakaan. Epäile vielä enemmän Portosta, joka pitää
kreiviä jumalallisena olentona ja auttaisi mielellään häntä Mazarinin
hellittämisessä hallustamme, jos tämä vain hoksaa vetistellä tai
näytellä ritarillisuutta."
Aramis myhäili viekasta ja samalla päättäväistä hymyään.
"Älä pelkää mitään", tyynnytti hän; "minulla on ehtoni valvottavina. En
työskentele omaksi hyväkseni, vaan muiden eduksi, ja pikku
kunnianhimoni vaatii etupäässä oikeuden voittoa."
-- Hyvä! -- ajatteli d'Artagnan; -- siltä taholta ei minun tarvitse
olla huolissani.
Hän puristi Aramiin kättä ja lähti tapaamaan Portosta.
"Hyvä ystävä", hän haastoi, "sinä olet uurastanut minun kanssani
onnemme perustamiseksi niin innokkaasti, että nyt ollessamme juuri
korjaamaisillamme vaivojemme palkinnon olisi naurettavaa, jos antaisit
Aramiin eksyttää itseäsi viekkaudellaan; se ei ole aina vapaata
itsekkyydestä, kuten voimme sanoa näin kahden kesken. Samoin olisi
tyhmää sinun ottaa vaikutuksia Atokselta; hän on ylväs ja omaa
voittoaan tavoittamaton mies, mutta myöskin veltto luonteeltaan. Hän
kun ei enää halua mitään itselleen, ei hän myöskään käsitä, että muilla
voi olla toivomuksia. Mitä sanoisitkaan, jos kahdesta ystävästämme
jompikumpi ehdottaisi sinulle, että Mazarinin annettaisiin mennä
matkoihinsa?"
"Minä sanoisin nähneemme hänen sieppaamisessaan niin paljon vaivaa,
ettei häntä niin vain lasketa livistämään."
"Mainiota, Portos! Ja oikeassa olisitkin, veikkonen, sillä hänen
mukanaan hellittäisit parooniutesi, joka sinulla nyt on hallussasi, --
siitä puhumattakaan, että Mazarin siten päästyään täältä hirttäisi
sinut."
"Kas, niinkö luulet?"
"Olen varma siitä."
"Silloin surmaisinkin hänet mieluummin kuin laskisin hänet pakoon."
"Se olisi ainoa oikea menettely. Eihän käy laatuun, -- sen käsität, --
että me luullessamme hoitavamme omia asioitamme ajaisimmekin
frondelaisten etuja, he kun muuten eivät kykene arvostelemaan
valtiollisia kysymyksiä niinkuin me vanhat soturit."
"Älä ole ollenkaan hädissäsi, veikkonen", takasi Portos, "ikkunasta
katselen lähtöäsi, kunnes katoat näkyvistä, ja sitten palaan
kardinaalin oven eteen, sen lasioven, joka johtaa hänen huoneeseensa.
Pidän silmällä kaikkea mitä siellä tapahtuu, ja vähäisimmästäkin
epäiltävästä eleestä nitistän hänet."
-- Oivallista! -- ajatteli d'Artagnan; -- siltä taholta luulen
kardinaalia vartioittavan visusti.
Hän puristi Pierrefondsin herran kättä ja meni puhuttelemaan Atosta.
"Hyvä Atos", hän sanoi, "nyt lähden matkalle. Minun on vain
huomautettava sinulle eräästä seikasta: sinä tunnet Itävallan Annan;
Mazarinin vankeus on henkeni ainoana takuuna, -- jos päästät hänet
menemään, niin olen myyty mies."
"Ei tarvittaisi muuta kuin tämä vaikutin, hyvä d'Artagnan, taivuttamaan
minua lujaksi vanginvartijaksi. Vakuutan sinulle kautta kunniani, että
palatessasi tapaat kardinaalin täältä."
-- Tuo rauhoittaa minua enemmän kuin kaikki kuninkaalliset
allekirjoitukset, -- ajatteli d'Artagnan. -- Nyt voin lähteä
turvallisena, kun Atos antoi sanansa.
D'Artagnan lähti tosiaan yksinään, ilman muuta suojelusta kuin
miekkansa ja se yksinkertainen todistuskirjelmä, jonka Mazarin oli
kyhännyt hankkiakseen hänelle pääsyn kuningattaren luo.
Kuuden tunnin kuluttua hän oli Saint-Germainissa.
Mazarinin katoaminen oli vielä tuntematon tapaus; ainoastaan Itävallan
Anna tiesi sen ja salasi levottomuutensa läheisimmältäkin ympäristöltä.
D'Artagnanin ja Portoksen huoneesta oli löydetty molemmat sidotut ja
kapuloidut sotamiehet. Heille oli heti palautettu raajojensa käyttö ja
puhelahja, mutta he eivät olleet kyenneet ilmaisemaan muuta kuin mitä
tiesivät, nimittäin miten heidät oli pyydystetty, kytketty ja riisuttu.
Mutta mitä Portos ja d'Artagnan olivat tehneet lähdettyään ulos samaa
tietä kuin sotamiehet olivat joutuneet sisälle, siitä he olivat yhtä
tietämättömiä kuin linnan muutkin asukkaat.
Bernouin yksin tiesi hiukan enemmän kuin muut. Kun hänen herraansa ei
kuulunut takaisin ja kello löi kaksitoista, oli hän päättänyt itse
tunkeutua kasvihuoneeseen.
Jo ensimmäisellä ovella, joka oli teljetty huonekaluilla, oli hänessä
herännyt epäluuloja; mutta hän ei ollut tahtonut ilmoittaa arveluitansa
kellekään, vaan oli kärsivällisesti raivannut tiensä sulun läpi. Sitten
hän oli saapunut käytävään, jonka kaikki ovet olivat auki. Samoin
havaitsi hän Atoksen kamariin ja puistoon johtavat ovet avoimiksi.
Puistoon tultuaan oli hänen ollut helppo seurata askelten jälkiä
lumessa. Hän näki niiden johtavan muurin juurelle; sen toisella
puolella hän tapasi ne jälleen, huomasi sitten kavionjälkiä ja sai
piankin selville, että lähistöltä oli kokonainen ratsujoukko poistunut
Enghieniin päin. Siitä hetkestä alkaen ei hän ollut enää epäillyt, että
nuo kolme vankia olivat riistäneet mukaansa kardinaalin, koska he
olivat kadonneet hänen kanssaan, ja hän oli rientänyt Saint-Germainiin
ilmoittamaan kuningattarelle tapauksesta.
Itävallan Anna oli velvoittanut hänet pysymään vaiti, ja Bernouin oli
tunnollisesti totellut käskyä. Kuningatar oli ainoastaan kutsunut
luokseen hänen korkeutensa prinssin, jolle hän oli kertonut kaikki, ja
prinssi oli heti lähettänyt liikkeelle viisi- tai kuusisataa
ratsumiestä, joiden piti tarkoin tutkia ympäristöä ja tuoda
Saint-Germainiin jokainen epäiltävä joukko, joka oli etääntynyt
Rueilista mille suunnalle hyvänsä.
Mutta kun d'Artagnan ei ollut mikään joukko, -- kun hän oli yksinään
eikä etääntynyt Rueilista, vaan päin vastoin ratsasti Saint-Germainiin
päin, ei häneen kohdistettu mitään huomiota, ja hänelle ei tullut
esteitä matkallaan.
Vanhan linnan pihalle saapuessaan näki sanansaattajamme ensimmäiseksi
itse Bernouinin, joka seisoi ovella ja odotti tietoja kadonneesta
herrastaan.
Huomatessaan d'Artagnanin ratsastavan linnanpihalle hieroi Bernouin
silmiään ja luuli erehtyvänsä. Mutta d'Artagnan nyökkäsi hänelle
ystävällisesti, hyppäsi ratsailta, heitti ohjakset ohikulkevalle
lakeijalle ja lähestyi kamaripalvelijaa hymyhuulin.
"Herra d'Artagnan", huudahti tämä kuin painajaisen ahdistama mies, joka
kiljaisee unissaan; "herra d'Artagnan!"
"Hän itse, herra Bernouin."
"Mikä teidät tänne tuo?"
"Tuon tietoja herra Mazarinilta, ja kaikkein vereksimpiä."
"Miten on hänen käynyt?"
"Hän jakselee kuten te ja minä."
"Hänelle ei ole siis tapahtunut mitään ikävää?"
"Ei ollenkaan. Hän vain tunsi tarvista tehdä pikku retkeilyn
Ile-de-Francen tienoille ja pyysi saattajikseen meitä, kreivi de la
Fèreä, herra du Vallonia ja minua. Hänen hartaina palvelijoinaan emme
voineet kieltäytyä pyynnöstä. Lähdimme matkalle eilen illalla, ja nyt
olen tässä."
"Ja nyt olette tässä!"
"Hänen ylhäisyydellään oli jotakin ilmoitettavana hänen
majesteetilleen, jotakin salaista luottamusasiaa; sellainen
lähetystoimi voitiin uskoa ainoastaan taatulle miehelle, joten hän
lähetti minut Saint-Germainiin. Jos siis tahdotte tehdä herranne
mieliksi, hyvä herra Bernouin, niin ilmoittakaa hänen majesteetilleen,
että minä olen saapunut, ja sanokaa hänelle millä asialla."
Puhuipa d'Artagnan tosissaan tai leikkiä, oli kuitenkin selvää, että
hän oli tällähaavaa ainoa ihminen, joka kykeni hälventämään Itävallan
Annan rauhattomuutta. Sentähden ei Bernouin vähääkään vastustellut,
vaan meni heti kertomaan hallitsijattarelle tästä merkillisestä
lähetystoimesta, ja kuten hän oli arvannutkin, kuningatar antoi käskyn
tuoda d'Artagnanin viipymättä puheilleen.
Mitä syvintä kunnioitusta ilmaisten lähestyi d'Artagnan kuningatartaan.
Kolmen askeleen päähän tultuaan hän painui toisen polvensa varaan ja
ojensi hänen majesteetilleen kirjeen.
Tämä Mazarinin kirjelmä oli sävyltään puolittain esittelevä, puolittain
suositteleva. Kuningatar luki sen ja tunsi aivan hyvin kardinaalin
käsialan, vaikka se olikin kyhätty hiukan vapisevalla kynällä; mutta
kun kirjeessä ei mainittu mitään tapahtuneesta, tiedusti hän
yksityiskohtia.
D'Artagnan kertoi hänelle kaikki niin suoraluontoisen ja
teeskentelemättömän näköisenä kuin hän osasi erityisissä tilanteissa
omaksua sävykseen.
Kuningatar katseli häntä yhä hämmästyneempänä, mitä pitemmälle soturi
ehti selityksessään; hän ei voinut käsittää, kuinka kukaan rohkeni
ryhtyä niin huimaan yritykseen, ja vielä ihmeellisemmältä tuntui
hänestä, että sama henkilö uskalsi itse tehdä selvää tuosta kaikesta
hänelle, jonka etu ja melkein velvollisuus vaati moisen
nurjamielisyyden rankaisemista.
"Mitä, monsieur!" huudahti hän punehtuen suuttumuksesta, kun d'Artagnan
oli lopettanut kertomuksensa; "te julkeatte tunnustaa minulle
rikoksenne, mainita kavalluksenne!"
"Suokaa anteeksi, madame, mutta minä olen nähtävästi selittänyt asian
huonosti tai teidän majesteettinne ei ole käsittänyt minua; tässä ei
ole mitään rikosta tai kavallusta. Herra Mazarin piti meitä
vankeudessa, herra du Vallonia ja minua, koska me emme olleet voineet
uskoa, että hän oli lähettänyt meidät Englantiin rauhallisesti
katselemaan kuningas Kaarlo ensimmäisen mestausta, teidän
kuninkaallisen puoliso-vainajanne langon, vieraananne asuvan kälynne
rakastetun veristä loppua, ja koska me olimme tehneet kaikkemme
marttyyrikuninkaan pelastamiseksi. Ystäväni ja minä pidimme senvuoksi
varmana, että me olimme joutuneet jonkun erehdyksen uhriksi, joten
meidän ja hänen ylhäisyytensä kesken oli selitys tarpeellinen. Mutta
jotta selittely tuottaisi tyydyttäviä tuloksia, tulee sen tapahtua
rauhallisesti, kaukana maailman melusta ja tungettelijoista. Niinpä
veimmekin kardinaalin herra du Vallonin linnaan, ja siellä ryhdyimme
selittelemään. No niin, madame, kävi kuten arvasimme: oli tosiaan
tapahtunut erehdys. Herra Mazarin oli luullut, että me Kaarlo-kuninkaan
palvelemisen sijasta olimmekin palvelleet kenraali Cromwellia. Se olisi
ollut häpeä, joka olisi meistä siirtynyt kardinaaliin ja hänestä teidän
majesteettiinne, -- kehnous, joka olisi tahrannut teidän loistokkaan
poikanne kuninkaallisuutta. Me todistimme kardinaalille, että olimme
toimineet päin vastoin, ja valmiita olemme antamaan siitä todisteen
teidän majesteetillennekin, vetoamalla korkeaan leskeen, joka vuodattaa
kyyneleitä Louvressa, missä teidän kuninkaallinen jalomielisyytenne on
suonut hänelle turvapaikan. Todistelumme oli kardinaalille niin
tyydyttävä, että hän -- kuten teidän majesteettinne näkee --
mielihyvänsä osoitukseksi lähetti minut keskustelemaan teidän kanssanne
siitä hyvityksestä, jota väärin arvostellut ja kohtuuttomasti vainotut
aatelismiehet luonnollisesti ansaitsevat."
"Minä kuuntelen teitä ihmetellen, monsieur", sanoi Itävallan Anna.
"Olen tosiaan harvoin nähnyt noin suunnatonta häpeämättömyyttä."
"Ah", virkkoi d'Artagnan, "nyt on tullut teidän majesteettinne vuoro
ymmärtää meitä väärin niinkuin äskettäin herra Mazarinin."
"Te erehdytte, monsieur", vakuutti kuningatar, "ja minä ymmärrän teitä
niin oikein, että te olette kymmenen minuutin kuluttua vangittu ja että
minä tunnin päästä lähden armeijani etunenässä vapauttamaan
ministeriäni."
"Olen varma siitä, että teidän majesteettinne ei ryhdy sellaiseen
varomattomuuteen", vastasi d'Artagnan, "sillä sehän olisi ihan hyödytön
ja tuottaisi mitä arveluttavimpia seurauksia. Ennen vapautumistansa
kardinaali olisi ruumiina, ja hänen ylhäisyytensä on niin lujasti
vakuutettu huomautukseni todellisuudesta, että hän on päin vastoin
pyytänyt minua, jos huomaisin teidän majesteettinne ajattelevan
tuollaista menettelyä, tekemään kaikkeni päätöksenne muuttamiseksi."
"Luulenpa", sanoi Itävallan Anna luoden häneen katseensa, joka jo
naisella korskeana kävi kuningattarella peloittavaksi, "luulenpa, että
te uhkaatte kuninkaanne äitiä!"
"Madame", vastasi d'Artagnan, "minä uhkaan, kun minut pakotetaan
siihen. Minä ylentäydyn, kun minun on asetuttava tapausten ja
henkilöiden tasalle. Mutta olkaa vakuutettu eräästä seikasta, madame,
-- niin totta kuin tässä rinnassa vielä on sydän, joka sykkii teidän
hyväksenne, olkaa vakuutettu siitä, että te olette ollut elämämme
ainaisena epäjumalana, -- että me olemme hyvinkin kaksikymmentä kertaa
panneet alttiiksi henkemme teidän majesteettinne tähden. Hyvä Jumala,
senhän kyllä tiedätte! Madame, eikö teidän majesteettinne tule sääli
palvelijoitaan, jotka ovat kaksikymmentä vuotta viettäneet
huomaamatonta elämää, ainoallakaan huokauksella kavaltamatta niitä
pyhiä ja kalliita salaisuuksianne, joihin heillä on ollut onni päästä
osallisiksi? Katsokaa minua, joka puhun teille, madame, -- minua, jota
te syytätte ääneni korottamisesta ja uhkaavan sävyn omaksumisesta. Mitä
olenkaan minä? Köyhä upseeri-parka ilman turvaa ja tulevaisuutta,
jollei kuningattareni katse, jota olen niin kauan tavoittanut, alennu
hetkiseksi minuun. Katsokaa kreivi de la Fèreä, kunnon aatelismiehen
esikuvaa, ritariston valiomiestä, -- hän on valinnut kantansa
kuningatarta vastaan tai oikeastaan hänen ministeriänsä vastaan, ja
omasta puolestaan ei hänellä luullakseni olekaan mitään yksityisiä
vaatimuksia. Katsokaa edelleen herra du Vallonia tuota uskollista
urhoa, -- hän on jo kaksikymmentä vuotta odottanut teidän huuliltanne
sanaa, joka kohottaisi hänet ulkonaiselta arvoasemaltaan sille tasolle,
millä hän jo on mielenlaatunsa ja kuntonsa puolesta. Katsokaa lopuksi
kansaanne, joka toki merkitsee jotakin kuningattarelle, kansaanne, joka
rakastaa teitä ja kuitenkin kärsii, jota te rakastatte ja kuitenkin
raskautatte, joka ei pyydä parempaa kuin saada siunata teitä ja
kuitenkin... Ei, olen väärässä; kansanne ei koskaan voi johtua
kiroamaan teitä, madame. No niin, virkkakaa sana, jotta kaikki päättyy,
-- rauha seuraa sotaa, ilo kyyneleitä, auvo onnettomuuksia."
Itävallan Anna silmäili hiukan hämmästyneenä d'Artagnanin sotaisia
kasvoja, joilla kuvastui harvinaista mielenliikutusta.
"Minkätähden ette sanonut kaikkea tätä ennen kuin kävitte toimimaan?"
kysäisi hän.
"Syystä, että meidän oli selvitettävä teidän majesteetillenne eräs
seikka, josta näytitte olevan epätietoinen, nimittäin, että meillä
vielä on jonkun verran urheutta, joten on kohtuullista, että meitä
pidetään jossakin arvossa."
"Ja se urheus ei nähtävästi horjuisi missään olosuhteissa?" virkkoi
Itävallan Anna.
"Se ei ole horjunut ennenkään", vastasi d'Artagnan; "vielä vähemmin se
kai voisi pettää vastedes."
"Ja jos kieltäydyn ja siten aiheutan taistelun, ei se urheus häikäilisi
edes riistää minua hovini keskeltä luovutettavaksi frondelaisille,
niinkuin olette valmiit jättämään heidän haltuunsa ministerini?"
"Sitä emme ole koskaan ajatelleet, madame", vastasi d'Artagnan, ja
hänen sävyssään ilmeni tuo gascognelainen mahtailu, joka oli hänellä
mitä luonnollisinta; "mutta jos me neljä päättäisimme siten,
toteuttaisimme sen myöskin."
"Se minun olisi pitänyt tietää", mutisi Itävallan Anna; "nuo miehet
ovat rautaisia luonteeltaan."
"Voi, madame", huomautti d'Artagnan, "vasta tänään näkyy teidän
majesteettinne saavan meistä oikean käsityksen."
"Hyvä", virkkoi Anna, "mutta jos tosiaan saan sen käsityksen..."
"Silloin teidän majesteettinne tekee meille oikeutta. Silloin ette enää
kohtele meitä kuin jokapäiväisiä ihmisiä. Silloin näette minussa niiden
korkeiden etujen arvoisen lähettilään, joista olen saanut toimekseni
keskustella kanssanne."
"Missä on sopimus?"
"Se on tässä."